Kriitikot patsastelevat

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin tämän tekstin joulukuussa ja luultavasti unohdin julkaista sen silloin. Nyt se on auttamattoman vanhentunut, mutta julkaisen sen silti hiukan muuteltuna huvin vuoksi.

*

Yle Teeman elokuvafestivaalien aikaan kahdeksan kriitikkoa kutsuttiin kameroiden eteen kertomaan työstään esteettisessä pastississa Andrei Tarkovskin Stalkerille (1979). He myös kukin tahoillaan kirjoittivat kritiikit festivaaleilla esitetyistä elokuvista.

Merkittävin näistä teksteistä oli Kalle Kinnusen essee elokuvakentän muutoksesta ja kritiikin roolista muutoksen rinnalla. Essee osui aika lailla oikeaan kohtaan, koska Kinnunen palkittiin jokin aika sitten elokuvataiteen valtionpalkinnolla. [1]

Palkinto itsessään osoittaa, että elokuvakriitikon asema on muuttunut. Jos kriitikoiden joukosta on näin helppoa poimia yksi palkittava, on ala käynyt ahtaaksi.

Kieltämättä Kinnunen on ensimmäinen elossa oleva henkilö, joka mieleeni tulee sanaparista “suomalainen elokuvakriitikko” (koska en enää pidä itseäni elokuvakriitikkona).

Kyse ei ole siitä, ettenkö oikeasti tietäisi nimeltä suomalaisia elokuvakriitikoita, vaan siitä, että elokuvajournalismi on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää – ei herätä ajatuksia eikä keskustelua.

Käytännössä tätä kritiikin asemasta keskustelua on käyty lehdissä ja nettisivuilla iät ja ajat. Ilmiö kuuluu siihen kategoriaan, jota on tavattu kutsua “joka-syksyiseksi” ajoittuen elokuvafestivaalikauden alkuun.

Aloitin vakavan kirjoittelun elokuvasta joskus 2008, kun vielä opiskelin journalistiksi. Silloin keskusteltiin siitä, mitä kritiikin pitäisi olla ja onko sillä merkitystä. Samat keskustelut oli käyty iltapäivälehtien ja Filmihullun sivuilla moneen otteeseen painotuksen aina hieman muuttuessa.

Kun iltapäivälehtien kiinnostus loppui, eli viimeistään joskus Seppo Heikinheimon itsemurhan aikaan, suurelle yleisölle oli selvää, ettei kritiikillä tehdä mitään. Kriitikot ja toimittajat jatkoivat kuitenkin keskustelua.

Lopputuloksen taisivat kylläkin tietää jo kaikki. Vuosi vuodelta vaihtui käsitys siitä, milloin hommat menivät pieleen. Ensin kritiikkien tulevaisuudesta oltiin huolissaan. Sitten alan nykytilasta kiisteltiin. Nyt kirjoitukset aiheesta ovat kuin merkintöjä atomipommin (tai koronan) jälkeen: mitä voimme enää tehdä?

*

Kinnusen essee on puolustuspuhe sekä kritiikille että vaihtoehtoiselle elokuvalle. Se ei ole ihme. Kritiikki on väistämättä sidoksissa valtavirran trendit välttävään elokuvataiteeseen. Valtavirran elokuvista ei yksinkertaisesti löydy loputtomiin kulttuurisesti kiinnostavia näkökulmia.

Siksi jostain Jokerin (2019) kaltaisesta uudesta supersankarielokuvasta kirjoitetaan tuhat think-pieceä: pienikin särmäksi tulkittava on alusta kulttuurikeskustelulle, kun muusta ei ole mitään sanottavaa.

Se mikä kriitikkoja mielestäni huolestuttaa on jako, jonka huomaa kirjallisuudessa laajemmin: kirjoitamme väistämättä enää niille, joita kiinnostavat ennen valtavirtaan kuuluneet asiat, jotka alkavat olla nyt undergroundia. Tätä on kaunokirjallisuus kaikkinensa, arthouse-elokuvat, rock-musiikki…

Niin teen myös itse. En kirjoita tässä blogissa juuri mistään, mikä kiinnostaisi keskimääräistä elokuvien katsojaa tai viihderomaanin lukijaa, tai ainakaan sellaisesta näkökulmasta, joka olisi helposti lähestyttävissä.

