Joskus harvoin inhottavuus tuo iloa. Aina en jaksa kuunnella toisia. Keskeytän heidän lauseensa, koska haluan olla rauhassa. En perustele itsekeskeisyyteni puuskaa tai vaivoin peiteltyä aggressiotani. Käytän mielivaltaa, vaivun kuulumattomiin. Mitä väsyneempi olen, sitä vähemmän jaksan hävetä. Pidän silloin avointa kyllästymistä parempana kuin niitä sosiaalisia vaatimuksia, joita muuten jaksaisin; joissa joudun kuuntelemaan piinallisilta tuntuvien minuuttien ajan. Inhottavuus ei voi tulla tavaksi. Minulla, kuten kaikilla, on siihen oikeus vain rajatusti. Liian väsyneenä ja ehdottomana katkeroituu, muuttuu heikkolahjaiseksi marionetiksi. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta tunnistan uhan sitä kohtaamattakin. Sovituslahjana paljastan inhottavuudessani minuuteni avoimimmillaan, koska mikään ei voisi olla lähempänä alastonta minää, kuin sen myöntäminen, että on väsynyt ja turhautunut. Julkeus on myrkyllistä rehellisyyttä.
Category: Proosaa