Tekijä: kangasvalo

Posted on by kangasvalo

Joukko koostuu stereotypioista. Siksi tunnen epäilyksiä, kun julkisuudessa pyydetään tiedostamaan esimerkiksi vähemmistöjen asema tunteikkuuden kautta.

Tunnen vahvasti niin elävässä elämässä kuin taiteessa yksilön puolesta. Yksilön kautta epäoikeudenmukaisuus aukeaa paremmin. Tilastot aukaisevat tilanteen, mutta kunnollinen artikkeli uhreista aukaisee surun ja kokemuksen.

Kun minua pyydetään samastumaan tunteella esimerkiksi ideamaailman saamelaiseen tai afroamerikkalaiseen tai jopa idean itsensä kanssa (saamelaisuuden, afroamerikkalaisuuden), ajatus tuntuu väärältä.

Se on liian lähellä rasismia, jossa ihmistä kohdellaan ensisijaisesti osana stereotyyppistä ryhmää, ei itsenään. Sen lisäksi se olettaa ryhmien olevan epäilyttävän muuttumattomia.

Ryhmistä ja heidän koettelemuksistaan voi puhua yleisellä tasolla, kuten mainitsemani tilastot osoittavat. Samastumisleikin torjuminen ei tarkoita empatian kuolemista. Pidän erilaisten ihmisten tasaveroista ja oikeudenmukaista kohtelua ihannetilana.

Se ei toteudu leikkiessäni ymmärtäväni olkinukkea. Raivokas ja samastumaan pakottava tunnepuhe tiukasti rajatuista ryhmistä ei rohkaise muutoksiin vaan on saarnaavaa ja epäkäytännöllistä.

Tunteet eivät ole väärin. Jokaisella on niihin oikeutensa, kuten on kuoliaaksi asti toisteltu. Ne voivat silti olla irrationaalisia. Oikeus ei tarkoita samaa kuin hyvä. On eri asia tuntea vapaasti kuin perustaa tunteeseensa hyvä väite.

*

Saamelainen elokuvantekijä Marja Helander kritisoi aikataulutusta, kun hänen lyhytelokuvansa Maan sisällä linnut (2017) esitettiin Sodankylän elokuvajuhlilla saamelaisuutta eksotisoivan Valkoisen peuran (1952) alkukuvana.

Ohjaaja toivoi Valkoista peuraa ennen kerrottavan, ettei filmi ole totuus saamelaisista. Oletus siis oli, ettei katsomossa istuvien cinefiilien kriittinen ajattelu yllä valkokankaalle asti.

Faktat kannattaa tarkistaa, kun kyse on dokumenteista, jotka esittävät itsensä totuuksina. Valkoinen peura esittää kuitenkin itsensä satuna, jollaisena sen ymmärsivät jo aikalaiskatsojat 50-luvulla niin Suomessa kuin maailmalla. Sen moodista ei voi erehtyä.

En usko olevani kovin pielessä, jos kirjoitan, että saamelaisten asia ei kiinnosta juuri ketään muita kuin saamelaisia. Sen täytyy kamppailla huomiosta monen muun asian kanssa, joiden puolesta puhuminen tuntuu ihmisistä, yksilöistä, kiinnostavammalta.

Edellistä ei ilkeäisi kirjoittaa, koska kunnon ihmisen kuuluisi puhua kaikkien puolesta ja kieltää ryhmien välinen arvottaminen jopa omalla, subjektiivisella tasolla, koska se mielletään rasismiksi. Liberaalissa ihanteessa kaikille on oltava saman verran aikaa.

Yhdet vähemmistöt ovat silti useimmille tärkeämpiä kuin toiset. Suomessa saamelaiset eivät taida olla edes kansakunnan top viitosessa.

Kunnollisetkin ihmiset eivät pysty sisällyttämään sydämeensä kaikkia alistetuiksi tulleita. En tarkoita, että tämä olisi oikeudenmukaista. Niin vain on, koska yksilö ei ole Jumala.

Kun raja tulee vastaan, kutsutaan sitä piilorasismin paljastumiseksi. Oikeasti on tilannekohtaista, kuinka paljon kyse on rasismista ja kuinka paljon ihmisen rajallisuudesta. [1]

Jako ei mene niin, että on yhtäältä kaiken sallivien liberaalien joukko ja toisaalta kaiken kieltävien konservatiivien. Ymmärryksen raja loppuu usein samaan kohtaan kuin omien viiteryhmien raja. Samasta syystä Valkoinen peura ja Helanderin elokuva luultavasti läntättiin yhteen. Se on ratkaisuna mielikuvitukseton mutta ei sanasodan arvoinen.

*

Jonkun olisi ollut hyvä kysyä, miksi Helander ei vaatinut varoitusselitystä oman elokuvansa alkuun? Epämukava vastaus on, että hän kokee edustavansa elokuvallaan yleisesti viiteryhmälleen kelpaavaa totuutta, jota kelpaa esitellä.

Vähän häijympi voisi kysyä, miksi 10 000 euron Risto Jarva -palkinto kelpasi ohjaajalle? Entä viisivuotinen taiteilija-apuraha? Jos taide-elokuvissa käyvällä väestöllä ei ole rahkeita ymmärtää Valkoisen peuran fiktiivisyyttä, tuskin nämä ymmärtävät Helanderin elokuvaa palkintojen arvoisesti. Tarpeeksi suuri rahatukko on äkkiä signaali ymmärryksen lisääntymisestä.

Miksi taiteilija huolehtii siitä, että fiktiiviset teokset esittävät asiansa viiteryhmän saneleman korrektiuden mukaisesti? Taideteoksilta poikkeuksellisuutta etsivän korviin tämä kuulostaa lähtökohtana tylsältä, persoonallisuudesta riisutulta.

Edellä mainittu on käytännön näpertelyä. Suurin epäilykseni on, ettei joukkoja voi ymmärtää tunnetasolla kukaan, edes ihminen joka kuuluu niihin. Eivät aivopestytkään ole psykologian asiantuntijoita.

Massojen ajattelu on yksilöiden keskimääräisyydestä johdettua. Joukko on iso keskinkertainen yksilö. Kukaan tavallinen ihminen ei voi edustaa tällaista puhtaimmillaan. Silti vain yksilön kautta joukon toiveita voi edes yrittää ymmärtää.

Sen sijaan moni vaatimus huomiosta joukolle on pohjimmiltaan vaatimus huomiosta itselle. Olemme kiertäneet täyden ympyrän.

[1] …ellei tulla tulokseen, että ihmisen rajallisuus on aina rasismia. Pidän tätä päätelmää keskustelun ja asetelmien kannalta epäterveenä.

Posted on by kangasvalo

Olen suunnilleen koko elokuvaharrastukseni ajan pohtinut, milloin Mikko Niskasen suurtyö 8 surmanluotia (1972) tajutaan restauroida kansainväliseen levitykseen.

Nyt se tapahtuu, niin filmillä kuin digitaalisena, Martin Scorsesen johtaman World Cinema Projectin kautta. Projektissa on restauroitu kymmeniä vähemmän ja enemmän tunnettujen elokuvamaiden teoksia klassikoista harvinaisuuksiin, jotka ovat päässeet myös laajempaan levitykseen striimeinä, blu-rayna ja DVD:inä.

Tavoite-ensi-ilta on 2019 Sodankylän elokuvafestivaaleilla. WCP:n restauroimia elokuvia esitetään usein myös merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla ulkomailla kuten Cannesissa. Uusi restauraatio nähdään varmasti myös Suomen televisiossa.

WCP:n taustalla on The Film Foundation, jossa toimii Scorsesen lisäksi tuttuja nimiä: Clint Eastwood, Peter Jackson, Francis Ford Coppola… Mistään amatöörikerhon puuhastelusta ei ole kyse.

Uutinen on suomalaisen elokuvataiteen saralla merkittävä. Kyse on niin Niskasen uran kuin suomalaisen elokuvan tunnustamisesta säilyttämisen arvoiseksi osaksi maailman elokuvaa. Samalla säilötään historiaa. Niskasen elokuva amatöörinäyttelijöineen ja yhteiskuntakritiikkeineen kuvaa sitä osaa maaseutu-Suomesta, jota ei ole enää olemassa kuin vanhempien sukupolvien muistoissa. Kuten moni aikansa kuva, se on ristiriitainen ja tuntuu edelleen todelta kaikessa suoruudessaan.

*

Huvittavinta on, että tämä on välillisesti vielä yksi Peter von Baghin merkittävä kulttuuriteko. Tiedotustilaisuuden mukaan juuri hän esitteli teoksen aikanaan Martin Scorseselle. PvB:n kontaktit kansainväliseen elokuvamaailmaan olivat niin ainutlaatuiset, että ne toimivat Suomen kulttuurielämän hyödyksi vielä haudan takaa.

Miksi edesmennyt elokuvamies osasi verkostoitumisen paremmin kuin useimmat ihmiset, joille muotisanaa korostetaan ja joiden oletetaan hallitsevan taidon kuin avokadopastan kokkaamisen?

Von Baghin lähestymistapa on toiminut, koska se kypsyi sellaisten vuosikymmenien aikana, jolloin sitä ei ajateltu verkostoitumisena, joka on uuvuttava sana. Se houkuttaa väistämättä kyynistymiseen. Kännykkä kädessä poseerausta harjoittelevien pyrkyreiden maailmassa ei kuka tahansa enää kävele jutustelemaan elokuvaohjaajien kanssa.

Arvaisin silti, että suurimmaksi osaksi kyse on ollut von Baghin välittömyydestä yhdistettynä puhtaaseen työmoraaliin. Hänen turn-oninsa olivat elokuvat, joten hän päätyi puhumaan tapaamiensa ihmisten kanssa innoissaan juuri niistä, eikä aina edes puhuteltavien omista elokuvista vaan myös elokuvan historiasta yleensä.

Jos uusiin ihmisiin tutustuessa olen jotain huomannut, lämmin yhteys syntyy samojen kokemusten ja kiinnostuksen kohteiden kautta. On unohdettava kammottava verkostoituminen ja ystävystyttävä, mikä ei missään nimessä tarkoita pelkkää tutustumista tai muutamien satunnaisten sanojen vaihtamista, vaikka voi tapahtua nopeasti ja rajusti. Ei riitä että puhuu, on puhuttava oikein.

Kirjoittamisesta: He ovat paenneet

Posted on by kangasvalo

Olen aiemmin kirjoittanut inhonneeni sanaa tekotaide. En vieläkään suhtaudu siihen ongelmitta. Vaikka se on käytännöllinen termi, se implikoi vääriä asioita. Kaikki taide on tekemällä tehtyä, paras taide nimenomaan on.

Mitä tekotaiteella tulisi tarkoittaa on teeskenteleväisyys: raamit ovat taululle täysin yhteensopimattomat. Se on antikitsiä, joka kuitenkin päätyy kitsin tuottamiin tunnereaktioihin.

He ovat paenneet on elokuva, joka tuntuu irvailulta Suomi-elokuvien kliseille (kohteina nuortenelokuva, road movie, arthouse). Näin ei kuitenkaan ole, vaan käsikirjoittajat J-P Valkeapää ja Pilvi Peltola ovat turvautuneet mielikuvitukseensa – eli kaivaneet muististaan kaikki tietämänsä kliseet, joilla elokuvataiteessa luodaan draamaa.

Kaksi nuorta, Raisa ja Joni, pakenevat yhteiskuntaa. Raisa karkaa koulukodista, jo kerran armeijasta läksinyt sivari Joni ajaa pakoautoa. Matkallaan he kohtaavat muutamia muita henkilöitä, jotka vuorollaan auttavat tai yrittävät estää paon onnistumisen. Idylliksi muodostuu syrjäinen mökki, jossa nuoret löytävät huumekätkön ja trippailevat. Paratiisi paljastuu myöhemmin kääntöpuolekseen, helvetiksi, ja elokuva saa eksploitatiivisen väkivaltaisia piirteitä.

Kerronnallisuutta ja kokeellisuutta yhdistävien elokuvien tekijät voivat kliseisiin tukeutumalla paeta ennakoimiaan syytöksiä käsittämättömyydestä. Tarpeeksi konventioihin tukeuduttuaan tekijät voivat sanoa, että He ovat paenneet on unikohtauksista ja villeistä käänteistä huolimatta pohjimmiltaan tavallinen elokuva.

Päähahmoille, Raisalle ja Jonille, ei anneta motivaatioita, koska he ovat syrjäytyneiden nuorten arkkityyppejä – elokuvallisia sellaisia. Heidän ainoa motiivinsa on pako yhteiskunnalta, joka näyttäytyy väkivaltakoneistojen (koulukoti, armeija, poliisi) kautta.

Kaikki eivät voi mahtua kaikkein onnistuneimmankaan yhteiskunnan viitekehykseen. Tylsissä elokuvissa yhteiskunnasta poikkeavan yksilön on oltava samastuttava vapaudessaan; järjestelmä ja sen edustajat ovat taiteilijoiden näkökulmasta vihollisia, joihin tulee suhtautua katkeruudella.

Ymmärrän enemmän elokuvan alussa nähtävää lastenkodin työntekijää, joka on ehkä luja mutta oikealla asialla. Yksilön ja yhteiskunnan kädenväännössä yksilö häviää aina ja väistämättä vapautensa – tällöin reaalipoliittisin ratkaisu on, että nuoret koulitaan jotenkin ymmärtämään tämä ennen kuin heistä tulee aikuisia. Muuten maailma jauhaa heidät hetkessä atomeiksi tai pahimmassa tapauksessa he tekevät niin jollekin toiselle ihmiselle.

Koska elokuva ei ymmärrä tätä, eikä ole myöskään tarpeeksi röyhkeä ollakseen silkkaa anarkiaa, yhteismitattomuus ei tunnu virkistävältä transgressiolta vaan osaamattomuudelta. Sanomallisuus on kaikesta esteettisen puolen kikkailusta huolimatta tarkoituksenmukaisuudessaan tyylitöntä ja siten huonolla tavalla merkityksetöntä.

*

He ovat paenneet tasapainottelee kahden moodin välissä valitsematta kumpaakaan. Se voisi olla perinteinen mutta hyvin kirjoitettu tai sitten kreisi ja konventioille keskisormea näyttävä. Se on ohjaajan edellisen elokuvan, Muukalaisen, tavoin välimallin sössötystä. “Taiteellisilla” aineksilla leikkimisestä huolimatta se on elokuvallisesta realismista ja kliseisistä ideoista visusti kiinni pitävä.

Esimerkki kliseestä: 17-vuotiaaksi esitelty naispäähenkilö määritellään isoksi osaksi seksuaalisuuden kautta. Sillä yritetään sanoa jotain tyttöjen arjessa osakseen saamasta kohtelusta. Silti seksuaalisuus tuntuu sisäisen elämän luomiselta halvoilla keinoilla: Tyttö onkin vahva ja ovela, kun pakottaa pojan kopeloimaan itseään saadakseen hyvän alibin. Pizzeriassa vastaan tuleva keski-ikäinen mies on heti ehdottamassa suihinottoa, koska elokuvan viesti aikuisten maailman inhottavuudesta on vasaroitava kerralla rajusti perille. Meikkaaminen on merkki henkisestä panssarista.

En tarkoita, että teinit eivät olisi seksuaalisia olentoja. Hahmoluonnehdinta vain on karikatyyristä. Tarinan pojan tehtävä on möllöttää parodiana suomalaisen sankarin arkkityypistä. Hänen persoonansa ainoa piirre on änkytys. Kliseet ovat kliseitä, koska ne mielletään laajalti tosiksi, mutta katsojien älyn stimuloimiseksi tarjolla tulisi olla ainutlaatuisempia ihmistyyppejä. Elokuvaa inhoavat tavikset on vieraannutettu joka tapauksessa. Omasta puolestani voin sanoa, että filmillä on ongelma, kun haluan nähdä päähenkilöiden sijasta mieluummin elokuvan sivuhenkilöstä — kiertävästä kauppiaasta, joka huristelee menemään amisbiilillään ja myy natseille turhakkeita — vaikka tämä on enemmän Kummelista kuin taide-elokuvasta.

Joidenkin elokuvan repliikkien lausuminen olisi kenelle tahansa vaikeaa kuulostamatta siltä, että kävelee kaiket päivät kakkosnelonen syvällä hanurissa; niin jäykkää, suoraan asiaan menevää ja ilotonta dialogi on.

Huonointa elokuvassa ei moitteistani huolimatta ole sen käsikirjoitus, vaan sen huono yhteensopivuus estetiikan kanssa. Kaikki on kiinni moodista. Estetiikalla yritetään korvata puuttuvaa hahmokirjoitusta. Myös ohjaajan mukaan visuaalisuus muuttuu hahmojen kokemusten myötä. En ymmärtänyt näin tapahtuvan, koska hahmot ovat lähes olemattomia ja heidän näyttelijänsä liian kömpelöitä. Tyyli vaikuttaa muuttuvan ilman motivaatiota.

Siksi tuntuu siltä, että kuvaaja Pietari Peltola yrittää tehdä toista elokuvaa kuin muut tekijät. Kamera kikkailee paljon lähikuvilla ja erikoislähikuvilla, hidastuksilla, käsivaralla, out-of-focuksella. Elokuvan valaistus ja editointi ovat kumpikin ensiluokkaisia, mutta mikään nähdyssä ei tue elokuvaa vaan tuntuu ylimääräiseltä, sisällön istuttamiselta huonolle kasvualustalle. He ovat paenneet on ylevän teeskentelyn lakipiste.

Muistutus ideologiasta

Posted on by kangasvalo

Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.

Yhdessä nämä edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.

Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Tarkoitan siis kömpelösti nimettyä Liike Nyt -liikettä.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.

En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja siihen, että sen vaikutukset ovat jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja siihen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni seurausten kauheuteen voisi myös olla skeptisempi ja edelleen perusteltu.

Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevämpää olisi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla reilua vai perustuuko se parhaimmillaan epäreiluuteen?

Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se liikkeen ydinsanomalle suopeita. Vasemmistolaiset raha-analyytikot eivät taida kolkutella liikkeen toimiston ovea.

Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on menneisyydessä pidetty ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.

On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen mennä vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan.

Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.

Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Aika on kypsä vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.

Jos yleisön vastaanotto on iloinen, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokraattisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana kopioitu presidentti Niinistöltä.

Ovelimmat poliitikot ovat lähestyneet Liike Nytiä suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus tappaa sen.

Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta.