Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tekijä: kangasvalo

11: Kolmas luku: sivut 200–207

Posted on 06.12.202327.09.2024 by kangasvalo

Hyvää itsenäisyyspäivää. Sen kunniaksi lyhyt annos Jatkosota-extraa. Olemme palanneet jonnekin alkuun. Onko “kolmannella luvulla”  lopulta mitään oleellista paikkaa lukujen kaksi ja neljä välissä?

Sivu 200:

Jussi Halla-aho tavataan tässä ensimmäistä kertaa.

Sivu 201:

Sivun infoboksi on hyvin sanomalehtimäinen ratkaisu. Piirroshahmo on ilmeisesti Markus Pyörälän itse luoma, sillä sille ei löydy lähdettä kirjan alun kuvalähdeluettelosta. Infoboksin sanat selitetään toisiksi kuin mitä ne oikeasti tarkoittavat, moni sanoista liittyy jollain tavalla lakiin ja oikeuteen.

Dumari = Slangisana tuomarille.

FINLEX = Oikeusministeriön omistana nettipalvelu, joka pitää sisällään perustan Suomen oikeudelliselle toiminnalle.

Hollanti-asetus = Voi viitata moniinkin Hollannin vaatimiin tai asettamiin säädöksiin Euroopassa tai nimenomaan Suomen kanssa.

Kengurut = Tietysti kaikille tuttu pussieläinten heimo, kirjan tarjoama selitys on “kangaroo court” eli epävirallinen ja usein häthätää koottu tuomioistuin.

Lusikoida = Lusikointi on nukkumista sylikkäin, niin että toisen ihmisen selkä on toisen vatsaa vasten.

PL = Perustuslaki.

PTK = Poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea.

Suuri valiokunta = Vastaa eduskunnassa EU-asioiden ja joidenkin lakiehdotusten käsittelystä.

Tankki = Tankin selitykseksi kirja tarjoaa niin telaketjufeminismiä, putkaa kuin think tankia. Arkikielessä tietysti panssarivaunun nimitys. Tankie on englannin kielessä slangi-ilmaisu stalinistille.

Valkkari = Valkoviini.

Venkula = Taparikollinen, joskus päihteiden väärinkäyttäjä.

Sivu 202:

Donald Trumpin kättelymetodilla tarkoitetaan seuraavaa:

Sivu 203:

Halla-ahon repliikkeihin ilmestyy esimerkiksi nettifoorumeilta tuttuja yksityisviesti – ohita käyttäjä– estä käyttäjä -painikkeita.

#tappajarekka muistuttaa tyypillistä liioittelevaa kohu-hashtagia tai lehtiotsikon popularisoimaa ilmaisua. Googlaamalla löytyy muun muassa seuraava valaiseva Suomi24-keskustelu. Onpa tätä huippukiinnostavaa aihetta pohtinut myös Honkajoen perussuomalaisten Tommi Laitila joskus.

Sivu 207:

Kuva on jälleen poimittu SA-kuva-arkistosta. Sivu on muotoiltu muistuttamaan iltapäivälehden lööppiä, mutta otsikolla ja lainauksella ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa tai kuvan kanssa.

Kalifaatti myy mustaa valoa viittaa Kuha.-yhtyeen kappaleeseen Kalifi myy mustaa valoa, joka löytyy Hei, täältä tulee Kuha -albumilta (omakustanne, 2003). Samalla lause toki kuulostaa kovin sopivalta Jatkosota-extran hysteeriseen ja ennakkoluuloja ruokkivaan maailmaan. Pitkä kappale on julkaistu vuonna 2021 uudelleen miksattuna omana EP:nään.

“Hengen heijastusväreily: salattu sisäeloinen psykotekniikka, fakiirisalaisuus ja jokamiehen kivääri!”

Kuvan, otsikon ja valokuvan liitto on käytännössä koko Jatkosota-extra tiivistettynä: sotien kärsimys irrotetaan todellisuudesta osaksi nationalistista projektia, joka sekoittuu rasismiin, huuruiseen salatietoon ja vaihtoehtouskomuksiin.

Sisäeloinen on sanaväännelmä, joka vaikuttaa yhdistelmältä sisäelintä ja loista. Psykotekniikka tarkoittaa käytännön tapoja, joilla ihminen voi keskittyä laajempaan vuorovaikutusprosessiin toisten ihmisten kanssa. Se on myös Konstantin Stanislavskin (1863–1938) kehittämään metodinäyttelyyn liittyvä termi. Fakiirisalaisuus on terminä hyvin lähellä Raamatun farisealaisuutta, jolla tarkoitetaan ulkokultaisuutta. Jokamiehen kivääri on väännelmä jokamiehen oikeuksista. Sanalitania ei tarkoita kokonaisuutena mitään.

Mediaalinen maailma: Linnunradan käsikirja liftareille (BBC Radio 4)

Posted on 03.12.202323.09.2024 by kangasvalo

Tällä kertaa keskustelemme Valtteri Kauraojan kanssa Linnunrata-franchisesta keskittyen sen alkuteokseen eli BBC:n alkuperäiseen radiosarjaan ja sen kahteen ensimmäiseen kauteen. Puhumme sisältöä enemmän sarjan taustoista ja sen merkityksestä jälkipolville. Tervetuloa mukaan, whrrr zzzz biip.

Ajatuksen synty

Posted on 02.12.202323.09.2024 by kangasvalo

Joskus minua riivaa ajatus abstraktien ajatusten ikääntymisestä. Luen Gilgamešia muutaman tuhannen vuoden takaa, sen symbolista sanomaa, jota en jo ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi voi täysin käsittää, tai egyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Tartun hanakasti siihen, minkä luulen voivani ymmärtää, ja eteeni avautuu ihmisen kokemuksen laajuus. Olen hämmästynyt siitä, kuinka uhmakkaita ajatuksia teokset välittävät, monikerroksisempia ja silti riuskemmin ihmisyyteen pureutuvia kuin olemme nykykirjallisuudessa tottuneet lukemaan. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että filosofia on kuin syntynyt valmiina, valmiina ihmiselle kirjoitettavaksi. Koska näiden tekstien tekijöiden ei ole tarvinnut pelätä kliseitä tai ajatella kirjallista laatua, vaan he ovat pyrkineet mieleenjäävyyteen ja totuudellisuuteen, kirjoituksissa on raakaa voimaa, jonka tavoittaminen on tätä nykyä työn ja tuskan takana.

Tietenkin näitä säilyneitä kirjoituksia ennen on ollut vanhempia tekstejä. On arkijärkeä olettaa, että useimmat eivät ole säilyneet. Jotkut kuitenkin. Akkadinkielinen Gilgameš ei ole edes vanhin tarinan versio. Vanhimmat tunnetut tekstit on kirjoitettu niin kutsutuilla proto-nuolenpäillä tai proto-hieroglyfeillä. Moni näistä kirjoituksista on erilaisia taulukoita, tositteita ja kuitteja. Varastokirjanpitoa. Joitain satoja vuosia näiden tarpeellisten merkintöjen jälkeen kirjoitus on sofistikoitunut, jolloin tarinoiden tallentaminen on tullut mahdolliseksi. Yksi näistä tarinoista on Šuruppakin neuvot, joka on ainakin vuodelta 2600 eaa. ja siten joitain satoja vuosia vanhempi kuin vanhimmat löydetyt Gilgamešin kopiot. Kyse on viisauskirjallisuudesta isältä pojalle, hyvän elämän tavoittelusta, siis abstrakteista ohjeista. Arkisen matematiikan jälkeen syntynyt kirjallisuus on ollut pohdiskelevaa, valistavaa ja eettistä. Eli moraalista.

Kirjoittaminen ja sitä myöten kirjallisuus on kehittynyt kaupunkien kanssa, yhteisön tarpeesta. Siinä mielessä kirjoitettu kieli on aina “poliittista” eli kaupunkien asiaa, niin kuin sanan juuri antaa ilmi. Vanha kirjallisuus on metaforallista ja opettavaa, koska se vastasi yhdessä tulevaisuutta rakentavan yhteisön huutoon. Minua vaivaa, että syntyikö näiden ajatusten monimutkaisuus kirjallisuuden kanssa samaan aikaan vai onko se vielä paljon vanhempaa perua, mutta historioitsijan kannalta turhauttavasti kirjallisuus tuli vasta paljon, paljon ihmisen kuolevaisuuden ja aseman pohdiskelua myöhemmin? Johtuuko vanhojen tekstien filosofinen valmius yksinomaan niitä vanhempien ja ajattelun kehitystä osoittavien tekstien tuhoutumisesta vai siitä, että ajatukset ovat muhineet hyvin kauan ennen pääsemistään ikuistetuiksi? Ovatko kirjaimet itsessään mahdollistaneet monimutkaisimmat abstraktiot? Vai onko sytykkeenä ollut kaupunki, kokonaan uudenlaisen olemisen muoto, jossa tuntemattomat elävät yhteisössä keskenään?

Enkä tarkoita abstraktioilla pelkkää jumaluskoa tai käsitystä kuolemasta, joista on todisteita jo tuhansien vuosien ajalta ennen kirjoitusta. Tarkoitan niiden selittämistä ihmisen minuuden kautta, joka on asia erikseen. Maailmassa on monta salaisuutta, joiden jääminen pimentoon ei kiusaa minua vähääkään, mutta tämän asian tietämiseksi, nähdäkseni miten ihmisen ajatus, sanaparin monessa mielessä, on kehittynyt, olisin valmis antamaan pois paljon.

Kapenevaa alaa

Posted on 01.12.202307.10.2025 by kangasvalo

Kirjallisuus on vakavaraisten peliä. Sitä se on ollut jo kauan. En muista, milloin olen viimeksi ostanut täysihintaisen uuden kaunokirjan, joka ei ole ollut lahja toiselle ihmiselle. Joskus 20 vuotta sitten? 25–35 euroa yhdestä romaanista on päätön summa, kun vastapainona ovat puolen viikon tai viikon ruoat. Tai jos viihteestä puhutaan, tuohon hintaan voi pelipalvelusta saada monia hyviä videopelejä, joiden parissa vierähtää kymmeniä tunteja. Tai sillä voi saada pari kuukautta striimipalvelua. Kenties yksi tai jopa kaksi lippua keikalle tai teatteriin? Antikvariaatista sillä saa jo useampia kirjoja. Baarissa voi viettää jo kohtuullisen illan. Uusi kirja on ylellisyysesine, tarjoamaltaan ilolta lyhytkestoinen, vaivalloinen ja kallis, haluaa kirjoittava ihmisryhmä sitä myöntää tai ei. Siksi ostan uutena lähinnä sarjakuvia. Niiden esinearvo on kestävämpi. Sarjakuvia jaksaa lukea romaaneja useammin uudestaan, ja usein niiden myyntihinta kasvaa eikä vain laske.

Luullakseni oikeistohallituksen päätös nostaa kirjojen verotusta on yritys vahvistaa kirjallisuuden keskiluokkaistumista. Tarkoitus ei siis ole lytätä kirjallisuutta kokonaan tai tuhota kustantamoja. Suuri osa uusia kirjoja ostavista eli lukemista harrastavista ihmisistä ei nytkään välitä, vaikka hintalapussa lukisi 30 euroa. Puhutaan sellaisesta tuloluokasta. Hallituksen toimilla halutaan lähinnä edistää sitä, että vähävaraisen lukijan on pakko mennä kirjastoon. Oikeastaan on ihme, että kirjastojen maksullisuutta ei ole ehdotettu, mutta ehkä se on jonkin tulevan vaalikauden päämäärä.

Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen poisto on suoremmin ideologinen valinta. E-aineistoista saatavien korvausten sössiminen samaten. Jos et kirjoita jotain, joka myy, et ansaitse edes sitä vähäistä huomiota, jonka voit saada. Samalla karsitaan pois yhteiskunnan marginaaliäänet, laadukas käännöskirjallisuus ja muu. Näin virtaviivaistetaan yhteiskunnallista keskustelua jo ennestään samoja aiheita jankkaavan kulttuurieliitin piirissä. Kun internetiä ei voi typistää, kirjallisuuden osalta niin voi sentään tehdä. Lastenkirjallisuuden väheneminen kirjastoista sopii kuvioon. Tyhmä kansalainen palvelee politiikkaa paremmin kuin fiksu.

* *

Tietysti kärjistän. En usko, että moni vallan kahvassa on ajatellut muuta kuin ei kiinnosta ja vihaan kulttuuria. Oikeistokonservatiivien maailmankuva perustuu hierarkioiden olemassaoloon ja siitä syntyvään vallan oikeuttamiseen. Hyvän tasainen jakautuminen ei silloin ole tavoiteltava asia. Altruismi ja utilitarismi ovat väärin, koska ne pyrkivät hyvään myös niille, jotka eivät sitä ole ansainneet. Siksi hallituksen politiikassa köyhimpiä rangaistaan, keskiluokkaa sekä palkitaan että rangaistaan ja rikkaimpia vain palkitaan. Tarkoitus ei ole palkita ihmistä siitä, mitä hän on tehnyt, vaan siitä, mitä hän on. Kulttuuri taas on kaiken kulttuurisen krumeluurinkin alla altruistista ja hierarkioita vastustavaa, koska sen vaikutteet leviävät kuin virus. Siksi sitä ja sen harjoittajia rangaistaan.

On joskus vaikeaa mieltää edellä kuvattua essentialistista ajattelua muuksi kuin pahuudeksi, sillä millainen luonne pitää muiden ihmisten kohtuullista hyvinvointia epäreiluutena? Ajatus hyvästä kaikille harmittaa joitain niin paljon, että he ovat valmiita viemään sen pois ja kasaamaan lisää hyvää niille, joilla on sitä jo ennestään enemmän kuin kylliksi. Raha tuo onnea toteutuvina mahdollisuuksina ja vapauksina. Yhä useamman moraalikäsityksessä tämä onni kuuluu vain niille, joilla on rahaa ennestään. Rikkaat ovat tuolloin kateellisia köyhille.

Vakavasti ottaen onnellisuus tuskin painaa poliitikkojen vaakakupissa. Kyse on oikeiston tapauksessa yksilönvapauden periaatteista. Ja toki utilitarismi ja altruismikin ovat periaatteellisia. Jos kaikkien tai mahdollisimman monen hyvää ei näe parempana hyvänä kuin omaa etuaan, sitä ei vain näe. Usko omiin oikeuksiin on pohjimmiltaan jumaluskoa; yksien jumala on vanhatestamentillisempi kuin toisten. Ankaramman uskontulkinnan kutsuminen pahuudeksi ei siksi edistä juuri mitään. Tällaisten ihmisten kanssa on vain yritettävä tulla toimeen ja yritettävä vastustaa heidän pyrkimyksiään.

* *

Miten reagoi kirjallisuusala? Totuttuun tapaan eli ei juuri mitenkään – Instagram-postauksilla, kannanotoilla sanomalehdissä ja ripotellen tuhkaa ylleen, siis kykenemättä perustelemaan kansalaisten määräenemmistölle, miksi tämä on kaikki niin kauheaa. Huomattava on, että julkiset kannanotot ovat tulleet vain kirjailijoilta. Kustantamot ovat hiljaa.

Koko keskustelu kuulostaa kulttuuria halveksuvan kaduntallaajan korviin kaukaiselta. Lukeminen kiinnostaa yhä harvempaa muutenkin. Suurin osa suomalaisista on tuskin edes huomannut, että jotain on tapahtumassa.

Rajumpana kannanottona esseisti ja kääntäjä Antti Nylén kirjoitti tunteenpurkauksen, jossa toteaa kirjallisuuden olevan tärkeämpää kuin ruoka. Helsingin Sanomat ei suostunut lyhyttä mielipidetekstiä julkaisemaan, joten kirjailija julkaisi sen blogissaan. Ruokavertaus on Nylénille tyypillinen retorinen provokaatio. Pidän häntä kohtuullisen merkittävänä nykykirjailijana, mutta mielestäni, kuten olen sanonut monesti aiemmin, esseemestarin turauttelut pitäisi ottaa kulttuuripiirien sisällä kirjaimellisesti ja kritisoida hänen retoriikkaansa, sillä se on usein nokkeluudeksi naamioitua kitinää. Nylénin käyttämät kärjistykset eivät tee muuta kuin saa halveksumaan kulttuurialaa ja pitämään siihen kohdistuvia toimia kohtuullisina. Kirjat eivät ole tärkeämpiä kuin ruoka. Muun väittäminen on typerästi sanottu jopa laiskaksi provokaatioksi. Olen ollut eri aikoina elämässäni sekä nälissäni kuukauden että lukematta kirjoja kuukauden. Osaan sanoa heti kumman näistä kokisin mieluummin uudelleen. Osaan myös sanoa kumman, ruoan tai kirjojen, hinnannousu aiheuttaa enemmän murhetta suuremmalle osalle ihmisistä. Kumpi johtaa leipäjonoihin, kumpi ei? Nylénin kommentti on yksi osa vakavaraisuuden diskurssia. Vain ihminen, joka kirjoittaa lukijoille, jotka eivät ole koskaan olleet todella nälissään, voi kirjoittaa noin. Tai ihminen, joka on osa katolilaista kärsimyksen kulttia, jossa henki on ruumiin elinehto eikä toisin päin.

Epäonnistuneen sivalluksen lisäksi Nylénin näkemys toistaa hokemia, jonka kaltaisia olen saanut viime viikkoina lukea kymmenittäin, kun kulttuuritietoiset ihmiset ovat nyyhkineet toisilleen:

Kilometrin säteellä Eduskuntatalosta on eräitä muistomerkkejä: pari entistä presidenttiä, joista ohikulkijat muistavat ehkä nimet, ja kuusi runoilijaa, joita ohikulkijat rakastavat.

Ilman Topeliusta, Leinoa, Kiveä, Runebergia, Larin Parasketta ja Lönnrotia olisi Suomi vain kurja kaistale maata Ruotsista itään.

Kuinka pihalla täytyy olla, että luulee nykyihmisten rakastavan kuolleita kirjailijoita? Uskooko esseisti itsekään valheeseensa vai onko kyse niin syvästä ironiasta, ettei sen perimmäistä motiivia erota? Juuri kukaan ei lue Zachris Topeliusta (1818–1898). Aleksis Kivi (1834–1872) on pullaa, jota ei enää pakotettu nielemään kouluissa edes itse niitä käydessäni. Johan Ludvig Runebergia (1804–1877) pidettiin puisevana jo yli puoli vuosisataa sitten. Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalaa kirotaan sen liian vaikean kielen takia. Kukaan ei tiedä, kuka oli Larin Paraske (1834–1904). Yleisön vanhin osa tuntee Eino Leinon (1878–1926) Vesa-Matti Loirin (1945–2022) esitysten kautta. Siinä se.

Luettelen vuosiluvut syystä. Nämä runoilijat ovat vähiten vanhentunutta Leinoa lukuun ottamatta 1800-luvun ihmisiä. Heidän suuruutensa perustelu on lähes mahdotonta valtiossa, jonka muisti alkaa 1900-luvun puolivälistä. Suomi on niin keinotekoisesti kokoon kasattu ja identiteetiltään ohut maa, että mitään historiatietoisuutta ei ole saatu juurtumaan edes usean sukupolven mittaan. Aika oli sille liian lyhyt ennen globalismin kautta. Suomi on ollut harmaanaamaisten työihmisten maata, jossa sivistyneistö on vetänyt muun väestön väkisin mukanaan osaksi historiaa. Nyt kun sivistyneistö on työnsä tehnyt, harmaanaamat jatkavat pakerrustaan niin kuin ennenkin mutta aiempaa huomattavasti äveriäämpinä.

Nylén on oikeassa siinä, että kirjallisuutta tarvittiin osana nationalistista projektia. Mutta miten perustella kulttuurisen nationalismin tarve aikana, jolloin kirjailijoita itseään ei kiinnosta Suomi, liberaalit kavahtavat kaikkea nurkkakuntaiselta kalskahtavaakin ja nationalisti tarkoittaa fasistia. Eivätkä edes he ole kiinnostuneita muusta kuin rahasta!

Kulttuuri-ihmiset tykkäävät puhista. Useimpia muita ihmisiä ei kiinnosta heidän puhinansa. Ketäänhän ei ole niin helppoa vihata kuin taiteilijaa. Se on vaivatonta ja tuntuu monista suorastaan oikeutetulta. Jotkut taiteilijat jopa antavat sille liudan oikein hyviä syitä.

Korkeatasoinen kirjallisuus on tätä nykyä undergroundia, niin kuin kaikki korkeakulttuuri. Hallituksen toimet pikemminkin haistelevat laajempia yhteiskunnallisia tuulia ja reagoivat niihin kuin ovat uusia ja odottamattomia. Kirjallisuusihmisten toivo on politisoitua ja organisoitua. Tarkoitan jatkuvia mielenosoituksia, lakkoja ja radikalismia. Ja vaikuttavia kirjoja. En tosin jaksa teeskennellä, että sekään paljoa auttaisi. Tai että näin koskaan tapahtuisi. Parasta kai vain hymistä hiljaa ja odottaa, että seuraava hallitus on parempi…

2023 marraskuun musiikkia

Posted on 01.12.202323.09.2024 by kangasvalo

Äkkiä musiikkia enemmän kuin sietää edes kuunnella. Kuvassa Alfred Brendel.

Current 93: If a City… 5:58
Hallé & Ryan Wigglesworth: Night’s Black Bird (säv. Harrison Birtwistle) 14:05
Maria Monti: Aria, terra, acqua e sole 10:45
Hilary Hahn, Jeffrey Kahane & Los Angeles Chamber Orchestra: Violin Concerto No. 2 in E Major, BMV 1042: I. Allegro (säv. Johann Sebastian Bach) 6:55
Alfred Brendel: Adagio in F, H.XVII No. 9 (säv. Joseph Haydn) 5:37
Ercilia Costa: A Desgarrada (The Torn) 3:58
Ermelinda Vitória: O Meu Portugal 2:54
Eddie Noack: Psycho 3:37
Cannonball Adderley: Cynthia’s in Love 3:04
Maarit: Synnyin saatanan merkit käsissäin 3:25
The Sons of Adam: Feathered Fish 2:32
Muska: Kirjoita postikorttiin 2:43
Sleater-Kinney: It’s Enough 1:47
Mel Smith: Pretty Plaid Skirt 2:28
Eyes: Taqn 2:00
MC5: Motor City Is Burning 6:05
Voodoo Church: Live with the Dead 2:48
Bush Tetras: Cowboys in Africa 2:54
Bat Nouveau: Death Mask 3:35
VR Sex: Surrender 5:38
Dave Clarke: Zeno Xero 5:49
Jeanette: Leo 4:53
Slađana Milošević: Miki, Miki 3:40
May East: Deus 2:31
Ame Bibabi: Chin Up High 2:34
Rammelizee & K-Rob: Beat Bop – Edit 6:11
Wu-Tang Clan feat. Isaac Hayes: I Can’t Go to Sleep 3:35
Julian Cope: The Greatness and Perfection of Love 3:16

  • Previous
  • 1
  • …
  • 4
  • 5
  • 6
  • 7
  • 8
  • 9
  • 10
  • …
  • 95
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme