Tomb Raider (2013)

Posted on by kangasvalo

Asiat jotka tiesin ennen pelaamista: Tomb Raider (2013) on Lara Croftin seikkailujen uusi alku. Sitä on mainostettu aikuismaisemmaksi kuin sarjan vanhempia pelejä. Väite osoittautui valheeksi, palaan tähän kohta.

*

Seikkailija ja arkeologi Lara Croft (Camilla Luddington) tutkijaseurueineen haaksirikkoutuu mysteeriselle saarelle Croftin ottaessa tarpeettomia riskejä. Saarelta löytyy epämääräisen itäeurooppalaisen näköisiä kultisteja, susia ja epäkuolleita samuraisotureita. Laran pitää pelastaa päivä ja kiihkoilijoiden kaappaama ystävänsä Samantha (Arden Cho & Chieko Hidaka).

Vuoden 2013 haudanryöväys muistuttaa paikoin monia suuren suosion saaneita kolmannen persoonan pelejä kuten Just Causea (2006). Rämmi viidakossa, kerää tavaraa, ammu.

Tomb Raideria on miellyttävää pelata. Ohjaus on vastaanottavaista, joten rytmi on helppo ja siksi koukuttava: tapa, juokse, hyppää, toista. Välillä kulman takaa tulee quick time eventejä, koska suuryritys vihaa sinua, kuluttaja.

Hiekkalaatikosta ei ole kyse, vaikka näennäisesti Tomb Raider sijoittuu sarjan klassikkoteosten ja uuden sukupolven suurisuuntaisempien vaelteluiden puoliväliin.

Edeltäjiään se muistuttaa siinä, että kyse on selkeistä kentistä, joissa Laran pitää hyppiä – nimenomaan hyppääminen on mukavampaa kuin alkuperäisissä peleissä. Välillä ratkotaan kevyitä ongelmia.

Hiekkalaatikkomaisuuden illuusiota tuetaan sillä, että alueilla voi liikkua varsin vapaasti ja joistain pystyy avaamaan salaisuuksia vasta myöhemmistä kentistä tavaroita saatuaan.

Peli toimisi ilman puijaamista hyvin, eikä myöskään rytmiä rikkovien mielenköyhien välinäytösten puuttuminen vähentäisi nautintoa. Näennäinen vapaus on peittämässä sitä, että pelin pystyy läpäisemään vuorokauden tai parin pelaamisen jälkeen. Lyhyys ei ole heikkous vaan toimintapelille sopiva.

Jos Tomb Raiderista pitää keksiä joku merkittävä kehu, se on haulikolla ampumisen nautinnollisuuden lisäksi (peitelty) paluu siihen, että pelissä saa vain edetä suoraviivaisesti kentästä toiseen.

*

Turhaudun toistaessani kulttuurikritiikeistä tutuiksi tulleita kliseitä videopelien kertomien tarinoiden keskenkasvuisuudesta.

Tunnetta ruokkii, että saatan odottaa vääriä asioita: AAA-luokan pelien trooppeihin kuuluu tuttuus ja turvallisuus. Yleisö tuntuu ymmärtävän.

Joitain poikkeuksia on, mutta käsikirjoituksissa luotetaan enemmän negatiivisten tunteiden välttämiseen kuin hyvien luomiseen. Esimerkiksi kolmannen Mass Effectin (2012) aiheuttama poru on opettanut jättiprojektien tekijät tekemään kaiken viimeisen päälle keskinkertaisesti.

Kehoni reaktio vakuutti minut silti kritiikin aiheellisuudesta. Tomb Raiderin juoni ja sen kömpelö toteutus ovat campia, huonoa sellaista, johon reagoi epäuskoisesti nauraen.

Aniharvassa juonivetoisista videopeleistä on käsikirjoitus, joka pääsisi edes huonoon AAA-elokuvaan. Tomb Raider on toki pelimuotonsa takia alkukantaisella tavalla viihdyttävämpi kuin kumpikaan Angelina Jolien tähdittämä elokuva, vaikka se on jopa niitä laiskemmin kirjoitettu, mutta juonen ajatteleminen paljastaa vakavuutta teeskentelevän pelin kusetukseksi enemmän kuin elokuvat, jotka ovat tavoitteiltaan suoraviivaista hömppää.

