Bernhard-essee / Lumoojan seuraava numero lähenee

Posted on by kangasvalo

Noesis-lehdessä julkaistiin Thomas Bernhardia käsittelevä esseeni. Aloitin sitä jo loppukeväästä. Silloin tuli tielle kaikenlaista, stressiä lähinnä käytännön elämään liittyen ja totuttelua uuteen. Siksi tekstissä meni kohtuuttoman kauan. Kärsin muutenkin tunteesta, että saan liian hitaasti aikaiseksi mitään. Viivästys ei suoranaisesti helpottanut oloani.

Valitsin Bernhardin aiheeksi hetken mielijohteesta noin minuutti sen jälkeen, kun kysyin Noesiksen päätoimittajalta, että olisiko lehteen mahdollista kirjoittaa. Tällainen lähes ajattelematta tehty valinta, paiskautuminen tyhjyyteen, on yksi parhaista motivaattoreista luomiselle.

En tiedä palaanko Bernhardiin kirjallisesti enää. Tai tietysti palaan, mutta milloin? Jos kirjoitan hänestä, kirjoitan luultavasti seuraavaksi runoistaan. Tai toivon, että joku toinen kirjoittaa niistä.

*

Jotta saisin luotua vastaavaa painetta tekemiseen, kerron nyt tekeväni esseetä Lumoojan verkkopuolelle. Se käsittelee maalaustaidetta. Luultavasti myös siitä tulee pitkä ja toivon voivani mennä siinä henkilökohtaiselle tasolle olematta fiilisesseisti, siis aukaisemalla tunnettani pohdinnan kautta niin paljon, että se tulee ymmärrettäväksi myös lukijalle.

Mielessäni on myös kaksi muuta esseetä, joiden kimppuun käyn sen jälkeen. Yhtä olen hieman alkanut luonnostella, mikäli saan sen toteutettua.

Missä nämä kaksi julkaistaan, sitä en vielä tiedä. Paljon muitakin ideoita on, mutta niistä sitten, kun ne ovat ajankohtaisia: eräs kirjallinen projekti ja eräs projektiluontoinen blogi ovat tulossa jossain kohtaa varmasti (muutamia muitakin ideoita kirjallisiksi töiksi on), uusi A. Vipunen kun aikaa jää ja eräänlainen taiteilijakirja jossain vaiheessa omaksi huvikseni.

Ja tietysti Lumoojaa.

En halua omistaa koko elämääni työlle, vaikka yritän nyt seuraavan puolentoista vuoden ajan paahtaa parhaani mukaan. Vuorokaudessa eivät muutenkaan riitä tunnit. Hyvinvointi siitä vain kärsii. Yritän myös aina työskennellä mahdollisimman paljon poissa tietokoneelta, mikä on kirjoittavassa ammatissa joskus vähän hankalaa.

Siksi pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja olla toteuttamatta edellä mainituista mitään, vaikka toivon ensi vuonna saavani jonkun isoista kokonaisuuksista valmiiksi tai sellaiseen kuntoon, että sitä voi alkaa editoida.

*

Seuraava Lumoojan numero on taittoa ja oikovedoksien läpikäymistä vaille valmis. Mielestäni olemme saaneet siihen varsin hyvän, lähestyttävän kokonaisuuden aikaiseksi. Numerosta enemmän itse julkaisun koittaessa. Siihen liittyen minulla on jonkin verran sanottavaa.

*

Lopuksi muista kuin omista jutuistani: Hankkikaa käsiinne päätoimittajakumppanini Emmi Ketosen tuore käännös Vicente Huidobron avantgarde-runoelmasta Altazor (1931). Se ilmestyi juuri Kustannusliike Parkolta. Kustantamon julkaisulinja on älyttömän kiinnostava, eikä tämä ole poikkeus.

