Kaaos on monelle haluaisin-olla-anarkisti-mutta-olenkin-taiteilija-tyypille samaa kuin lempeyden hegemonia ja hierarkiavastaisuus. Taiteilijat ajattelevat mielellään taistelevansa individualismin puolesta ja autoritääriseksi koettua järjestystä vastaan.
Valitettavasti kaaos on taiteen ulkopuolisessa maailmassa lähinnä äärijärjestöjen ja populistien ase. Poliittinen epävarmuus ja sekavuus, jonka näemme ympärillämme, on kaaoksen synnyttämää. Epätasapaino synnyttää epävarmuutta ja kurjuutta. Kaaokseen tarjotaan vastalääkkeeksi yleensä lisää kaaosta: leikkauksia, tiukennuksia, väkivaltaa. Kaaoksia on monenlaisia ja joitain sen ilmenemismuodoista käytetään yhteiskunnalliseen kontrolliin.
Osa postmodernistisista teoreetikoista (muistattekos heidät?) katui jo Bush nuoremman aikakaudella relativistisia teorioitaan, koska yhteiskunnallinen relativismi ei johtanut vapautukseen vaan, yllätys yllätys, siihen, että massat tukeutuivat entistä mustavalkoisemmin ideologioihin. Epävarmuus ei tunnu asuntolainojen ja perheen perustamisen varaan korttinsa pelanneista vapauttavalta vaan uhkaavalta.
Akateemikolla tai taiteilijalla (nämä ovat nykyään yhä useammin sama asia) tuntuu joskus olevan ruusuinen kuva kansan harmaasta massasta. Ihmisten ajatellaan vapautuvan jo vapauden ajatuksesta, vaikka moni rahallisten sijoitusten varaan elämänsä perustanut ei toivo mitään niin paljon kuin turvaa itselleen, juuri itselleen, minulle, ääritapauksissa väkivalloin ja muut ihmiset kahlitsemalla. Vapaus pelottaa, kun se laajenee osto- ja myyntioikeuden ulkopuolelle, sillä vapaus implikoi, että kuka tahansa voi tehdä ihan mitä tahansa omalla vastuullaan. Omasta reviiristään tietoiselle ja valintansa totunnaisuuksien mukaan tehneelle ihmiselle tämä ajatus on karmea.
Silti minäkin olen kaaoksen airut, taiteessa ja kulttuurissa. Koen, että taiteessa on pystyttävä tuomaan esiin nekin ajatukset ja kokeilut, jotka olisivat muussa yhteiskuntaelämässä ilmetessään vahingoittavia. Kieltämättä aika tylsän sosiaalidemokraattinen näkemys, mutta minkäs teet? Eläisin mieluummin yhteiskunnassa, joka olisi yhteiskunnallisesti yksinkertainen mutta ajatuksiltaan sekamelska kuin toisin päin, niin kuin nyt näyttää olevan.
Tarkoittaako tämä tietoista sokeutta taiteen nurjille puolille? Ei ainakaan pitäisi. Taiteen sisäisen kritiikin tulisi olla osa terveellistä ajatusten kaaosta. Aurinkoon tuijottelua -blogissa on tuotu hyvin esiin tutkijoiden sokeus oman suosikkimediansa huonoille puolille. Esimerkiksi videopelien tai älypuhelimien haitallisia vaikutuksia kohdellaan niin julkisessa keskustelussa kuin akatemiassa silkkihansikkain. Onhan ennenkin ollut moraalipaniikkeja, eikä yhteiskunnalle ole uusien keksintöjen myötä tapahtunut mitään pahaa, eihän?
Olen jo vuosia kysynyt tässä blogissa, että jos television tai internetin vaikutus on ollut yhteiskunnallisesti negatiivinen, osaisimmeko nähdä sen? Olemmehan jo tottuneet ilmiöiden haittavaikutuksiin, usein nopeassakin ajassa, ja muistomme ajasta ennen uusia medioita haihtuvat vuosi vuodelta. Periaatteessa tutkijoiden pitäisi olla ajan tasalla, mutta kuten oheen linkatussa blogipostauksessa kirjoitetaan, tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Sama sokeus vaivaa taidekenttää. Seuraan työni takia, mitä erityisesti kirjallisuus- ja elokuvakentällä ja samalla laajemmin kulttuurissa tapahtuu. Kulttuuripiireissä yleistynyt ajattelutapa, jonka mukaan taide on itseisarvoisesti hyvä asia, on mielestäni merkittävä jarru taiteen kehitykselle. Taiteen pitäminen itseisarvoisesti hyvänä (ja samalla käsitys siitä, että taiteen tulee edistää hyvää ja sen tekijöiden olla hyviä) edistää lähinnä hyvesignalointia. Signalointia ei kuitenkaan parane sekoittaa hyvyyteen. Moni sokeasti hyväksi asiaksi hyväksytty ilmiö ansaitsisi kriittisempää tarkastelua. Sillä vasta kriittinen tarkastelu todella on luovaa.
Luovuuden prosessi ymmärretään yhä useammin psykologisin termein: kuka tahansa jotain käsillään ja ajatuksillaan tekevä on luova. Tätä luovuutta pidetään itseisarvoisesti moraalisesti hyvänä. Jos kuitenkin puhutaan luovuudesta laajemmin, voidaan se ymmärtää myös vallitsevien ajattelutapojen haastamisena, kriittisenä asenteena ja sosiaalisena tarkkanäköisyytenä. Toisin sanoen etiikan ja estetiikan kysymykset tulevat oleellisemmiksi ja kiinnostavammaksi vasta, kun luovuuden kriteereitä tiukennetaan.
Ottaisin mieluummin rehellisesti epämoraalisen tai tiukasti kriittisen teoksen, joka on kiinnostava ja jossa tiedostetaan moraalinen harmaus, kuin hyveellisyyttä teeskentelevän teoksen, joka on etiikaltaan pystyyn kuollut. Tämä ei tarkoita, etteikö hyveellistä ja samalla kiinnostavaa taidetta olisi olemassa, vaan lähinnä sitä, että sellaisen luominen on vaikeaa ajautumatta toistamaan muiden taiteilijoiden kanssa yhteiskunnallisesti identtisiä argumentteja.
Taiteen ja median itseisarvoiseen ylistämiseen on monia syitä. Oman pesän likaajista ei olla koskaan pidetty. Toisaalta osa päännyökyttelijöistä ajattelee kriittisemmin yksityisesti mutta ei halua menettää työpaikkaansa. Jopa kriitikot pelkäävät olla kriittisiä, koska se voi tarkoittaa huonompia työtilaisuuksia tulevaisuudessa. Yhtä merkittävä syy on paariaksi ajautumisen pelko. Jos esimerkiksi taiteen tiettyihin pyrkimyksiin suhtaudutaan asiallisellakin kriittisyydellä, kuulostaa se niiden muiden puolelle asettumiselta. Ne muut ovat epätoivotut ainekset: konservatiivit, kapitalistit, perussuomalaiset, uskovaiset, sovinistit, juntit. Ne jotka eivät ymmärrä, että kuinka hyvää juttua me ollaan tässä tekemässä hei ja kuinka luovuus on ihanaa.
Ääneen edellistä ei myönnetä. Käytännössä pelko junttiuden tarttumisesta näkyy koko ajan. Sen huomaa jo uusien kirjojen listoissa, joita joudun tuijottamaan kaksi kertaa vuodessa työn puolesta. Lähes kaikki julkaistava kaunokirjallisuus signaloi oikeellista hyvää jo markkinointipuheissaan. Samalla taiteen puolelle on asetuttava yksissä tuumin sen hyvyyttä korostaen, koska sisäinen kritiikki vahvistaisi “vastapuolen” argumentteja. “Vastapuoli” ei saa olla oikeassa.
Sama koskee akatemiaa. Akatemian sisäisen kritiikin koetaan murentavan eikä vahvistavan yliopistojen asemaa, koska sisäinen kritiikki todentaisi pelkokuvissa akatemiaan vihamielisesti suhtautuvien populistien näkemykset eliitin mädännäisyydestä. Ja emmehän me sitä halua, emmehän?
Nämä pelot kertovat pyhästä yksinkertaisuudesta, jolla poliittisten agitaattoreiden langettamaan ansaan on astuttu. Vapaassa ajattelussa ei tulisi olla mitään “vastapuolia”. Ihminen on edelleen yksilö, kykenevä ajattelemaan monimutkaisesti, jos haluaa. Sisäistetyt tiukat jakolinjat ovat sitä, mihin esimerkiksi populistiset poliitikot pyrkivät, sillä yksinkertainen maailmankuva helpottaa heidän työtään. Heidän kaoottisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiään on paljon helpompi edistää rintamalinjojen mukaisesti, kun ajatusten kaaosta on karsittu. Olen nimittäin varma, että ainakaan kulttuurista ei haluttaisi leikata konservatiivien toimesta yhtä hanakasti, mikäli kenttä olisi ideologisesti monipuolisempi.
Kim Bentz on kirjoittanut vuonna 1989 julkaistun omaelämäkerrallisen teoksen Kastroitu, joka kertoo homoseksuaalien kohtelusta Suomessa, jossa homoseksuaalisuus oli sekä rikos että sairaus.