Kenelläkään ei ole oikeutta, ei voimaa sanoa: näin sinä ajattelet. Siksi on tehty taide! Merkiksi mahdollisista ajatuksista, joita voimme kommentoida kuin ne olisivat tulleet lihaksi, paenneet toistemme aivoista.
Työt
Sisyfos vierittää kiveä vuoren laelle, huipulla järkäle vyöryy alas. Sisyfos joutuu työntämään sen uudestaan ylös. Tämä oli hänen rangaistuksensa Manalassa. Sen hän sai kuoleman kieltämisestä. Tarina oli eksistentialisteille makupala, onhan Sisyfos symboli sille kuinka ihminen kuluttaa aikaansa päivästä toiseen samaan, on vapautensa vanki ja, mikä pahinta, jatkuvasti tietoinen omasta roolistaan. Camus’lle Sisyfos oli absurdi sankari.
Mutta filosofit yliarvioivat tyypilliseen tapaan kokijan tietoisuutta itsestään. Legendasta ja sen tulkinnoista puuttuu, mikä tekee omasta Sisyfoksen työstämme todella mahdollista: unohdus.
Muisti on rajallinen. Yksilö toistaa samoja tekoja päivästä toiseen. Ihmisten joukot toistavat edellisten sukupolvien virheitä. Suurimmassa mittakaavassa abstraktit ideat palaavat kerta toisensa jälkeen, historia toistaa historiaa.
Tehdessään yksilö menettää muistinsa ja keskittyy asiaan. Hän ei koe edellisten tekojensa toistosta johtuvaa painolastia vaan vain käsillä olevan. Jokainen syöty voileipä on aina uusi, sen taakkana ei ole kaikkien tuhansien aiemmin syötyjen leipien muistoa. Vasta joutilaisuudessaan, filosofisina hetkinään, ihminen voi tuumia ajan kiertoa ja ihmisyyttään.
Joiltain eläimiltä puuttuu tietoisuus. Se on heidän pelastuksensa. Älykkäämmät eläimet taas joutuvat luottamaan aivojensa rajallisuuteen ja kykyynsä uppoutua tehtäviin. Filosofia lakkaa hetkeksi olemasta, koska meillä on peukalot.
Unohtaminen mahdollistaa jatkuvat virheet; vapaa-ajallaan ihminen pohtii sen olevan tragedia. Mutta koska yksilö ei ole jatkuvasti läsnä, on unohdus myös siunaus. Teot voivat tuolloin olla jatkuvasti mielekkäitä itsenään. Löytyy merkityksiä taiteesta, luonnosta, kokemisesta.
Ihminen ei opi mitään, mutta lohtu siihen on sama kuin kivun tuottaja – ainakaan ihminen ei opi mitään. Sisyfoskin unohtaa jossain vaiheessa montako kertaa on kiveä työntänyt ja tyytyy työhönsä. Päivät sekaantuvat toisiinsa ja saavat äpäriä. Tuhannet eiliset muuttuvat yhdeksi.
Joku voi kysyä: miksi et halua kommentoida kotikaupungissasi tapahtunutta terrori-iskua? Siihen en voi vastata muuta kuin että lue tarkemmin.
Joinain iltoina tunnen ehdotonta kutsumusta johonkin ajanviettoon. Haluan esimerkiksi lukea tai pelata seurassa korttipelejä enemmän kuin mitään muuta. Seuraavana iltana en tiedä mitään vastenmielisempää ja haluan tehdä aivan muita asioita. Tunne ei väisty, vaikka pakotan itseni tekemään vastenmieliseltä tuntuvaa asiaa. Sen sijaan sisälläni kiertää jatkuvasti turhautumista muistuttava ajatusketju, jossa haluan kaiken olevan nopeasti ohi, että saan vetäytyä sen pariin, mitä oikeasti haluan. Myös kirjoittaessa tuntuu samalta, esimerkiksi nyt. Joudun pakottamaan itseni katsomaan kirjaimia, jotka ilmestyvät ruudulle jokainen edellistä raskaampana. Jokainen väärä näppäimistön painallus on vasaranisku päälakeen. Olen tyytymätön siihen mitä teen. En lopputuloksen takia, sillä se ei poikkea aiemmin kirjoittamastani mitenkään, vaan koska pakotan itseni tekemään jotain, mitä en halua. Kyse ei ole kyllästymisestä. En ole toisena iltana sen rasittuneempi, väsyneempi tai nälkäisempi kuin edellisenäkään. Jos yksilölliselle kokemukselle eli sielulle on olemassa viimeinen rintamalinja, se on hetki jossa haluttu ei ole selittämättömästä syystä enää haluttua. Tunne tulee tyhjästä, sisimpäni itselleni salatusta kompassista, joka näyttää yhden mieliteon sijasta toista.
Tie xi qu
Aloituskohtauksessa Tie Xi Qun tehdaskaupungissa työläiset tappelevat taukohuoneessa humalassa, koska yksi heistä ei halua osallistua mahjongpeliin. Tehtaat ovat rappiotilassa. Palkkaa voidaan maksaa, vaikka ei olisi käynyt töissä puoleen vuoteen. Toisaalta palkka saatetaan jättää maksamatta, vaikka olisi tehnyt tunnollisesti pitkää päivää. Jostain syystä miehet saapuvat silti työpaikalle, lähinnä juomaan ja pelaamaan. Ratkaisu selviää neljä tuntia myöhemmin dokumentin toisessa osassa, kun tutustutaan tehdastyöläisten jälkikasvuun. Kotona ei ole kuin yhtä epätoivoinen aviopuoliso. Nuoriso notkuu lähikaupassa saamatta aikaan mitään. Kaikilla on ykköset yllä, koska vanhemmat ovat valmiita tarjoamaan lapsilleen kaiken.
Kolmannessa osassa kamera tiukentuu vielä lähemmäs mikroyhteisöihin. Viimeisen kahden tunnin ajan seurataan kahta miestä. Yksisilmäinen Du on entistä keskiluokkaa, jonka elämä on vaimon lähdön jälkeen syöksähtänyt alaspäin. Hän on junatyöläinen, joka vapaa-ajallaan varastaa romurautaa ja myy sitä eteenpäin. Hänen lievästi kehitysvammainen poikansa Nuori Du tekee samaa. Eräänä päivänä isä jää kiinni ja saa potkut. Parivaljakon ahdingon rinnalla seurataan junatyöläisten arkea veturin kiitäessä lopetettujen tai lopettavien tehtaiden läpi.
Yli yhdeksän tuntia pitkänä ja vuodet 1999–2001 kattavana Tie xi qu on massiivinen etnografinen läpileikkaus yhden kaupungin hitaasta kuolemasta ja mätänemistilassa tapahtuvista muutoksista. Se on tarkin elokuvatallenne maailman tällä hetkellä väkirikkaimman ja mahdollisesti merkittävimmän valtion rakenteellisista siirtymistä ja siten todistusaineistoa tuleville sukupolville. Se jättää väliin kaikki talous- ja tilastotieteilijöiden analyysit, jotka ovat sanahelinää markkinatalouden todellisten realiteettien eli ihmisten onnen ja kärsimyksen rinnalla.
Ihmiset eivät edes aisti värejä samalla tavalla, silti kehittävät ideologioita. Edellisenkin ajatuksen voi kokea, mutta kokemuksen jakaminen on mahdotonta.
Runo on ehdottomimmillaan kokemuksen pakkaamista koodin taakse. Proosa sen teeskentelyä, ettei koodia ole. Rikkautta sekin. Kaikki todellinen jää väliin, taide tilkitsee.