Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: arthouse

Kirjoittamisesta: He ovat paenneet

Posted on 17.05.201823.09.2024 by kangasvalo

Olen aiemmin kirjoittanut inhonneeni sanaa tekotaide. En vieläkään suhtaudu siihen ongelmitta. Vaikka se on käytännöllinen termi, se implikoi vääriä asioita. Kaikki taide on tekemällä tehtyä, paras taide nimenomaan on.

Mitä tekotaiteella tulisi tarkoittaa on teeskenteleväisyys: raamit ovat taululle täysin yhteensopimattomat. Se on antikitsiä, joka kuitenkin päätyy kitsin tuottamiin tunnereaktioihin.

He ovat paenneet on elokuva, joka tuntuu irvailulta Suomi-elokuvien kliseille (kohteina nuortenelokuva, road movie, arthouse). Näin ei kuitenkaan ole, vaan käsikirjoittajat J-P Valkeapää ja Pilvi Peltola ovat turvautuneet mielikuvitukseensa – eli kaivaneet muististaan kaikki tietämänsä kliseet, joilla elokuvataiteessa luodaan draamaa.

Kaksi nuorta, Raisa ja Joni, pakenevat yhteiskuntaa. Raisa karkaa koulukodista, jo kerran armeijasta läksinyt sivari Joni ajaa pakoautoa. Matkallaan he kohtaavat muutamia muita henkilöitä, jotka vuorollaan auttavat tai yrittävät estää paon onnistumisen. Idylliksi muodostuu syrjäinen mökki, jossa nuoret löytävät huumekätkön ja trippailevat. Paratiisi paljastuu myöhemmin kääntöpuolekseen, helvetiksi, ja elokuva saa eksploitatiivisen väkivaltaisia piirteitä.

Kerronnallisuutta ja kokeellisuutta yhdistävien elokuvien tekijät voivat kliseisiin tukeutumalla paeta ennakoimiaan syytöksiä käsittämättömyydestä. Tarpeeksi konventioihin tukeuduttuaan tekijät voivat sanoa, että He ovat paenneet on unikohtauksista ja villeistä käänteistä huolimatta pohjimmiltaan tavallinen elokuva.

Päähahmoille, Raisalle ja Jonille, ei anneta motivaatioita, koska he ovat syrjäytyneiden nuorten arkkityyppejä – elokuvallisia sellaisia. Heidän ainoa motiivinsa on pako yhteiskunnalta, joka näyttäytyy väkivaltakoneistojen (koulukoti, armeija, poliisi) kautta.

Kaikki eivät voi mahtua kaikkein onnistuneimmankaan yhteiskunnan viitekehykseen. Tylsissä elokuvissa yhteiskunnasta poikkeavan yksilön on oltava samastuttava vapaudessaan; järjestelmä ja sen edustajat ovat taiteilijoiden näkökulmasta vihollisia, joihin tulee suhtautua katkeruudella.

Ymmärrän enemmän elokuvan alussa nähtävää lastenkodin työntekijää, joka on ehkä luja mutta oikealla asialla. Yksilön ja yhteiskunnan kädenväännössä yksilö häviää aina ja väistämättä vapautensa – tällöin reaalipoliittisin ratkaisu on, että nuoret koulitaan jotenkin ymmärtämään tämä ennen kuin heistä tulee aikuisia. Muuten maailma jauhaa heidät hetkessä atomeiksi tai pahimmassa tapauksessa he tekevät niin jollekin toiselle ihmiselle.

Koska elokuva ei ymmärrä tätä, eikä ole myöskään tarpeeksi röyhkeä ollakseen silkkaa anarkiaa, yhteismitattomuus ei tunnu virkistävältä transgressiolta vaan osaamattomuudelta. Sanomallisuus on kaikesta esteettisen puolen kikkailusta huolimatta tarkoituksenmukaisuudessaan tyylitöntä ja siten huonolla tavalla merkityksetöntä.

*

He ovat paenneet tasapainottelee kahden moodin välissä valitsematta kumpaakaan. Se voisi olla perinteinen mutta hyvin kirjoitettu tai sitten kreisi ja konventioille keskisormea näyttävä. Se on ohjaajan edellisen elokuvan, Muukalaisen, tavoin välimallin sössötystä. “Taiteellisilla” aineksilla leikkimisestä huolimatta se on elokuvallisesta realismista ja kliseisistä ideoista visusti kiinni pitävä.

Esimerkki kliseestä: 17-vuotiaaksi esitelty naispäähenkilö määritellään isoksi osaksi seksuaalisuuden kautta. Sillä yritetään sanoa jotain tyttöjen arjessa osakseen saamasta kohtelusta. Silti seksuaalisuus tuntuu sisäisen elämän luomiselta halvoilla keinoilla: Tyttö onkin vahva ja ovela, kun pakottaa pojan kopeloimaan itseään saadakseen hyvän alibin. Pizzeriassa vastaan tuleva keski-ikäinen mies on heti ehdottamassa suihinottoa, koska elokuvan viesti aikuisten maailman inhottavuudesta on vasaroitava kerralla rajusti perille. Meikkaaminen on merkki henkisestä panssarista.

En tarkoita, että teinit eivät olisi seksuaalisia olentoja. Hahmoluonnehdinta vain on karikatyyristä. Tarinan pojan tehtävä on möllöttää parodiana suomalaisen sankarin arkkityypistä. Hänen persoonansa ainoa piirre on änkytys. Kliseet ovat kliseitä, koska ne mielletään laajalti tosiksi, mutta katsojien älyn stimuloimiseksi tarjolla tulisi olla ainutlaatuisempia ihmistyyppejä. Elokuvaa inhoavat tavikset on vieraannutettu joka tapauksessa. Omasta puolestani voin sanoa, että filmillä on ongelma, kun haluan nähdä päähenkilöiden sijasta mieluummin elokuvan sivuhenkilöstä — kiertävästä kauppiaasta, joka huristelee menemään amisbiilillään ja myy natseille turhakkeita — vaikka tämä on enemmän Kummelista kuin taide-elokuvasta.

Joidenkin elokuvan repliikkien lausuminen olisi kenelle tahansa vaikeaa kuulostamatta siltä, että kävelee kaiket päivät kakkosnelonen syvällä hanurissa; niin jäykkää, suoraan asiaan menevää ja ilotonta dialogi on.

Huonointa elokuvassa ei moitteistani huolimatta ole sen käsikirjoitus, vaan sen huono yhteensopivuus estetiikan kanssa. Kaikki on kiinni moodista. Estetiikalla yritetään korvata puuttuvaa hahmokirjoitusta. Myös ohjaajan mukaan visuaalisuus muuttuu hahmojen kokemusten myötä. En ymmärtänyt näin tapahtuvan, koska hahmot ovat lähes olemattomia ja heidän näyttelijänsä liian kömpelöitä. Tyyli vaikuttaa muuttuvan ilman motivaatiota.

Siksi tuntuu siltä, että kuvaaja Pietari Peltola yrittää tehdä toista elokuvaa kuin muut tekijät. Kamera kikkailee paljon lähikuvilla ja erikoislähikuvilla, hidastuksilla, käsivaralla, out-of-focuksella. Elokuvan valaistus ja editointi ovat kumpikin ensiluokkaisia, mutta mikään nähdyssä ei tue elokuvaa vaan tuntuu ylimääräiseltä, sisällön istuttamiselta huonolle kasvualustalle. He ovat paenneet on ylevän teeskentelyn lakipiste.

Arthousen jähmeydestä

Posted on 13.05.201723.09.2024 by kangasvalo

Avantgardessa on se etu verrattuna arthouseen, että vaikka kokeelliset elokuvat liukuisivat estetiikassaan banaliteetteihin, ainakin ne ovat silloinkin keskimäärin omaperäisempiä ja kauniimpia katsella. Ei ole mitään kuivempaa kuin länsimaisia festivaalinäytöksiä varten tehty arthouse-elokuva, joka menettää iskukykynsä omaan kuvakieleensä – hitaita katseita, vielä hitaampia kameroita, kumpikin korvaamassa sisältöä. Pidän kiinnostavampana ja kokeilevampana jatkuvassa liikkeessä olevaa Hollywood-studiofilmiä kaikkine tuotteistuksineenkin, vaikka en ole senkään estetiikan ylin ystävä ja myös se on usein vailla mielihyvää. Hitaus ei itsessään ole puute vaan sen epäinspiroiva käyttö. En ole voinut katsoa esimerkiksi Jia Zhangken elokuvia kyllästymättä viimeistään puolivälissä enkä ole koskaan välittänyt suurimmasta osasta Michelangelo Antonionin elokuvista – pidän Antonionia merkittävämpänä vaikutteena tässä vuosikymmenestä toiseen kestävässä trendissä, joka uhkaa latistaa hyvätkin eri puolilta maailmaa kohoavat taiteilijoiden äänet samanlaisiksi. Kutsun näitä Rakkautta & Anarkiaa -draamoiksi. Nicolas Winding Refnin Only God Forgives (2013) olisi tämän ilmaisun parodia, jos ei olisi tehty tosissaan, mikä tekee siitä kammottavan osuvan esimerkin, erityisesti kun sitä on höystetty lapsellisella freudilaisella psykologialla ja järkyttäväksi kontrastiksi tarkoitetulla väkivallalla, joka lähinnä uuvuttaa. Toinen esimerkki on Sofia Coppolan koko ura.

La belle noiseuse: Divertimento

Posted on 26.04.201723.09.2024 by kangasvalo

Divertimento (1992) on Jacques Rivetten La belle noiseusen sisarteos, joka on koostettu nelituntisen pääteoksen vaihtoehtoisista otoista ja leikattu uusiksi. Pituutta elokuvalla on vain pari tuntia.

Vanha Frenhofer (Michel Piccoli) etsii kadonnutta ideaa ja yrittää maalata nuoresta Mariannesta (Emmanuelle Béart) muotokuvan, jolle on antanut mielessään nimeksi La belle noiseuse tunnetun huoran mukaan.

Malli päätyy myös tuntemaan itsensä sellaiseksi nähtyään lopputuloksen, joka on niin kaunis että sitä on kauhea katsella. Viisaasti elokuva jättää lopullisen teoksen näyttämättä jalkaterää lukuun ottamatta.

Taiteilija on kannibaali, joka syö ihmisiä ja paskantaa teoksia, joista muodostuu hänen uransa. Siten hän selviytyy. La belle noiseuse on elokuva luomisen vaikeudesta siinä missä Thomas Bernhardin Vanhat mestarit on romaani kritiikin välttämättömyydestä. Kritiikki ei ole tärkeää, mutta se on liian kirkkaasti näkevien selviytymiskeino, oire, seuraus paskaan tukehtumisesta.

Parivaljakko – erityisesti Divertimento – on lähestyttävintä Rivetteä. Siitä lyhyemmän filmin nimi. Tuttuja teemoja muista teoksista on mukana. Taiteen ja todeksi käsitetyn yhteinen luonne on teemana. Rakkaudella on iso osa hahmojen olemisessa. Rivetten koko uran kestänyttä kiinnostusta teatteriin kuvaavat tekniset yksityiskohdat (teoksen musiikittomuus, kameran staattisuus) mutta sitäkin enemmän inhimillinen draama, paljaus “lavalla” eli taiteilijan studiossa.

Kuvat maalauksen luonnosten synnystä on leikattu pois. Elokuvan rakenne muuttuu näin olennaisesti. La belle noiseuse on kuvaus taiteilijan luomistyöstä. Divertimento on kertomus mallin hyväksikäytöstä.

Love Exposuresta

Posted on 02.04.201723.09.2024 by kangasvalo

Kovin liikuttava on aikomus; esimerkiksi kun mietin Sion Sonon ohjaamaa elokuvaa, joka tunnetaan lännessä nimellä Love Exposure (2008). Nelituntinen teos on oikeastaan katastrofi. Siihen on yritetty sisällyttää kaikki, jolloin kaikki jää puolitiehen. Japanin yhteiskunnallinen kaaos on pinnalla. Täytyy olla sokea tai tietämätön, jos sitä ei elokuvan kielestä tunnista. Mutta kuvat jäävät välähdyksiksi ja raapaisuiksi. Kamera tarkentaa kulttien ja uskontojen aiheuttamiin traumoihin. Päähenkilö alkaa tehdä syntiä, jotta katolilainen pappi-isä voisi lähestyä lastaan. Vain likaan tuhriutuneen ja voipuneen voi nostaa käsivarsilleen. Vaaralliset new age -kultit ovat myös mukana. Niin katolilaisuus kuin new age on osa japanilaista undergroundia, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti; kristityt pakenivat vainojen aikaan maan alle, Korkein totuus teki vuonna 1995 kaasuiskun metroon.

Sukupolvien ja sukupuolten välit ovat kiristyneet. Ihmiset katsovat toisiaan ruutujen läpi. Päähenkilö kavereineen kuvaa tyttöjen pikkuhousuja salaa hameiden alta. Rakkaustarina on banaali. Ehkä siksi se on elokuvan nimen mukaisesti “paljaana”. Kolmiodraama, jos siitä voi puhua, kehkeytyy tirkistelevän päähenkilön, patoutunutta vihaansa purkavan lähitaistelulajien taitajan ja seksuaalisesti hyväksikäytetyn kulttijohtajan välille.

Love Exposure on massiivinen möhkäle jotain. Kirjallisuusmaailmassa vastine olisi Moby Dick. Liikutun kovasti kummastakin teoksesta. Taiteilijan aikomus, mahdottomaksi tuomittu yritys tehdä teos jostain, yhtä hyvin kaikesta kuin jostain tietystä, tekee Love Exposuresta isomman kuin itse elokuva. Se on todiste tekijöidensä uskalluksesta, arpi leijonankesyttäjän kasvoilla.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme