Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tekijä: kangasvalo

Vielä Twin Peaksista

Posted on 13.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Kirjoitin Laajakuvaan tänään Twin Peaksista. Jatkan tekstiä jälkikirjoituksen omaisesti tänne.

Kolmas kausi antaa nenille nörttikulttuurille. [1] Alkuperäinen sarja luotiin työpaikkojen taukohuoneiden keskustelunavaajaksi. Siihen on suhtauduttu samalla tavalla nytkin.

Taukohuoneet ovat vaihtuneet Internetiksi ja kaikille mahdollinen spekulointi on mutatoitunut isojen nörttikulttuuria edustavien medioiden jakso jaksolta -analyyseiksi.

Samalla uusi Twin Peaks käy odotuksia vastaan. Se kutsuu katsojan makustelemaan, sarjan ystävät keskustelemaan ja odottamaan seuraavaa jaksoa osoittaen mielenköyhimmät analyysit naurettaviksi jo julkaisuhetkellään.

Ja mielenköyhästä todella voidaan puhua. Lähes kellään mielipidekirjoituksia tehneellä ei ole ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Sarjan saama vastaanotto on pikemminkin osoittanut kuinka tyhjää tv-kritiikki on.

David Lynchin tyyliin on suhtauduttu paikoin vihamielisesti jopa kehuvissa arvioissa, ilmeisesti koska se on tullut monille tv-kulttuurin ja kahden ensimmäisen kauden rakastajille mutta Lynchin elokuvia tuntemattomille yllätyksenä.

Kahdeksannen jakson abstrakteja näkymiä on kuvattu “kauniiksi hölynpölyksi, joka toimii parhaiten luupilla taidegalleriassa halpaa punaviiniä siemaillen”, ikään kuin televisioissa ja taidegallerioissa olisi säännöt, ehdottomasti noudatettavat diskurssit, jotka ovat luonnonlakeja.

Kritiikki muistuttaa Lynchin omaa näkemystä puhelimella katsotuista elokuvista. Täsmälleen samasta ei kuitenkaan ole kyse. Tekijä tietää formaattinsa ja mihin se on tarkoitettu. Asia voisi olla Lynchinkin mielestä eri, jos tehtäisiin elokuva, joka on suunniteltu teatterin sijasta ensisijaisesti puhelimelle.

Edellä mainitsemaani taidegallerioiden hölynpölyä masentavampaa näkemystä kokeellisen elokuvan esteettisistä mahdollisuuksista ei tule helposti mieleeni. Nimenomaan elokuvan, koska monet kriitikot eivät vieläkään tajua katsovansa elokuvan ja sarjan välimaastossa liikkuvaa hybridiä, vaikka toistelevat hokemaa kuin meemiä.

Suoranainen hätä muka-nörteillä on, kun jaksojen analyysi paljastuu Twin Peaksin arvaamattomuuden takia pohjimmiltaan turhaksi. Jaksoista ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos tapahtuminen nyt on mittari, jolla haluaa taidetta ajatella.

Mutta kun tv-kritiikki on: jaksojen kertaus, muutamat kohokohdat, lyhyt ja helppo oma mielipide loppuun. Tämän sovittaminen Twin Peaksiin osoittautui viikko viikon jälkeen koomisemmaksi. Teos tekee, mitä olen tv-sarjoilta odottanut eli käsittää “sarjan” sanan moniosaisuuteen viittaavasta luonteesta huolimatta kokonaisuudeksi.

Tämä on siirtymistä populaarista (toistosta ja kertosäkeistä) post-bop-jazziin (teemojen variointiin ja jatkuvaan kehitykseen).

Harva televisiokatsoja altistuu audiovisuaalisessa kuvavirrassaan millekään poikkeukselliselle – tai edes haluaa sitä. Hauskasti kolmas kausi tekee uusiksi ajan suosituinta tv:tä eli halpoja NCIS-tyylisiä rikosohjelmia kuten ensimmäiset kaudet oman aikansa saippuaoopperaa. [2]

*

Elinympäristön pehmustaminen vaaroja vastaan viedään niin pitkälle, että se ulotetaan koskemaan myös taideteoksia, joilta toivotaan ennakoitavuutta ja trooppeja. Televisiosarja on zeniitti kehityksessä, vielä pidemmälle viety kiteytys kuin popmusiikki.

Yleisestä nössöytymisestä muovautuu tuttu mustavalkoisen väittelyn maailma, jossa arkipäivän paineet puretaan mölyämällä tyhjänpäiväisiä, kun ei ole muuta tekemistä eikä konkreettisesti, materiaalisessa maailmassa esiintyviä haasteita.

Kukaan ei kuitenkaan todella tee mitään radikaalia, vaikka kovasti uhotaan, on kyse yhteiskunnallisista liikkeistä, taiteesta, väkivallasta…

Paitsi Twin Peaks, joka teki televisiossa jotain, mitä tullaan tuskin näkemään enää pitkään aikaan.


[1] Sana “nörttikulttuuri” liittyy pseudovastakulttuuriksi kutsumaani ilmiöön, jossa valtavirtaa markkinoidaan niin sanotun vaihtoehtoisuuden leiman avulla, koska se on erityisesti nuorille helppoa. Geek on uusi musta.

Kyse on samasta kuin anarkistimerkkien painamisesta vietnamilaisessa hikipajassa tehtyihin t-paitoihin. Edelleen elävän ja epäseksikkään nörttiyden alakulttuurin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siis sellaisen, jossa voidaan puhua parhaista omien hahmojen kuolemista roolipelikampanjoissa viisi tuntia putkeen.

Nykyisessä mielessä nörttikulttuuri on vain toinen tapa kutsua passiivista harrastamista, siis television katsomista, videopelien pelaamista ja muuta, jos sen ympärille luodaan tarpeeksi suuri keskustelukulttuuri ja mainosympäristö. YouTube on ollut tässä avainasemassa.

Tarve määrittää itsensä kulttuurin osaksi taas syntyy huomiosta, että joku toinen ihminen voi tässä maailmassa pitää samoista asioista kuin itse.

Pidän jokaista vaahto suupielessä nörtiksi tunnustautuvaa ja siitä ylpeyttä tuntevaa ihmistä lähinnä raivokkaana kuluttajana. Tällainen identifioituminen on kuin pitäisi luonteensa merkittävimpänä piirteenä vessapaperin käyttöä.

[2] NCIS on ollut useampana vuotena maailman suosituin televisiosarja ja yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista koskaan. Tämä on hyvä muistaa väitettynä laatutelevision aikakautena.

Juopunut äly

Posted on 12.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Kuuntelin erinomaista keskusteluohjelmaa psykoanalyysista. Kaksi näkökulmaa ottivat yhteen. Yhdellä oli todisteita, toinen puhui unista. Moni tieteenala saattaa olla olemassa vain siksi, että niissä koulutetaan älykkäitä ihmisiä uskomaan rakenteisiin, joiden kyseenalaistaminen on kehittyneellekin ajattelulle vaikeaa. Teesit opitaan, hyvinkin, mutta niiden taakse ei nähdä. Koulutusmankelista lopulta valmistunut ja työhön ryhtynyt uskoo sielunsa ja ammattinsa pitimiksi alan fundamentaaliseen totuuteen. Opitun oletettuun perushyötyyn takerrutaan tiukasti ja pohjimmiltaan kritiikittömästi. Moitteiden edessä todetaan alan olevan niin kehittynyt, että se korjaa itseään, vaikka mikään järjestelmä luonnossa ei pysty siihen, jos vahinko on tarpeeksi suurta. Kyse ei ole älyn heikkoudesta vaan sen vahvuudesta; vain älykäs ihmismieli pystyy tällaisten verkostojen luomiseen. Niihin sotkeutuminen lasketaan sivistykseksi siinä missä kyky ymmärtää tähtiä tai lukea sanoja.

Posted on 11.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Lapsena saattoi aivan ohikiitävän sekunnin ajan nähdä koulutovereiden kasvoilla viivähtävän heidän vanhempiensa ilmeiden koko skaalan. Rypyt ilmestyivät silmäkulmiin, leukoihin ylimääräisiä kerroksia, hiukset harottivat kuin olisivat harventuneet hetkessä. Häivähti, miltä nämä lapset näyttäisivät keski-ikäisinä, väsyneinä ja huolia täynnä. Vaikka oli itse niin nuori, ettei ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa tai osannut lukea havaitsemaansa, tuntui äkkiä siltä kuin kaikki aika olisi levinnyt lattialle tiimalasin hajottua.

Posted on 10.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Joskus harvoin inhottavuus tuo iloa. Aina en jaksa kuunnella toisia. Keskeytän heidän lauseensa, koska haluan olla rauhassa. En perustele itsekeskeisyyteni puuskaa tai vaivoin peiteltyä aggressiotani. Käytän mielivaltaa, vaivun kuulumattomiin. Mitä väsyneempi olen, sitä vähemmän jaksan hävetä. Pidän silloin avointa kyllästymistä parempana kuin niitä sosiaalisia vaatimuksia, joita muuten jaksaisin; joissa joudun kuuntelemaan piinallisilta tuntuvien minuuttien ajan. Inhottavuus ei voi tulla tavaksi. Minulla, kuten kaikilla, on siihen oikeus vain rajatusti. Liian väsyneenä ja ehdottomana katkeroituu, muuttuu heikkolahjaiseksi marionetiksi. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta tunnistan uhan sitä kohtaamattakin. Sovituslahjana paljastan inhottavuudessani minuuteni avoimimmillaan, koska mikään ei voisi olla lähempänä alastonta minää, kuin sen myöntäminen, että on väsynyt ja turhautunut. Julkeus on myrkyllistä rehellisyyttä.

MÄÄÄN

Posted on 09.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Spoken word ei ole suosittua, joten sen parissa pinnalle nousu on hankalaa. Räpin parissa aloittanut ja muun muassa vanhoilla Tulenkantajien levyillä kuultu Dxxxa D on eittämättä Suomen tunnetuin spoken word -esiintyjä.

Helmi Levyjen julkaisema MÄÄÄN on Dxxxa D:n kymmenes albumi hieman laskentatavasta riippuen. Mukaan on mahtunut niin rajoitettua kasettipainosta kuin Uniikkikappale-nimellä tunnettu yhden kappaleen teos. MÄÄÄN taas on tuplamittainen vinyyli.

Joviaalin oloinen artisti ja erinomainen esiintyjä on uusimmallaan kenties parhaimmillaan. Taustalla ovat seitsenhenkisen Nukkehallituksen freejazz-musisoinnit, jotka improvisatorisen kuuloisesta luonteesta huolimatta noudattavat hallittua ja hillittyä ilmaisua. Soittimet vaeltavat toistensa päälle, varsinaisia kakofonian räjähdyksiä kuullaan vähän.

Ei ole ihme, että Dxxxa D kertoi tehneensä ja äänittäneensä levyn lyriikoita puolitoista vuotta. Niissä liikutaan tutuilla alueilla mutta tavanomaista harkitummin. Tarinankerronnassa ei ole löysää. Huumori on entistä mustempaa. Humoristinen sutkaus lähinnä terävöittää piikkiä.

Dxxxa D on aiemminkin kertonut rosaliksomilaisia murha- ja päihdetarinoita, mutta Schumin frendi vie voiton kaikista aiemmista. Seitsemän- ja puoliminuuttisessa kappaleessa monotonisella äänellä mutiseva tarinankertoja laskettelee tarinaa kaverinsa luona hengailevasta luuserista, todennäköisesti kertojan mielikuvituksen tuotteesta, jonka kohtalona on tulla ristiinnaulituksi, häväistyksi ja syödyksi. Näkökulma on murhaajan.

Löin sitä tyyppiä mailalla päähän, sen suusta tuli verta, se tippu lattialle, vitsi se alko sätkii ja raahasin sen seinän vierustalle seinää vasten, hain naulapyssyn, ammuin sen suun täyteen nauloja, sit meitsi nosti kädet vaakasuoraan ja ammuin nekin vittu kiinni seinään. Siinä se oli vittu kädet ojossa niinku joku vitun Jeesus. Tuijotti meitsii suoraan silmiin.

Kontrasti tämän jälkeen tulevaan, äänimanipuloituun Partaj!-kappaleeseen muodostaa levyn tunnekylmän pohjan, jonka jälkeen ahdistavimmatkin kappaleet tuntuvat valoisammilta. “Missä on jatkot?” kysyy koneääni, joka hehkuttaa elämän olevan bileitä ja pyllyn pyöritystä varten.

Vähemmän tehokas ei ole avantoon hukkuvan tekstisuunnittelijan viimeisistä ajatuksista kertova Copywriter. Kun runoilijan esitys käy yhä hitaammaksi ruumiin vajotessa yhä syvemmälle, Nukkehallituksen torvipörinät muuttuvat tajunnan halkaisevaksi vedeksi.

Inhorealismiksi en Dxxxa D:n kappaleita kutsuisi. Niissä on fantastinen, kärjistetyn groteski ote, jota ei ole tarkoitettu kuolemanvakavaksi. Tarinoiden minähahmo on harvemmin miellyttävä tyyppi, jonka mielipiteitä haluaisi allekirjoittaa vaan pikemminkin karikatyyri ihmislajin alhaisosta: alempiaan häikäilemättä hyväksi käyttävä porho, sinapit viiksillä muniaan ruoputteleva taksikuski tai vaimontappaja.

Hahmot ovat niin supliikin taitoisia, että kuuntelija huomaa joskus naureskelevansa heidän kanssaan eikä heille, mikä on aina tehnyt Dxxxa D:n musiikista yksisilmäistä poliittista paasausta mielenkiintoisempaa. Hahmot ovat kotoisin pimeältä puolelta, eivät yksin halpoja yleistyksiä vihollisiksi oletetuista.

Mietin Dxxxa D:n ja erityisesti MÄÄÄNin yhteydessä Ihmebantu-televisiosarjaa, jossa Tommi Korpelan pitkät monologit kertovat yhtaikaa sen, mitä kaikki salaa ajattelevat, mutta ovat samalla kauhistuttavan nihilistisiä ja armottomia, yksilökeskeisen arvoliberalismin karu, musta puoli, jossa yksilö tarkoittaa vain minuutta. Korpelan lipevyys inhottaa ja huvittaa samaan aikaan. Temppu ei ole helppo komiikassa, vielä vähemmän musiikillisesti.

MÄÄÄNillä on jonkin verran kevyemmällä alueella liikkuvia kappaleita, esimerkiksi raidalla Moi!, joka kertoo kiimaisista edesottamuksista koiranäyttelyssä. Vetäis huumeita ja nussis taas olisi tyypillinen huumoripläjäys, jos sitä ei olisi toteutettu vieraannuttavasti a cappellana. Artisti pärskii ja viheltää hidasta komppia omien höpinöidensä rytmiksi. Ratkaisu houkuttaa vertaamaan Captain Beefheartin Trout Mask Replica -klassikon muutamaan raitaan kuten The Dust Blows Forward. Isänmäään kahvat kajahtaa laukkakompin myötä komeana maalaiskonservatiivista ihannetta: Rosvot kiinni, rajat kiinni, turpa kiinni.

Valitettavasti ei taida tämäkään levy saada aivan sitä huomiota, jonka voisi ansaita edes sitä mahdollisesti arvostavilta. Kiinnostavan taiteen on taisteltava tilasta jo valmiiksi populaariin orientoituneelta medialta, joka kulttuurisivuillakin seuraa lähinnä samankaltaisuuksia, ilmiöitä ja trendejä löytöjen sijasta. MÄÄÄN on armoton levy ja paikoin sietämätön (Vetäis huumeita ja nussis) mutta siksi omaehtoinen ja kiehtova.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 75
  • 76
  • 77
  • 78
  • 79
  • 80
  • 81
  • …
  • 94
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme