Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Tämän tekstin työnimi oli “Miksi en käytä Twitteriä”

Posted on by kangasvalo

Väärien mielipiteiden kauhistelussa oletus on, että sananvapaus ei koske typeriä mielipiteitä. Olen eri mieltä. Sananvapaudella ei ole virkaa, jos se ei koske kestämättömiä, moraalisesti epäilyttäviä ja huonosti luonnosteltuja ajatuksia. Sananvapaus on oikeutta olla väärässä, ei vain oikeutta puhua totta. Ei ole yllätys, että markkinatalouslobbarit, salaliittoteoreetikot ja muut kohtelevat sananvapautta ja totuutta heittopusseinaan paranoidissa propagandassaan. Pettymys on, kun ihmiset, joiden pitäisi moraalisesti jatkaa kansalaisoikeustaistelua, haluavat kieltää epämiellyttävät keskustelufoorumit ja kritisoivat netin anonyymiyttä, haluavat lyödä vastapuolta tai pyrkivät kontrolloimaan kieltä mieleisellään tavalla. Käytännössä he pyrkivät tekemään sitä, mitä heidän vastustajansa ovat halunneet tehdä heille historiallisesti. Tämä naamioidaan vastakritiikin viitan alle ja perustellaan moraalisella ylemmyydentunnolla tai mystisellä terveellä järjellä. Oikeassa vastakritiikissä on kyse älystä ja luonnostelmista, erehtymisestä ja vakaudesta, ei siitä kuka tuntee eniten olevansa oikeassa. Valitettavan monen asenne on “vastataan samalla mitalla” eli huonosti luonnosteltujen tunteiden myrsky. Yleinen uhriutumisen muoto on kysyä, että miksi minä, oletettavasti sivistynyt ja parempi ihminen, en saa tuntea hillitsemätöntä raivoa, kun vastapuoli vain kiusaa? Onko se niin väärin? Se ei ole väärin, mutta se on vahingollista, koska sivistynyt ihminen menettää kaikki moraaliset jalansijansa alistuessaan räksyttämiseen. Kyllä, hyvällä on oltava korkeammat, loputtomiin jatkuvat standardit ja sarvikuonon nahka. Miten muuten voi edes sanoa yrittävänsä elää moraalisesti? Hyvän on vaadittava itseltään aina enemmän kuin vastapuoli vaatii. Kaikki muu tarkoittaa häviötä, jossa typeryys huutaa ja vain kaiku vastaa.

*

Istun nojatuolissa ja mietin, kokeeko todella niin moni ihminen moraalisia kauhistuksen hetkiä joka päivä. Hämmästelen, kuinka joku voi marssia protestiksi ulos näytöksestä elokuvafestivaaleilla. Vähänkin enemmän elokuvia nähnyt festivaalikävijä on varmasti nähnyt kaiken moraalisesti arveluttavan. Marssi on selvästi itsetehostusta ja show-ele, teatteria. Minulle moraalinen närkästys on ennen kaikkea esitys. En kauhistu mielipiteistä tai epäilyttävistä taideteoksista, koska toisten ajatukset eivät järkytä itseydestään tietoista ihmistä. Lamaannun vain kirkkaimmasta, väistämättömimmästä todellisuudesta. Tietysti minulla on vahvoja tunteita. Ne vain kohdistuvat asioihin, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä eli sielulliseen tilaani, taiteeseen ja läheisimpiin ystäviini, ei maailmaan yleensä, joka on yleensä yllätyksetön. Minulla on selkeät, periaatteelliset käsitykseni oikeasta ja väärästä. Moraalinen kompassini ei ole sen enempää rikki kuin useimmilla muillakaan, mutta toimiakseen se ei vaadi, että huudan kaiken ääneen. Sydämeni ei halua kuulla sotarummun pärinää tai äänekästä halveksuntaa. En halua nähdä koko teatteria. Toivon, että julkinen närkästyminen ja loukkaantuminen on useimmille harjoiteltu esitys, jossa käydään läpi ehdollistettua rituaalia. Vaikka pitäisin sitä propagandistisena, ainakin ymmärrän sitä, koska tarkoitus on vaikuttaa toisiin ihmisiin tai edistää omaa uraa tai täyttää oletetut hyvän ihmisen tunnusmerkit. Vaihtoehto on kamalampi, koska siinä lukuisten ihmisten moraalinen kehitys on tasolla, jolla he eivät kestä eri mieltä kanssaan olevia tai kykene itseanalyysiin. Heitä näillä esityksillä manipuloidaan. Voin vain pelätä tämän olevan totuus, koska en voi koskaan tietää, miten asia todella on. Kaiken huipuksi tästä aiheesta on vaikeaa kirjoittaa, koska silloin astuu helposti samaan ansaan, josta syyttää toisia.

*

Olen sanonut tunteikkuuttaan pahoitteleville ystävilleni, että tunteikas suhtautuminen asioihin on lahja. Olen valehdellut kohteliaisuudesta heille päin naamaa todellisista ajatuksistani. En tiedä enkä voi tietää onko asia näin, koska tunteiden kaaos on eri ihmisten sisällä niin erilaista. Olen tehnyt näin osittain tajuamattani, koska minut on ehdollistettu siihen. Ajattelua korostaessaan kuulee olevansa tunnekylmä ja sisältä kuollut tarpeeksi usein alkaakseen todistella hillitsemättömien tunteiden ihanuudesta, vaikka tietää tekevänsä niin kohteliaisuudesta. Todellisuudessa avuttomuus omien tunteidensa edessä jättää minut sanattomaksi.

Peikkoja

Posted on by kangasvalo

Jos olisin trolli, nauttisin kaikista sosiaalisen median vihapuhetta vastustavista kampanjoista. Minulla olisi äkkiä yleisö, jonka määrän ja laadun tuntisin tarkasti. Kaikki uhrit olisivat samassa paikassa. Pienellä vaivalla saisin aikaiseksi enemmän vahinkoa kuin aiemmin.

Otin jokin aika sitten selvää, onko koulukiusaamista vastustavilla liikkeillä todellista merkitystä kiusaamisen määrään.

Huomasin, että asiaa ei ole paljon tutkittu. Mutta tehdyt tutkimukset nostavat esiin mahdollisuuden, että laajat kiusaamisen vastaiset kampanjat ovat ainakin Yhdysvalloissa pahentaneet tilannetta. Ne ovat opettaneet kiusaajia muokkaamaan taktiikoitaan. Kiusaaminen on siis kampanjoiden vanavedessä lisääntynyt, ei vähentynyt.

Parhaiten kiusaamiseen on pystytty puuttumaan paikallisissa, koulu- ja luokkahuonetason operaatioissa. Sen sijaan laajat yhteiskunnalliset liikkeet ovat epäonnistuneet.

Minun ei ole vaikeaa kuvitella tämän pätevän myös vihapuheen vastaisiin kampanjoihin, jotka eivät eroa kiusaamisen vastaisista kampanjoista kuin nimensä puolesta.

*

Trollaamista psykologisoidaan yksitoikkoisesti. Eniten ärsyttää termi “vihapuhe”, koska se antaa mielikuvan, että kyse olisi juuri vihasta eikä mistään muusta. Se nostaa esiin vastaanottajan kokemuksen, ei tekijän motiivit.

Jokainen solvaus ei tarkoita vihaa, joka mielletään yleensä irrationaaliseksi voimaksi. Psykologiassa on tarjottu useampia syitä: Identiteetin muokkautuminen ympäristön mukaiseksi (nettisivustoilla identiteetti on erilainen kuin muulloin), välinpitämättömyys, nettikulttuurin kehitys, tietämättömyys julkisen ja yksityisen ilmaisun rajoista, nettiympäristön mieltäminen erilliseksi reaalimaailmasta, enemmistöharha (henkilön lähipiirissä on vain samaa mieltä olevia, joten henkilö ajattelee olevansa oikeuden puolella) ja yksinkertaisesti persoonan piirteet, jotka törmäävät muiden ihmisten persoonien kanssa.

On spekuloitu, että sosiaalisen median luonteen takia yksilöt ovat valmiimpia luopumaan yksityisestä minuudestaan joukkoajattelun hyväksi. Tämä selittää, miksi niin monet ovat kirjoittaessaan auliita kärjistämään muistakin kuin taiteellisista syistä, mutta elävässä elämässä he ovat järkeviä ja mukavia.

Moni trollaa siksi, että se on hauskaa. Muutamalla sanalla saa aivan sekaisin ihmiset, jotka eivät osaa tai halua käsitellä yksityisesti itseensä kohdistuvia negatiivisia tunteita. He uskovat, että jaetut kokemukset helpottavat kaikkien sisäistä kärsimystä. [1]

Pidän trollaamista ikävänä ilmiönä, mutta ymmärrän miksi valtavien myrskyjen nouseminen helpoimmasta mahdollisesta solvaamisesta naurattaa kiusaajaa kovasti. Siinä on jotain koomista.

Trollin on helppoa nauraa, koska vastustaja lähtee mukaan peliin, jota ei voi voittaa. Kiusatut osoittavat, etteivät osaa lukea toiminnan kontekstia.

En tarkoita seuraavassa olla seksistinen. Median luoma kuva on, että erityisesti naisia on Internetissä tavattoman helppoa ärsyttää. Reaktio seuraa välittömästi, uutistoimistot ovat auliita raportoimaan. Useimmat vihapuheesta huolestuneet ainakin tuntuvat olevan naisia. Heidän myös väitetään joutuvan rajumpien hyökkäysten kohteeksi. Kaikki nämä seikat motivoivat trollia. Palkinto on taattu.

Keskiverto peikko ei tietenkään käyttäydy netissä samoin kuin elävässä elämässä. Äärimmäisen oikeistolaisilla, väkivaltaisilla, antifeministisillä ja ulkonäköön keskittyvillä lausunnoilla on vain helpointa saada reaktioita.

Muutamien tarkoitus taas on luoda vastakkainasetteluihin perustuva mielipideilmasto. Siksi niin moni anonyymi provokaatio kohdistuu arvoliberaaleihin. Jaossa on kaikesta päätellen onnistuttu loistavasti. Esimerkiksi kaikenlaisen kiusaamisen vastustaminen on leimallisen liberaali projekti. Kukaan ei ota häirinnän kohteeksi joutunutta konservatiivia vakavasti.

*

Oma näkemykseni on, että nettikampanjoiden sijasta pitäisi keskittyä muihin keinoihin.

Tärkein niistä on moderointi. Tällä tarkoitan, että trollia ei saa ruokkia. Jokainen yritys jauhottaa peikko on epäonnistunut, koska juuri sitä häirikkö haluaa. Käsittämättömimpiä tapauksia on ihmistyyppi, joka ennen selvään syöttiin tarttumistaan toteaa, ettei “yleensä vastaa trolleille mutta tällä kertaa…”

Tulee välttää sivustoja, jonka käsitys moderoinnista ei vastaa käyttäjän omaa. Tämä on vanhaa ja toimivaa netikettiä. Moderointiin kuuluu myös, että trollit ilmiannetaan ylläpidoille, joiden tehtävä on siivota ne pois. Jos sivusto ei pysty tähän, se ei ansaitse käyttäjiään.

Esimerkiksi eräällä Facebook-sivulla ollut ylläpitäjän ottama screenshot anonyymin nickin takaa tulleen huutelijan solvauksista hänelle oli virhe. Se oli massiivinen lihakimpale suoraan peikon suuhun.

En linkkaa tässä juttuun, selvistä syistä.

Solvaus sai suurimman mahdollisen yleisön, joka reagoi tapahtuneeseen kukin eri tavoin. Häirikkö saavutti tavoitteensa. Toisten aikaa oli tuhlattu ja mielet pahoitettu yhdellä viestillä, joka olisi muuten jäänyt huomaamatta.

Kommenttien jälkeen ylläpitäjä kiitti kanssapaheksujiaan nopeasta reagoinnista itseensä kohdistuvaan vihapuheeseen ja toivoi, että sama toistuu reaalimaailman tilanteissa. Lausunto oli niin absurdi, että naurahdin epäuskoisesti.

Internetissä häirikön nimi on yleensä luokkaa KikkelisKokkelisMies1488. Vain idiootti tai poliitikko häiriköi omalla nimellään. Anonyymin toimijan puheisiin ei voida ulkopuolisten paheksunnalla puuttua mitenkään, koska todellisia seurauksia ei ole. Anonyymit ja omalla nimellään kirjoittavat kiusaajat eivät siis ole sama asia.

Nettisolvaaminen ei myös ole suoraan verrannollista siihen, kun joku puhuu kauheuksia kadulla, elävässä elämässä. Internetin ulkopuolella ei trolleja pahemmin ole. Netin ulkopuolisessa räyhäämisessä on lähes aina väkivallan oikea uhka. Siihen puuttuminen on todellista toimijuutta, mutta se vaatii myös paljon rohkeutta. Positiivista on kuitenkin se, että häiriökäyttäytymiseen puuttumisella on selvät seuraukset.

Mitä konkreettista hyötyä joukkopaheksunnasta on?

Trolli saa huomionsa, muut pöyristelevät ja tuhlaavat hetken ajastaan luullen saavuttaneensa jotain. Jokainen siis masturboi. Mikään ei estä uutta anonyymia kirjoittamasta samaa tavaraa lisää. Sitten siihen vastataan samoin. Yleisössä väistämättä mukana olevat trollit näkevät, kuinka helposti toisissa saa aikaan reaktioita. Heitä vastustavat kampanjat tekevät työn heidän puolestaan.

Moderoinnin lisäksi tärkeää olisi paksumman nahan kasvattaminen, ainakin jos ei haluta luopua netin vapauksista entisestään. Se ei ole toivottavaa, koska nimettömyys antaa suojaa myös niille, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Sitä paitsi todella inspiroituneella veijarilla on kyllä keinot peittää toimensa. Vain sivulliset joutuisivat valvonnasta ahtaammalle.

*

Voin saada seuraavasta paskaa niskaani, mutta haluan olla rehellinen: ajattelen usein, että ihmisiä on todella helppoa ärsyttää.

Aiemmin käyttämässäni esimerkissä Facebook-sivun ylläpitäjälle todettiin, toki rajummin sanankääntein, että hän on ylipainoinen, hänen pitäisi jäädä rekan alle ja valkoinen rotu edustaa ylivaltaa.

Siinäkö se? Tämä riittää kauhistelun aiheeksi? Kun olin nuori, 4chanissa oli kamalampaa tekstiä ihan rutiinilla.

Onko se aina kaunista tai oikein? Ei tietenkään. Entä sitten? Luullakseni ensisijaisempaa kauneuden ja oikeudenmukaisuuden sijasta on toimintakykyisyys, jonka saavuttaminen on helpompaa. Sen saavuttamisen jälkeen voidaan alkaa puhua oikeudesta tai kauneudesta. Internetissä täytyy olla realpolitikin edustaja voittaakseen. Nähdäkseni tarkoitus on voittaa.

Tai siis ainakin, jos tavoite ei ole vain korostaa omaa moraalista ylemmyyttään ja tyytyä siihen.

Pahimmillaan varomaton kiusaamisesta puhuminen osoittaa, mikä kiusattua itseään eniten häiritsee ja millaista solvaamista häiriköiden kannattaa jatkaa.

Ymmärrän, että ihmisillä on erilaiset rajat. En silti voi olla miettimättä millaisessa pumpulissa jotkut ovat eläneet, jos eivät ole saaneet kuulla rankempaa mustan huumorin muodossa jo ystäviltään.

Kukaan satunnainen sössöttäjä ei voi nähdä toisen ihmisen minuuteen. Lika jää pinnalle.

[1] Näin ei välttämättä ole. Merkittävä yhdysvaltalainen persoonallisuuspsykologi Walter Mischel on teoretisoinut tutkimustensa perusteella toisin: Ikävien asioiden vatvominen pahentaa oloa. Olennaista on sopivan etäisyyden saavuttaminen niin muistoissa, ajassa kuin elämän kokemisessa. Sen sijaan ihmiset tarrautuvat ikäviin kokemuksiinsa niin tiukasti, että ne nousevat pahimmillaan persoonan määrittäviksi tekijöiksi. Vain äärimmäisessä kontrollissa olevat pystyvät purkamaan ikävät kokemuksensa noin vain osiin ilman ammattiauttajaa. Näin vahvoille yksilöille tarve asioiden purkamiseen on luultavasti muutenkin pienempi.

Vastakulttuurin aave

Posted on by kangasvalo

On vaikeaa kuvitella toimittajaa tai kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa kuin 60-luvun vastakulttuurissa: että koko systeemi on mätä, keskiluokkaisuuden symbolit televisiosta omakotitaloon ovat tyhjiä.

Television tyhjyyttä analysoidaan akateemisesti; mediatutkimus on oppiaine, jossa moraalisella yleenkatseella ei ole sijaa. Kaikki on ruokaa.

Reality-television antamaa henkistä kuvaa ei pidetä enää merkkinä lopun ajoista vaan siihen suhtaudutaan korkeintaan tuhahtaen, kuten keltaiseen lehdistöön.

Julkisesti yleisö toivoo parempaa asiasisältöä, mutta katsojaluvut näyttävät toista. Kaksijakoinen asiantila on yleisesti hyväksytty. Toive riittää synninpäästöksi: sen jälkeen ei tarvitse yrittää. [1]

Jos keskiluokkaisuutta kritisoidaan, se tapahtuu ainakin näennäisesti tieteelliseltä kannalta. Yksityisautoilu on tyhmää, koska se tuhoaa luontoa, ei siksi että se edustaa kulutuskulttuuria ja konformismia. Jos kehitettäisiin saastuttamaton yksityisautoilun muoto, aiheessa ei nähtäisi paljoa keskusteltavaa.

Edes typerimmän televisio- ja radiosisällön ei nähdä vahingoittavan sielua, vaan siitä kirjoitetaan kaikissa merkittävissä aikakauslehdissä, erityisesti jos siihen liittyy ilmiö. Sivistyksen perään haikaileville on kehitetty lohduksi hokema lukemisen autuudesta. Sitä toistellaan, vaikka harva haluaa lukea sisältörikasta kirjallisuutta.

Suurpääomaa kritisoidaan kuin se olisi erillinen asia kapitalismista. Sen ympärille on kehitetty keskustelutyhjiö, kuten puhuttaessa uskonnosta ja uskonnollisesta fanatismista. Asioita kohdellaan kahtena erillisenä ilmiönä, ei syiden ja seurauksien verkon osina.

Näkemys taloudellisesta vasemmistolaisuudesta rajoittuu kuntouttavaan työtoimintaan ja äitiyspakkauksiin. Suuryritysten ja siten ison kaupan vastustaminen lähtökohtaisesti epämoraalisena ei tule kysymykseen. Siksi vihreät on Suomessa suositumpi kuin vasemmistoliitto.

Autolla saa ajaa, jos tiedostaa tekevänsä väärin, ruoan alkuperää voi lakata miettimästä jos siihen lyödään luomun merkki. En ala saivarrella, mutta joskus mietin kuinka paljon tässä on mukana todellista realismia, niin kuin joskus vakuuttelen itsellenikin, ja kuinka paljon tarpeetonta mukavuudenhalua.

Kaikki kertoo äänestäjien haluttomuudesta tukea sosiaalidemokratiaa. Vapaamielinen nuoriso määrittää itsensä edelleen vasemmalle, mutta tarkoittaa silloin sosiaalista liberalismia. Taloudellisesti ollaan lähempänä keskustalaista ihannetta, jossa olennaista on status quo.

Kieltämättä tuntuu vaivaannuttavalta lukea esimerkiksi runoilija D. A. Levya, jonka teoksista käännettyä kokoelmaa (Lähiöluostarin kuolema, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen) lukiessa nämä ajatukset tulivat mieleeni. Raivoisat vastakulttuuriset argumentit saavat ylenkatseellisia piirteitä. Runojen kohderyhmä on omaan itseensä ihastunut kakaralauma, joka haluaa korostaa erinomaisuuttaan ja tarkkanäköisyyttään tavallisuuden rinnalla:

TE KAIKKI eksyneinä orien unelmiin &
televisioväkivaltaan
TE TEETTE KUOLEMAA lähiökodeissanne
TE TEETTE KUOLEMAA – klo 11:20 UUTISET ovat valhetta
klo 7:30 uutiset ovat valhetta
huntley & brinkley ovat valhetta
säätiedotus on sarjakuvaa TE OLETTE MYÖHÄISILLAN ELOKUVA

“Te teette kuolemaa” ja vielä capseilla: sama runoilija ampui aivonsa seinälle 26-vuotiaana. Kenelle tässä pitikään nauraa?

Kulutuksen kritiikin januskasvo on henkisen tilan kritiikki. Pilkka joka kohdistuu materiaan tai mediaan kohdistuu väistämättä myös sitä turvaksi ja mielihyväksi haalivaan kansanosaan, siis tavalliseen ihmiseen.

Silti Levyn runojen lukemisessa on epämukava piirre. Tiedän hänen kirjoittaneen myös totta. Liian helposti tuudittaudun kuvitelmaan, jossa suuri osa kapitalismista on täysin harmitonta. Vaikka inhoamani kilpailuasetelmat ja silmitön luonnovarojen kulutus ovat todellisuutta miljoonissa pienyrityksissäkin.

Puhumattakaan siitä, että raha ja sen puute ovat olleet suurin tuntemani yhteinen nimittäjä kaikkien minulle rakkaiden ihmisten masennukselle ja pelolle.

Keskiluokkaisuutta niin mielentilana kuin materiaalisena tosiasiana ei edes pidetä kritiikin arvoisena. Siksi käsitys keskiluokkakritiikin vanhanaikaisuudesta häiritsee. Kaiken saaneiden manaus: eikö tämä ole jo nähty.

Taustalla toive maailman samuudesta huomennakin.

Realpolitikin hengessä vasemmistolla ei silti ole varaa ylenkatsoa keskiluokkaa. Yleisö on kohdattava, jotta voi voittaa. Toisaalta yleisöllä on myös täysin mahdottomia ja typeriä toiveita, joihin vastaaminen on epä-älyllistä populismia. Tasapainoile siinä sitten.

Vakava haaste keskiluokkaiselle: sosiaalinen omatunto on säilytettävä mutta samalla on lopetettava oman syyllisyytensä ulkoistaminen kasvottomille suuryrityksille, luoda omilla valinnoillaan ympäristö, jossa rahan symbolinen merkitys on äärimmäisen pieni.

Muut symbolit ovat helpompia. Television ja Internetin mainoksista eli arjen henkisestä väkivallasta voi päästä niin helposti eroon, että olen hämmentynyt aina, kun näen nuoren ihmisen kodissa television jota oikeasti katsotaan tai selaimen jossa ei ole mainoksenesto-ohjelmaa.

Katumainoksissa rintaliivimalleja ja lentoyhtiöiden tarjoamia unelmia joutuu valitettavasti vielä näkemään.

[1] Niin kuin elokuvatoimittaja, joka luulee kritisoivansa yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta vaatiessaan huonoilta suurbudjetin elokuvilta parempia roolimalleja nuorisolle ja kokee työnsä tulleen tehdyksi.

Odotus ja pelko

Posted on by kangasvalo

Runoilija György Faludin elämäkerrassa Iloiset päiväni helvetissä (1962) Rusztem Vámbéryn [1] suuhun on laitettu seuraava toteamus:

“Kaikkein demokraattisimminkaan kirjoitetulla perustuslailla ei ole mitään arvoa, jos se ei tukeudu laitoksiin ja tapoihin ja jos se ei elä ihmisten sydämissä.”

Tässä on lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan avain modernin vasemmiston ristiriitaan.

Vasemmisto on lähes kaikissa kansainvälisen kaupan ja monikulttuurisuuden avainkysymyksissä samalla linjalla kuin liberaali oikeisto ja syö omaa jalkaansa.

Samalla vasemmisto yhtaikaa odottaa ja pelkää kapitalismin loppua. Pelkoa ei olisi, jos kapitalismin loppu tarkoittaisi selkeää ylivaltaa sosialisteille. Nykyisessä tilanteessa se ei tarkoita sitä.

Kapitalistisen järjestelmän tuhoutuessa vastaus ei olisi sosialismi. On ymmärretty, että romahdus tarkoittaisi käytännössä koko yhteiskuntajärjestyksen tuhoa. Sellaisessa tilanteessa solidaarisuus ei juhli.

Vasemmiston historiaa tunteva tietää, että se on enemmän kuin todennäköistä. On todennäköisempää, että ihmiset tukeutuvat keskustalaiseen fasismiin.

Punaiset aatteet eivät näin ollen olisi luontevasti yhteiskuntaan juurtuneita. Sydämissä eläisi halu kääntyä sisäänpäin.

Juostaan ympyrää: Humanismista ei voida luopua, mutta juuri se ärsyttää eniten kapitalismiin kyllästyneitä.

Niin valtavirran oikeisto kuin vasemmisto pohjimmiltaan allekirjoittavat humanismin perusperiaatteet. Kun tuetaan humanismia, vapaata liikkuvuutta ja kaikkien oikeuksia, tuetaan samalla myös kapitalistien oikeuksia käydä kauppaa sydämensä kyllyydestä.

Turvan hakeminen perinteisestä vastapuolesta ja vasemmiston vastavallankumouksellinen asenne on tehnyt radikalismista muiden omaisuutta: yhteiskuntajärjestyksen täyskäännöstä toivovien populistien ja islamistiterroristien. [2]

Kuin huomaamatta vastakohdiksi tulevat rajat sulkemaan pyrkivä populistis-fasistinen keskusta, joka kutsutaan myös äärioikeistoksi, ja kaupan ja siten liikkuvuuden avoimuutta ajava liberaali keskusta-oikeisto. Kuten Ranskassa.

Ollaan loukussa, jossa suuret liikahdukset ovat vasemmistolle poikkeuksetta kammoksuttava vaihtoehto. Hätä on kädessä, kun status quo ei pysy ja vaikka pysyisi, se olisi vahingoksi.

Vasemmisto haluaisi vihollisekseen mieluummin tutun ja turvallisen liberaalioikeiston ja tukee siksi tätä jokaisessa avainkohdassa kuin hukkuva, joka luulee tukeutuvansa pelastusrenkaaseen, vaikka pitää kiinni ankkurista.

Tarkoituksena on, että fasistien nuijimisen jälkeen perinteisempää sotaa voidaan jatkaa yhteisillä pelisäännöillä. Radikaalius on kuohittu.

Ääneen ei uskalleta myöntää, että populisteja äänestävät ihmiset eivät ole yksin keskusta-oikeiston otteisiin pettyneitä porvareita tai skinhead-juntteja vaan keskiluokkaisia perheitä, jotka eivät näe sosiaalidemokratian etuja, ja omiensa konformismiin pettyneitä vasemmistolaisia.

[1] Vámbéry oli 1940-luvun lopulla Unkarin Yhdysvaltain suurlähettiläs, joka vastusti niin fasismia kuin kommunismia.

