Kovin liikuttava on aikomus; esimerkiksi kun mietin Sion Sonon ohjaamaa elokuvaa, joka tunnetaan lännessä nimellä Love Exposure (2008). Nelituntinen teos on oikeastaan katastrofi. Siihen on yritetty sisällyttää kaikki, jolloin kaikki jää puolitiehen. Japanin yhteiskunnallinen kaaos on pinnalla. Täytyy olla sokea tai tietämätön, jos sitä ei elokuvan kielestä tunnista. Mutta kuvat jäävät välähdyksiksi ja raapaisuiksi. Kamera tarkentaa kulttien ja uskontojen aiheuttamiin traumoihin. Päähenkilö alkaa tehdä syntiä, jotta katolilainen pappi-isä voisi lähestyä lastaan. Vain likaan tuhriutuneen ja voipuneen voi nostaa käsivarsilleen. Vaaralliset new age -kultit ovat myös mukana. Niin katolilaisuus kuin new age on osa japanilaista undergroundia, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti; kristityt pakenivat vainojen aikaan maan alle, Korkein totuus teki vuonna 1995 kaasuiskun metroon.
Sukupolvien ja sukupuolten välit ovat kiristyneet. Ihmiset katsovat toisiaan ruutujen läpi. Päähenkilö kavereineen kuvaa tyttöjen pikkuhousuja salaa hameiden alta. Rakkaustarina on banaali. Ehkä siksi se on elokuvan nimen mukaisesti “paljaana”. Kolmiodraama, jos siitä voi puhua, kehkeytyy tirkistelevän päähenkilön, patoutunutta vihaansa purkavan lähitaistelulajien taitajan ja seksuaalisesti hyväksikäytetyn kulttijohtajan välille.
Love Exposure on massiivinen möhkäle jotain. Kirjallisuusmaailmassa vastine olisi Moby Dick. Liikutun kovasti kummastakin teoksesta. Taiteilijan aikomus, mahdottomaksi tuomittu yritys tehdä teos jostain, yhtä hyvin kaikesta kuin jostain tietystä, tekee Love Exposuresta isomman kuin itse elokuva. Se on todiste tekijöidensä uskalluksesta, arpi leijonankesyttäjän kasvoilla.