Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: vasemmisto

Kommunismin aave? Vaiko mikä?

Posted on 30.03.202223.09.2024 by kangasvalo

Länsimaisen vasemmiston on käsiteltävä Ukrainan jälkeen omaa suhtautumistaan tai siitä jää vasemmiston historiaan jälleen yksi ruma tahra. On käytävä keskenään tilinteko siitä, miten neuvostokommunismin ajoilta periytynyt sokea luotto itään on dekonstruoitava. Miten tästä eteenpäin?

Suomessa Vasemmistoliitto on ollut hukassa tilanteen kanssa, mutta sentään vähemmän kuin länsimaisen netin vasemmistoklikit ja -influensserit. Suomessa kyse ei ole niinkään siitä, että pitäisikö liittyä NATO:on vai ei, vaikka näin voisi luulla. Kyse on puolueettomuuden määrittelemisestä.

Putinin jengi teoin ja suomalaiset puolustusasiantuntijat selvin sanoin ovat tuoneet esiin, ettei Venäjää kiinnosta puolueettomuuspolitiikka vaan rauta ja rajat. Niin kauan, kun Suomen ja Venäjän välinen raja on niin lähellä Pietaria, Moskovaa ja Murmanskia kuin se on, Suomi on laajentumiseen pyrkivässä venäläisessä imperialismissa turvallisuusuhka. Sellaisena se tullaan näkemään yhä suurimmissa määrin tulevaisuudessa, jätetään NATO-hakemusta tai ei.

Tällaisessa ympäristössä suomalainen puolueettomuuspolitiikka tarkoittaa sitä, että suurta karhua yritetään olla ärsyttämättä niin kauan, kunnes se ei ole enää mahdollista. Lopulta karhu ärsyyntyy jo korvan juuressa inisevän hyttysen läsnäolosta.

Ongelma on, että kaikki puolueettomuuteen käytetty työ valuu hukkaan mikäli pahin tapahtuu ja naapurin valloitushalut ylittävät diplomatian keinot. Tällöin puolueettomuudella ei ole onnistuttu luomaan ainuttakaan sitovaa kontaktia maailmalla. Ollaan kuin Ukraina, armopalojen äärellä.

Akuuttia huolta ei tietysti ole. Venäjän sekoilu Ukrainassa on osoittanut, ettei se ole vuosiin pyrkimässä Suomeen ja Ruotsiin saati NATO-maihin. Georgia taas… no, parempi olla maalaamatta piruja.

On myös huomioitava, että Suomenkin “puolueettomuus” on jo ajat sitten heitetty roskakoriin eikä siihen oikeastaan voi vedota. Ruotsin ja NATO:n kanssa käydyt harjoitukset ja keskustelut ovat olleet jo vuosia viesti Suomen suuntautumisesta eikä tästä todellisuudesta voida enää peruuttaa.

Näin ollen Suomen vasemmisto pitää kiinni näennäisestä puolueettomuudestaan ja sitä saa nyt edustaa NATO:n vastustus, vaikka dominopalikka on jo kaatumassa. Kaikki viime vuosikymmeninä tehdyt suuret ulkopoliittiset ratkaisut ovat olleet puolueettomia in name only. Samalla niiden suojissa on tosiasiassa otettu pieniä töpöaskeleita lännen suuntaan (ja yksi valtava EU:n muodossa) ja toivottu, ettei Venäjä huomaa. Itään suuntautuvia liikkeitä edustavat vanhojen suomalaisten poliitikkojen suojatyöpaikat venäläisten yritysten johtokunnissa ja rahalliset yhteistyöhankkeet, johon ovat syyllistyneet vähän kaikki Euroopassa. Nämä seikat ovat olleet Kremlille hyödyllisiä informaatiosodankäynnissä, tosin rajoitetusti, kun ottaa huomioon kansamme laajalti jakaman reaalipoliittisen käsityksen omasta asemastaan maailmassa.

On eri asia tarkoittaako edellinen sitä, että sotilasliittoon tulee liittyä. Erinomainen vaihtoehto olisi eurooppalainen yhteispuolustus, jota Sauli Niinistö kuulutti vuosien ajan, mutta se ei tässä uudessakaan ilmastossa ole realistista vielä aikoihin.

Luonnollisesti vasemmiston foliohattujen ryhmä vastustaa EU:takin eikä tällaisia epäileväisiä äänenpainoja vältellä Vasemmistoliitossakaan. Rauhanliikkeiden perintö ja Yhdysvaltoihin kohdistuva imperialismin kritiikki ovat tehneet vasemmistosta sokean sille, että imperialismi ottaa monia muotoja länsimaisen version lisäksi. Logiikka on sama kuin salaliittoteoreetikoilla. Jos yksi asia tuntuu epäilyttävältä ja kurjistavalta, on sille tarjotun ja painokkaasti esitetyn vaihtoehdon oltava hyvää ja kaunista.

*

Neuvostoliiton romahtaminen ei traumatisoinut vain Venäjää. Se jätti länsimaisen vasemmiston pitkäksi aikaa tyhjän päälle. Sosialismi on sopeutunut miten on pystynyt. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan ovat kestäneet parhaiten, sillä hylkäsivät Neuvostoliiton jo varhaisessa vaiheessa ja asettuivat puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa. Laitavasemmisto on pärjännyt vaihtelevasti. Silloin kun se on menestynyt, kuten Kreikassa, pintaan on saattanut nousta salattu rakkaus Venäjää kohtaan, rakkaus jonka laitavasemmisto jakaa laitaoikeiston kanssa.

Yhdysvaltain tuki oikeistolaisille sotilasdiktatuureille ei ole unohtunut. Sille kaivataan globaalia vastapainoa ja kapitalistis-liberaali Euroopan Unioni ei ole vasemmistolle kelvannut. Internationalismiin luottanut vasemmisto on kääntynyt, outoa kyllä, kuin salaa yhä nationalistisemmaksi ja eristäytyneisyyttä kannattavaksi; kun kapitalistit ja liberaalit veivät kansainvälisyyden projektin muun muassa EU:n myötä, ei tämä ennen vasemmistolle tärkeä ajatus ole ollut täysin kosher.

Venäjä saa yhtälössä edelleen esittää tuttua roolia suurvaltapolitiikan altavastaajana kapitalismia vastaan, vaikka kommunismi on vain yksi naamioista, jonka Venäjä on ottanut vuosien mittaan. Aaltojen liplatuksen alla on pulpunnut tsaarivalta, joka on ottanut Putinin hahmossa uuden muodon, fasistisen gangsterin.

Jotkut harvat ovat roikkuneet avoimesti Venäjän lahkeessa kiinni. Länsimaita syytetään suoraan provokaatiosta. Näin tekevät nostalgiset kommunistit. He elävät venäläisen sosialismin paluun toivossa, vuosikymmenien takaisissa harhoissa.

Näitä raukkoja useampi on harjoittanut whataboutismia. Tämä on logiikkavirhe, jonka mukaan Venäjän pahat teot eivät ole oikeutettuja toisten valtioiden pahojen tekojen vuoksi, mutta näihin toisten valtioiden pahoihin tekoihin odotetaan jostain syystä kannanottoa. Taustalla on toive pitkistä keskusteluista ja ongelmallisen historian ratkaisusta, jota jostain syystä täytyy pyöritellä keskustelupiireissä, seminaareissa, nettipalstoilla ja think tankeissa ennen kuin Venäjän tekojen estäminen tulee mahdolliseksi. Näin ei tietenkään tapahdu. Yhdysvallat tai mikään muu valtio ei tuosta noin reformoidu toiseksi tai käsittele kaikkia historiansa vääryyksiä, kun tilanne on päällä. Koko kuvio on Venäjälle hyödyllistä idiotiaa ja palvelee lähinnä meemivasemmiston suuria egoja. Katsokaa kuinka fiksuja ollaan, otettiin historiasta tällainen juttu ja eikö sekin ole kaamea! Näin voi välttää käsittelemästä nykyhetkeä ja keskitytään historiaan, joka ei enää pure takaisin. Teoretisoiminen ja valitus on helppo tapa luoda aikaansaava kuva saamatta mitään todellista tehtyä, mikä on impotenssista kärsiville poliittisille klikeille tuttua puuhaa.

Kolmas vaihtoehto on vähiten vittumaisin mutta nössöin. Siinä kaivaudutaan epämääräisen neutraaliuden maastoon, kuka mihinkin kuoppaan, ja toivotaan, että pahin menee ohitse. Tässä ryhmässä ulkopolitiikasta vähän ja reaalipolitiikasta vielä vähemmän tietävät haluavat freimata koko show’n putinismin ja “NATO-kiimaisten” vastakkainasetteluksi, jossa vasemmisto edustaa “järjen ääntä”. Tällainen jaottelu edustaa osaltaan vasemmistopopulismin outoa paradoksia (tieteeseen ja itsekritiikkiin näennäisesti nojaava ideologia esittää maailman mustavalkoisena), josta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Imperialismikäsitteen laajuuden välttelyyn on syy, joka on psykologisesti, yksilötasolla, selvä. Maailmanvaltojen toteaminen epäluotettaviksi kauttaaltaan on monille arkielämästään ahdistuneille ihmisille täysin kestämätön tilanne. Ideologian on löydyttävä, itseen on kiinnitettävä joku ismi, ja sille on löydyttävä joku representaatio. Jos mallioppilasta ei löydy, kelpaa myös demiurgi, vihollinen jonka olemassaoloon voi aina luottaa. Vasemmistolle se on Yhdysvallat.

Selvää on, että Yhdysvalloilla, Kiinalla, Venäjällä, Intialla, jopa sellaisilla valtioilla kuin Turkilla ja Iranilla on vähintään imperialistisia ambitioita, jos ei suoria tavoitteita. Monilla muilla valtioilla on ollut tällaisia menneisyydessään. Tulevaisuudessa saamme luultavasti todistaa jonkun uuden valtion nousua samaan asemaan.

Erityisesti amerikkalaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevien tankieiden eli nojatuolistalinistien hämmennys Venäjän hyökkäyksestä ja sitä seuranneet reaktiot olisi hyvä tallentaa aikakirjoihin muistuttamaan kaikkia siitä, että sosialistien joukossa saarnataan edelleen “oikeista doktriineista”, joilla ei ole realistista kosketusta arkeen.