Fantasiakirjailija Terry Pratchettin tyttären Rhiannan luoma tarina “kertoo Larasta”, mikä tarkoittaa, että päähenkilölle ei ole keksitty romanttista paria, vaan kyse on ikuisesti suositusta ja itsekeskeisestä sisäisen tien tarinasta, jota käytetään taiteenlajista toiseen syvällisyyden teeskentelemiseksi. Lähtökohta on menneisyydessä tehty virhe, ratkaisu toisen ihmisen ja samalla oman sielun pelastaminen.

Sukupuolirooleja sekoitetaan (vai sekoitetaanko kuitenkaan), koska pelissä etsitään prinsessaa, Samanthaa, joka on “vain ystävä” – vaikka peli vihjailee vaivihkaa muuta mahdollisia jatko-osia ja spinoffeja varten.

On totta kai virkistävää, että pelihahmo on vaihteeksi toinen kuin siilitukkainen avaruussoturi tai tällaisen sielunveli – ja että hahmo voi olla seksuaalisesti ambivalentti, eivätkä tämän merkittävin piirre ole massiiviset tissit.

Samalla en voi olla ajattelematta, että markkinointiosastoilla lännessä on viimein sisäistetty japanilaisessa sarjakuvakulttuurissa vuosikymmeniä tunnettu tosiasia: fanien piirtämä lesboporno lisää tuotteen ympärillä olevaa kuhinaa ja fantisointia, jonka ruokkimiseksi pelejä muutenkin tehdään. Suoraan markkinoinnissa sitä ei enää uskalleta hyödyntää, mutta ei ole pahitteeksi hiukan vinkata tuotteessa siihen suuntaan – kts. Overwatch (2014).

Näistä piirteistä viis. Oikea ongelma on, että Laran itsensä löytämisen matka tarkoittaa, että ammuttuaan vain hetkeä aiemmin seulaksi kymmeniä ihmisiä ja uhmattuaan kuolemaa kiipeilemällä vuoren rinteillä Croft nyyhkii suu mutrussa olevansa vain tyttörukka, syypää onnettomuuksiin. Sivuhahmojen tehtävä on lohduttaa ja sanoa, ettei asia suinkaan ole näin.

Asiaan kuuluu, että kaikki päähenkilön tekemät ratkaisut alun jälkeen ovat pohjimmiltaan oikeita. Hän tekee ne käyttäen mystistä vaistoaan, gut feelingiä.

Joissain kohtauksissa tehdään sellaisia älyllisesti uhkarohkeita johtopäätöksiä, etten osannut sanoa, miten Lara osasi päätyä niihin, paitsi syystä “käsikirjoittaja sanoo niin”.

Itsetunnon kohotukseksi tarkoitettu matka muuttuu kertomukseksi itsekeskeisestä tomppelista, jolle muut hahmot vakuuttavat tämän syyttömyyttä ja joka alkaa uskoa samaan – vaikka traagiset tapahtumat ovat käynnistyneet juuri Laran takia ja lukuisia ihmisiä on sen vuoksi kuollut.

Kukaan ei halua uskoa rikoksen tekijää, vaikka tämä tunnustaa syyllisyytensä. Kyseenalaistavat äänet vaiennetaan pian. Ne eivät tukisi kertomusta itsensä löytämisestä.

Asetelma viedään niin pitkälle, että lähes kaikki mieshahmot uhraavat henkensä Laran vuoksi. Tämä tuntuisi trooppien varjolla tehdyltä komiikalta, jos peli ei olisi pohjattoman huumoriton.

Peliteollisuudessa mennään ihmeellisiin mittoihin, jotta vanhenevalle asiakaskunnalle saadaan valehdelluksi, että heidän eskapisminsa on aikuisille luontevaa.

Hiukan ennen kuin Laraan ihastunut nörtti räjäyttää itsensä, Croft sujauttaa hyvästeiksi tämän poskelle siveän suukon. Ele on tarkoitettu kauniiksi, tuntuu pelin raadollisessa kontekstissa häveliäisyydessään koomiselta.

Kainostelun ajattelisi joutavan romukoppaan ja roiman suudelman olevan kohtuullinen ele, että korpraali tykinruoka voi edes kuolla onnellisena, mutta tällainen estoton hulabaloo ja rietastelu ei kuulu peliin, joka haluaa tehdä pesäeron tuotenimen yliseksualisoituun menneisyyteen, joka ei enää myy.

Tomb Raider liittyy näin niiden taideteosten joukkoon, joissa seksuaalinen ambivalenssi tarkoittaa mielenkiinnottomuutta seksuaalisuutta kohtaan kuluttajien karkottamisen pelossa.

Sen sijaan peliin kuuluu toisenlainen estottomuus, jolla on ruokittu ero guro -ahmattien päiväunia: lukuisat sadistiset kuolinanimaatiot, joissa tiukoissa lähikuvissa Lara Croft murskautuu rotkon pohjalla lojuviin kiviin, kuolee luotisateeseen, lävistyy joka paikasta törröttäviin piikkeihin ja kirkuu…

Juoneen on skriptattu kolhuja kolhujen perään. Lara on lopussa paksulti veren ja paskan peitossa, vaatteet riekaleina. Välillä on poltettu haavaa, jouduttu korstojen hakkaamaksi tai tiputtu vesiputouksesta. Tämä on yhdysvaltalainen tarinan arkkityyppi. Miksi tätä ei nähdä pornona?

Pelille on naureskeltu sen väkivaltaisuuden ja rrrrraffiin rrrrrealismiin pyrkimisen takia, mutta ei tarpeeksi. Kolhut ja läheltä piti -tilanteet saavat ylimitoitetut mittasuhteet. Hypin ympäriltäni romahtavan rakennuksen lattiaan repeytyvien aukkojen yli jo kolmannen kerran pelin aikana, kun mietin, että spektaakkeli on liikaa. [1]

Monien pelijuonien lapsenomaisuuteen vaikuttaa, että kaiken fyysisen hajoaminen ympäriltä ei vaikuta sankarin psyykeeseen. Vastoinkäymisiä on vain yksi, sen tehtävä on vahvistaa.

Aikakone pitäisi keksiä vain, jotta Joseph Campbell voitaisiin kuristaa ennen sankarin matkan popularisoimista.

Juoni voi vaikuttaa polveilevalta, oikeasti matka on nousujohteinen. Tämä on kyllästyttävintä, koska se ei saa saavutuksia tuntumaan palkitsevilta. Vain konemainen pelaamisen ja selviytymisen halu ajoi minut juoksemaan kohteesta toiseen. Parin illan unohtumiseen se riittää, kestäväksi taideteokseksi ei mitenkään.

Se on vain fantasiaa. Mutta millaista? Tomb Raider on pelaajan fantasia siinä missä loputtomat Tähtien sota -elokuvat ovat unelmia ihmiselle, jolle hupi on ohjattua siinä missä työ. Ainoa tapa saada helpotus olemassaololleen on valehdella itselleen.

[1] Aiheeseen liittyen.

Lauma

Posted on by kangasvalo

Max Ryynänen esseekirjassaan Elokuva, rakastettuni:

Kaikki alkaa nivoutumaan yhteen Rancieren tekstissä emansipoidusta katsojasta. Teatteri, josta Ranciere ennen kaikkea puhuu, on itse asiassa päässyt helpolla, mutta sen joukoissa on silti taisteltu kenties aggressiivisimmin passiivisuutta vastaan – Brecht etunenässä, herättämässä katsojia poliittisesti, sitten, kuten Ranciere muistuttaa, Artaudin tapaiset häiriköt, joiden piti repiä katsojat turvallisilta sijoiltaan. Sittemmin on nähty yleisön joukkoon hyökkäämistä, yleisön kiusaamista, ja loputonta tarvetta ylittää raja joka on esiintyjän ja yleisön välissä, joka loppujen lopuksi ilmentää sitä, ettei luoteta katsojaan.

Jotain tämän suuntaista mietin eilen käydessäni katsomassa Turun Ylioppilasteatterin uusinta näytelmää Lauma, ohjaus Veera Alaverronen. Teos on osa Suvi Puttosen sosiologian pro gradu -tutkielmaa. Väärinkäsitykset välttääkseen on hyvä kirjoittaa aluksi, että esitys on aika hyvä, jopa paras jonka olen nähnyt TYT:lla, vaikka siinä on omat ongelmansa.

Punainen lanka ja toistuvat keskushahmot teoksessa on, mutta koska suurin osa kohtauksista on abstrakteja ja tunnelmaa ilmaisevia, en pidä vähäisen juonen luettelemista merkityksellisenä. Kyse on osallistavasta näytelmästä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa muun muassa sitä, että noin puolivälissä yleisö jakaantuu osiin ja käy teatterin tiloissa katsomassa viisi eri kohtausta, joita voi kutsua pienoisnäytelmiksi.

Tähän mennessä varsin hajanaiselta tuntuva kokonaisuus saa eleestä jäntevyyttä. Syy ei ole osallistavuus ainakaan sellaisella tavalla kuin on tarkoitettu vaan jokin teatterille harvinainen; huolimatta siitä, että katsoja pakotetaan kulkemaan teatterissa, tilanteen selvästi korostettu keinotekoisuus tekee eleestä siedettävän ja todellisemman. Erilaiset eleistä ja monologeista koostetut pienoisnäytelmät tekevät teatterista hetkeksi museon ja teoksesta performanssitaidetta, jonka jälkeen loppupuoliskossa on selkeämmin tuntu näytelmän muotoon kirjoitetusta esseestä.

Silti en voi olla miettimättä osallistamista. Kyse on edelleen rajoitetusta katsojapositiosta, sillä katsoja aistii näkymättömän rajan, jota hänen ei sovi ylittää. Tässä tapauksessa ne on merkitty seinän viereen laitetuilla tuoleilla. Monologia vetävän näyttelijän kanssa ei kannata alkaa väitellä, kohtausta on katsottava siististi sivusta.

Katsojalle on varattu edelleen katsojan rooli, jonka peittämiseksi häntä hämätään liikkeen eleillä. En koe tulevani haastetuksi sillä, että olemassaoloni huomioidaan näin. Kaikki teatteri on esiintymistä yleisölle ja siten osallistumista ja huomioimista puolin ja toisin. Otan aina katsojan position, joka ei rikkoudu: näyttäkää mitä osaatte. Se ei muuta asiaa, vaikka joudun kävelemään ympäri salia ja makaamaan maassa.

*

Ahdistusta tuottavat jälleen yhteiskunnan paineet. Tätä kipuilua en tunne, joten teoksissa ei ole positiota minulle. Ennemmin hämmästelen, että tällaisiako asioita nuoret ihmiset edelleen pohtivat. Painotan tunteeni johtuvan myös minusta, ei vain esityksestä.

Tämä on toistuvaa yhteiskunnallisissa näytelmissä. Lauma ei ole poikkeus. Se oli minulle sen heikkous, vaikka nautin esityksen lavastuksesta, valaistuksesta ja mainioista näyttelijöistä, joista erityisesti Iina Löppönen, Nanne Pyrhönen ja Valtteri Juvonen olivat erinomaisia.

En koe yhteiskunnan olevan niin kiinnostunut minusta, että tuntisin monia sosiologiasta tuttuja yksilön ja yhteisön välisiä ristiriitoja sisimmässäni. Moni tuntee, tiedän sen, mutta samastumisen ja kiinnostuksen kannalta koen sisällössä paikoin ongelmia.

Haluttiin tai ei, esityksen keskiössä on ristiriidasta syntyvä ahdistus, on ahdistuksen perua sitten laumaan kuulumattomuus eli yksinäisyys tai kykenemättömyys kuulua siihen oikealla tavalla. Tämä ahdistus saa huippukohtansa pienoisnäytelmien kohdalla, ja toinen puolisko on matka kohti valoa.

Katsoessani nuoria ihmisiä esittämässä näitä kohtauksia ajattelumme ja elämisemme rajat tuntuvat korostetun konservatiivisilta, edelleen keskiluokkaisten ongelmien parissa painimiselta, mikä ei ole oma kokemukseni.

Rajoja on ehdottomasti olemassa, mutta omassa elinpiirissäni ne ilmenevät toisin esimerkein. Kamalinta tässä onkin, että tajuan olevani enemmän anarkisti kuin näytelmän tekijät, mikä ei ilahduta vaan hämmentää, huolestuttaakin.

Tästä huolimatta teos on katsomisen arvoinen jo siksi, että se on mielenkiintoisesti toteutettu. Pienoisnäytelmistä ennen kaikkea ylempää keskiluokkaa edustavan pariskunnan ruokatuokio ja toisaalta kehonkuvastaan ahdistuneen tytön peilien edessä pyöriminen tuovat surrealismissaan elokuvan puolelta mieleeni Jan Svankmajerin, vaikka kukaan ei mutatoidu katsojan edessä vihanneksiksi tai partateriksi – paitsi ehkä henkisesti.

Lauma Turun ylioppilasteatterilla 2.2.2018 asti.

Vitsailun kadotettu taito

Posted on by kangasvalo

Juha Hurme voitti Finlandian ja letkautti suomenruotsalaisia kirjailijoita kehuvan puheensa päätteeksi: “Opetelkaa ruotsia, juntit!”

Jos se kontekstista, sanojen painottamisesta ja Hurmeen iloisesta esiintymisestä ei selvinnyt, lausunto oli vitsi ja sellaiseksi hyvin valittu näin 100-vuotisjuhlan kynnyksellä.

Myöhemmin Ylen TV-haastattelussa Hurme painotti kulttuurien olevan rajattomia. Siis toisti sitä samaa kulunutta litaniaa, mitä kulttuurialalla aina. Itseään hän kutsui kaikkein suurimmaksi juntiksi, mikä oli tarpeeton lisäys niille, jotka näkivät puheen kokonaisuudessaan.

*

En ole kiinnostunut väitteen oikeellisuudesta vaan reaktioista. Monille oli liikaa vihjata, että ollakseen laajalti kirjasivistynyt Suomessa siihen vaaditaan paljon lukemista, johon taas tarvitaan myös ruotsia.

Se on eri asia, kannattaako kirjasivistykselle yleensäkään antaa paljoa arvoa, mutta selvästi ainakin omakuvalla, jossa liberaali yksilö haluaa ajatella itseään sivistyksen airueena, on yhteiskunnallista merkitystä. [1]

Historian ja silkan olemassaolon kautta ollaan yleensä valmiita perustelemaan minkä tahansa kulttuuri-ilmiön arvokkuutta. Pikkuveljen huono itsetunto tulee silti edelleen esiin, kun puhutaan toisesta kielestä.

Ruotsi muistuttaa ikävästi siitä, että kulttuurihistoriassa on luoksepääsemättömiä paikkoja niille, jotka eivät osaa kieliä. Väittämän mukaan kielet ovat rikkaus. Tätä myös Hurme tarkoitti. Väite on monimutkaisempi kuin pinta antaa olettaa. Keskustelu esimerkiksi maahanmuuttajien kielitaidosta osoittaa asian olevan toisin kokemuksen tasolla.

Kielitaidon rikkaudesta voi puhua kirkkain silmin lähinnä se, jolle uusi kieli todella on valinta. Kielien välillä nähdään valtasuhteita, on se sitten rationaalista tai ei, ja moninaisten kielien olemassaolo myös murentaa fantasiaa ihmisten välisestä yhteydestä. Kotouttamisprosessissa iso osa on saada maahanmuuttajat kommunikoimaan sujuvasti suomeksi. Myös tätä voi kutsua rikkaudeksi ja tietysti tähän pyritään kaikista mahdollisista käytännön syistä, mutta kyse on myös vallasta ja pakosta.

Samoin kielitaito on rikkaus niin kauan kuin kyseessä on yleisesti ei-uhkaavaksi koettu kieli kuten japani, saksa tai englanti, joka on tosiasiassa kielistä uhkaavin, uuden ajan lingua franca. Englanti on selkeämmin uhkakieli Ranskassa, kuinkas muuten.

