Twin Peaksin paluu

Posted on by kangasvalo

Artikkelikuvassa mielipiteeni neljästä ensimmäisestä jaksosta.

Sisältää keskisuuria spoilereita juonesta ja isoja tyylistä.

Pakka pysyy hämmentävän hyvin kasassa. Teoksen editoinnista näkee sen olevan tarkoitettu yhtenäiseksi. Ja että se on kuvattu massiivisena kasana kuvavirtaa, joka on jälkikäteen editoitu “jaksoiksi”, vaikka mieleni tekisi puhua luvuista romaanikirjallisuuden tapaan.

Tunnelma on enemmän Fire Walk With Metä, Mulholland Drivea, Lost Highwayta ja jopa Eraserheadia kuin “klassista” Twin Peaksia. Erityisesti Mulholland Drivea. Tietysti televisiotuotantojen muuttuneet kuvasuhteet vaikuttavat myös mielikuviin.

Paljon on jo ehditty kirjoittamaan massiivisesta määrästä hämmentäviä esteettisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitä, surrealismista tietysti myös. Samalla Twin Peaksin universumista on lähdetty rakentamaan huomattavasti laajempaa kuin pienen kaupungin paikallinen mystiikka.

Oikeastaan juuri pienestä syntyvä mystiikka puuttuu. Twin Peaksin kaupunki ei ole (ainakaan vielä) pääosassa eikä hassujen asukkaiden tapoja jakseta sen kummemmin ihmetellä. Aikaa vietetään paljon New Yorkissa, Las Vegasissa, Etelä-Dakotassa…

Tämä on luultavasti joitain “faneja” eniten häiritsevä asia. Fanitus on kyseenalaista toimintaa, joten nurkukoot, sillä juuri tämä pelastaa sarjan alun nostalgiaparaatilta.

Muutenkin mennään suoraan asiaan. Ei mehustella liikaa “katsokaa, tässä hän on taas!” -hetkiä, vaikka David Duchovnyn vierailu menee fan servicen piikkiin.

Uusia hahmoja on iso määrä. Se on hienoa, koska he ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin vanhat, joita nähdään myös paljon, osaa hyvin lyhyesti. Lynch osaa esitellä uudet hahmot nopeasti mutta muistettavasti.

Poikkeus kiinnostavuuden sääntöön on kahdeksi (tai kolmeksi… tai jotain?) jakautunut Dale Cooper, joka on ansaitusti keskiössä ja jota venytetään lukuisiin mahdollisiin suuntiin. Niin metaforallisesti kuin ajassa ja tilassa.

Mietin Jodorowskyn Holy Mountainin tapaista okkultismia, kun reaalimaailmaan palaava agentti Cooper joutuu opettelemaan alusta ihmisyyden: kävelyn, puheen, kusemisen, lettujen syömisen, kahvinjuonnin.

Kiinnostavin uusista hahmoista on Matthew Lillardin erinomaisesti esittämä koulun rehtori, joka on mahdollisesti unensa välityksellä murhannut naisen. Tämä on eniten Lost Highwayta ja Mulholland Drivea.

Väkivalta on häiritsevää. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt televisioväkivaltaa, josta on tullut paha mieli. Elokuvienkin tapauksessa on saattanut vierähtää hetki. Tämä väkivallan palauttaminen banaalista merkitseväksi on hyvä asia.

Lynchillä ja hänen tiimillään on edelleen taito käyttää käytännössä jatkuvasti taustalla suhisevaa ambientia ja epämääräisiä hahmoja luodakseen katsojaa alitajuisesti uhkaavia kuvia. Eräs olento muistuttaa paljon elokuvan varhaisajoista, tarkalleen ottaen William K. Dicksonin ja William Heisen Monkeyshinesista (1890).

Väsähtäneintä on joskus pintaan nouseva seksismi. Toisaalta Twin Peaksin maailma on karkea. Tällaiset seikat voi nähdä osana hahmojen heikkouksia, joten en osaa olla tästä kovin nyreissäni.

Lynch korostaa esittämänsä Gordon Colen äänellä, että kannattaa täydestä sydämestään seksuaalista tasa-arvoa. Ohjaaja on osannut ennakoida syytteet.

Sarjan jälkituotannossa kuvaan on lisätty runsaasti digitaalisia tehosteita. Ne ovat epätodellisen näköisiä ja siksi pääosin toimivia, paikoin kauniitakin.

Eniten miellyin siitä, kuinka hidasta ja siinä mielessä vanhanaikaista televisiota (ja elokuvaa) sarjasta on lähdetty tekemään. Nopeampaan leikkaukseen ja rytmiin tottunut katsoja hamuaa puhelimesta Twitteriä auki.

Kosmostrippailuja häkellyttävämpää on tajuta, kuinka suuri osa omistetaan esimerkiksi “reinkarnoituneen” ja lähes aivokuolleen Dale Cooperin palloilulle kasinolla, jossa hän voittaa yliluonnollisilla voimilla yksikätisestä rosvosta 30 jättipottia peräkkäin.

Huumori tässä osiossa on niin typerää, monotonista ja äärimmilleen vietyä, että nautin siitä. Jostain toisesta se on varmasti puuduttavaa. Sama pätee näiden neljän jakson tyyliin muutenkin. Lynch on aliarvostettu näyttelijöiden ohjaaja, Kyle MacLachlan harmittavan vähän huippurooleissa nähty näyttelijä.

Yhteenvetona: Harvoin näkee televisiosarjasta näin selvästi, että ohjaajan auktoriteetti on ollut käytännössä rajaton. Odotan jatkolta hyvää. Saatan palata asiaan sarjan edetessä.

Tylsyys

Posted on by kangasvalo

Minulla oli viimeksi tylsää, kun olin 15-vuotias. Muistan vielä sen kesän. Olin päättänyt jäädä kotiin vanhempieni lähtiessä pitkälle lomamatkalle.

Halusin nauttia yksinäisyyteni suomasta vapaudesta. Pelaisin tietokoneella, lukisin, olisin ulkona, tapaisin kavereita.

Tapahtui ilmiselvin mahdollinen. Kaverit olivat mökillä tai sukulaisillaan. Kyllästyin pelaamiseen parissa päivässä. Kirjat loppuivat kesken, matka paikalliskirjastoon oli liian pitkä. Katsoin päivät ja illat televisiosta kesäisiä roskaohjelmia ja uusintoja.

Vanhempieni palattua tajusin, etten ollut viikkoihin puhunut kenellekään. Oli vaikeaa palata ihmisseuraan ja ajatella muuta kuin syömistä, nukkumista ja suihkussa käymistä.

Helteessä ja tylsyydessä grillaantuneet aivoni käynnistyivät hitaasti. Ajatus nolottaa nyt, mutta mietin silloin vakavissani, että olenko tehnyt peruuttamatonta vahinkoa itselleni; olenko tehnyt itsestäni tyhmän?

Tunne meni ohi noin vuorokaudessa, kammo jäi. En ole sen jälkeen kokenut itseäni yhtä irralliseksi minästä. Kaikki vain tylsyyden takia.

*

Kokemukseni takia olen päättänyt, ettei minulla ole koskaan tylsää. Olen pitänyt huolen, että minulla riittää uteliaisuutta.

En muista enää vuosiin ajatelleeni tai sanoneeni, että minulla olisi tylsää. Silloinkin kun “tunnistan” tylsän, en koe sitä. Alan vain ajatella omiani, esimerkiksi sitä, että mistä tylsyys kertoo. Huomaan ajan kuluvan rattoisasti.

Tylsyydellä on monia merkityksiä.

Klisee on, että tylsä on hidasta, monotonista, minimalistista, usein epäsosiaalista.

Tämä ei ole minulle tylsää lainkaan. Minun tylsäni on olemisen nautinnon puutetta.

Ongelma teini-iän kesässäni ei ollut tekemisen vaan uteliaisuuden puute.

*

Istun tunnin paikallani valkoisessa nojatuolissa. Ajatukset lilluvat. Saatan selata tuttua kirjaa muutaman sivun, juon lasista virvoitusjuomaa. Avoin ovi puhaltaa kesäilmaa.

Olen tilassa, jota moni kutsuisi täydeksi tylsyydeksi, mutta joka on minulle minimalismin estetiikkaa.

Opettelin nauttimaan monenlaisesta estetiikasta ja ymmärtämään lukuisia muita sietääkseni todellisuutta. Yhteensä kahdeksan vuoden ajan kuljin opiskeluihin ja töihin kävellen. Ensin neljä vuotta yhtä reittiä, sitten toiset neljä vuotta toista reittiä, minkään näennäisesti muuttumatta.

Mutta paljon muuttuu, kun perspektiivi kasvaa vuosien mittaiseksi, nopeamminkin. Päivät eivät ole samanlaisia. On kylmä tai lämmin. Tapaa tutun tai saa kävellä hiljaisuudessa yksin. Auringonvalo muuttuu terävästä pehmeäksi. Vuodenajat kuluvat. Lenkkeilijöiden vaatteet vaihtuvat, pikkukoirille puetaan hupaisan näköiset takit päälle. Kävelee lumimyrskyssä tai 30 asteen helteessä, hiki selkää pitkin valuen. Askeleet muuttuvat, kävelyyn tottuu, tulee terveemmäksi.

Ajattelu on loputonta sipulin kuorimista. Kun alkaa ymmärtää arkkitehtuuria ja luontoa, esiin kuoriutuu lisää. Jos kuuntelee ja haistaa antamatta katseensa hallita liikaa, lisää kerroksia paljastuu.

*

Arki on monelle yhtä kuin tylsä. Minulle ei. Vaikka olisin joinain päivinä laiska, esimerkiksi säännöllinen kävely kahdeksan vuoden ajan ei tuntunut miltään. Liioittelisin sanoessani, että se oli aina ilo, mutta ei se ollut tuskaakaan. Se oli pakko, ja pakossa ei ole gloriaa eikä apatiaa.

Samalla katosi kiirehtiminen. Siihen oli myös terveyssyy. Kiire aiheuttaa stressiä ja reagoin kehollani. Minulla on ihosairaus, joka pahenee stressistä.

Minua ei haittaa bussipysäkiltä myöhästyminen tai liian ajoissa saapuminen. Viisi minuuttia malttaa kyllä odottaa seuraavaa, katselee ohi meneviä autoja, puita ja tietä. Sen sijaan moni menettää hermonsa, jos pysäkille ei osu juuri ajallaan, koska odottaminen on tylsää.

Hieman kavahdan ihmistä, joka tarvitsee vahvoja ulkoisia ärsykkeitä pysyäkseen motivoituneena. Tarkoitan ulkoisella jotain, joka on annettu pyytämättä. Eli yksilö ei ole etsinyt sitä uteliaisuudellaan.

Sitten valitetaan tylsyydestä eikä edes avata paikallislehden menovinkkejä. Tässä mielessä olen optimistikokoomuslainen ja koen, että kohtalo on osattava ottaa omiin käsiin.

Samaan hengenvetoon myönnän kokemuspohjalta tämän olevan vaikeaa pienissä kaupungeissa, jotka on muokattu ydinperheitä varten ja joissa ei siksi tapahdu paljon mitään. Ainakaan halvalla. Kun asuin vielä pikkupaikkakunnalla, yksi harvoista kaikille avoimista paikoista oli kirjasto, koska siitä ei tarvinnut maksaa.

Joka tapauksessa vielä enemmän hämmästyn, kun paljastuu, että moni ei koe velvollisuudekseen motivoida itseään ja etsiä itselleen tekemistä. Aika menee passiivisesti puhelimella, kuluu aina jotain odottaessa. Nimenomaan puhelimella. Yhä harvempi edes avaa tietokonetta.

Vaikka jo Wikipedian avaamalla ja satunnaista artikkelia hakkaamalla löytää alle kymmenessä minuutissa jotain, johon uppoutua tunniksi, josta etsiä kirjoja ja inspiroitua johonkin. Ei tarvitse odottaa, kun löytää.

*

Mutta ehkä teitä ei ole. Ei edes ajatella, että niitä voisi olla. Tai sitten ei ole koko ajattelua, sen mahdollisuus torjutaan, koska ajattelulla on tapa näyttää yksilön mitättömyys maailmassa.

Ystäväni sanoi eilen, että vaistomaisesti kammoksuu ajatusmaailmaa, jossa kulttuuri on pelkkä kuilu johon pudotaan holtittomasti kirkuen; syöksyessään voi välillä syödä rinnallaan tippuvan juustohampurilaisen.

Lapsia opetetaan käyttämään kirjastoa monipuolisesti. Tavaksi on tullut kehua laitosta suomalaisen elämän osana. Onko kirjaston merkitystä kaikkine sisältöineen silti ymmärretty?

Vain poimimalla hyllystä ja selaamalla se, joka aiemmin oli vain yksi kirja, avautuu ja näyttää todelliset kyntensä. Ei tarvita enempää. Internetissä on samat mahdollisuudet, niin myös taidegalleriassa, elokuvissa, televisiossakin.

Kulttuurissa jossa vain pudotaan, tällä ei ole merkitystä. Kaikessa on liikaa kontekstia ajateltavaksi kuluttajaidentiteetin omaksuneelle, uteliaisuus on ahdistavaa. Kiinnostaa: aikuisille suunnatut lasten tuotteet, videopelien luentatapojen pitäminen konservatiivisina, samat bändit vuodesta toiseen, samanlaisia valokuvia tuottavat lomamatkat.

*

Taas yksi esimerkki miten tylsyys käsitetään: Joskus näkee elokuvakirjoituksia, joissa kriitikko myöntää, että rakastaa hidastempoista arthouse-filmiä, vaikka siinä on pitkäveteisiä kohtia. Hän ikään kuin selittää tylsyyden osaksi rakennetta.

Hämmästelen tätä häpeilyä ja kummeksun… Miten on mahdollista nauttia tylsyydestä? Tylsyys todellisessa olemuksessaan on minulle aina vain tappavaa. En koe tarpeelliseksi peitellä rakkauttani hidastempoisuutta kohtaan pyytelemällä tylsäksi oletettua anteeksi. Jos rakastan jotain, se ei yksinkertaisesti voi olla tylsää, vaikka se kuinka ruksisi kaikki tylsyyden merkit nopean kulutuksen kulttuurissa. Rakkaus ja tylsyys ovat teesi ja antiteesi tavalla, josta edes Hegel ei löydä synteesiä.

*

On vaara valita sanat, jotka kuuluvat self-help-oppaille ja muille puoskareille, liukua saarnan alueelle. Siinä kaikkien pitäisi tarttua itsestään niskasta kiinni, hengittää vapaammin tuotantotehokkuuden ja keskiluokan itsekeskeisyyden nimissä.

Tunnistan tylsyyden universaaliuden. Joku tehtävä sillä ilmeisesti on, koska sitä pelätään ja samalla sen vallassa ollaan. Ehkä olen opetellut olemaan tunnistamatta sitä sen innoittamana.

Kommentteja esseistiikasta A. Hurskaisen teosten innoittamana

Posted on by kangasvalo

Luin kummatkin Antti Hurskaisen tunnetuimmista esseekirjoista. Ne ovat kirjastossa harvoin vapaana, mutta nyt sain ne käsiini. Tarkoitan siis teoksia Tapan sut – esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta (2014) ja Välinpitämättömyys (2016).

Ozzyteksti (2013) jäi lainaamatta aiheensa takia. Mikä rikos sanoa esseekokoelman kohdalla! Ozzy Osbournessa on aina ollut housuihinsa lorottaneen, vuoden ympäri talvipusakka päällä kolikkoa ynisevän spurgun viehätys eli ei viehätystä lainkaan.

Vasta teosten lukemisen jälkeen tajusin, että olen kirjoittanut vuosia sitten erääseen musiikkiverkkolehteen samaan aikaan kuin Hurskainen. En muistanut tätä johtuen lehden luonteesta – kaikista silloisista toimittajista ja avustajista tapasin vain kolme.

Samana vuonna kyllästyin niin musiikkikirjoittamiseen kuin musiikkiin. Seurasi romahdus, joka ei tosin ollut yhtä radikaali kuin muutamaa vuotta aiemmin, jolloin lopetin Internetistä, levyltä tai radiosta tulleen musiikin kuuntelun yli vuodeksi kokonaan.