Suurien yleisöjen ja oman yleisöni välillä on valtava ja alati kasvava juopa. En usko olevani ainoa kulttuurin pyörteissä sinkoileva, joka tietää sen omista hengentuotteistaan. Jokainen taiteen parissa oikeasti työskentelevä tiedostaa tämän juovan olemassaolon, vaikka olisi sillä myyvällä puolella – eli Jari Tervo, Sofi Oksanen, Ilkka Remes…

Kinnunen toteaa, että kriitikon on kirjoitettava hyvin. Olen samaa mieltä, mutta epäilen ajatuksen olevan tunnettuuden kannalta hyödytön maailmassa, jossa yhä harvempi haluaa edes lukea, ainakaan mitään otsikkoa pidempää tekstiä.

Kaikkea edellä kuvailtua voi perustellusti kutsua kriitikon egoismiksi, kun “tyhmä kansa ei usko, mikä on hyvää”, hieman edellä mainitun esseen tapaan. Näkemys on otettava huomioon vakavasti.

Kyse on kuitenkin myös kulttuurisesta kahtiajakautuneisuudesta, josta sietää olla huolissaan riippumatta yhteiskuntaluokasta. Valtavirta halveksuu entistä avoimemmin aina vihaamaansa alakulttuuria ja sysää mielellään alakulttuuriin kaiken, joka ei tanssi tähtien kanssa ja menesty jossain kisassa. Kuvioon kuuluu haluttomuus tunnustaa, että alakulttuuri on edes olemassa.

Kinnunen on oikeassa kirjoittaessaan identiteettipolitiikan nousseen teoksia tärkeämmäksi seikaksi. Kirjoitin joskus menneisyydessä videopeleihin liittyen, että “gamer” -kulttuurin osaksi tunnustautuminen on sama asia kuin tunnustautuisi vessapaperin käyttäjäksi. Mielestäni sama pätee vaikkapa megaelokuvien “faneihin”. Lukuisat elokuvat ovat kulutustuotteita kuin mikrohampurilaiset, eikä niiden intohimoinen katsominen kerro yhtään mitään useimpien mausta paitsi mukavuudenhalun.

*

Syitä löytyy syvältä. Kinnunen kirjoittaa:

Tällaisia ilmiöitä rakentuu ainoastaan, jos syntyy tiivis faniyhteisö, joka katsoo leffan useita kertoja ja nauttii aina samasta. Arvostan paneutumista, mutta valtavirran laskelmoitu tuoteperheviihde aikuisten rituaalina ei ole juttuni.

Kysyin ystävältäni, että pitikö hän uudesta Leijonakuningas-elokuvasta (2019). Kyllä piti, oli vastaus. Vaikka se oli aivan samanlainen kuin vanha? kysyin.

Siis juuri siksi, koska se oli aivan samanlainen kuin vanha, oli vastaus.

Ihmisaivojen jakautumisesta seikkailijoihin ja kodinhoitajiin on kirjoitettu paljon. Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on yritetty pitkään selittää sillä, että aivoissamme tai geeneissämme olisi jotain, joka tekisi yksistä ensisijaisesti turvaa hakevia ja toisista uutta etsiviä.

Niin tai näin, kaltaiselleni taiteessa elävälle ja hengittävälle, kulttuuria syövälle, juovalle ja kusevalle, vaatimus samanlaisuudesta on vieraampi maa kuin yksikään poliittinen väite, jonka kanssa olen eri mieltä. Huomaan viihdeteollisuuden myyvän tämän vaatimuksen usein poliitikkojakin tuimemmin.

En tiedä tarkoista jaoista (enkä jaksa nyt etsiä, vaikka asiaa on varmasti tutkittu), mutta mututuntumani on, että erilaisuutta etsiviä on vähemmän kuin samanlaisuuteen tyytyviä, koska yhteiskunnat ovat lakanneet suosimasta ensimmäisiä – tai sitten heidän suosimisensa on vain paljon vaikeampaa markkinatalouden näkökulmasta, mokomat ronkelit. Ei ole uutta valloitettavaa, joten nyt kaikki telkkarin eteen: teille pitää kertoa, mitä seuraavaksi ostetaan.

Turvaan tyytyvät ovat yhteiskuntaelämässä voittajia, koska he toteuttavat rooliaan uskollisesti. Heitä varten kannattaa tehdä elokuvia, jotka tuottavat paljon rahaa.