Pakkoakaan ei tule tulkita yksin huonona asiana. Käyn toisinaan asioimassa eräässä ulkomaisomisteisessa pikkukaupassa. Sen asiakkaista iso osa on maahanmuuttajia. Tunnen tyytyväisyyttä, että liikkeessä saa aina hyvää palvelua suomeksi. Asiakkaat ja myyjät tusinasta eri taustasta kommunikoivat keskenään suomeksi lukuisilla eri aksenteilla.

Oleellista on huomata, senkin uhalla että voin saada osakseni paheksuntaa, että helpotukseni johtuu asiakkaiden kuulumisesta kielellisesti juuri minun kulttuuriini ja oman kieleni valta-asemasta. Pitäkää tätä sitten vaikka niiden rakenteiden tunnistamisena.

Tunteeni on silti viaton. Turkkilaisten, thaimaalaisten, venäläisten ja muiden keskenään puhuma suomi, käytetään sitä sitten hyllyjen välissä juoruiluun tai lihatiskillä asiointiin, tuo minulle tunteen siitä, että olemme valtiona onnistuneet jossain. Nimenomaan suomi luo tämän tunteen, kielien väitetyistä rikkauksista huolimatta englanti tai edes ruotsi ei niin tekisi.

*

Minä olen sitä mieltä, että ruotsin tulisi olla vapaaehtoinen valinta koulussa, eikä ketään pitäisi pakottaa opettelemaan kieltä, jota parempia vaihtoehtoja voisi olla tarjolla.

Eri asia on, että olen kuullut läpi elämäni aikuisten, yleensä kaikkea kiihkoilua välttävien ihmisten fantasioita ruotsinopettajien hakkaamisesta, henkilöön menevää arvostelua vain oppiaineen tai kielen takia ja kirjaimellisesti itkunsekaista valitusta siitä, kuinka ruotsintunneille meneminen ahdistaa.

Fiksuna pitämäni ihminen on voinut kaivautua hetkessä syvälle henkiseen poteroon yhden kouluaineen herättämien tunteiden takia. Tälle vetävät vertoja vain liikunnan ja uskonnon aiheuttamat negatiiviset tunteet.

Jos ei ole kielipäätä, se on ymmärrettävää ja ikävämpi asia. Samoin kritiikki siitä, että miksei tilalle voi valita jotain muuta kieltä. Silti, pohjimmiltaan, ruotsi on kielenä helpommasta päästä.

Kyse on useimmissa tapauksissa motivaatio-ongelmista. Jopa minä olen onnistunut läpäisemään korkeakoulun virkamiesruotsin. Motivaatio-ongelmia oli. Kurssin suoritus venyi ja venyi juuri niiden takia, turhaan.

Itse kieli on silti alkanut näyttäytyä neutraalimmassa sävyssä, kun opiskeluajat ovat menneet ohitse. Nyt se on vain kieli muiden joukossa ja olen vain iloinen siitä, että pystyin ymmärtämään Hurmeen puheen ruotsiksi lausutun osion. En voi olla ajattelematta, että kielimuuri on osaltaan leimannut uutistalojen otsikoita Finlandia-puheesta; jotkut toimittajat ja moni lukija ei ole tajunnut junttilohkaisua edeltänyttä litaniaa.

*

Kuka tahansa Finlandia-palkintogaalan suorana nähnyt tajusi, että Hurme pilaili lähinnä puolitosissaan. Hänen suurin virheensä oli sokeus sille, kuinka lehdet nostaisivat lausunnon väistämättä otsikkoihin ja ohittaisivat puheen ytimen, suomenruotsalaisten kirjailijoiden arvon.

Jutulle naurettiin salissa, koska kaikki ihmiset, kuten kirjailija TV-haastattelussa totesi, ymmärsivät sen. Oli helpotus, että puhe oli lyhyt, ytimekäs ja vailla pönötystä lausuttu, siis jotain aivan muuta kuin mihin on totuttu tänä tuskallisen pitkänä juhlavuotena.

Tekstimuodossa vitsi ei välity. Uutiset raportoivat sanotun, eivät sävyä. Sitten suututaan. Vastuu vieritetään aina puhujalle, vaikka olisi lupa kysyä, ovatko tiedotusvälineetkään onnistuneet.

Vitsikkyys on kuopattu. Ymmärrän sen osittain. Niin monet Internet-meuhkaajat ovat perustelleet lausuntojaan vitsailun varjolla, että yleisölle on kehittynyt nollatoleranssi. Pidän sitä silti pelkurin pakotienä, koska tuomitseminen ei pakota kohtaamaan sanottua eikä ajattelemaan sitä. Vitsi voi olla tulkinnanvaraisempi ja nyanssirikkaampi kuin yksitotinen lausunto, mutta jälkimmäisiä siedetään paremmin.

Kontrasti on iso, kun katsoo esimerkiksi suomalaisten keskusteluohjelmien taltiointeja YouTubesta 80-luvulta. Klassikkoesimerkki on Neil Hardwickin Juice-haastattelu.

Tsoukit lentävät, pieniä provokaatioita ei pelätä ja (itse)ironiaa viljellään. Juice Leskisen kaltaista haastateltavaa ei voisi olla enää. Kaikista ongelmistaan huolimatta Leskinen oli partaveitsenterävä sanaseppo ja tällä oli kyky sanoa ymmärrettävästi asioita, jotka eivät välttämättä miellytä katsojaa.

Tällaista puhujaa ei päästetä mielellään ääneen enää tai hänestä tehdään lausuntojensa takia outolintu ja pelle. Vaihtoehtoisesti hänet lynkattaisiin pian sosiaalisessa mediassa. Eikä sellaista haastattelijaa ole kuin Hardwick, joka osaa kyseenalaistaa mutta on jatkuvasti kohtelias, antaa tilaa ja aikaa.

En ihmettele Hurmeen veikeää anteeksipyyntöä virallisen pönötyksen uudelta suomenmestarilta, Sampo Terholta, ja sen sävyä. Terhon, kulttuuriministerin, lausunnosta välittyi, ettei hän seurannut gaalaa tai välittänyt nyansseista, ei siis harjoittanut lukutaitoaan.

Miksi ei siis vastata uudella vitsillä? Taistelu erityisherkkien sanelemaa kulttuuripolitiikkaa ja kielenkäyttöä ei onnistu, jos sääntöjä vastaan ei joskus riko. Olisi hienoa, jos kulttuuri-ihminen saisi vielä vitsailla, pilailla ja vielä sellaisella tavalla, jossa ei ole tavallisessa arkisessa kielenkäytössä mitään erikoista.

Esiin on nostettu, kuinka ei saa loukata niiden tunteita, joille ruotsi on vaikea kieli. Tämä venyttää sen rajoja, että kuinka monista asioista voi taas kerran tuntea pahaa mieltä.

Samalla se on taas kerran väylä tuoda esille omaa minuutta teeskentelemällä kuinka itsekkäistä syistä loukkaantuminen onkin loukkaantumista sattumoisin vain hyvin paljon itseä muistuttavien ihmisten puolesta.

Siitä olen samaa mieltä, että Hurme lopetti puheensa väärällä tavalla. Oikea muoto olisi ollut: “Opetelkaa medialukutaitoa, juntit.”

Ruotsiin liittyen juttuni Ruben Östlundin The Squaresta voi käydä lukaisemassa Laajakuvassa.

[1] Paljon lukevana huomaan herkästi, että ihmiset rakastavat kirjallisuuden lukemisen itselleen kanssaihmisissä tuomaa gloriaa, mutta lukevat tosiasiassa todella vähän, myös korkeakoulutasolla.

Lähipiiristä kautta vuosien tehdyllä otannalla on kiinnostavaa, kuinka harva yliopisto-opiskelija lukee muuta kuin koulukirjoja, on koskaan lukenut vapaa-ajalla tai edes osaa lukea.

Painotettakoon, että tunnen pääasiassa humanisteja, joten toisissa piireissä voi olla toisin. Tämä on silti osuvaa, koska juuri humanismiin tupataan vielä edelleen liittämään mielikuva kirjasivistyksestä.

Sitten kun luetaan yksi kirja, se oletetaan oleelliseksi, kulttuurisankaruudeksi, vaikka kirja olisi minkä tasoinen tahansa.