[2] Edistyksellisen liberaalin iltarukous on, että toivottavasti mikään ei muutu liikaa. Kaupunkilainen ei halua menettää erikoiskahvejaan vaan ajattelee voivansa tarjota sellaiset kaikille.

Kertomus köyhyydestä

Posted on by kangasvalo

Ainakin meillä on toisemme. Niin sanoo hän, joka ei ole köyhä. Laatikottomassa joulupöydässä lause on karkea vitsi.

Yhdessä vanhimmista kirjoitetuista ja edelleen versioiduista tarinoista köyhä saa paksun lompakon, mutta oppii, ettei sillä voi ostaa kuolemattomuutta. Lopussa hän menettää kaiken ja saa kaiken.

Turvallisesti apurahalliset tai leiville lyövät taiteilijat rakastavat tätä tarinaa eniten ja vihaavat sitä harvoin kerrottua, jossa köyhän elämä kohenee työstä saadusta korvauksesta. Sen näyttäminen mielletään loveksi kapitalismin kritiikissä.

Näin ei pitäisi olla, koska jako kahteen, helpotukseen ja tuskaan, on rahan perversiota oleellisimmillaan. Mikään hengellinen väittely ei ole niin väistämättömän mustavalkoinen kuin tunne rahasta ja sen puutteesta.

Internetin imbesilleimmät libertaarit ovat oikeassa: Köyhät ovat kateellisia. Tosin eivät rikkaille vaan keskiluokalle. Keskiluokka elää elämää, jota mainostetaan läpi yhteiskunnan niin härskisti, ettei siitä tajuta edes suuttua.

Keskiluokka koostuu käsitettävämmistä ihmisistä, ei abstraktioista rikkaiden tavoin. Ihmistä ja muodotonta mössöä vihaa aivan eri tavoilla. Keskiluokkaa täytyy jatkuvasti katsoa, vaikka ei haluaisi, ja sietää sen lyhytkestoisia pakkomielteitä.

Kamalinta ja todellisinta on ajatella, että ilman tätä impulsiivista joukkoa mitään todellista muutosta on mahdotonta saada aikaan.

Markkinatalouden väkivaltaisuus ei loukkaa uuden valistuksen ajassa moniakaan, vaikka sitä sietäisi pohtia oikein kunnolla. Keskiluokka on standardi. Siihen nousemiseen tarvittavia kiikkeriä tikkaita pidellään nenän edessä. Puolat on paikoin sahattu poikki.

Vasta onnistuneen kiipeämisen jälkeen alkaa nurkuminen. Muistuu mieleen aika, jolloin puolison kanssa nukuttiin samalla kapealla patjalla ja dyykatessa löytyi lavallinen ehjiä jogurttipurkkeja. Tämä on se tarina, tämä.

Kateudesta huomauttelijat vihjaavat mielikuvituksettomuuttaan, että vihreä tunne tekee köyhän esittämän kritiikin tyhjäksi; ei, se tuo sanomalle tarvittavaa vakavuutta, koska kateus on reaalista eikä kirjoituspöydän ääressä luonnosteltua. Keskiluokkainen kutsuisi sitä toisella nimellä, kunnianhimoksi, jos puhuisi itsestään.

Pahin virhe: Rahan suoma riemu sekoitetaan sen jumaloimiseen. Vaikka pidän rahan saamisesta, inhoan sen käsittelyä. Raha kuuluu pimeään laatikkoon, ei pankkiin kasvamaan tai kuihtumaan näkyvästä todellisuudesta irtautuneiden taloudellisten lainalaisuuksien perässä.

Poissa silmistä raha on omatunnossa piilotteleva hyvä työ, jonka ottaminen esiin saisi muut tekemään aivan mitä pyytäjä käskee. Sitä ei tarvitse työntää valokeilaan, koska se olisi pornografiaa, mauttomuuden vuori. Ainakin meillä on rahamme.