Kritiikin kritiikin kritiikki

Posted on by kangasvalo

“Mikko Lambergin kirjoituksesta paistaa lukijan silmään häiritsevästi kaunaisuus kirjan kirjoittajaa kohtaan. Mikko Lambergin kritiikki on itsessään hyvän maun tuolla puolen, sillä taidehommeleissa eivät pelkät mielipiteet ja makukysymykset lopulta ratkaise; on oltava vahvasti lehmä tietääkseen, mistä maito tulee. Tässä tapauksessa se tarkoittaa asiantuntijuutta ja että tietää itse tarkkaan, mistä puhuu, eikä vain luule tietävänsä.

Ammattitaiteilijat tarvitsevat ammattikriitikoita siinä missä kriitikot ja suuri yleisökin taiteilijoita. Kyseessä on niin sanottu “tuoteselosteen popularisointi” suurelle yleisölle. Lamberg ei selvästikään tätä tee tai halua tätä jutussaan tiedostaa, vaan esittelee mielipiteitä, ei asiantuntijan huomioita.”

Näin kirjoitti 17.2.2022 Kulttuurivihkoihin Harald Olausen. Hänen lukijan mielipiteensä viittaa Kulttuuritoimituksessa julkaistuun kritiikkiin, jossa kirjoitan Pentti Straniuksen neuvostoliittolaista elokuvaa käsittelevästä teoksesta Unohdettu valkokangas (Warelia, 2022).

Vastinetta ei tietääkseni lähetetty Kulttuuritoimitukselle, jossa kritiikki oli julkaistu, tai jos näin on tehty, en ole siitä kuullut. Sen vuoksi en ollut tekstistä tietoinen vaan törmäsin siihen vahingossa paria kuukautta myöhemmin.

Vastaan kirjoitukseen, vaikka en yleensä jaksa kommentoida saamaani vastakritiikkiä. Tarkoitukseni ei ole puolustaa itseäni vaan, jälleen kerran, yrittää avata kritiikin tekemisen lähtökohtia, sillä siitä näyttää olevan liikkeellä kaikenlaista harhaluuloa sinnikkäästi ja vuosi toisensa perään.

Olausenin ohessa esittämä näkemys ei vastaa kriitikkojen itsensä keskuudessa olevaa konsensusta, mitä on viime aikoina yritetty teroittaa lukijakunnan päähän siinä tietenkään onnistumatta. Jokainen kriitikoista ymmärtää kertovansa nimenomaisesti mielipiteitä; mistä muusta kritiikissä edes voi olla kysymys?

Tuoteselosteen popularisointi on sitä, mitä useimmat korkeammalle tähtäävät kriitikot taas yrittävät välttää, koska kysymyksessä on tuolloin jotain, jonka kustantamoiden markkinointiosasto osaa jo.

Silti kustantamot lähettävät teoksiaan pyydettäessä vuosi toisensa perään arvioon. Miksi, jos kritiikin tulee olla tuoteselosteen popularisointia? Eikö riski ole liian suuri? Helpompaa, joskin kalliimpaa, olisi vain mainostaa.

Kyse on samanlaisesta sopimuksesta kuin lehdistöllä on demokratiassa valtaa pitävien ja yleisön kanssa: tieto on avointa, lehdistö toimii sen ensifiltterinä ennen yleisöä, joka saa muodostaa omat näkemyksensä punniten niin alkulähteen kuin lehdistön näkemyksiä. Kritiikki on taiteen neljäs valtiomahti. Kolme muuta ovat: rahastot & säätiöt, taiteilijat, julkaisijat & muut markkinavoimat.

Kriitikko voi kirjoittaa populaarin tuoteselosteen, mutta useimmiten pyrkimys on auttaa lukijaa sanoittamaan karkailevia ajatuksia, tuoda esiin näkökulmia jotka ovat voineet jäädä huomiotta ja kertoa, demokraattisen ihanteen nimessä, vaa’alla punnittu mielipide.

Oma mielipiteeni oli, että Straniuksen teosta vaivaa sekavuus, jota en laita kirjoittajan syyksi vaan teoksen editoijan, sillä toimittajalla on rönsyilystä viime kädessä vastuu. Toden totta tiedän, mistä maito tulee, nimittäin kauppoihin, eikä se virtaa sinne suoraan lehmän utareesta vaan käsiteltynä, pakattuna, markkinoituna ja säilöttynä. Jos maito on pilalla, se harvoin on yksin lehmän vika.

Jos rönsyilystä pitää, niin kuin Olausen sanoo tekevänsä, mikäs siinä! Näin koen usein itsekin, mutta monitahoisuudesta tulee tässä tapauksessa ongelma siksi, että se ei kerro itse elokuvista paljon mitään.

*

“Lambergin mauton teilaus kirjasta Unohdettu valkokangas – esseitä venäläisestä elokuvasta on juuri siksi sekä pahansisuinen että myös ala-arvoinen ja asiantuntematon turha räpellys, jota ilman suomalainen taidemaailma olisi hyvin pärjännyt.

Oli ikävä lukea kirjoitusta, varsinkin kun Stranius on sekä osaava että arvostettu neuvostoelokuvan asiantuntija, jolla on laajan kokemuksen lisäksi aitiopaikan näkemys neuvostoelokuvasta. Lamberg paljastaa korttinsa junnaamalla ja inttämällä yhden ja saman epämääräisen väitteen ympärillä sitä hieman varioiden:

“Onko jälleen yhden pitkän Tarkovski-esseen julkaiseminen tarpeellista siihen nähden mitä muuta elokuvahistorialla olisi tarjottavana vaikkapa komedian tai piirrettyjen saralla? Voiko neuvostoelokuvasta todella antaa kattavaa kuvaa ilman animaatiostudio Sojuzmultfilmiä? Dokumentaristitkin rajautuvat odotetusti Dziga Vertoviin (1896–1954) – josta on ainoana vanhoista mestareista teoksessa jostain syystä essee – ja Sokuroviin.”

Toisin kuin kriitikko väittää, on hyvä, ettei Straniuksen katse yllä epäilyttävään roskaan, jota kirjoittaja kutsuu epämääräisen sumuverhon takaa viihteeksi, genre-elokuvaksi tai animaatioksi. Jo tässä huomaa kriitikon yksisilmäisen heppoisuuden. Yleistys ei riitä näin vahvaan väitteeseen. Missä ovat käytännön esimerkit ja analyysi? Mihin hän viittaa tällä? Ei mihinkään.”

Olausenin solvauslitania vaikuttaa syntyvän pahoitetusta mielestä, joten en anna suoranaiselle haukkumiselle painoarvoa.

Puututaan sen sijaan argumentteihin. Siitä olen samaa mieltä, että suomalainen taidemaailma pärjäisi ilman kritiikkiäni vallan hyvin. Se pärjäisi myös ilman Straniuksen kirjaa, Olausenin vastinetta ja suurinta osaa julkaisusta kirjallisuudesta ja sen ympärillä kuhisevasta pöhinästä.

Jos neuvostoliittolaisen animaation niputtaa suoriltaan epäilyttäväksi roskaksi ja siten merkityksettömäksi elokuvataiteen kannalta, lukijaa ei voi auttaa, sillä hänen käsityksensä elokuvasta sekä taiteena että historiankirjoituksena on ahdas.

Käytännön esimerkkinä kritiikissä on mainittu elokuvastudio, joka teki neuvostoajan kenties merkittävimmät piirretyt: Sojuzmultfilm, joka tuotti muun muassa Juri Norsteinin Satujen sadun (1979), jota pidetään erityisesti animaattoreiden keskuudessa yhtenä maailman parhaista piirretyistä filmeistä.

Millainen “sumuverho” on animaatio tai genre-elokuva? Kyse on hyvin spesifeistä asioista: animaatiosta ja genre-elokuvasta. Mistä Olausen luulee tietävänsä, että kyse on roskasta, jos kritiikki ei hänen mielestään viittaa mihinkään? Ja entä sitten vaikka kyse olisi roskasta? Jääkö jokin sielu ylevöitymättä? Paljon kysymyksiä eikä yhtäkään vastausta.

Tekstissä ei haluttu nostaa esille tiettyjä teoksia. Kyse ei ole siitä, että joku tietty elokuva olisi pitänyt mainita, sillä juuri tämä olisi ollut nillittämistä. Lukija osaa luultavasti etsiä hakukoneella “Soviet animationin” halutessaan. Merkittävä animaatiostudio on mainittu, koska ajattelin sen riittävän lukijalle sen ymmärtämiseksi, että käsitän mistä puhun. Ilmeisesti näin ei ollut.

Kritiikissä mainitut suuntaukset neuvostoelokuvan sisällä ovat vähemmän elokuvateoreettista huomiota Suomessa saaneita kuin teoksessa mainitut kanonisoidut tekijät, joiden saama huomio ei ole kohtuutonta mutta leijonanosan vienyttä.

Teoksen nimi on UNOHDETTU VALKOKANGAS. Tarkovski, Paradžanov, Klimov, Šepitko, Vertov, Sokurov, Muratova ja muut eivät ole unohdettuja elokuvaohjaajia vaan erityisesti viime vuosikymmeninä länsimaiseen elokuvakaanoniin tiukasti sisällytettyjä auteureja, joista on kirjoitettu paljon jo ennestään ja joiden töitä näytetään säännöllisesti arthouse-teattereissa. Joitain heidän elokuvistaan voi katsoa striimattuna milloin tahansa vaikkapa The Criterion Channelilta. Heidän edustamassaan elokuvataiteessa ei ole nykyään mitään “unohdetun” häivääkään.

Perspektiivi neuvostoliittolaisuudesta olisi laajentunut ja koko neuvostoihmisyys tullut kyseenalaistettua, kun olisi jouduttu pohtimaan sitä mikä jää kaanonin ulkopuolelle tai vaikkapa eestiläisen animaation roolia.

Mainitsin komediat erikseen vuorostaan siksi, että nämä teokset ovat elokuvaperintöä, joka elää kansan suussa, niin kuin komedioilla yleensä on tapana. Entä eikö rikoselokuvilla tai (harvinaisilla) neuvostoliittolaisilla kauhuelokuvilla ole mitään merkitystä? Entä tavattoman suosittujen Sherlock Holmes -TV-elokuvien sarja, joiden näkemystä Holmesista on pidetty arvossa maailmallakin? Ja niin edelleen…

Suomalaisestakin elokuvasta olisi epäjohdonmukaista kirjoittaa “kansakunnan peilinä” ilman Uuno Turhapuroa, Solar Filmsiä tai Ansa & Tauno -elokuvia.

*

Tietyllä tavalla taiteeseen suuntautuneen porukan on ilmeisen vaikea sulattaa, että teoksen ei tarvitse olla hyvä ollakseen jotain ajastaan kertova. Vaikka arvostan “hyvyyttä” enemmän kuin mitään muuta aspektia taiteessa, on historiallisessa katsannossa minulle lukijana kiinnostavampaa monipuolisuus enemmän kuin kiveen hakattu, eliitin ylhäältä sanelema “hyvyys”, erityisesti jos puhutaan niin laaja-alaisesta ilmiöstä kuin jonkin kulttuuripiirin taiteesta. Jos kaanonista haluaa kirjoittaa, on kirjoittajan oltava retorisesti erityisen taitava. Sitä Stranius ei ole.

Tästä syystä ei ole hyvä niputtaa viihde-elokuvaa merkityksettömäksi elokuvahistorian kannalta. Siitä huolimatta, että oma makuni on sellainen, jota voisi perustellusti kutsua elitistiseksi, olisi outoa jos sivuuttaisin elokuvat, jotka kertovat venäläisyydestä tai neuvostoliittolaisuudesta toisenlaisesta näkökulmasta kuin Korkean Taiteen.

Tarkovski on hieno elokuvaohjaaja, mutta hänen tapansa kuvata kansan ja ihmisen psyykettä edustaa koulutetun ja sivistyneen ihmisen näkökulmaa. Jos tarkoitus on puhua neuvostoliittolaisuudesta elokuvan kautta ja puhua sivussa Neuvostoliitosta kulttuurina (mikä on viime kuukausien tapahtumien valossa varsin tervettä), ei pelkkä taide-elokuva anna kokonaista näkemystä.

*

“Ohjaajien äänet kohoavat esiin moninaisina, mutta varsinaista ristiinkeskustelun tuntua ei synny, vaikka tekijät voivat olla joistain asioista eri mieltä. Yhtenä piirteenä teoksessa nousee esiin niin kirjoittajan kuin joidenkin haastateltavien äänellä se, että tiukka sensuuri ”jalosti” elokuvaa, koska ohjaajien piti keksiä toisia tapoja ilmaista kiellettyjä näkemyksiä.

Vaikka se ei selvästi ole tarkoitus, tällainen suhtautuminen voi alkaa pian kuulostaa apologialta menneisyyden virheille. Onko taiteen ”jalostuminen” sananvapauden puuttumisen arvoista – ja kuka on keksinyt, että hämyisästi ilmaiseminen olisi taiteellisesti arvokkaampaa kuin suora puhe? Tällaisia kyseenalaistuksia ei teoksessa esitetä.”

Näin lukee kritiikissäni. Ottaen huomioon hyökkäyksen, joka käynnistyi noin kymmenen päivää kirjoituksen julkaisun (ja noin viikko Olausenin vastineen) jälkeen, tekisi mieli alleviivata viisinkertaisesti nimenomaan tämä kohta. Yksi suurimmista ongelmista teoksessa on sen outo, kaksijakoinen nostalgia kuvattua hirmuvallan aikaa kohtaan.