Muistiinpanoja elokuvista, 7

Posted on by kangasvalo

Unofficial Reality (Ohj. Vince Collins; Yhdysvallat: 2005)

Vaporwave on yksi niistä uusnostalgisista musiikkityyleistä, joka laittaa pohtimaan ovatko tarkkaan rajatut genret pohjimmiltaan vain haikailua aiemmin mennyttä kohtaan ja tribalistista halua osoittaa sille uskollisuutta. Erityisesti kun kyse on monen muun konemusiikin genren tapaan erilaisista samplejen varioinneista ja mash-upeista. Unofficial Reality on lyhytelokuva, joka on vaporwavea ennen vaporwavea. Se hyödyntää menneiden vuosikymmenien visuaalisia merkitsijöitä – ennen kaikkea huonoa tietokonegrafiikkaa – sekä viittaa anime- ja VHS-estetiikkaan. Se edeltää sellaisia 2010-luvulla pintaan tulleita ilmiöitä kuin kasarinostalgia ja kansainvälinen uuskapitalismin kritiikki. Jotain elokuvaharrastukseni henkisestä tilasta saattaa kertoa, että katson tällaista mieluummin kuin mitään “prestiisiä” laatuelokuvaa. Ainakin tämä kestää vain kolme minuuttia ja on hauska.

Golem (Ohj. Piotr Szulkin; Puola: 1980)

Golem on puolalainen scifi-elokuva, jonka päähenkilö kävelee ympäri sivilisaation raunioita ja jaarittelee loputtomiin eksistentialistista hevonpaskaa. Kuten sanavalinnastani voi päätellä, tällainen haahuilu on Tarkovskin ja Tarrin ulkopuolella pääasiassa umpitylsää ja naurattaa kliseisyydessään. Jos katsotte enemmänkin elokuvia, olette nähneet tällaisia ja tällaisten henkisiä jälkeläisiä jo sata. Kuvaus on tunkkaista, näyttely ummehtuneen jäykkää, elokuva tapahtuu ehkä kolmessa lavasteessa. Masentavinta tällaisissa elokuvissa on, että ne aloittaessa on aina pieni mahdollisuus löytää jotain uutta, jonka ilosanomaa levittää samaa lippua kantaville harrastajille. Pettymys on aina astetta kovempi, kun teos paljastuu vain keskinkertaiseksi tyhjäkäynniksi.

Christine (Ohj. Alan Clarke; Iso-Britannia: 1987)

Alan Clarken tunnetuin teos lienee Gus van Santin saman nimistä elokuvaa inspiroinut Elephant (1989), jossa Steadicam-kamera seuraa satunnaisia kaduilla käveleviä ihmisiä, kunnes äkillinen väkivaltainen tilanne keskeyttää kävelyn ja liikkeen. Välillä kamera seuraa uhria, välillä kohdettaan lähestyvää tappajaa. Murhan jälkeen seuraa uusi kohtaus, joka noudattaa samaa johdonmukaista matkaa. Ja sitten uusi ja sitten taas uusi. Poliittinen elokuva on kommentti Pohjois-Irlannin kriisistä ja siihen liittyvästä terrorismista, The Troublesista (1968–98). Elephantin sisarteos on Christine, joka koostuu samalla tavalla toteutetuista kohtauksista. Nyt seurannassa on tosin teoksen nimihenkilö (Vicky Murdock), teini-ikäinen englantilainen narkkari ja huumediileri, joka kävelee kauniina kesäpäivinä työväenluokkaisella asuinalueellaan talosta toiseen myymässä kotiensa suojissa piirrettyjä katsoville kavereilleen heroiinia. Talot ovat kapeita ja korkeita, tapetit rumimpia koskaan näkemiäni. Nuoret piikittävät itseään erittäin epämiellyttävissä lähikuvissa, keskustelevat keskenään ohimennen viikonloppusuunnitelmista, maksavat tai jäävät velkaa, kunnes Christine poistuu. Seuraava kohtaus toistaa asetelman lähes identtisenä. Elokuva on kuin bressonilaista sosiaalipornoa ja siksi kaikessa manipuloivassa ristiriitaisuudessaankin tavattoman liikuttava.

Semi-Auto Colours (Ohj. Isiah Medina; Kanada: 2010)

Tämä Winnipegiin sijoittuva teos on estetiikaltaan kiinnostavin lyhytelokuva, jonka olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana. Semi-Auto Colours on eräänlainen nuoruuskuvaus ja rikoselokuva, joka on toteutettu crispylle 16 mm filmille. Jos nuorena ajattelee tekevänsä rikosfilmin, sen kai kannattaa näyttää tältä eli vanhoilta skeittielokuvilta. Teos flirttailee avantgarden kanssa mutta malttaa mielensä. Lähes yksinomaan öisiä tapahtumia ja hämyisiä kämppiä kuvaava kamera on jatkuvasti epäselvä, tarkoituksella melkein liian tumma. Narratiivi kioskiryöstöistä ja nuorison typerehtimisestä erottuu silti. Elokuvan ääniraita kommentoi tapahtumia kuulostamalla kotibileissä ohimennen äänitetyltä. Freestyle-rapia ja hahmottomaksi jäävää jutustelua yhdistävä ääni liittyy kuvan sisältöön pikemminkin vapaan assosiaation kuin suoran tapahtumayhteyden kautta. Nuoruus, siivekästä ja veristä.

Assault on the Pay Train (Ohj. Roberto Farias; Brasilia: 1962)

Löyhästi tositapahtumiin perustuva brasilialaisen elokuvan klassikko nappaa yhdysvaltalaisesta film noirista tutun asetelman ryöstäjäporukasta, joka päättää toteuttaa kerralla haaveensa. Erikoista on, että jengi onnistuu heti aloituskohtauksessa suuressa rikoksessaan. Lopputeoksen ajan katsotaankin, miten raha ei tuo turvaa vaan vainoharhaa ja petoksia. Porukan yksilökohtaiset heikkoudet tekevät salaisuudesta lähes mahdottoman pitää. Poliisivoimat kuvataan inhimillisyydestä piittaamattomina terminaattoreina, tekijät slummien folk-sankareina. Elokuvan juonesta näkyy, että se yrittää saada katsojaansa ryöstäjien puolelle, mutta yleinen tunnelma on liian nihilistinen ja päähenkilöt liian epämiellyttäviä, jotta tästä saisi aikaiseksi Robin Hood -kertomusta. Pätevä rikoselokuva silti, vaikutus City of Godille (2002) on huomattava.

Happy End (Ohj. Oldřich Lipský; Tšekkoslovakia: 1966)

Katsoin myöhemmin toisenkin Happy Endinä tunnetun elokuvan, joka oli toista maata. Tässä uuden aallon komediassa eletään yksi tragedia nurinperin, jolloin siitä tulee hirtehinen komedia. Teurastaja syntyy, kun hänen päänsä liittyy hänen kehoonsa ihmeellisen teräkoneen avulla. Kummasti vankilaa muistuttavassa päiväkodissa joitain aikoja vietettyään hän vapautuu maailmaan… Surullinen tarina kaksoismurhasta kääntyy kujeilevan kertojaäänen avulla ihmeelliseksi fantasiaksi, jossa kappaleiksi lyötyjä luodaan palasista uudestaan, mies toteuttaa itseään eläinten rakentajana ja kertomus ajautuu onnellisesti kohti lapsuutta. Teos on yhden tempun poni, mutta ihme kyllä hassuttelu kestää aika hyvin teoksen lyhyen keston, vaikka lopussa on jäädä polkemaan paikalleen liian samankaltaisten juonenkäänteiden verkkoon.