Venäjän ymmärtäminen pelottavan NATO:n laajentumisen takia jättää huomioimatta idän jätin aggressiivisen historian ja sen läntisten naapurimaiden vapaaehtoisen halun liittyä puolustusliittoon. NATO:a ei ole pakotettu kurkusta alas virolaisille ja puolalaisille. He ovat valinneet.

Nämä vasemmiston teoreetikot, noamchomskyt ja muut, ovat ihmisiä, jotka aitoakateemiseen tyyliin ajattelevat teorioidensa selittävän asiat paremmin kuin mihin ihmiset paikan päällä kykenevät. Kuten moni tällaisessa kuplassa elänyt, he ilmeisesti kokevat yhden asian ammattilaisuuden tekevän monen alan mestariksi.

Toisin sanoen läntiset – kärjessä yhdysvaltalaiset – sosialistit, puhuvat teoriapäissään pienten valtioiden, Euroopan maiden, päiden ylitse. He ovat freimanneet eurooppalaisten valtioiden olemassaolon ja halun tehdä omat päätöksensä yksinomaan suurvaltojen väliseksi peliksi. Mikä on, ironisesti, varsin imperialistinen tapa ajatella.

Valta ja voima

Posted on 12.02.202223.09.2024 by kangasvalo

Tiettyjen vasemmistoliberaalien harjoittamassa vallan ja voiman kritiikissä kukaan ei halua määritellä eksakteja valtasuhteita, vaikka samalla niistä puhutaan jatkuvasti. Tarkkaa kaaviota vallan eri suhteista ei voida kategorisoinnin pelossa tehdä.

Näin ollen kaikilla on tiedossa, kuka on voima-askelman ylimmällä tasolla (rikas valkoinen CIS-hetero mies, jolla ei ole elämää rajoittavia vammoja tai mielenterveysongelmia) ja kuka on alimmalla (köyhä rodullistettu queer, joka on vammainen tai mielenterveysongelmainen). Muut sijoitetaan miten sattuu, tai oikeastaan jätetään sijoittamatta, ja sen myös huomaa, lähinnä sekavuutena vasemmistodiskurssien sisällä.

Kategorisointi on vinoutunutta, koska sen avulla ei synny käsitystä vallan todellisesta olemuksesta eli siitä mitä ja miten oikeastaan kontrolloidaan ja millä voimalla. Valta ymmärretään kategorioiden (valkoinen/rodullistettu, mies/nainen/muu…) antamien etuoikeuksien tai haittojen kautta, mutta käsitys kontrollista on hutera.

Vallan antama voima ei ole yhtä kuin kuuluminen johonkin kategoriaan. Syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi omassa sosiaalisessa piirissään käyttää suurta voimaa. Jotkut voivat käyttää kulissien takana henkilökohtaista valtaansa väärin muiden uhkailuun tai kiristämiseen. Sen sijaan näkyvästi esillä olevalla keulakuvalla voi olla olematon määrä voimaa valtansa takana.

On yhteiskunnassa kapitalistinen tai muunlainen järjestelmä, voima on tarkoittanut aina samaa kuin poliittinen ja taloudellinen asema. Näin ollen syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi silti pitää hallussaan merkittävää valtaa asemansa kautta. Tätä ei voida myöntää ääneen, koska hänen edustamansa kategoriat mielletään automaattisesti syrjityiksi ja vähävaltaisiksi.

Lienee sanomatta selvää, että oletus on virheellinen: se implikoi tiettyihin kategorioihin kuuluvat ihmiset vallan hallintaan kykenemättömiksi lapsiksi ja täten vie heiltä kategorisesti niin uskottavuuden kuin vastuun siinä missä varsinainen, hyökkäävä rasismi. Sitä on uhriutumisen olemus.

*

Paljon Twitter-seuraajia saanutta taiteilijaa voidaan pitää merkittävänä vallankäyttäjänä ja hänen kimppuunsa käydään tuhannen auringon voimalla, vaikka hänellä ei olisi seuraajiensa lisäksi mitään konkreettista pääsyä valtaan. Paljonko 10 000 Twitter-seuraajaa tosiasiassa painaa? Tai edes 100 000? 500 000?

Lukuisilla keskitason huomaamattomilla ammattipoliitikoilla on paljon enemmän ihmisten elämiin vaikuttavaa suoraa poliittista valtaa kuin satunnaisella julkkiksella.

Julkisuuden henkilöiden kiro on heidän julkisuutensa. Julkinen suuttumus kanavoituu tietysti julkisuuden kautta. “Syyllinen sissään!” Kaikkein näkyvimpiä poliitikkoja lukuun ottamatta oikeaa valtaa eli voimaa käyttävät ihmiset pyrkivät tarpeettoman julkisuuden välttämiseen.

Ajatuksellisen vinouman vuoksi eniten julkisuudessa olevat ihmiset käsitetään helposti suurimmiksi vallan käyttäjiksi. Tämän myötä he saavat suhteettoman paljon poliittista ja valtakriittistä huomiota siihen nähden, millaista valtaa esimerkiksi keskimääräisellä asianajajalla, suuren kaupungin kuntapoliitikolla tai lääkärillä on. Osa heistä kun päättää suoraan asioista, jotka voivat olla elämän tai kuoleman kysymyksiä.

Näkyvyydestä syntyvän vallan merkitystä yliarvioidaan rankasti poliittisen vallan kustannuksella. Vaikka sosiaalisen median henkilöt olisivat tärkeitä esikuvia nuorisolle ja heidän höpinöillään on fanaattisiakin seuraajia, he eivät useimmiten päätä julkisista menoista, verotuksesta, asehankinnoista, terveydenhuollon uudistuksesta tai mistään muustakaan, jolla on kansalaisen elämänlaadun kannalta merkitys. Sosiaalisen median hahmojen tekemistä tyhmyyksistä tulee lähes kaikissa tapauksissa lähinnä vain paha mieli. Se siitä.

Yleensä “omat” joutuvat kärsimään moraalisotureiden innosta kaikkein eniten. Fasistia ei voi savustaa ulos vetoamalla vasemmistolaiseen moraaliin. Niinpä kohteiksi päätyvät liian julkisiksi hahmoiksi nousseet hahmot “omalta puolelta”. Näihin kun heitetyt kivet oikeasti sattuvat.

Näin kävi taannoin, kun tunnettu jenkkivasemmistolainen viihdetubettaja ja -kirjailija Lindsay Ellis päätti laittaa pillit pussiin. Omilta tullut jatkuva, ilkeämielinen spämmääminen parista pohjimmiltaan harmittomasta twiitistä kasautui nettioikeistolta saadun roskapostin päälle. Seurauksena Ellis päätti vaihtaa alaa.

Ohessa tämä kauhea twiitti. Jos et tiedä tarkalleen, mistä on kyse, et voi edes käsittää, mikä tässä on jonkun mielestä loukkaavaa. Osaatko arvata? Lopeta lukeminen tähän ja pohdi hetki.

Valmista? Innokkaimmat näkivät twiitissä rasismia. Niin Raya kuin Avatar hyödyntävät löysää, muka-aasialaista satumytologiaa. Koska Ellis näki ne estetiikaltaan samanlaisina, innokkaimpien antirasistien mielestä se johtui hänen valkoisuudestaan. Tietenkin etuoikeutettu valkoinen näkee kaiken aasialaisuuden samanlaisena…

Sanomatta jäi, että niin Raya kuin Avatar ovat kitschisiä ja epämääräistä “aasialaisuuden” ideaa röyhkeästi hyödyntäviä sarjatuotteita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden tai Aasian valtavan kulttuurialueen kanssa. Tai suunnilleen yhtä paljon kuin Marvelin Wakandalla on Saharan eteläpuoleisen Afrikan kanssa. Kyse on pohjimmiltaan yhdysvaltalaisista (voima)fantasioista.

Perustason mediakriittisessä twiitissä näkee rasismia vain, jos siinä haluaa nähdä sitä. Ellis vastasi tapaukseen niin kuin kuka tahansa, joka joutuu reflektoimaan itseään pyörremyrskyn keskellä, eli yritti ymmärtää, toi esille tekemiään virheitä, puolusti omaa kantaansa ja ajatteli, että se riittää. Kasvottomien väkijoukkojen kanssa on kuitenkin mahdotonta neuvotella.

Kyse ei ollut mistään asiallisesti esitetyn kritiikin kasautumasta vaan aggressiivisesta viestivyörystä, jonka pääasiallinen pyrkimys oli Ellisin poistaminen julkisuudesta hänen mielenterveytensä uhalla. Lopulta se onnistui.

Edellä kerrottua tapahtumasarjaa ei voisi kirjoittaa fiktioon tai tulisi syytöksiä epäuskottavuudesta, ilkeämielisten karikatyyrien luomisesta ja nettiaktiivien mustamaalaamisesta.

Kenellekään ei ollut tästä mitään hyötyä. Yhdysvaltalainen nettivasemmisto menetti yhden tunnetuista ja houkuttelevista kasvoistaan ja sai hänet jättämään osallistumisen taakseen. Karismaattisen Ellisin jättämän tyhjiön täyttämiseen menee aikaa. Liike otti siis kerralla takapakkia. Apua häiriköinnissä tuli oikeistoltakin mutta ei ole liioiteltua sanoa, että “ne tekevät sen itse”. Jälleen kerran.

Esimerkkini on poimittu yhdysvaltalaisilta liberaaleilta, mutta sama ilmiö näkyy läntisessä julkisuudessa laajemminkin. Mekanismi on sama: veljeile liian kauan väärien ajatusten kanssa – ennen kaikkea julkisesti – niin saat kengänkuvan perseeseen. Demokratiaa?

Somenäkyvyys on tulkittu todelliseksi vallaksi, joka oikeuttaa kaoottisen spämmin, vaikka Ellisillä ei ole paljoa konkreettista valtaa eli rahaa ja poliittista voimaa. Hän on vain mielipidevaikuttaja, ja vaikka poliittisen viestinnän merkitystä ei parane missään nimessä aliarvioida, sitä ei yksittäisen ihmisen kohdalla kannata myöskään liioitella.

Suurin vahinko on seurannaisvaikutuksissa. Vastapuolen trollit saavat jo nyt naiset ja muunsukupuoliset arkailemaan poliittisen osallistumisen kanssa. Kun omatkin puukottavat selkään täysin satunnaisista syistä, se ei suoranaisesti rohkaise jatkamaan. Jostain syystä vasemmistossa on totuttu ajattelemaan, että pieni, omista kavereista koostuva porukka on parempi kuin laaja ja moninaisia mielipiteitä sisältävä. Oikeisto ei tätä virhettä tee, katsokaa vaikka Suomen kokoomuksen voittokulkua.

*

En ole huolissani cancel-kulttuurista. Kyseessä on lähinnä muotisana, mörkö joka tarkoittaa sitä hokevien suussa epämääräistä “asiaa josta en pidä”. “Cancelointi”, jossa jonkun laajalti rakastetun julkisuuden hahmon kimppuun olisi onnistuneesti käyty ilman syytä ja savustettu hänet “maanpakoon”, on äärimmäisen harvinaista, erityisesti jos henkilö ei kuulu poliittiseen sfääriin.

Esimerkiksi vasemmiston canceloinnin kohteeksi joutuu vasemmiston suosikkeja, koska näitä klikin jäsenet seuraavat. Jos et kuulu tähän porukkaan vaan pysyttelet ulkopuolella, on jonkun jengin mielipide lähtökohtaisesti ihan sama muutenkin. Kuten monet muut julkiset voimannäytöt, kertoo cancelointi henkilökohtaisesta voimattomuudesta.

Vallan ja voiman vinoumassa poliittista sotaa käydään omien rivien puhdistaminen mielessä. Pystyn sulattamaan kärkevänkin poliittisen retoriikan, kun se kohdistuu vastapuoliin. Se kuuluu demokraattiseenkin politiikkaan. Kun sama pisteliäisyys kohdistuu yhä enemmän ihmisiin, joiden kanssa pitäisi olla pohjimmiltaan samalla asialla, jokin suojaus murtuu: se kertoo jo laajemmasta yhteiskunnallisesta suhtautumisesta, ei yksin poliittisesta kilpailusta.

Eniten cancelointi osuu erilaisten pienten poliittisten klikkien sisällä toimiviin henkilöihin, jotka haluavat samaan aikaan tuoda näkemyksiään esille julkisesti. On huvittavaa, kuinka erityisesti oikeisto haluaa lietsoa moraalipaniikkia canceloinnista poliittisesti sitoutumattoman Keke Keskiluokkaisen ajatuksiin, kun kyseessä on leimallisesti liberaalivasemmiston sisäinen ilmiö ja siten jatkumoa sen historiassa alusta asti mukana olleelle sisäiselle hajaannukselle.

Eikä silkka kritiikki ole cancelointia. Esimerkiksi J. K. Rowlingia ei ole transfobiansa vuoksi canceloitu. Hän ei ole saamastaan kritiikkivyörystä huolimatta kadonnut minnekään, takoo kymmeniä miljoonia puntia vuodessa ja on Ison-Britannian 200 rikkaimman ihmisen joukossa. Twitter-seuraajia ei ole 100 000 vaan 14 miljoonaa. Rowling on liian iso kaatuakseen. Hän ei ole vain liikaa huomiota saava julkisuuden henkilö, vaan hänellä on omaisuutensa takia oikeaa poliittista valtaa eli voimaa. Joidenkin vuosien kuluttua hän on luultavasti miljardööri.

Tällaista ihmistä ei voi ilman vakavaa rikossyytettä canceloida, vain kritisoida. Mutta yritäpä selittää tämä keskimääräiselle tossunkuluttajalle, jonka päähän mahtuu lähinnä yksi muotisana kerrallaan.

Kadonnut työväki

Posted on 01.02.201923.09.2024 by kangasvalo

Työväenluokkaisen kirjallisuuden tilaa ihmeteltiin taannoin Ylen Kulttuuricocktailissa. Peräänkuulutettiin työläiskirjailijoita, pohdittiin heidän poissaoloaan.

Moni kirjoittaja on keskiluokkainen, ja työväenluokka ei ole koulutetun keskiluokan silmissä edustava ihmisryhmä. Pidän kuitenkin mahdottomana, etteikö keskiluokkaisista ongelmista kirjoittaneiden kirjailijoiden taustalla olisi myös työväenluokkaisia perheitä.

Näiden perheiden maailmasta ei kirjoiteta, koska napanuora on katkaistava kokonaan, jos on aikomus liikkua luokkamatkalla ylöspäin. Suomalainen yhteiskunta on siitä “kiitollinen”, ettei täällä kysellä ihmisen taustoista, jos tämä näyttää ulospäin tietynlaiselta. Lapset tekevät ennätysvauhtia pesäeron vanhempiinsa.

Nykyinen ideologisen sekasorron ajanjakso on kaiken muun lisäksi aikuisten sotaa lapsiaan vastaan. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin ja omaksuneet tovereidensa arvot kuoleville paikkakunnille jääneitä vanhempiaan vastaan.

Aikuistuessaan lapset ovat vieraantuneet niin tahattomasti kuin tahallaan vanhempiensa elintavoista. He ovat kirjaimellisesti eri kulttuurin lapsia, mistä kertoo esimerkiksi Juhani Karilan viime vuoden viimeiseen Imageen kirjoittama juttu.

Kirjoituksessa hän ihmettelee isänsä metsästysporukan reissulla ja kirjoittaa tavallisista vanhoista miehistä kuin toisen maailman olennoista. Jutussa ei ole kiinnostavaa näkökulmaa, mutta on Imagen sivut jollain alkuasukkaita ihmettelevällä turistikirjoittelulla täytettävä.