[1] Kirjoitin Kinnusen viimeisimmästä teoksesta Elokuvasäätiön tuella Laajakuvaan.

Symboli ei tarkoita ehjää

Posted on by kangasvalo

Book of Images

Viihdyn elokuvien parissa helposti mutta vaadin paljon vaikuttuakseni. Vaikuttavan teoksen ei tarvitse kurottaa korkealle. Rasittavimpia tapauksia ovat elokuvat, jotka yrittävät kovasti sanoa jotain ja peittävät sanottavansa ohuiden huntujen taakse. Ne yrittävät vietellä katsojan saamalla tämän “oivaltamaan” mitä symbolien takana piilee.

Katsojan oppiessa lukemaan tätä usein jähmeää ja kliseistä koodikieltä hän pitää itseään älykkäänä. Kun ihminen mieltää itsensä älykkääksi, hän pitää myös taideteosta älykkäänä. Tämä käy omaa vaistoani vastaan, koska inhoan kaikkea pompöösiä teeskentelyä. Taideteos on vaikuttava vasta, kun se pakottaa minut joko tuntemaan tai sitten kohtaamaan jotain, mitä en mielelläni muuten ajattelisi tai kokisi. Jos haluan olla itsetyytyväinen, katson YouTube-hömppää, en tulkitse elokuvallisia hieroglyfejä taideteorioiden pohjalta.

Valitsen minä päivänä tahansa ehjän näkemyksen mieluummin kuin symbolisen pelin, joka yrittää saada minut ajattelemaan.

En tarkoita kuitenkaan nyt “psykologisesti” tai “esteettisesti” ehjää. Annan helpon esimerkin yksinkertaisen lavastusratkaisun avulla:

Elokuvassa esitellyn päähenkilön työpöydällä on erinäisiä tavaroita, muun muassa liuta tyhjiä kokispulloja. Nämä tavarat kertovat henkilön mieltymyksistä: katsoja näkee, että kyseessä on makealle perso, mahdollisesti öisin valvova tyyppi, joka viettää paljon aikaa työpöydän ääressä. Tämä on ehjää ja harkittua tietoa, jonka voin teoksesta saada. Lavastaminen tiedon välittämiseksi on katsojan manipulaatiota mutta arkisen tunnistettavalla tavalla. Teeskentelyn ongelma syntyy, jos elokuva yrittää viestiä kokispulloilla henkilön orjallisesta suhteesta länsimaisiin suuryrityksiin tai jotain muuta liian ajateltua.

Tämän vuoksi esimerkiksi Parasite (2019) on hyvä elokuva, ei mestariteos. Sen keskiössä oleva talo, symboli kolmen kerroksen väestä, on komea. Valitettavasti kun rakennusta käytetään yhteiskuntaluokkien välisten suhteiden alleviivaukseen, koneisto on liian näkyvä. Henkilöiden ratkaisut (kuten hiukan hölmö loppu) syntyvät tuolloin symboliikasta, joka on vallannut elokuvan, eivät enää elokuvan sisäisestä maailmasta ja hahmojen motivaatioista, vaikka suhteiden pitäisi olla päinvastainen. [1] Hahmojen puhuessa itse asemastaan yhteiskunnassa sekä teoksen luottaessa huumoriin, juoneen ja estetiikkaansa, kyseessä on onnistunut poliittinen trilleri. Se ei tarvitse symboliikalta vetoapua.

[1] Spoiler: proletariaattiperheen isän piiloutuminen porvariperheen kellariin syntyy enemmän elokuvan tarpeesta todistaa pointtinsa yhteiskunnallisesta nokkimisjärjestyksestä kuin siksi, että teoksessa olisi hahmon luonteen tai minkään muun kannalta järkeä. Parasite on tätä ennen toiminut absurdeista käänteistään huolimatta siksi, että se on ollut komedia. Lopetus tuntuu vakavuutensa vuoksi automaatista syntyneeltä.

Peilin takana ja Taivaan arkkityyppejä

Posted on by kangasvalo

Olen saattanut maailmaan kaksi teosta. Näin sopivasti kansallisen kriisin aikaan.

Ensimmäisenä on Peilin takana: elokuvan historiaa 1874 – 2020. Osallistuin kirjan tekemiseen toimittajana ja kirjoittajana. Kyse on yli 1 000 elokuvan varjokaanonteoksesta, kahdeksan kirjoittajan yhteisprojektista.

Teos on ulkona NYT ja siitä voi lukea tarkemmin Laajakuvan omalta sivulta, josta löytyy myös 100 sivun näyte. Kirjaa saa muun muassa Amazonista ja Bookysta. Osta, jos haluat tukea Laajakuvan toimintaa.

Erilaisista itsestäni riippuvista ja riippumattomista syistä johtuen tämä toinen teos taas ilmestyy aikomaani paljon myöhässä, mutta ilmestyypä kuitenkin!

A. Vipunen: Taivaan arkkityyppejä -C-kasettia saa tilattua Levykauppa Äxästä, 8raidasta tai (kun kauppa taas aukeaa) fyysisenä kopiona Asemalta. Tai sitten suoraan minulta. Spoken word -albumi, 40 minuuttia. Rajoitettu painos. Julkaisija Manala Records (MNL-008). Osta, jos haluat tukea tulevia koitoksiani. Kasetti tulee myöhemmin myös digitaalisille alustoille.

Maistiaisena kolmas single Merellä, mukana myös Valpuri. Aiemmin julkaistu: Ars Magna (Nokturno-lehdessä) ja Musta päivä. Tuottajana Joni Dee.

Lopuksi lienee hyvä kertoa, että näiden julkaisut merkitsevät erään ajanjakson päättymistä, sillä tämä kirja on viimeinen Laajakuva-aiheinen projekti tai kirjoitus, jossa tulen olemaan mukana.

Seuraavaa A. Vipusta voidaan odottaa aikaisintaan vuoden päästä. Mielessäni on myös puoli tusinaa muuta kirjoitusprojektia, joista aion keskittyä erääseen kaunokirjalliseen ensimmäiseksi tarkemmin. Niistä lisää sitten, kun aika on kypsä – toisin sanoen, kun joku muu voisi olla halukas kustantamaan ne. Niin mukavaa kuin omaehtoinen puuhastelu on ollut, olisi vaihteeksi hauskempaa, että saisin vain kirjoittaa ja joku toinen pitäisi huolen, etten tee tyhmyyksiä.

Nyt on ollut hiukan taukoa, mutta palaan normaaliin bloggailuun taas ensi kuussa.

Apocalypse Blues

Posted on by kangasvalo

Maailmanloppu käsitetään puhujasta riippuen aivan eri tavoilla. Huomattavaa on, kuinka erityisesti politiikassa kulttuurin muutoksesta puhutaan maailmanloppuun vivahtavin termein.

Mietin tätä jälleen luettuani loppuun Alan Mooren (s. 1953) kirjoittaman ja Jacen Burrowsin (s. 1972) piirtämän Providencen (2015–17). Providence on Mooren viimeisin sarjakuvasuurteos, 12-osainen kertomus kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) kehittämään mytologiaan perustuen. Tarinaan kuuluu olennaisena osana ihmisten maailman korvautuminen suurien muinaisten maailmalla.

Maailma ei kuitenkaan lopu Lovecraftillakaan eikä edes Providencessa. Se vain muuttuu ihmiselle tunnistamattomaksi. Silti lukuisat sarjakuvan lukeneet fanit ovat puhuneet maailmanlopusta.

Tuntematon on tuhoa. Tällaiseen ajatteluun viittasin jo edellisessä kirjoituksessani.

Lähes kaikki arkikielessä kuvitellut maailmanloput ovat pohjimmiltaan kulttuurin loppuja. Tällä tarkoitan, että pelko kohdistuu tutun muuttumiseen tuntemattomaksi.

Tutun muuttuminen tuntemattomaksi taas kertoo kuolemanpelosta. Kulttuurin “loppu” eli muutos pelottaa, koska ihmisellä on elinympäristöönsä ihannoiva suhde. Liian nopeasti muuttuva maailma on muistutus katoavaisuudesta.

Ymmärrän ja olen samalla turhautunut. Minulle maailmanloppu tarkoittaa ihan oikeaa maailmanloppua. Pienemmässä mittakaavassa ajattelen sen tarkoittavan kaiken elolliseksi kutsutun tuhoutumista. Isommassa mittakaavassa ajattelen maailmanlopun tarkoittavan valon sammumista, maailmankaikkeuden lämpökuolemaa.

Siksi apokalyptiset pelot esimerkiksi oman kulttuurin rappiosta tai poliittisista epävakauksista eivät ole pohjimmiltaan vakuuttaneet minua lopullisuudestaan – pelottavia ne voivat olla mutta eivät toivottomia.

Niissä on sentimentalismia, jonka ymmärrän, mutta josta en saa otetta, koska kulttuurin luonne on väistämättä:

a.) osaksi päättymätöntä, menneisyys vuotaa jatkuvasti meidän aikaamme ja nykyhetken kulttuurilla luomme jatkuvasti myös tulevaa,

b.) osaksi syklistä, suuret kulttuurien virrat vuorottelevat keskenään synnyttäessään reaktioita ja vastareaktioita, toisin sanoen kulttuurit kukoistavat ja nuutuvat trendien mukaan.

Oikea kulttuurinen maailmanloppu on sitä, jos Lovecraftia mukaillen käännämme selkämme kaikelle muutokseksi kutsutulle ja astumme pimeyteen – jos pysäytämme kaiken. Historian tuntien se on hyvin vaikeaa.

Todennäköisempää on, että maapallo on sitä ennen elinkelvoton.

*

Olen kirjoittanut monta kertaa maun merkityksestä ihmisen älyllisen ja moraalisen kehityksen kannalta. Erääseen aihetta käsitelleeseen kirjoitukseeni viitattiin sittemmin myös Ylioppilaslehdessä, mistä ilahduin, vaikka aiheesta ei ole syntynyt sen kummemmin keskustelua (mikä ei toki yllättänyt).

Että kulttuureista kirjoitetaan apokalyptisin termein liittyy siihen, ettei yksilö ymmärrä historiaa muuna kuin oman päiväkirjansa laajana liiteosiona. Jos hän ei käsitä historian roolia suurena liikuttajana edes etäisesti, hän ei ymmärrä omaa paikkaansa ja siten omaa makuaan ja miksi siitä on tullut mitä on. Jos omaa makua ja ymmärrystä sen synnystä ei ole, ihminen on helposti ulalla myös omasta matkastaan.

Se on paljon järkyttävämpää kuin kuviteltu kulttuurin rappio, joka johtuu toisten kulttuurien kanssa tapahtuvasta vaihdosta, konflikteista tai yhteiskunnallisista murroksista. Muutosta pahempi asia on, jos maailma jatkaa kulkuaan, mutta yksilö katoaa historian kurimukseen ymmärtämättä mitä tapahtuu.

*

Henkilö, joka ei työskentele kulttuurin parissa, ei välttämättä huomaa, että kulttuuria syntyy ja kuolee koko ajan. Usein myös kulttuurin parissa työskentelevä ihminen ei tätä noteeraa. Koska kuolevalla kulttuurilla ei ole tarpeeksi monelle ihmiselle merkitystä, ei sen kuolemaa kirjata kuin marginaaleihin.

Pelkästään kirjallisuuden historiassa on miljoonia teoksia, joilla ei ole kestävää merkitystä. Ne ynisevät ensiparkaisunsa, kiertävät lukijoiden syleissä hyvällä tuurilla joitain viikkoja ja kuukausia ja sitten kokevat kätkytkuoleman.

Kaikki, mitä olen kirjoittanut ja tulen koskaan kirjoittamaan tulee kokemaan saman kohtalon. Tätä ei tule ajatella surun kautta vaan kuolevaisuuden laista seuraavana väistämättömyytenä.

Lähes kaikki teokset kuolevat välittömästi synnyttyään, koska joutuvat kilpailemaan huomiosta kaiken muun taiteen kanssa. Kirjastojen varastot ovat täynnä tekstejä, joita lainaavat enää tutkijat tai liian syvälle suohon uponneet harrastajat, jos hekään.

Jos ei harrasta kirjallisuutta, ja usein vaikka harrastaisikin, jatkuva tuhoutuvan, rappeutuvan kulttuurin suistuminen kuiluun ei ole millään tavalla merkityksellistä. Jotain kirjoja, mitä sitten? [1]

Sattumalta tämä lukuisten ideoiden kuolema yhden kustannuksella ja selviytymisellä on myös Providencen lähtökohta. Sarjakuva ihmettelee, kuinka yhden epätasaisen pulp-kirjailijan sekavasta kädenjäljestä on tullut niin ikonista, että maailmankirjallisuutta on nykyään yhtä mahdotonta kuvitella ilman Cthulhua kuin vailla Kafkaa.

Providencessa kyse on siitä, että kosmoksen pimeät möröt uneksivat itsensä maailmaan tekijänsä kautta (eli että tarpeeksi tarttuvat ideat onnistuvat löytämään tekijänsä, ja siten tekijä yleisönsä – eli lopulta kaupallisuutensa).

Mitä tällä tarkoitetaan on, että Lovecraftilla kävi tuuri. Jonkun rooli on mennä ensin. Taiteessa vitsikkäintä on se, ettei etujoukossa seisova usein tajua tai ehdi tajuta rooliaan.

[1] Sana “vastakulttuuri” on siksi kaunis, että se implikoi pyrkivänsä pitämään teoksia hengissä edes puheikään asti kapitalismin pyrkimysten vastaisesti.

Posted on by kangasvalo

“Yhtenäiskulttuuri on kuollut” kirjoittaa kolumnisti, eikä ymmärrä, ettei yhtenäiskulttuuri voi suoranaisesti kuolla, koska sellaista ei ole koskaan ollut paitsi jollain Intian valtameren saarelle eristäytyneellä heimolla.

Valitellessaan kulttuurin katoamista yksilö oikeastaan tarkoittaa olevansa itse mennyttä maailmaa, mutta fakta ei ole vielä uponnut hänen kalloonsa – usein valittelija ei vielä ole sen ikäinen, että maailman käveleminen hänen ohitseen olisi tullut selväksi.

Hänestä tuntuu, että hän elää suuressa murroksessa. Hänestä, niin kuin monesta muusta, tuntuu siltä kuin ihmiskunnan historia olisi alkanut hänen syntymästään.

Tämän maan alkutaipaleella käytiin sisällissota. 1930-luvulla koettiin fasismin nousu, joka vältettiin täpärästi. Sitten saimme osallistua toiseen maailmansotaan – juku, sepä vasta hauskaa. 1960-luvulla vältettiin suututtamasta Neuvostoliittoa ja väiteltiin siitä saako Jumalaa pilkata. Samalla paettiin laumoittain Ruotsiin etsimään parempaa elämää. 1980-luvun nousukausi jakoi ihmiset jyviin ja akanoihin, minkä seurauksena 1990-luvulla koettiin lama, joka jakoi Suomen lopullisesti taloudellisesti kahtia: menestyjien vuosikymmenen huipentuma. Kansainvälisemmässä muodossa lama teki paluun 2000-luvulla ja näiden kahden laman jälkiä yritetään korjata vieläkin, kun seuraava häämöttää jo horisontissa tai oikeastaan on jo nostamassa kouraansa koputtaakseen oveen. Tulevaisuudessa mietitään, että mitäs tehdään tämän ilmasto-ongelman kanssa, kun Porvoossa voi kohta istuttaa oliivipuita ja muualla maailmassa on yhä sietämättömämpää elää.

Ja sitten joku (juhaitkonensaskasaarikoskioskarionninen) kirjoittaa jostain Uuno Turhapuron laskeneista TV-katsojaluvuista musertavana havaintona. Tai jaosta maaseudun ja kaupungin välillä, kuin se olisi jotain järisyttävän poikkeuksellista tämän maan historiassa. Heidän logiikkansa: “Katsokaas kun lama-Suomi ja jääkiekon MM olivat yhdistävä kokemus…” Mutta kenelle?

Sosiaalinen media ja sen kaveri kapitalismi ovat tehneet kulttuurissa tapahtuvat muutokset näkyvämmiksi tuomalla median lellikkiaiheita paremmin esille ja siten kiihdyttämällä ilmiöiden elinkaarta. Kulttuuria työnnetään puskutraktorilla joukkohautaan, koska sitä on niin paljon. Pienet teokset tukehtuvat isojen alle. Niin on toki ollut aina, nyt sen alati kiihtyvältä nopeudelta ei vain voi paeta, eivätkä yksilön aivot enää pysy perässä eli hallitse kokonaisuutta.

Se mitä vanhoja hyviä aikoja muisteleva kolumnisti pohjimmiltaan sanoo on: “Asiat eivät ole enää aivan sellaisia, kuin muistan niiden olevan.” Eli: “Voi kuunnelkaa minua!” Eli: “Minä pelkään kuolemaa.”