Nyt kun Eurooppa käy lävitse suurinta poliittista mullistustaan sitten toisen maailmansodan, kenellekään ei ole edes juolahtanut mieleen väittää, että venäläisessä fasismissa on se mukava piirre, että se edesauttaa taiteilijoita ilmaisemaan itseään toisin. Sekin aika saattaa, kammottavaa kyllä, vielä tulla. Jälkiviisaus kultaa elävien muistot.

*

“Pikainenkin tutustuminen sekä Michel de Montaignen että John Locken käsityksiin ja sanomisiin esseistä kumoavat kirjoittajan naurettavan kapean käsityksen ja paljastavat avaran ymmärryksen puutteen esseiden kohdalla. Esimerkiksi Locke muistutti, ettei muoto voi olla este sisällölle. Sitä kirjoittaja ei ole kuullut ehkä siksi, ettei ole koskaan edes lukenut sellaisesta. Eikä esseissä ole lähteitä, toisin kuin Lamberg kirjoittaa:

“Lähteistä puheen ollen erityisesti esseemäisempien tekstien kohdalla ihmetyttää kirjallisen lähdemateriaalin puute.”

Myös tämä on olevinaan järkevää kritiikkiä, vaikka on sekä typerää että turhaa loanheittoa hienoa kirjaa ja itse asiantuntevaa kirjailijaa kohtaan:

“Eikö aiheista todella olisi löytynyt venäjän- tai englanninkielisiä tekstejä, jotka olisivat voineet laajentaa esseitä ja samalla lukijan perspektiiviä?”

Kritiikissä todetaan, että tekstit eivät ole suurimmaksi osaksi esseitä vaan asettuvat selvästi eri kategorioihin kuin esseistiikkaan, jolloin kirjan sisällön kuvaus on harhaanjohtava. Tätä Olausen ei huomioi.

Toisekseen kirjan teksteissä on lähteet, eli Stranius ei suinkaan ole jättänyt niitä kokonaan pois. Ne ovat vain suppeat. Jos ne on siihen joka tapauksessa merkitty, miksi ei samalla nähdä enemmän vaivaa?

Väite siitä, että esseistiikassa ei voitaisi käyttää lähteitä on hölynpölyä. Niitä on myös tekstin kokonaisuus huomioiden luvallista vaatia.

Olen samaten perillä Michel de Montaignen ja Locken näkemyksistä. Se ei tarkoita, että ne ovat ikuisia tai että kenenkään täytyy olla niiden kanssa samaa mieltä mitä tulee esteettisiin tai moraalisiin preferensseihin. Eikä suurien miesten nimien tunnistaminen tarkoita sitä, että heidän metodinsa ovat kritiikin ulkopuolella.

Aion vastedeskin kritisoida kaikkea tekstiä, joka hehkuttaa kiinnostavuuttaan vain siksi, että se väittää olevansa esseistiikkaa. Muuten voitaisiin yhtä hyvin sanoa, että mikä tahansa muuttuu arvokkaaksi, jos sille pukee päähän tarpeeksi upean hatun.

*

Lambergin olisi yksilöitävä väitteensä ja todistettava niiden oikeutus sekä tarkkuus samalla, kun itse paljastaa lähteet, viittaukset, analyysin tason, jos hänellä olisi oikeasti jotain muuta sanottavaa kuin yrittää leikkiä kavereidensa silmissä kovaa jätkää ja mollata Straniusta.

Sitä hän ei kuitenkaan tee. Ja kun hän ei enää muuta marmatettavaa löydä – itse asiassa koko kirjoituksen tyyli on häiritsevän negatiivinen, ei siis rakentava, opastava ja suopea, kuten taidekritiikki yleensä on –, häntä tympäisee koko kirjoitus.

Esimerkkinä tästä hän kirjoittaa Muratovaa käsittelevän luvun jäävän tyngäksi eikä haastattelu ole kuin muutaman sivun mittainen. Jos haastattelu olisi ollut laaja, monen sivun mittainen, hän olisi mitä todennäköisimmin moittinut kirjailijaa liiasta rönsyilystä ja poukkoilusta itse asian kustannuksella.

Kritiikissä erotellaan selvästi ja seikkaperäisesti, mikä on Muratovaa käsittelevän luvun ongelma. Se otetaan esimerkiksi teoksen sekavuudesta. Lyhyytensä lisäksi luvussa, joka ei ole essee vaan haastattelureferaatti, puhutaan paljon asian vierestä ja juoruillaan toisaalla kirjassa laajalti käsitellystä miesnäyttelijästä.

Toinen huomio on isomman pohtimisen arvoinen ja ymmärrän, mitä Olausen ajaa takaa. Selvennykseksi: Rakentavuus, suopeus ja erityisesti opastavuus voivat taidekritiikissä muodostua ojasta allikkoon johtavaksi ylimielisyydeksi, josta saa teosten tekijöiltä yhtä lailla paskaa niskaansa, usein syystä. Ne voidaan kokea besserwisserismiksi, mitäänsanomattomuudeksi ja epäreiluudeksi. Fakta on, että yhtä kirjailijaa miellyttää yksi palaute, toista toisenlainen, eikä tekijöiden vastaanotto ole aina sama.

On huono lähtökohta ajatella, että Straniuksen kirjan pitäisi olla toisella tavalla kirjoitettu, jotta se olisi objektiivisesti parempi. Se vain on kirjoitettu tavalla, joka ei ole minun mieleeni, ja kritiikissä kerron syyt vastahakoisuuteeni. Voi vaikuttaa siltä, että lähestymistavat ovat identtiset, mutta ne eivät ole oikeastaan edes samansuuntaisia.

Olausen kutsuu tekstissään kritiikkiä teilaukseksi ja marmatukseksi. Tämä kummastuttaa eniten, sillä kirja-arvio on ilmaisultaan kiihkoton ja paikoin kehuva, mikä näkyy jo sen ingressissä, jossa kutsutaan Straniuksen tekemiä haastatteluita arvokkaiksi.

Jotta väärinkäsityksiä ei Olausenin vastineen perusteella synny, on hyvä selventää: Kritiikissä ei haukuta kirjoittajaa tai tehdä oletuksia hänestä. En mene ammattikritiikissä henkilökohtaisuuksiin, koska olen kiinnostunut tekstistä massana, en tekijöistä.

Sen sijaan Olausen ei, monien muiden vastakritiikkiä antavien lukijoiden tai kirjailijoiden tapaan, vältä pilkkaamasta henkilöä, jota ei tunne. Tässä valossa vihjaukset “kavereiden silmissä kovasta jätkästä” tuovat virneen huulille.

Seuraa pieni henkilökohtainen yksityiskohta. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole ystävystynyt enkä edes yritä ystävystyä taiteilijoiden tai kriitikoiden kanssa. Pidän tietoisesti välit etäisinä. En vietä paljoa aikaa taiteesta kiinnostuneissa porukoissa. Läheisimmät ystävyyssuhteeni ovat ihmisiin, jotka eivät lue kritiikkiä tai ole kiinnostuneita kirjallisuudesta sinänsä, vaikka voivat olla “lukeneita” yksilöitä. En ole taidekuplista ollenkaan kiinnostunut paitsi ulkopuolisena ihmettelijänä… ja kriitikkona. Samaten pidän kritikoitavien teosten tekijöihin tuttavallisten välien luomista haittana.

Siksi on hankalaa nähdä, millä tapaa teksti olisi kaunainen. Ellei kyse ole projisoinnista, sillä sanoin tapahtuva “kostaminen” merkitsee lapsellisen paljon joillekin kulttuurikentän toimijoille.

En tiennyt Straniuksesta paljon mitään (saati Olausenista) vaan valitsin Unohdetun valkokankaan kritiikin kohteeksi aiheen enkä tekijän takia. Toivon jokaiselta arvioimaltani teokselta sen olevan hyvä. Tittelit eivät liikuta minua ollenkaan. Luottoni kirjan tekijään on silti suurehko. Uskon Straniuksen olevan sen verran parkkiintunut ja maailmaa nähnyt tekijä, että osaa ottaa vastaan satunnaista epämieluisaa kritiikkiä, hylätä epäolennaiseksi kokemansa sellaisen ja hyväksyä sen missä kokee olevan aihetta.

Pitäisi olla aivan erillinen nimityksensä tilanteille, joissa lukija suuttuu kritiikistä väärien oletusten pohjalta ja olkiukkoilee tunteitaan kolumnimittaan asti, jolloin kriitikko huomaa selittävänsä jokaisen kohdan tekstistä uudelleen lukijalle, joka ei luultavasti edes halua ymmärtää.

Tai no, onhan sellainen jo, sitä kutsutaan kulttuurikeskusteluksi. Hah hah.

Vihan päivät

Posted on by kangasvalo

Väkivalta ei ole järjetöntä kuin sellaiselle, joka ei näe siihen tarvetta; merkitystä janoavalle siinä voi olla kuitenkin paljon järkeä ja monessa mielessä: tekojen ja ideologian pyhittäjänä, “tiedon” levittäjänä, jopa sen etsimisen keinona, elämisen normaalitilana. Väkivallan teko voidaan nähdä perverssinä totuusrituaalina, jossa lujitetaan tekijän henkilökohtainen liitto ideologian kanssa, löydetään oma totuus samalla kun jäädään entistä enemmän ymmälle siitä, mitä se tarkoittaa.

Muun muassa siksi on joukkohautoja. Totuudenetsijät ja totuudenlevittäjät ovat taas vauhdissa. Ideologit. Nuorten miesten tylsämielisyys ja tylsistyminen muovaillaan osaavissa, propagandistisissa käsissä tarkoituksettomuuden täyttämisen keinoiksi. Väkivalta on yritys toteuttaa eksistentialistinen fantasia. Se täyttää tyhjän kolon sisällä nopeammin kuin mikään.

Puheilla inhimillisestä kohtelusta ei ole tässä kontekstissa tehoa, koska ne eivät kuulu koko diskurssiin. Miten ja mitä ne voivat merkitä sellaiselle, joka vahvistaa totuuttaan ampumalla käsistään sidottua tai joukkoraiskattua ihmistä päähän? Puheilla inhimillisyydestä vahvistamme omaa totuuttamme, omaa valintaamme.

Ajatella voi tätäkin: Suomen ortodoksinen kirkko välittää patriarkka Kirillille pyynnön, jossa anotaan puhumaan jumalatonta hulluutta vastaan. Patriarkan kädestä valokuvassa huonosti pois retusoitu rannekello kertoo kuitenkin, että kyseessä on mies, joka on kohdannut Jumalansa silmästä silmään vuosia sitten ja joka on kokemuksestaan ehdottoman varma.

Hänen ja joukkomurhat toteuttavien väliin jäävät itsensä pyhittävät ja Moskovaan luottavat Venäjän kansalaiset. Yhteinen, jumalainen missio tiivistyy juuri joukkohautaan ammuttujen hengettömissä ruumiissa. Niissä tehtävä on saanut täyttymyksensä, elämä on poistunut. He olivat tässä, nyt he eivät ole enää. Siten he ovat todistetut väärässä olleiksi, ja Neuvostoteurastamon totuudenetsijöiden missio jatkuu. Jäljelle jää elävien toivottomuus.

Jo sodan alussa mietittiin, miten Venäjä ratkaisisi näin ison maan kuin Ukrainan miehittämisen. Kukaan ei sanonut (halunnut sanoa?) ilmiselvintä: pakkosiirroilla, terrorilla ja joukkomurhilla. Keinot on otettu käyttöön jo nyt, niin kuin monissa muissakin sodissa tätä ennen ja vielä monissa muissa tämän jälkeen. Täällä Saatanan auringon alla.

Pirst

Posted on by kangasvalo

Kirjallisuudesta saatava ilo on minulle suoraan yhteydessä siihen, kuinka vähän se tuo esille kirjallista itsetietoisuuttaan. Teos joka onnistuu tehokkaimmin käsittelemään kirjallisuuden voimaa ei kerro kirjallisuudesta tai ole tyyliltään leimallisesti kirjallisuutta kommentoivaa. Se on tietoista maailmasta ja maailman kautta itsestään, ei siis toisinpäin, kuten hysteerinen realismi ja muut hyvää kirjallista makua noudattavat postmodernismin kulmakivet.

Usein tyydyttävintä on fragmentaarinen. Luettaessa sirpaleista tekstiä lukemiseen keskittyvän tietoisuuden “ehjyydestä” käsin nautinto avautuu, sillä kyse on haasteesta, jossa mieli myöntää olevansa kaoottisuuden reaalisesta läsnäolosta huolimatta järjestelemiseen taipuvainen ja siten yhdenlaisen illuusion varassa. Haaste on riemua. Se käy empatiasimulaatiosta enemmän kuin esimerkiksi fiktiossa kerrotut tarinat ja niiden henkilöt. Ehjyys taiteessa on vuorostaan pahimmillaan epämoraalista, ideologista.

Kommunismin aave? Vaiko mikä?

Posted on by kangasvalo

Länsimaisen vasemmiston on käsiteltävä Ukrainan jälkeen omaa suhtautumistaan tai siitä jää vasemmiston historiaan jälleen yksi ruma tahra. On käytävä keskenään tilinteko siitä, miten neuvostokommunismin ajoilta periytynyt sokea luotto itään on dekonstruoitava. Miten tästä eteenpäin?

Suomessa Vasemmistoliitto on ollut hukassa tilanteen kanssa, mutta sentään vähemmän kuin länsimaisen netin vasemmistoklikit ja -influensserit. Suomessa kyse ei ole niinkään siitä, että pitäisikö liittyä NATO:on vai ei, vaikka näin voisi luulla. Kyse on puolueettomuuden määrittelemisestä.

Putinin jengi teoin ja suomalaiset puolustusasiantuntijat selvin sanoin ovat tuoneet esiin, ettei Venäjää kiinnosta puolueettomuuspolitiikka vaan rauta ja rajat. Niin kauan, kun Suomen ja Venäjän välinen raja on niin lähellä Pietaria, Moskovaa ja Murmanskia kuin se on, Suomi on laajentumiseen pyrkivässä venäläisessä imperialismissa turvallisuusuhka. Sellaisena se tullaan näkemään yhä suurimmissa määrin tulevaisuudessa, jätetään NATO-hakemusta tai ei.

Tällaisessa ympäristössä suomalainen puolueettomuuspolitiikka tarkoittaa sitä, että suurta karhua yritetään olla ärsyttämättä niin kauan, kunnes se ei ole enää mahdollista. Lopulta karhu ärsyyntyy jo korvan juuressa inisevän hyttysen läsnäolosta.

Ongelma on, että kaikki puolueettomuuteen käytetty työ valuu hukkaan mikäli pahin tapahtuu ja naapurin valloitushalut ylittävät diplomatian keinot. Tällöin puolueettomuudella ei ole onnistuttu luomaan ainuttakaan sitovaa kontaktia maailmalla. Ollaan kuin Ukraina, armopalojen äärellä.

Akuuttia huolta ei tietysti ole. Venäjän sekoilu Ukrainassa on osoittanut, ettei se ole vuosiin pyrkimässä Suomeen ja Ruotsiin saati NATO-maihin. Georgia taas… no, parempi olla maalaamatta piruja.

On myös huomioitava, että Suomenkin “puolueettomuus” on jo ajat sitten heitetty roskakoriin eikä siihen oikeastaan voi vedota. Ruotsin ja NATO:n kanssa käydyt harjoitukset ja keskustelut ovat olleet jo vuosia viesti Suomen suuntautumisesta eikä tästä todellisuudesta voida enää peruuttaa.

Näin ollen Suomen vasemmisto pitää kiinni näennäisestä puolueettomuudestaan ja sitä saa nyt edustaa NATO:n vastustus, vaikka dominopalikka on jo kaatumassa. Kaikki viime vuosikymmeninä tehdyt suuret ulkopoliittiset ratkaisut ovat olleet puolueettomia in name only. Samalla niiden suojissa on tosiasiassa otettu pieniä töpöaskeleita lännen suuntaan (ja yksi valtava EU:n muodossa) ja toivottu, ettei Venäjä huomaa. Itään suuntautuvia liikkeitä edustavat vanhojen suomalaisten poliitikkojen suojatyöpaikat venäläisten yritysten johtokunnissa ja rahalliset yhteistyöhankkeet, johon ovat syyllistyneet vähän kaikki Euroopassa. Nämä seikat ovat olleet Kremlille hyödyllisiä informaatiosodankäynnissä, tosin rajoitetusti, kun ottaa huomioon kansamme laajalti jakaman reaalipoliittisen käsityksen omasta asemastaan maailmassa.

On eri asia tarkoittaako edellinen sitä, että sotilasliittoon tulee liittyä. Erinomainen vaihtoehto olisi eurooppalainen yhteispuolustus, jota Sauli Niinistö kuulutti vuosien ajan, mutta se ei tässä uudessakaan ilmastossa ole realistista vielä aikoihin.

Luonnollisesti vasemmiston foliohattujen ryhmä vastustaa EU:takin eikä tällaisia epäileväisiä äänenpainoja vältellä Vasemmistoliitossakaan. Rauhanliikkeiden perintö ja Yhdysvaltoihin kohdistuva imperialismin kritiikki ovat tehneet vasemmistosta sokean sille, että imperialismi ottaa monia muotoja länsimaisen version lisäksi. Logiikka on sama kuin salaliittoteoreetikoilla. Jos yksi asia tuntuu epäilyttävältä ja kurjistavalta, on sille tarjotun ja painokkaasti esitetyn vaihtoehdon oltava hyvää ja kaunista.

*

Neuvostoliiton romahtaminen ei traumatisoinut vain Venäjää. Se jätti länsimaisen vasemmiston pitkäksi aikaa tyhjän päälle. Sosialismi on sopeutunut miten on pystynyt. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan ovat kestäneet parhaiten, sillä hylkäsivät Neuvostoliiton jo varhaisessa vaiheessa ja asettuivat puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa. Laitavasemmisto on pärjännyt vaihtelevasti. Silloin kun se on menestynyt, kuten Kreikassa, pintaan on saattanut nousta salattu rakkaus Venäjää kohtaan, rakkaus jonka laitavasemmisto jakaa laitaoikeiston kanssa.

Yhdysvaltain tuki oikeistolaisille sotilasdiktatuureille ei ole unohtunut. Sille kaivataan globaalia vastapainoa ja kapitalistis-liberaali Euroopan Unioni ei ole vasemmistolle kelvannut. Internationalismiin luottanut vasemmisto on kääntynyt, outoa kyllä, kuin salaa yhä nationalistisemmaksi ja eristäytyneisyyttä kannattavaksi; kun kapitalistit ja liberaalit veivät kansainvälisyyden projektin muun muassa EU:n myötä, ei tämä ennen vasemmistolle tärkeä ajatus ole ollut täysin kosher.

Venäjä saa yhtälössä edelleen esittää tuttua roolia suurvaltapolitiikan altavastaajana kapitalismia vastaan, vaikka kommunismi on vain yksi naamioista, jonka Venäjä on ottanut vuosien mittaan. Aaltojen liplatuksen alla on pulpunnut tsaarivalta, joka on ottanut Putinin hahmossa uuden muodon, fasistisen gangsterin.

Jotkut harvat ovat roikkuneet avoimesti Venäjän lahkeessa kiinni. Länsimaita syytetään suoraan provokaatiosta. Näin tekevät nostalgiset kommunistit. He elävät venäläisen sosialismin paluun toivossa, vuosikymmenien takaisissa harhoissa.

Näitä raukkoja useampi on harjoittanut whataboutismia. Tämä on logiikkavirhe, jonka mukaan Venäjän pahat teot eivät ole oikeutettuja toisten valtioiden pahojen tekojen vuoksi, mutta näihin toisten valtioiden pahoihin tekoihin odotetaan jostain syystä kannanottoa. Taustalla on toive pitkistä keskusteluista ja ongelmallisen historian ratkaisusta, jota jostain syystä täytyy pyöritellä keskustelupiireissä, seminaareissa, nettipalstoilla ja think tankeissa ennen kuin Venäjän tekojen estäminen tulee mahdolliseksi. Näin ei tietenkään tapahdu. Yhdysvallat tai mikään muu valtio ei tuosta noin reformoidu toiseksi tai käsittele kaikkia historiansa vääryyksiä, kun tilanne on päällä. Koko kuvio on Venäjälle hyödyllistä idiotiaa ja palvelee lähinnä meemivasemmiston suuria egoja. Katsokaa kuinka fiksuja ollaan, otettiin historiasta tällainen juttu ja eikö sekin ole kaamea! Näin voi välttää käsittelemästä nykyhetkeä ja keskitytään historiaan, joka ei enää pure takaisin. Teoretisoiminen ja valitus on helppo tapa luoda aikaansaava kuva saamatta mitään todellista tehtyä, mikä on impotenssista kärsiville poliittisille klikeille tuttua puuhaa.

Kolmas vaihtoehto on vähiten vittumaisin mutta nössöin. Siinä kaivaudutaan epämääräisen neutraaliuden maastoon, kuka mihinkin kuoppaan, ja toivotaan, että pahin menee ohitse. Tässä ryhmässä ulkopolitiikasta vähän ja reaalipolitiikasta vielä vähemmän tietävät haluavat freimata koko show’n putinismin ja “NATO-kiimaisten” vastakkainasetteluksi, jossa vasemmisto edustaa “järjen ääntä”. Tällainen jaottelu edustaa osaltaan vasemmistopopulismin outoa paradoksia (tieteeseen ja itsekritiikkiin näennäisesti nojaava ideologia esittää maailman mustavalkoisena), josta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Imperialismikäsitteen laajuuden välttelyyn on syy, joka on psykologisesti, yksilötasolla, selvä. Maailmanvaltojen toteaminen epäluotettaviksi kauttaaltaan on monille arkielämästään ahdistuneille ihmisille täysin kestämätön tilanne. Ideologian on löydyttävä, itseen on kiinnitettävä joku ismi, ja sille on löydyttävä joku representaatio. Jos mallioppilasta ei löydy, kelpaa myös demiurgi, vihollinen jonka olemassaoloon voi aina luottaa. Vasemmistolle se on Yhdysvallat.

Selvää on, että Yhdysvalloilla, Kiinalla, Venäjällä, Intialla, jopa sellaisilla valtioilla kuin Turkilla ja Iranilla on vähintään imperialistisia ambitioita, jos ei suoria tavoitteita. Monilla muilla valtioilla on ollut tällaisia menneisyydessään. Tulevaisuudessa saamme luultavasti todistaa jonkun uuden valtion nousua samaan asemaan.

Erityisesti amerikkalaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevien tankieiden eli nojatuolistalinistien hämmennys Venäjän hyökkäyksestä ja sitä seuranneet reaktiot olisi hyvä tallentaa aikakirjoihin muistuttamaan kaikkia siitä, että sosialistien joukossa saarnataan edelleen “oikeista doktriineista”, joilla ei ole realistista kosketusta arkeen.

Venäjän ymmärtäminen pelottavan NATO:n laajentumisen takia jättää huomioimatta idän jätin aggressiivisen historian ja sen läntisten naapurimaiden vapaaehtoisen halun liittyä puolustusliittoon. NATO:a ei ole pakotettu kurkusta alas virolaisille ja puolalaisille. He ovat valinneet.

Nämä vasemmiston teoreetikot, noamchomskyt ja muut, ovat ihmisiä, jotka aitoakateemiseen tyyliin ajattelevat teorioidensa selittävän asiat paremmin kuin mihin ihmiset paikan päällä kykenevät. Kuten moni tällaisessa kuplassa elänyt, he ilmeisesti kokevat yhden asian ammattilaisuuden tekevän monen alan mestariksi.

Toisin sanoen läntiset – kärjessä yhdysvaltalaiset – sosialistit, puhuvat teoriapäissään pienten valtioiden, Euroopan maiden, päiden ylitse. He ovat freimanneet eurooppalaisten valtioiden olemassaolon ja halun tehdä omat päätöksensä yksinomaan suurvaltojen väliseksi peliksi. Mikä on, ironisesti, varsin imperialistinen tapa ajatella.

Moskova ei usko kyyneliin

Posted on by kangasvalo

En uskonut Venäjän hyökkäävän täysimittaisesti. Oletin lähes täysin varmasti aikeen olevan Donbassin valtaus ja mahdollinen yhdistäminen Krimiin. Tätäkin pidin hankalana toteuttaa mutta sotataktisesti mahdollisena ja perusteltuna.

Virheeni oli, että luulin Vladimir Putinin kenraaleineen ymmärtävän perusasian. Jos aikomus on voittaa sota, ei sitä voiteta hyökkäämällä täydellä höyryllä maahan, joka on ehtinyt varustautua melkein vuosikymmenen ja jossa kansa seisoo yhdessä tunkeutujaa vastaan. Puolustustahto on yksi merkittävimmistä aseista, sen psykologinen arvo on korvaamaton.

Kansainväliset kyselyt osoittivat ennen sodan alkamista, että Ukrainan yhteinen puolustustahto on mielettömän korkealla. Yleisesti pidetään erittäin vaikeana valloittaa maata, jossa yksi kymmenestä kansalaisesta on valmis sissitoimintaan ja sabotaasiin.

Yksi kymmenestä voi tuntua vähäiseltä määrältä, mutta kuvittele tilanne: Yhdessä muutaman kymmenen perheyksikön kerrostalossa asuisi jo tällä lukemalla useita ihmisiä, jotka ovat valmiita joko ampumaan suoraan kohti, virittämään räjähteitä ja ansoja, heittämään Molotovin cocktaililla tai tekemään vastaavaa kiusaa.

Jos asuisit kerrostalossa, jossa 10 prosenttia asukkaista voi tehdä sinulle mitä tahansa, tuntisitko olosi turvalliseksi? Entä kokonaisessa kaupungissa? Osaisitko tehdä asialle mitään muuta kuin väännellä käsiäsi? Pystyisitkö olemaan aina valppaana ja valvomaan kaikkea?

Ukrainassa puolustamiseen valmiita ei ollut ennen sotaa vain joka kymmenes. Maassa asuu yli 40 miljoonaa ihmistä, joista noin kolmasosalla oli kyselyiden mukaan suuri puolustustahto. Tämä on hyökkääjälle hirvittävä lukema sotimaan ryhdyttäessä. Hyökkäyksen jälkeen lukema on nyt noin puolet.

Kootut selitykset! Joka tapauksessa en uskonut Venäjän hyökkäävän koko Ukrainaan vaan vain itään. Teko olisi tuolloinkin typerä. (Typeryyden vahvisti se, että Donald Trump kehui myöhemmin hyökkäystä fiksuksi.)

Olisi pitänyt ottaa huomioon, että Venäjää ei ohjaa hyviin sotatuloksiin pyrkivä taktikko vaan suuruudenhullu. Tein alkeellisimman virheen eli oletin, että suurvaltaa eivät hallitsisi idiotia ja paisuneet egot.

Nyt Venäjä on viestinyt rajaavansa toimintaansa… itään. Uskoo ken tahtoo, mutta jos tämä pitää paikkansa, suurvalta tekisi vihdoin niin kuin sen kaltaisen, yksittäisiin suurhyökkäyksiin keskittyvän armeijan olisi kannattanut alun perin tehdä saavuttaakseen menestystä.

En ole tietenkään Venäjän puolella, mutta tällaista massiivista tunarointia katsoessa ei kaltaiseni sotahistoriaa ajankulukseen lukeva nojatuolikenraali voi kuin tuntea oudosti turhautumiselle sukua olevaa ihmetystä. Ja hiukan sääliä niitä nuoria sotilaita kohtaan, jotka paremmasta tietämättöminä palavat elävältä tankkeihin. Mutta vain hiukan, suurin osa säälistä jätettäköön Ukrainalle.

*

Täysi välinpitämättömyys on Putinin “etu” ja etu, joka voi olla vain maansa mediakoneistoa hallitsevalla diktaattorilla. Inhimillisellä kärsimyksellä tai hiotuilla suunnitelmilla ei ole Moskovassa väliä vaan silkalla pullistelulla ja massalla. Tämä on fasismia aidoimmillaan; Eurooppaa uhkaa jälleen vanha tuttu vihollinen, tosin muodossa, joka saa Euroopan omienkin fasistien puntit tutisemaan.

Fasismiin on aina kuulunut voiman kultti. Väkivallan ajatellaan korvaavan ne puutteet, jotka syntyvät yhdistävän, humaanin päämäärän, järkevän logistiikan tai realististen suunnitelmien ollessa tiessään.

Osin tätä tarkoitetaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolan sodan alkuvaiheessa toistelemalla “hullun miehen taktiikalla”. Putinin ei tarvitse välittää. Sotimista jatketaan vaikka niin kauan, että kaikki ovat kuolleet, jos siitä on jotain geopoliittista etua. Palkinnoksi tulee kai suihinotto Stalinin aaveelta. Koko talous paskotaan siinä sivussa: aivan vitun sama, tulkaa hakemaan täältä Kremlistä tai salaisesta bunkkerista, jos uskallatte.

Esteeksi tulee se, että armeija ei voi enää suorittaa sille annettua tehtävää. Silloin on mentävä niin pitkälle kuin voi räpiköidä, kunnes tilanne alkaa kääntyä lopullisesti hyökkääjää vastaan. Tällöin tyydytään siihen, mihin olisi jo alun perin pitänyt tyytyä, aletaan neuvotella oikeasti. Alkutavoitteisiin nähden lopputulos on joka tapauksessa häviö. Ratkaisu selitetään voitoksi, koska kotimaassa koko touhu on muutenkin tarjottu idän vapautusoperaationa.

Ison-Britannian selkärangattomat poliitikot ovat olleet jo valmiit nostamaan pakotteita, jos “hyökkäys loppuu” ja Venäjä lupaa kiltisti, ettei se toistu. Niin ei tulisi tehdä ja toivon Euroopan puolesta, ettei EU:ssa harkita samaa, vaikka pahoin pelkään. Venäjää tulisi ahtaa maanrakoon pakotteilla vielä pitkään sodan jälkeen. Ei kostoksi vaan opetukseksi ja muistutukseksi kaikille osapuolille. Samalla EU voi jatkaa kauan kaivattua omavaraisuusprojektiaan suuremmalla motivaatiolla. Jos katkeruus länttä kohtaan on Venäjällä muutenkin hallitseva ulkopoliittinen mieliala, sille voi antaa edes tukevat perusteet.

*

Sotia ei voiteta pelkällä aseistuksella. Isot pyssyt ovat kaikesta huolimatta väline, eivät päämäärä. Niitä on käytettävä oikein. Ennen kaikkea on voitettava sydämet ja mielet; ei vain omien parissa vaan myös vastustajien.

Tämä unohtuu tuhoa manaavissa uutisotsikoissa, jotka seuraavat sotatapahtumien kulkua kuin jalkapallo-ottelua ja hämmästelevät sitten “altavastaajan” menestystä. Päivien venyessä toisiksi ja Kiovan valloituksen käytyä mahdottomaksi Venäjä ei ole saanut vastaansa vain Ukrainaa vaan lisäksi Yhdysvallat ja koko läntisen liittouman rahapanoksen. Toveri Xi katselee vierestä, kun Volodja on hylännyt rahat ja ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä.

Lapselliset toivovat Ukrainan suurta vastahyökkäystä, vaikka nykyisen kaltaisilla täsmäiskuilla ja hissuksiin etenevillä pistoilla Ukrainan asemassa olevan valtion on tehtävä työtään. Se on resurssien käyttöä parhaalla tavalla. Jotkut myös luulevat, että Putinin tarkoitus on sytyttää ydinsota. Kyllä se olisi sytytetty jo, jos tämä olisi oikea periaate.

Lukuisia erilaisia huomioita niin oikeasti päteviltä kuin mutuilevilta analyytikoilta on esitetty siitä, että Venäjän sodanjohto tuntuu olevan suhteellisen kujalla. Ainakin se on tullut selväksi, että Venäjä taistelee vuosikymmenien takaisilla keinoilla. Modernia kaupunkisotaa on lähdetty sotimaan historiasta tutulla taktiikalla (ja sekalaisella kokoelmalla modernia kalustoa ja ikivanhoja panssareita), jossa eturintama niitataan ja seuraavat laitetaan rivistöihin korvaamaan kuolleet. Tämä on tehnyt taistelumoraalille sen mitä olettaisikin, ja jälki on sen mukaista. Huhujen mukaan jopa Venäjän omien upseerien päältä on pöristelty tankilla.

Panssaritaktiikka on nyt hylätty ja siirrytty ampumaan tykistöllä, mitä kaikki Venäjän armeijan tuntevat pelkäsivät. Tykit ovat epätarkkoja ja niiden tehtävä on kylvää terroria. Jos siinä sivussa osutaan johonkin “oikeaan” kohteeseen, se on lähinnä bonus.

Mutta Ukraina kestää. Tätä taistelutahdon voima tarkoittaa.

Isojen pyssyjen mahti ei ole yksiselitteinen. Maallikolle panssarivaunuissa ei ole eroa, ohjukset ovat kaikki keskenään samanlaisia. Tämä ei voisi pitää vähempää paikkaansa. Konflikti on jo osoittanut monien tankkimallien alkavan kulkea historiassa samaan suuntaan kuin sotalaivojen eli ylikalliiksi ja vähän kerrassaan vanhanaikaisiksi tuhokoneiksi, jotka eivät tiukassa paikassa pärjää halpoja, käteviä ja sissitoimintaan soveltuvia aseita vastaan. Tai panssarien tapauksessa ainakaan niin kauan, kun sotilaat ovat pelokkaita ja motiivia vailla olevia alokkaita, jotka eivät osaa suojata laitteita.

Hakeutuvat ohjukset tai erilaiset liekkipommit taas ovat hirveitä aseita mutta maksavat tukuittain riihikuivaa, joka palaa kirjaimellisesti ilmaan. Rahavarastoa on, mutta sitä on jäädyttämällä kavennettu. Kurssit syöksyivät hillittömästi alas ennen Moskovan pörssin sulkemista. Sota on käynyt kalliiksi, ja vaikka kassaa on kerrytetty projektia varten, se hupenee päivä päivältä kiihtyvää tahtia. Kauppasaartojen vuoksi ei ole asioita mitä jatkuvasti heikkenevillä ruplilla ostaisi.

Paljon mainostetut Venäjän kaverit ovat vähemmän kavereita kuin luulisi, eikä niiden kiikuttamilla rahoilla pidetä imperiumia pystyssä ainakaan ennen suuria talousmuutoksia. Ja miksi haluttaisiinkaan pitää, paitsi reaalipoliittisista syistä; kun Venäjä on käynyt tarpeeksi heikoksi, Kiina ja muut hylkäävät sen enemmän mielellään kuin haluaisivat sanoa. Intia on ehkä poikkeus (ja sielläkin Modi saattaa välillä miettiä, onko aseiden ostaminen Venäjältä tämän performanssin valossa kauhean fiksua). Yksi imperiumi pelilaudalla vähemmän helpottaa muiden töitä. Sitä ennen Venäjää voi ainakin näennäisesti jeesata lännen kiusaksi.

Oligarkit vetivät kaikesta omat johtopäätöksensä ja poistuivat ajat sitten joukolla maasta. Gazpromin johtokunnasta taas on poistuttu ihan toiseen hiippakuntaan asti.

Olin jo kerran väärässä mutta ennustan seuraavaa:

Massalla voidaan vielä saada aikaiseksi paljonkin ja periaatteessa julistaa venäläisille koko Ukraina “voitetuksi”. Näin todennäköisesti myös käy. Entä sitten? Nykyaikaiset sodat päättyvät vain harvoin tuollaisiin hetkiin. Mikäli Putin on sellaisesta haaveillut, hän elää vielä enemmän menneisyydessä kuin luulisi. Konflikti on jo nyt kestänyt kahdeksan vuotta. Se ei tulisi loppumaan edes Kiovan antautumiseen, vaan Ukrainassa ja sen ympäristössä käytäisiin jopa katastrofin sattuessa erilaisia rähinöitä vielä kauan. Venäjän kansalle tämä on yksi viilto sieluun lisää.

On pidettävä mielessä, että Yhdysvallat ei voittanut Afganistanin sotaa, vaikka valloitti koko maan. Sekin oli toisinto Neuvostoliiton seikkailuista samassa maassa. Itse asiassa Neuvostoliiton matka Afganistaniin on suorastaan kylmäävän samanlainen kuin Venäjän tämänkertainen sekoilu Ukrainassa.

*

Venäjä on tullut tässä pelissä kusetetuksi, myös itsensä toimesta. Levitettyihin harhaluuloihin on alettu uskoa.

Olen vuosien ajan kuunnellut silmiäni pyöritellen väitteitä siitä, kuinka “länsi on heikko” ja pian itä jyrää meitin. Ajattelu on perusteettoman apokalyptista. Näitä hokemia toistelevat kaikenlaiset ihmiset kokoomuslaisesta perheenisästä panssaripaitaa käyttävään neofolk-janariin ja vasemmistolaiseen hipsteriin. Yhdelle toteamus edustaa voivoteltavaa tosiasiaa, toinen nauttii ajatuksen marttyyrihengestä ja kolmannelle se on perverssi fantasia.

Erityisessä suosiossa on traaginen vertailu Roomaan. Siis siihen imperiumiin, jonka perintö elää vieläkin Länsi-Roomaan ja Bysanttiin jakautumisesta huolimatta, sattumoisin juuri EU:n ja Venäjän muodossa.

Mutinaa idän vahvuudesta on kuultu jo vuosia, vaikka jotkut ovat yrittäneet kertoa päinvastaisesta. Siihen on turruttu niin paljon, että median mukaan “oli yllätys”, että EU pystyi vastaamaan nopeasti ja yhteisrintamassa öykkäröintiin.

Yllätykseksi kutsuminen on outoa ja tarkoittaa hyppäämistä pinnallisimpien EU-analyytikkojen ja sanomalehtikolumnistien kelkkaan. Valtavien finanssipäätösten tekeminen lähes tyystin epäröimättä ja synkassa liittolaisten kanssa oli EU:lta suoritus, jota vähempää en olisi odottanut. Unionista lähtenyttä Iso-Britanniaa on kyykytetty samanlaisella päättäväisyydellä ja menestyksellä niin kuin jokainen tilannetta vuosia läheltä seurannut tietää.

Raha ja maltti ovat EU:n vahvoja alueita. Byrokraateilla oli luultavasti kaikki tarvittavat paperit valmiina jossain komeron perällä. EU:n reagoinnin hitautta ja “pettymystä” hoki pelolla otsikoita myyvä media, joka oli hoppuillen julistamassa kaikkea menetetyksi jo yhden päivän jälkeen. Sekä tietysti Ukrainan presidentti Zelenskyi, joka on vaatinut länneltä paljon ja syyllistänyt minkä ehtii, koska diplomatiassa ei saa mitään, jos ukaasit eivät ole tarpeeksi lujat.

Kiinnostaisi tietää, missä suhteessa Eurooppa oikeastaan on heikko. Yhdysvaltain tapauksessa ymmärrän väitteen kulttuurin kahtiajaon vuoksi. Sen sijaan EU on moniäänisyytensä takia vahva ja muuttunut Ison-Britannian… tai siis Englannin… jatkuvan kiusanteon poistuttua aina vain lujemmaksi mannerliitoksi. Parlamentin etuna pidetään sitä, että kuka tahansa onnistuu ajamaan siellä sopivissa porukoissa haluamiaan tavoitteita.

EU välttää konflikteja ja haluaa mieluummin sopia kuin sotia. Kukaan ei syytä kiinalaisia tämän taktiikan toimivuudesta, mutta erityisesti me täällä Euroopassa olemme alttiita haukkumaan itseämme siitä, minkä ajattelemme heikkoudeksi, vaikka näiden “heikkouksien” vastakohta on fasismin ja tyrannian ihannointi eli jo edellä mainittu voiman palvonta kaiken muun kustannuksella.

Euroopan Unioni on keskenään kiistelevä, outo kokoelma valtioita mutta ei mikään kaoottinen myrsky. Sen toiminta on ollut ihmeellisen eheää ja kehittyvää alusta asti ja viime vuosikymmeninä entisestään kiihtyen. Toivoa sopii, että ilmastoasioiden suhteen saadaan sama hönkä päälle.

Venäjän jälkeen EU joutuu nimittäin suurimman haasteensa eteen. Ei ole mielestäni epäilystäkään siitä, että on laajalti EU:sta kiinni, miten ympäristömme tulevaisuudelle käy. EU:n ja Kiinan rahalla tehdään todennäköisimmin myös muissa maissa suurimmat ilmastopanostukset. Yhdysvaltoihin en tässä asiassa luota pätkääkään.