Myöhemmässä tapauksessa osumaa otti enemmän musiikista kirjoittaminen, enkä ole palannut sille tielle vieläkään. Tätä blogia ei lasketa. Yhteensattuman kautta myös Hurskainen koki samaan aikaan levyarvioiden tekemisen yhtä puuduttavaksi, kuten hänen blogikirjoituksensa 28 sivun haastattelu tämän vuoden maaliskuulta kertoo:

Lopetin levyarvioiden kirjoittamisen noin kuusi vuotta sitten, koska oivalsin muistuttavani levyarvioijaa. Käytin kliseitä, etsin vertailukohtia, luokittelin ja pidin tätä ”iskevänä”, tuota ”hitaasti sulavana”. Kun arvostelun logiikasta irtisanoutuu, koko genrestä tulee mykkä. Levyarvioita on määrittelemättömän ajan mahdoton lukea vain koska ne ovat levyarvioita.

Toisin kuin Hurskainen, en ole päässyt kokonaan ylitse ärsytyksestä. En toisaalta osaa kirjoittaa musiikista. Hurskainen osaa, hyvin.

Kirjoitankin siksi elokuvista, kirjoista ja peleistä. Perustin muiden tovereideni kanssa Laajakuvaa samana vuonna kun Ozzyteksti julkaistiin. Yritin näin hyödyntää saamiani kokemuksia. Muutamia esseitä olen sitten ajan mittaan kirjoittanut.

On hyvä, että tämä kaikki valkeni minulle vasta jälkikäteen, koska olisin lukenut kummankin kirjan tekstit täysin toisella tavalla. Nyt Hurskaisessa oli minulle kirjoittajana sopivasti tuntemattomuutta. Kirjailijan kuva sai aueta tekstien kautta.

*

Vaikka Tapan sut on kirjana vaikuttavampi, sen esseet pitkiä ja kunnianhimoisia, Välinpitämättömyyttä oli hedelmällisempi lukea.

Kirjat edustavat lievästi kahta erilaista tapaa kirjoittaa esseetä, vaikka ne eivät ole missään nimessä täysin eri puista veistettyjä. Jako on karkea, ja se voi olla muille kirjat lukeneille perusteeton.

Tapan sut sisältää enemmän tunne-esseismiä, jossa seurataan asioiden välillä syntyviä mielleyhtymiä. Esimerkiksi käy kirjan nimiessee, jossa liikutaan popmusiikin lyyrisen väkivallan ja oikean väkivallan merkitysten risteyskohdissa.

Tunne-esseetä pidetään mestarilajina, koska se sallii kirjallisella ilmaisulla irrottelun ja omii heikkouden osaksi rakennettaan. Oikeastaan mitä avoimemmin kirjailija pystyy omia ja muiden syntejä ruotimaan, sitä ansiokkaampi kirjoitus on.

Lukija vietellään mukaan kirjailijan subjektiivisuuteen. Eteneminen ei ole lineaarista eikä yksin empiiristä. Välillä täräytetään suoraan mielipiteitä, joiden pohjimmainen perustelemattomuus hyväksytään mielihyvin.

Antti Nylén on erinomainen esimerkki tunne-esseististä, koska hän on valmis hylkäämään rationalismin seuratakseen kirjallista ideaa – ja tuhahtaa halveksuvasti päälle.

Lajin heikkous on se, että teksteistä jää helpommin käteen vain palanut puupenni. Jos mielleyhtymät eivät vastaa kirjailijan mielleyhtymiä, ajatusharjoitukset jäävät tyhjiksi melskaamisiksi. Vene vuotaa. Tietenkin tämä on parhaimmissa lajin kirjoitelmissa käännetty voitoksi, mutta se on vaikeaa.

Siksi Tapan sut on Välinpitämättömyyttä parempi kirjallinen teos, mutta siitä on vähemmän kirjoitettavaa. En aina tajua, mitä Hurskainen yrittää minulle kertoa, vaikka hän välttää nylénmäiset roiskaisut. En jaa samaa tunnemaailmaa.

Tunne-esseen vastapaino on tietoessee, joka rakentuu fyysisiin havaintoihin, kertomuksiin ja logiikkaan, koottuun tietoon.

Putte Wilhelmsson on tietoesseisti par excellence, ääriesimerkki joka on esseen julkaisun jälkeen valmis väittelemään satojen vihaisien kommentoijien kanssa ja kirjoittamaan vastineita ja vastineiden vastineita osoittaakseen muiden argumenteissa virheet. [1]

Tietoesseen heikkous on vaara kuivuudesta ja latteudesta.

Tunne-esseisti piiloutuu kirjailijaminän taakse, tietoesseisti ei.

Välinpitämättömyydessä on enemmän tietoesseistiikkaa kuin Tapan sut -kirjassa. Esimerkiksi nimiessee, Hurskaisen kertomus lentokentän kirjakauppiaan työstä, on pääpiirteiltään tietoessee.

Se käsittelee kirjailijansa tuntemuksia ja ei-tieteellisesti-mitattavia asioita, mutta on argumenteiltaan empiirinen, suoraviivainen ja kehittelyissään looginen. Sen johtopäätökset ovat liitettävissä niinkin tylsiin tosiasioihin kuin kirjojen myyntilukuihin.

Sen perusasiat ymmärtääkseen ei tarvitse harjoittaa abstraktia tai metaforallista ajattelua. Sen selkärangan muodostavat suorat, perustellut kokemukset. Loput ainekset ovat lukijalle vaistomaisesti löydettävissä.

Kuten jo sanoin, tunne-essee on kirjallisuuden mestarisarjaa. Se onkin genre, joka sisältää paljon vaikuttavaa tekstiä. Olen silti vaistomaisella tavalla mieltynyt toiseen joukkoon; armottomiin kuvauksiin empiirisistä tosiasioista, joita kuorrutetaan omilla kokemuksilla.

Syy voi olla proosallinen, kuten koulutukseni journalismissa, haluni vahvistaa sanottu faktana.

Epäilen syyn olevan syvemmällä. Myönnän: Minusta on tunnuttava, että kirjailija puhuu todesta puhuessaan myös minulle havaittavissa olevaa totta. Tai valehtelee niin hyvin, ettei mieleeni tule kyseenalaistaa. Haluan tulla vietellyksi.

Tosiasioilla ja nähdyn kuvaamisella on helpompaa vietellä kuin teorialla. Minun on heti helpompaa lukea tekstiä enkä osaa pitää helppoutta kirjallisuudelle vahingollisena.

Toisaalta se tekee tunne-esseistä vaikuttavampia suorituksia, koska onnistuessaan ne pystyvät välittämään vaikeampia ajatuksia.

Silti mietin, onko tunne-esseisiin nähty vaiva sen arvoista, kun voi kirjoittaa journalistisemmin ja olla silti vaikuttava. Pohjimmiltaan tietoesseen pienemmässä kirjallisessa arvostamisessa ei ole rationaalista pohjaa.

Rationalismi taas on sana, jota tunne-essee välttää.

Toisin kuin kirjallisuutta harrastava asuinkumppanini, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut useasti, siedän hyvin esimerkiksi Antti Nylénin harjoittamia vuodatuksia, koska Nylén on niin hyvä kirjoittamaan. Kärjistys on tyyliä.

Jos taas en olisi marinoinut itseäni kirjallisuudella, sillä mitä kirjallisuus merkitsee, pitäisin Nyléniä yliarvostettuna valittajana, kuten ystäväni pitää… Naurettavana sellaisella runopoikamaisella tavalla, jonka Nylén kääntäisi luultavasti kirjoituksissaan ympäri omaksi edukseen ja minun vahingokseni.

Tämä hänen kirjoituksissaan usein toistuva retorinen keino kuvaa vuorostaan, miksi pidän huonoina päivinä Nyléniä angstaavana vinkujana. Aika met(k)aa.

Rajan väsyttävän puolelle ylittää Timo Hännikäinen, koska Hännikäinen kirjoittaa kuin tietoesseisti, vaikka sisältö on tunne-esseismiä pahimmillaan.

Jos pitää Hännikäistä haasteellisena ja vaikeita kysymyksiä asettelevana luettavana, ei haasta lukijana tarpeeksi. Samoista aiheista olisi mahdollista kirjoittaa myös oikeasti vaikeasti.

Sen sijaan ainoa Hännikäiseltä kokonaan lukemani kirja, Kunnia (2016), on huonoin lukemani esseekirja. Se on niin huono, että ajattelin kirjoittaa siitä tähän blogiin, mutta tajusin että kirjoituksesta tulisi itselleni liian epätyypillinen ja kirjailijaa kohtaan asenteelliselta vaikuttava.

Hurskainen on turvallisesti välimaastosta. Hän kuvailee tunteitaan, mutta ne eivät ole vaikeita tai kovin vieraita satunnaiselle lukijalle. Sen lisäksi hän uskonhypyistään huolimatta perustelee maltillisesti, vetää johtopäätöksiä eri lähteistä eikä lyö yli kuin harvoin. Mukana on hiukan ilkeilyä, mutta kukkahattu saa olla tavallista syvemmällä päässä, jos näistä kirjoista provosoituu.

Kaikista tässä luetelluista saatan lukea hänen tekstejään mieluiten, vaikka pidän uuden suomalaisen esseen mestarityönä Nylénin trilogian viimeistä osaa, Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).

[1] Wilhelmsson, kuten Markku Eskelinen, hallitsee harvinaisen taidon: hän on niin rasittava keskustelukumppani, että edes asialleen omistautunein trolli ei jaksaisi häntä provosoida. Kirjoitan tämän kummankin kirjallista työtä arvostaen.

Posted on by kangasvalo

Katariina ojentaa kahvikuppia, soitamme vanhoja levyjä niin hiljaa, ettei matalia ääniä erota. Vaikka on kesä, pilvet tekevät yöstä mustan. Puhutaan vanhoista asioista, vaikkei kumpikaan oikein tiedä mitä. Täydennetään jos on jotain sanottavaa, luovutetaan jos ei oikein tiedetä. Kannustamme toisiamme menemään syvemmälle labyrinttiin. Kuisti natisee. Tiputin kerran avaimen sen lattialautojen väliin, kun katosin taskuineni kaikkineni. Mereltä puhaltaa hajottaen hämärän. Varpunen kaartaa sairaalan ikkunoiden edestä, nurkan taakse, odottaa taivaan huokaisevan.

Arthousen jähmeydestä

Posted on by kangasvalo

Avantgardessa on se etu verrattuna arthouseen, että vaikka kokeelliset elokuvat liukuisivat estetiikassaan banaliteetteihin, ainakin ne ovat silloinkin keskimäärin omaperäisempiä ja kauniimpia katsella. Ei ole mitään kuivempaa kuin länsimaisia festivaalinäytöksiä varten tehty arthouse-elokuva, joka menettää iskukykynsä omaan kuvakieleensä – hitaita katseita, vielä hitaampia kameroita, kumpikin korvaamassa sisältöä. Pidän kiinnostavampana ja kokeilevampana jatkuvassa liikkeessä olevaa Hollywood-studiofilmiä kaikkine tuotteistuksineenkin, vaikka en ole senkään estetiikan ylin ystävä ja myös se on usein vailla mielihyvää. Hitaus ei itsessään ole puute vaan sen epäinspiroiva käyttö. En ole voinut katsoa esimerkiksi Jia Zhangken elokuvia kyllästymättä viimeistään puolivälissä enkä ole koskaan välittänyt suurimmasta osasta Michelangelo Antonionin elokuvista – pidän Antonionia merkittävämpänä vaikutteena tässä vuosikymmenestä toiseen kestävässä trendissä, joka uhkaa latistaa hyvätkin eri puolilta maailmaa kohoavat taiteilijoiden äänet samanlaisiksi. Kutsun näitä Rakkautta & Anarkiaa -draamoiksi. Nicolas Winding Refnin Only God Forgives (2013) olisi tämän ilmaisun parodia, jos ei olisi tehty tosissaan, mikä tekee siitä kammottavan osuvan esimerkin, erityisesti kun sitä on höystetty lapsellisella freudilaisella psykologialla ja järkyttäväksi kontrastiksi tarkoitetulla väkivallalla, joka lähinnä uuvuttaa. Toinen esimerkki on Sofia Coppolan koko ura.