Kuitenkin ymmärrän kirjoituksen lähtökohtaa, sillä seuraavat asiat ovat totta: Työläisillä/maalaisilla/vanhemmalla sukupolvella on paljon heikosti perusteltuja luuloja. Koulutuksen puute näkyy kyvyttömyytenä käsitellä laajoja asioita ja maailmaa.

Työläisten joukossa on rasisteja ja sukupuolirooleihin perinteisesti suhtautuvia ihmisiä, mikä on erityisesti nuorista koulutetuista epämukavaa, minkä vuoksi he tuntevat “vieraantuneensa” taustastaan. Työväki myös nauttii eri asioista kuin äveriäämmin toimeentulevat kansalaiset.

Heihin, meihin, on vaikeaa samastua. Istuin esimerkiksi jokin aika sitten taksikuskin kyydissä, joka päätti 10 minuutin matkan aikana kaataa pyytämättä niskaani koko perustelemattomien fobioiden kirjonsa; kaikki irrationaalisia, heikosti perusteltuja, sivistymättömiä mielipiteitä, silkkaa foliohattua. Mies ei ollut aggressiivinen vaan ihan kiva keskustelija, mutta oli myös selvää, ettei mikään väite olisi saanut häntä pohtimaan itseään ja näkemyksiään kriittisesti.

Työläisten näkökulmasta ylimielisyys on koulutettujen etuoikeus, mutta jos kuuntelee omasta asiastaan varmaa umpikonservatiivista taksikuskia minuutin, huomaa että äänensävy on täsmälleen sama kuin aikakauslehtien mielipidekirjoituksia rustaavilla hipstereillä.

Tämä ei tarkoita, että työväestö olisi erityisen tyhmää. Työväestö on ensisijaisesti ylpeää. Heidän ylpeydelleen merkitsevät asiat, joita liberaali keskiluokka ei ymmärrä samalla tavalla: kunnia, turva, perhearvot, päihteet, sitoutuminen, usko ja raha. Nämä ovat työväestölle onnen ja kurjuuden vaakakupit.

Ei ole ihme, että vasemmisto on kriiseillyt eikä vain Suomessa. Se on ottanut omakseen työläisten ja alemman keskiluokan koulutetun nuorison ja unohtanut heidän vanhempansa ja ne joilla ei kulttuuritaustaa tai koulutusta ole. Tämä on osin vasemmiston omaa syytä.

Valittuaan liberalismin vasemmisto on valinnut tietoisesti polun, joka tekee rahallisen tasa-arvon ajamisesta sellaisten ihmisten asian, joita ei ensisijaisesti kiinnosta rahallinen vaan kaikki muu tasa-arvo. Rahasta ja sen suomasta turvasta kiinnostuneet vaihtavat puoluetta.

Yliopistodiskursseista varastettuja puheenvuoroja viljelemällä vasemmisto on ojentanut työväenluokan tarjottimella konservatiiveille.

*

Edelleen moni työväenluokasta tullut nuori haluaa olla keskiluokkainen ja siksi samastuu keskiluokan ongelmiin, myös silloin kun omat ongelmat perustuvat rahan puutteeseen.

Omassa tuttavapiirissäni on joitain tällaisia henkilöitä. He hengailevat samoissa oppilaitoksissa olevien rikkaiden perheiden lasten kanssa ja yrittävät samalla häivyttää kuilun itsensä ja muiden välillä.

Olen työläistaustainen, korkeakoulutettu ja kymmenen vuoden ajan järjestään köyhä. Työtä olen tehnyt muissa ammateissa enemmän kuin alalla, johon minut on koulutettu, silloin kun työtä on ollut.

Olen kiinnostunut kulttuurista kaikissa sen muodoissaan tavalla, joka yhdistetään minua huomattavasti paremmin toimeen tuleviin keski-ikäisiin naisiin. Olen suuntautunut taiteeseen luokkani rajojen yli, mutta tarjottu kulttuuri rajan toisella puolella on suunnattu toiselle kohderyhmälle kuin taustastani tulleille. Tämä ristiriita herättää minussa vierautta. Epäilen taidemakuni syntyneen näiden kokemusten kautta. Olen etsinyt muita teitä.

Kulttuuri-ihmiselle tarjotaan samastumiskohteeksi kivoissa city-töissä työskenteleviä keskiluokkaisia nuoria, jotka voivat romaaneissa ja elokuvissa seikkailla vapaasti, koska käsitys työnteosta on niin ilmava, ettei sitä tarvitse pitää tärkeänä osana henkilöiden identiteettiä.

Pidän American Beauty -elokuvaa (1999) tai romaania kuten Muutoksia (2001) tympeinä. Nähtyäni näiden jalanjäljissä kulkevaa, vahvasti amerikkalaisperäistä taidetta koko elämäni, sillä se hallitsee koulutetuille tarjottua kulttuurikuvastoa, voin sanoa, että olen saanut sitä tarpeeksi. Kiitos, mutta ahdistuksenne ei ole minun ahdistustani. Ei ole koskaan ollut, vaikka yrititte kaikin voimin vakuuttaa minut siitä.

Työväen ongelmiin suhtaudutaan keskiluokkaisessa eli valtakulttuurissa patetiana, menneinä kirjallisina kliseinä, joiden sanominen ääneen edustaa huonoa makua tai niin vierasta maailmaa, ettei sitä käsittelevien tv-uutisten ääressä sanota kuin voi että ja kohautetaan olkia.

Keskiluokkaisessa taiteessa ahdistus paikallistetaan muualle, abstrakteihin rakenteisiin, joihin ei kuulu raha, vaikka raha on tärkein erottavin tekijä ihmisten välillä. Keskiluokan kurjuutta kuvailevat teokset on tarkoitettu fantasiaksi nuorelle työväenluokalle: aah, saisinpa tuntea samaa selittämätöntä tyhjyyttä.

Kivoissa töissä käyvien rentojen kaupunkilaisten ongelmat ovat taiteen kokijoille todellisempia, käsitettävämpiä, koska ne ovat abstrakteja eli eskapismia.

Pohdi etuoikeuttasi

Posted on 11.01.201923.09.2024 by kangasvalo

Check your privilege pyytää vartijaa vartioimaan vartijaa. Kuten monet iskulauseet ja ismit, se osoittaa loputonta luottoa yksilön kykyyn pysyä kontrollissa itsestään, vaikka harva pystyy näin epäinhimilliseen saavutukseen, eikä sitä tulisi keneltäkään edes vaatia. Puhun kokemuksesta. Kontrolloin elämääni vuosia sallimatta itselleni todellista rentoutumista, siis ajatuksettomuutta ja välinpitämättömyyttä, ja minusta tuli muun muassa oman itseni liiasta tarkkailusta masentunut. Silloin tunnen oman ääneni muiden ääniksi.

Vasemmistolaisuuden kuolema länsimaisessa liberalismissa on nähtävissä siinä, että oheisen hokeman privilege, etuoikeus, ei merkitse ilmiselvintä epätasa-arvon lähdettä, rahaa. Sen sijaan etuoikeus on asia, jonka oletetaan mahdollistavan rahan saamisen helpommin, on kyse sukupuolesta tai ihonväristä. Ei raha itse. Jos raha, peritty tai muuten välillisesti yhteiskuntaluokan kautta saatuna, edes etäisesti ymmärrettäisiin etuoikeudeksi, joka itse asiassa määrittää ihoa ja sukupuolta enemmän kuin ne sitä, kehittäisin sosialistisen vastalauseen: check others’ privileges. Mieluummin siis ulkoistaisin vastuuta, niin kuin sosiaalidemokratiassa kuuluu, jos haluaa saada hyvää jälkeä. Kutsunhan putkimiehen korjaamaan vuotavan hanan, enkä ala ronkkia itse.

Tyhmäkin ymmärtää, ettei tämä tarkoita ihmisen olevan kykenemättä tekemään havaintoja omasta ulkomuodostaan tai olevan pyrkimättä toimimaan yksityisesti niin kuin moraalisesti parhaiten katsoo. Se ei vain riitä. Todellisen vartijantyön voivat hoitaa vain muut, jotka omasta asemastaan näkevät paremmin rahan muodostaman kuilun. Kyse on myös haasteesta. On äärimmäisen helppoa “myöntää” syyllisyytensä ihon tai perimänsä kautta, asialle kun ei voi mitään ja sen kanssa voi teoretisoida loputtomiin. Sen sijaan omaa aktiivista roolia esimerkiksi työmarkkinakamppailussa, omaisuuden (myös “henkisen” eli kokemuksien!) haalimisessa tai suhteiden hyödyntämisessä ei halua ajatella edes vasemmisto, onhan vastuu todellinen. Siksi sitä on ajateltava jonkun toisen.

Vastakulttuurin aave

Posted on 04.06.201723.09.2024 by kangasvalo

On vaikeaa kuvitella toimittajaa tai kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa kuin 60-luvun vastakulttuurissa: että koko systeemi on mätä, keskiluokkaisuuden symbolit televisiosta omakotitaloon ovat tyhjiä.

Television tyhjyyttä analysoidaan akateemisesti; mediatutkimus on oppiaine, jossa moraalisella yleenkatseella ei ole sijaa. Kaikki on ruokaa.

Reality-television antamaa henkistä kuvaa ei pidetä enää merkkinä lopun ajoista vaan siihen suhtaudutaan korkeintaan tuhahtaen, kuten keltaiseen lehdistöön.

Julkisesti yleisö toivoo parempaa asiasisältöä, mutta katsojaluvut näyttävät toista. Kaksijakoinen asiantila on yleisesti hyväksytty. Toive riittää synninpäästöksi: sen jälkeen ei tarvitse yrittää. [1]

Jos keskiluokkaisuutta kritisoidaan, se tapahtuu ainakin näennäisesti tieteelliseltä kannalta. Yksityisautoilu on tyhmää, koska se tuhoaa luontoa, ei siksi että se edustaa kulutuskulttuuria ja konformismia. Jos kehitettäisiin saastuttamaton yksityisautoilun muoto, aiheessa ei nähtäisi paljoa keskusteltavaa.

Edes typerimmän televisio- ja radiosisällön ei nähdä vahingoittavan sielua, vaan siitä kirjoitetaan kaikissa merkittävissä aikakauslehdissä, erityisesti jos siihen liittyy ilmiö. Sivistyksen perään haikaileville on kehitetty lohduksi hokema lukemisen autuudesta. Sitä toistellaan, vaikka harva haluaa lukea sisältörikasta kirjallisuutta.

Suurpääomaa kritisoidaan kuin se olisi erillinen asia kapitalismista. Sen ympärille on kehitetty keskustelutyhjiö, kuten puhuttaessa uskonnosta ja uskonnollisesta fanatismista. Asioita kohdellaan kahtena erillisenä ilmiönä, ei syiden ja seurauksien verkon osina.

Näkemys taloudellisesta vasemmistolaisuudesta rajoittuu kuntouttavaan työtoimintaan ja äitiyspakkauksiin. Suuryritysten ja siten ison kaupan vastustaminen lähtökohtaisesti epämoraalisena ei tule kysymykseen. Siksi vihreät on Suomessa suositumpi kuin vasemmistoliitto.

Autolla saa ajaa, jos tiedostaa tekevänsä väärin, ruoan alkuperää voi lakata miettimästä jos siihen lyödään luomun merkki. En ala saivarrella, mutta joskus mietin kuinka paljon tässä on mukana todellista realismia, niin kuin joskus vakuuttelen itsellenikin, ja kuinka paljon tarpeetonta mukavuudenhalua.

Kaikki kertoo äänestäjien haluttomuudesta tukea sosiaalidemokratiaa. Vapaamielinen nuoriso määrittää itsensä edelleen vasemmalle, mutta tarkoittaa silloin sosiaalista liberalismia. Taloudellisesti ollaan lähempänä keskustalaista ihannetta, jossa olennaista on status quo.

Kieltämättä tuntuu vaivaannuttavalta lukea esimerkiksi runoilija D. A. Levya, jonka teoksista käännettyä kokoelmaa (Lähiöluostarin kuolema, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen) lukiessa nämä ajatukset tulivat mieleeni. Raivoisat vastakulttuuriset argumentit saavat ylenkatseellisia piirteitä. Runojen kohderyhmä on omaan itseensä ihastunut kakaralauma, joka haluaa korostaa erinomaisuuttaan ja tarkkanäköisyyttään tavallisuuden rinnalla:

TE KAIKKI eksyneinä orien unelmiin &
televisioväkivaltaan
TE TEETTE KUOLEMAA lähiökodeissanne
TE TEETTE KUOLEMAA – klo 11:20 UUTISET ovat valhetta
klo 7:30 uutiset ovat valhetta
huntley & brinkley ovat valhetta
säätiedotus on sarjakuvaa TE OLETTE MYÖHÄISILLAN ELOKUVA

“Te teette kuolemaa” ja vielä capseilla: sama runoilija ampui aivonsa seinälle 26-vuotiaana. Kenelle tässä pitikään nauraa?

Kulutuksen kritiikin januskasvo on henkisen tilan kritiikki. Pilkka joka kohdistuu materiaan tai mediaan kohdistuu väistämättä myös sitä turvaksi ja mielihyväksi haalivaan kansanosaan, siis tavalliseen ihmiseen.

Silti Levyn runojen lukemisessa on epämukava piirre. Tiedän hänen kirjoittaneen myös totta. Liian helposti tuudittaudun kuvitelmaan, jossa suuri osa kapitalismista on täysin harmitonta. Vaikka inhoamani kilpailuasetelmat ja silmitön luonnovarojen kulutus ovat todellisuutta miljoonissa pienyrityksissäkin.

Puhumattakaan siitä, että raha ja sen puute ovat olleet suurin tuntemani yhteinen nimittäjä kaikkien minulle rakkaiden ihmisten masennukselle ja pelolle.

Keskiluokkaisuutta niin mielentilana kuin materiaalisena tosiasiana ei edes pidetä kritiikin arvoisena. Siksi käsitys keskiluokkakritiikin vanhanaikaisuudesta häiritsee. Kaiken saaneiden manaus: eikö tämä ole jo nähty.

Taustalla toive maailman samuudesta huomennakin.

Realpolitikin hengessä vasemmistolla ei silti ole varaa ylenkatsoa keskiluokkaa. Yleisö on kohdattava, jotta voi voittaa. Toisaalta yleisöllä on myös täysin mahdottomia ja typeriä toiveita, joihin vastaaminen on epä-älyllistä populismia. Tasapainoile siinä sitten.

Vakava haaste keskiluokkaiselle: sosiaalinen omatunto on säilytettävä mutta samalla on lopetettava oman syyllisyytensä ulkoistaminen kasvottomille suuryrityksille, luoda omilla valinnoillaan ympäristö, jossa rahan symbolinen merkitys on äärimmäisen pieni.

Muut symbolit ovat helpompia. Television ja Internetin mainoksista eli arjen henkisestä väkivallasta voi päästä niin helposti eroon, että olen hämmentynyt aina, kun näen nuoren ihmisen kodissa television jota oikeasti katsotaan tai selaimen jossa ei ole mainoksenesto-ohjelmaa.

Katumainoksissa rintaliivimalleja ja lentoyhtiöiden tarjoamia unelmia joutuu valitettavasti vielä näkemään.


[1] Niin kuin elokuvatoimittaja, joka luulee kritisoivansa yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta vaatiessaan huonoilta suurbudjetin elokuvilta parempia roolimalleja nuorisolle ja kokee työnsä tulleen tehdyksi.

  • 1
  • 2
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme