Olen aiemmin kirjoittanut inhonneeni sanaa tekotaide. En vieläkään suhtaudu siihen ongelmitta. Vaikka se on käytännöllinen termi, se implikoi vääriä asioita. Kaikki taide on tekemällä tehtyä, paras taide nimenomaan on.
Mitä tekotaiteella tulisi tarkoittaa on teeskenteleväisyys: raamit ovat taululle täysin yhteensopimattomat. Se on antikitsiä, joka kuitenkin päätyy kitsin tuottamiin tunnereaktioihin.
He ovat paenneet on elokuva, joka tuntuu irvailulta Suomi-elokuvien kliseille (kohteina nuortenelokuva, road movie, arthouse). Näin ei kuitenkaan ole, vaan käsikirjoittajat J-P Valkeapää ja Pilvi Peltola ovat turvautuneet mielikuvitukseensa – eli kaivaneet muististaan kaikki tietämänsä kliseet, joilla elokuvataiteessa luodaan draamaa.
Kaksi nuorta, Raisa ja Joni, pakenevat yhteiskuntaa. Raisa karkaa koulukodista, jo kerran armeijasta läksinyt sivari Joni ajaa pakoautoa. Matkallaan he kohtaavat muutamia muita henkilöitä, jotka vuorollaan auttavat tai yrittävät estää paon onnistumisen. Idylliksi muodostuu syrjäinen mökki, jossa nuoret löytävät huumekätkön ja trippailevat. Paratiisi paljastuu myöhemmin kääntöpuolekseen, helvetiksi, ja elokuva saa eksploitatiivisen väkivaltaisia piirteitä.
Kerronnallisuutta ja kokeellisuutta yhdistävien elokuvien tekijät voivat kliseisiin tukeutumalla paeta ennakoimiaan syytöksiä käsittämättömyydestä. Tarpeeksi konventioihin tukeuduttuaan tekijät voivat sanoa, että He ovat paenneet on unikohtauksista ja villeistä käänteistä huolimatta pohjimmiltaan tavallinen elokuva.
Päähahmoille, Raisalle ja Jonille, ei anneta motivaatioita, koska he ovat syrjäytyneiden nuorten arkkityyppejä – elokuvallisia sellaisia. Heidän ainoa motiivinsa on pako yhteiskunnalta, joka näyttäytyy väkivaltakoneistojen (koulukoti, armeija, poliisi) kautta.
Kaikki eivät voi mahtua kaikkein onnistuneimmankaan yhteiskunnan viitekehykseen. Tylsissä elokuvissa yhteiskunnasta poikkeavan yksilön on oltava samastuttava vapaudessaan; järjestelmä ja sen edustajat ovat taiteilijoiden näkökulmasta vihollisia, joihin tulee suhtautua katkeruudella.
Ymmärrän enemmän elokuvan alussa nähtävää lastenkodin työntekijää, joka on ehkä luja mutta oikealla asialla. Yksilön ja yhteiskunnan kädenväännössä yksilö häviää aina ja väistämättä vapautensa – tällöin reaalipoliittisin ratkaisu on, että nuoret koulitaan jotenkin ymmärtämään tämä ennen kuin heistä tulee aikuisia. Muuten maailma jauhaa heidät hetkessä atomeiksi tai pahimmassa tapauksessa he tekevät niin jollekin toiselle ihmiselle.
Koska elokuva ei ymmärrä tätä, eikä ole myöskään tarpeeksi röyhkeä ollakseen silkkaa anarkiaa, yhteismitattomuus ei tunnu virkistävältä transgressiolta vaan osaamattomuudelta. Sanomallisuus on kaikesta esteettisen puolen kikkailusta huolimatta tarkoituksenmukaisuudessaan tyylitöntä ja siten huonolla tavalla merkityksetöntä.
*
He ovat paenneet tasapainottelee kahden moodin välissä valitsematta kumpaakaan. Se voisi olla perinteinen mutta hyvin kirjoitettu tai sitten kreisi ja konventioille keskisormea näyttävä. Se on ohjaajan edellisen elokuvan, Muukalaisen, tavoin välimallin sössötystä. “Taiteellisilla” aineksilla leikkimisestä huolimatta se on elokuvallisesta realismista ja kliseisistä ideoista visusti kiinni pitävä.
Esimerkki kliseestä: 17-vuotiaaksi esitelty naispäähenkilö määritellään isoksi osaksi seksuaalisuuden kautta. Sillä yritetään sanoa jotain tyttöjen arjessa osakseen saamasta kohtelusta. Silti seksuaalisuus tuntuu sisäisen elämän luomiselta halvoilla keinoilla: Tyttö onkin vahva ja ovela, kun pakottaa pojan kopeloimaan itseään saadakseen hyvän alibin. Pizzeriassa vastaan tuleva keski-ikäinen mies on heti ehdottamassa suihinottoa, koska elokuvan viesti aikuisten maailman inhottavuudesta on vasaroitava kerralla rajusti perille. Meikkaaminen on merkki henkisestä panssarista.
En tarkoita, että teinit eivät olisi seksuaalisia olentoja. Hahmoluonnehdinta vain on karikatyyristä. Tarinan pojan tehtävä on möllöttää parodiana suomalaisen sankarin arkkityypistä. Hänen persoonansa ainoa piirre on änkytys. Kliseet ovat kliseitä, koska ne mielletään laajalti tosiksi, mutta katsojien älyn stimuloimiseksi tarjolla tulisi olla ainutlaatuisempia ihmistyyppejä. Elokuvaa inhoavat tavikset on vieraannutettu joka tapauksessa. Omasta puolestani voin sanoa, että filmillä on ongelma, kun haluan nähdä päähenkilöiden sijasta mieluummin elokuvan sivuhenkilöstä — kiertävästä kauppiaasta, joka huristelee menemään amisbiilillään ja myy natseille turhakkeita — vaikka tämä on enemmän Kummelista kuin taide-elokuvasta.
Joidenkin elokuvan repliikkien lausuminen olisi kenelle tahansa vaikeaa kuulostamatta siltä, että kävelee kaiket päivät kakkosnelonen syvällä hanurissa; niin jäykkää, suoraan asiaan menevää ja ilotonta dialogi on.
Huonointa elokuvassa ei moitteistani huolimatta ole sen käsikirjoitus, vaan sen huono yhteensopivuus estetiikan kanssa. Kaikki on kiinni moodista. Estetiikalla yritetään korvata puuttuvaa hahmokirjoitusta. Myös ohjaajan mukaan visuaalisuus muuttuu hahmojen kokemusten myötä. En ymmärtänyt näin tapahtuvan, koska hahmot ovat lähes olemattomia ja heidän näyttelijänsä liian kömpelöitä. Tyyli vaikuttaa muuttuvan ilman motivaatiota.
Siksi tuntuu siltä, että kuvaaja Pietari Peltola yrittää tehdä toista elokuvaa kuin muut tekijät. Kamera kikkailee paljon lähikuvilla ja erikoislähikuvilla, hidastuksilla, käsivaralla, out-of-focuksella. Elokuvan valaistus ja editointi ovat kumpikin ensiluokkaisia, mutta mikään nähdyssä ei tue elokuvaa vaan tuntuu ylimääräiseltä, sisällön istuttamiselta huonolle kasvualustalle. He ovat paenneet on ylevän teeskentelyn lakipiste.