Burning (Ohj. Barbara Sternberg; Kanada: 2002)

Ei se eteläkorealainen Burning (2018), jonka aion vielä jonain päivänä katsoa, vaan jotain muuta, lyhytelokuva vähän tunnetulta naispuoliselta ohjaajalta. Elokuvataiteen – ja taiteen yleensä – hienous ja uhkaavuus on siinä, että se pystyy esittämään lyhyessä ajassa joukon kuvia, jotka tuntuvat katsojasta todellisilta, jotain elämästä ja muistista kertovilta. Silti elämässämme taiteen ulkopuolella emme koe asioita lainkaan niin kuin taide ne esittää, eikä muistimme toimi esimerkiksi elokuvalle ominaisen kollaasin tavoin. Ja kuitenkin ymmärrämme kollaasin kertovan muistista. Burning on yksi hienoimmista näkemistäni post-brakhagelaisista kollaasielokuvista. Se käsittelee ihmismuistin nopealla leikkauksella ohi kiitävien alkuelementtien kautta. “Matkalla” ollessaan (teos alkaa kuvalla ohi kiitävistä junanraiteista) kokonaan mykkä elokuva esittelee kuvia lapsuudesta, tuulessa heiluvia lehtiä, rantaan lyövää vettä, ystävien kasvoja, tanssin riemua, öitä, päiviä ja kukkia. “Palo” keskiössä on aivan konkreettisesti tulta. Elokuvassa vilahtaa niin järkyttäviä otoksia ihmisen elämää muuttavasta tapahtumasta, tulipalosta, kuin kynttilänliekin lumoa ja iltanuotion liekkien suojaa pimeältä. Mutta tietenkin “palavaa” on myös filmi, joka tässä polttaa ihmiselämän puhki.

Film Noir on puristettu tyhjäksi

Posted on by kangasvalo

Katsoin kulttielokuvan mainetta nauttivan film noirin The Phenix City Story (1955). Viihdyin ihan sujuvasti. Hienoa puolidokumentaarisessa teoksessa on sen kuvaus poliisin korruptiosta ja rasismista, joka yhdistyy läpitunkevaan väkivaltaisuuteen.

Edes “tavallisten keskiluokkaisten ihmisten” geneerinen, moraalinen ja opettavainen näkökulma ei väsytä niin paljon kuin noireissa yleensä, vaikka tavallisessa elämässä tuntuu tämän aikakauden elokuvissa olevan aina palkoihmisyyden piirteitä.

En voi katsoa näitä vanhoja amerikkalaisia elokuvia miettimättä, miten moni niiden kuvaamista ongelmista johtuu alun perinkin näiden “hyvien ihmisten” yhteiskunnan moralismista ja tekopyhyydestä.

Perinteiset perhearvot, baseball, televisio ja oma aidattu piha ovat merkkejä tavoiteltavasta. Jazz, uhkapelaaminen, päihteet ja seksuaalinen vapaus ovat pimeyttä ja vastenmielisyyttä. Film noirien arvot edustavat maailmaa ja aikaa, jota ei enää ole ja joka oli monimutkaisempi kuin elokuvat haluaisivat katsojiensa ajattelevan.

Huumesota on järjestään epäonnistunut länsimaissa ja valtioiden omaa syytä. Eroottinen paha nainen on niin väsynyt trooppi, että ainoa tapa katsoa femme fataleja tunkematta naamaa kämmeneen on pitää näitä edes jonkinlaisina esimerkkeinä omaehtoisista naispuolisista toimijoista – ja yrittää olla välittämättä siitä, että heitä rangaistaan tästä hyvästä.

Amerikkalaisen poliisin kuva on romutettu, mutta myös romanttinen rosvo on arkkityyppinä aika lailla kuollut kaikille paitsi gangstaräppäreille. Uhkapelaamisesta puhutaan nykyään riippuvuutena eikä syntinä. Jazz on amerikkalaista kulttuuriperintöä.

Noireissa on hieno estetiikka, mutta sitä käytetään kuin geneerisissä kauhuelokuvissa lähinnä moralisoimiseen. Mitään pimeyttä syleilevää henkeä ei useimmissa teoksissa ole.

Toki on muutamia poikkeuksia, joissa onnistutaan rivien välistä myöntämään aidattujen nurmikoiden olevan saatanan tylsiä verrattuna savuisiin yökerhoihin ja samppanjalaseihin.

Useimmat pintansa pitävät film noirit ovat otteiltaan muita karkeampia tai revisionistisia: The Touch of Evil (jossa poliisi on moraalisesti harmaalla alueella, 1958), Kiss Me Deadly (surrealistisen raivoisa B-filmi, jonka päähenkilö on fasisti, 1955), Detour (femme fatale -trooppi mukana mutta pääpaino yhden miehen katoamisella tekemänsä rikoksen syöveriin, 1945), Force of Evil (sosialistinen film noir, 1948), The Hitch-Hiker (naispuolisen ohjaajan tekemä sarjamurhaajateos, 1953) ja The Set-Up (mielestäni paras nyrkkeilyelokuva, 1949).

Eli genre ei ole täysin puuduttava, mutta sen valtaosalle on käynyt köpelösti: silkka mustavalkoinen estetiikka ei riitä antamaan enää iloa, keskinkertaisuuden kylmä koura kuristaa.

Trivian syövereissä

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin tämän tekstin yli vuosi sitten. Se unohtui, mutta päätin julkaista sen paria viilausta lukuun ottamatta sellaisenaan, koska se oli parempi kuin muistin.

Mikael Mattilan kirjoitus kesäkuun [2019] ylioppilaslehdessä oli aivan ihana.

TV-sarja M/S Romanticin innoittamana Mattila puhuu miesten homososiaalisesta ympäristöstä, jossa triviatiedolla kerätään kilpailupääomaa. Jos miesporukassa käydyn keskustelun aihe ei ole tuttu, siitä otetaan vaivihkaa selvää. Eihän tässä nyt huonommaksi voi jäädä.

Minulle tutuin kukkoilevan maskuliinisuuden tunnusmerkki on edellä mainittu. Triviatieto on hauskaa, mutta sille elämänsä rakentaminen masentavaa. Syyt ilmiön syntymiseen ovat toki ymmärrettävät, ylevätkin. Triviaa viljelevät ihmiset, joille tieto merkitsee vielä jotain.

Myös minulle tieto merkitsee paljon, vaikka haluan ymmärtää tunneyhteiskuntaa ja tulla sitä vastaan. Sisäistän kyllä, että “järjen” ja “logiikan” ylivertaisuudesta kirjoittavat mieluiten pohjimmiltaan irrationaaliset insinööri-cis-miehet (tai ainakin sen näköiset olkiukot), jotka perustelevat sillä lähinnä takapajuisuuttaan. Tällaisten mannekiinien olemassaolon huomioiden älyllisyyteen liitettävien käsitteiden kritisoiminen tuntuu luontevalta.

Olen silti pohjimmiltani yksilö, joka toivoo esimerkiksi yhteiskunnallisilta kirjoituksilta johdonmukaisuutta ja alojen rajat ylittävää tietopohjaa.

*

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä oppiminen oli jo nuorena hauskaa, samoin opitusta keskusteleminen. Se on myös, kuten Mattila kirjoittaa, helppo tapa päästä uuteen porukkaan mukaan.

Laajan yleissivistyksen turvin voi osoittaa aitoa kiinnostusta toisten mielenkiinnon kohteisiin. Siitä ihmiset sukupuolesta riippumatta pitävät.

Tieto myös auttaa tunteiden saralla. Monet tärkeät ihmissuhteet ovat tulleet elämääni elokuvaharrastuksen kautta. Tässä piirissä on ollut voittopuoleisesti iloista yhteishenkeä, vaikka elokuvahistoria vasta pänttäämistä ja triviatietoa onkin. Tieto tukee harrastusta. Opitun jakaminen edistää jokaisen hyvää.

En ole kuitenkaan kokenut omakseni sitä, että joissain toisissa porukoissa tietoa kasataan väittelyä ja voittamista varten.

Maskuliinista tiedonkerääjää ei voi ärsyttää mikään enemmän kuin välinpitämättömyys tämän keräämää tietoa kohtaan tai huomautus tiedon suhteellisuudesta, onhan se femmeä, akkamaista, tyhmää puhetta, niin kuin asioiden priorisoiminen (tai naisellisuus) olisi negatiivista.

(Rehellisyyden nimissä asetelmat ovat joskus myös toisin päin. Muistan vuosia sitten istuneeni naispuolisen ystäväni ja hänen silloisen seurustelukumppaninsa kanssa rannalla. Mies oli aivan tavallinen tyyppi, jonka kanssa pystyi juttelemaan jalkapallosta. Hän oli lajista kovasti kiinnostunut ja tiesi siitä paljon. Humaltunut ystäväni kutsui miestä jatkuvasti typeräksi barbaariksi, koska tämä ei ollut lukenut Dostojevskia.)

Joka tapauksessa usein juuri koulutettujen tai ainakin sivistyneeksi itsensä mieltävien miesten keskuudessa tiedon hankkiminen uhkaa kehittyä hauskasta, elähdyttävästä asiasta vuosien mittaiseksi kilpavarusteluksi.

Jokainen knoppi on kuolemanvakava tapa pönkittää omaa egoa. Historiasta opiskellaan yksityiskohtia samalla hartaudella kuin tykinkuulaa työnnetään kanuunaan.

Binaarisuuden uhallakin teen seuraavan jaon.

Jos keskustelen joidenkin miespuolisten ystävieni kanssa ja heitän ohimennen jonkin sivuhuomion ja siihen vastataan peitellyllä närkästyksellä (kuin lisäykseni olisi ollut vihjaus keskustelukumppanini tietämättömyydestä eikä vain toteamus) tai tarpeella kiistää kaikki sanomani vain kiistämisen vuoksi, haluan samassa vaieta. Alan ajatella omia asioitani, ottaa etäisyyttä tilanteeseen ja kilpa-asetelmaan, jota en ole pyytänyt.

Samalla naispuolisissa ystävissäni on korostetun paljon sellaisia, jotka eivät halua sanoa mihinkään mitään. He pelkäävät, etteivät “tiedä tarpeeksi” tai “nolaisivat itsensä”, vaikka heidän kasvoistaan näkee, että mielessä pyörii paljonkin. Vaikka toisaalta arvostan taipumusta välttää puhumasta aiheista, joista ei tiedä mitään, kyse ei ole siitä vaan ehdollistumisesta vaikenemiseen.

Nämä taajaan toistuvat asetelmat näkyivät erityisesti nuorempana arjen kanssakäymisessä. Keskustelu takeltelee, jos puhekumppani pyytelee koko ajan anteeksi olettamaansa vähäistä tietoutta, vaikka en jutellessani ole kiinnostunut toisen tietomäärästä vaan mielipiteestä ymmärtääkseni häntä. Tätä anteeksipyytelyä tekevät voittopuoleisesti naisoletetut.

Pystyn puhumaan esimerkiksi kirjallisuudesta harvempien ihmisten kanssa kuin toivoisin, koska suuntautumiseni kirjallisuuteen on joillekin tutuilleni ylivoimainen haaste – joskus koen, että sukupuoleni vuoksi minuun suhtaudutaan triviakoneena, jonka kanssa keskustelua pitää varoa tai huomautan virheistä.

Ei auta, vaikka kuinka rohkaisisi puhumaan vapaasti. Silloin kuulostaa lähinnä leuhkalta, vaikka kokisi vaikenemisen vain masentavaksi. Iän ja ystävyyden syvenemisen myötä tästä kierteestä pääsee yleensä pois, mutta uusia ihmisiä kohdatessa sama kaava toistuu.

*

Kirjoitan tämän kaiken tiedostaen, että älyllistä knoppailua vastaan kirjoitettu kritiikki on vaarassa solahtaa laajemmaksi tiedon vastaiseksi argumentoinniksi, epärationaalisuuden rationalisoimiseksi.

Sitä en tietopohjaista kirjoittamista arvostavana siedä. Olen kirjoittanut jo monesti aiemmin, kuinka paljon inhoan esimerkiksi tunne-esseetä, jossa kaikki maailman asiat suodatetaan oman itsekeskeisen fiiliksen ja elämänhistorian lävitse, kun ei muutakaan osata.

Tunteen ei tarvitse olla itseensä käpertynyttä vaan ennen kaikkea empaattista, kuuntelevaa. Maskuliinisessa knoppien viljelyn kulttuurissa kaikken raastavinta on, että keskittyessään omaan suoritukseensa ihminen hylkää empatian. Siinä mielessä sillä on alati loogisten triviaukkojen kannalta kiusallisen paljon yhteistä fiilispakkomielteisen minä-minä-kulttuurin kanssa.

Siniset silmät musta tukka

Posted on by kangasvalo

Nuori ulkomaalainen mies jättää kummatkin rakastajansa, niin miehen kuin naisen. Ennestään toisilleen tuntematon kaksikko kohtaa toisensa sattumalta ravintolassa ja tunnustaa murheensa. He päättävät lohduttaa toisiaan tietämättä intohimojensa hämärän kohteen olevan sama tyyppi. Nainen alkaa käydä miehen luona öisin. Yhdessä he toistavat samoja rituaaleja päästäkseen ylivoimaisesta surustaan yli.

Teos on uuden ranskalaisen romaanin merkkihenkilön, Marguerite Durasin, Siniset silmät musta tukka (1986). Annikki Sunin suomennos on ilmestynyt 1991. Tekstiä ymmärtääkseen siitä on sisäistettävä tämä: siinä itketään paljon, niin tolkuttoman paljon, että jopa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni (2009–2011) jää toiseksi. Laskin suurpiirteisesti, että itkukohtauksia on 43. Sivuja on 122. Kyseessä täytyy olla jonkin sortin ennätys.

Syynä on luultavasti jokin muu kuin halu todistaa tunteiden kaikkivoipuudesta – eli mikä: ironia tehokeinona, yritys etäännyttää? Vai tuleeko itkusta merkitsijä, signaali lukijalle, että kerronnassa on pysähdytty taas hetkeksi ennen seuraavaa askelta? Teksti selvästi yrittää normaalintaa itkua oletettua patriarkaalista ja itkun “välttävää” kirjoitusta vastaan. Kuten Knausgårdille itku on itseensä käpertymistä, tunne-elämän vastine runkkaamisesta seuraavalle ejakulaatiolle, tässä kirjassa se on rakastelua. Yhdessä itkemisen ruumiillisuus on ihanaa nesteillä läträämistä.

Naisen ja miehen yhteisiin rituaaleihin kuuluu, että nainen makaa vailla rihman kiertämää sängyssä ja pitää kasvoillaan mustaa kangasta. Mies haluaa katsoa naista, kun hän nukkuu. Nainen saapuu miehen luo yöksi vietettyään ensin aikaa väkivaltaisuuteen taipuvaisen korvikerakastajansa luona. Miehen homous on naiselle jonkinlainen haaste. Miehen tekisi taas mieli runnella nainen hajalle.

Joku sanoisi varmaankin, että etäännyttävää. Naiskirjoitukseen ihastunut löisi minua kirjalla päähän ja sanoisi, että normatiivinen mieheyteni saa näkemään etäännyttävänä jotain, joka ei ole muotin mukaista. Syytös voi olla aiheellinen, mutta käytetään tekstissä tyypillisen brechtiläisiäkin keinoja. Tapahtumia kommentoidaan välissä äänenpainoin, jotka antavat olettaa kyseessä olevan esityksen käsikirjoituksen. Hahmoille annetaan ohjeita siitä, miten heidän tulee roolinsa tulkita. Tulkinnat ovat muuta tekstiä eleettömämpiä, staattista luentaa, oikeastaan ohjattua harjoitusta.

Naiskirjoitusta tämä romaani voisi tosiaan olla, vaikka suomennoksen lauseet ovat katkonaisuudessaan kuin infarktin saanutta Juha Seppälää. Kuten Hélène Cixous’n Meduusan naurun luettuani mietin, toisen aallon feminismin näkemys sukupuolesta aiheuttaisi nykyään nikotuksia. Osana toisen aallon feminismiä joissain historiallisissa naiskirjoituksen edustajissa on filosofisen idean kutkuttavasta perusajatuksesta huolimatta nykyfeminismin sukupuolikäsityksen valossa vanhentuneita piirteitä.

Tämän huomaa Durasin teoksessa esimerkiksi siitä, että nainen houkuttelee homomiestä painamaan kasvonsa hänen vaginaansa. Onhan joka miehen nyt naiseuteen kerran sisälle päästävä. Gender fluidia vastavuoroisuutta? En sanoisi. Jokin tässä on symbolisellakin tasolla alentavaa ja epämukavaa, enkä usko, että sellaisella tavalla, jota Duras toivoi. Eikä yhtään helpommaksi tilannetta tee, että homoseksuaalin reaktio naiselliseen kehoon on alistaminen ja väkivaltaiset impulssit, sillä “onhan hän mies”.

Tämä misandria/misogynia-split on toivottavasti tahaton. Teos tuntuu tarkoittavan naiseutta ja mieheyttä mystisenä kahden osan palapelinä, kuin näiden hahmon välillä oleva bi-rakastaja olisi molemmista maailmoista osansa saavana sokraattinen, kahden toisiaan etsivän puolen yhdistävä silta, joka miehen ja naisen on rakennettava uudelleen välilleen. Juuh. Jos ei ole tullut selväksi, tämä on ranskalaisempaa kuin Marcel Marceaun ruokatorveen tarttunut patonki. Samoin loputon paasaus kuoleman ja seksin yhteisyydestä.

Ajattelen lukiessani, että edistyksen jarru on vanha tuttu: Jos nainen käyttäytyy kuin kusipää mies, on virhe olettaa heti, että kyse on naisen tekemästä diskurssin haltuunotosta. Aivan mahdollista on, että naisesta on tuolloin vain tullut uusi kusipää mies, ja miehinen toimintamalli on ottanut hänet haltuunsa. Mielestäni naiskirjoitus ei anna tähän ongelmaan tyydyttävää ratkaisua, sillä pidän “uuden lauseen” keksimistä mahdottomana ilman väistämättä seuraavaa binaarista vertailua suhteessa “vanhaan lauseeseen”, jolloin kaikki muut jo olemassa olevat ilmaisun tavat katoavat näkymättömiin. Tarkoitan: Naiseuden korostaminen Mieheyttä vasten ja vice versa on tahattomasti muiden sukupuolellisten kokemusten päähän potkimista rautasaappaalla. Ei sillä, että minulla olisi tästä vahvaa mielipidettä.

Kuten jotkut muutkin lukemani Durasin teokset, tämä lyhytromaani on kummallisuudessaan kirjoittamaan inspiroiva… Eli siinä mielessä se tavoittaa naiskirjoituksen ihanteet. Lukukokemuksena se ei silti ole suuri nautinto vaan oudon arkaainen ja paikoin sietämättömän kliseinen ja teennäinen.

Sivuhuomiona voidaan mainita, että vaikka Duras tupataan luokittelemaan osaksi nouveau romania, määritellään hänet kansiliepeessä osaksi elokuvan uutta aaltoa. Mitä hän toki oli. On vain hiukan erikoista, että kirjailijalle lähdetään hakemaan vertailukohtaa elokuvan eikä kirjallisuuden lähihistoriasta. Kertooko se jotain ajan suomalaisen elokuvakulttuurin vahvuudesta suhteessa kirjalliseen kulttuuriin? Kyseessä oli sentään jo neljäs Duras-suomennos Otavan kirjastolta.