Oletteko huomanneet lehdistön kehittäneen narratiivin, jossa Suomen presidentti ei voi olla muuta kuin erehtymätön? Viimeksi tämä on tuotu esiin lehtien raportoidessa ilmeenkään värähtämättä, kuinka Sauli Niinistö tajusi jo Venäjän Suomelle esittämien puolueettomuusvaatimusten aikaan, että politiikallamme on uusi suunta.
Niinistö antoi täten olettaa ajatelleensa näin jo pidempään, vaikka tosiasiassa kyse on jälkikäteisestä järkeilystä. Presidentti oli tunnetusti Nato-vastainen vuosien ajan. Välirikko kokoomuksen kanssa liittyi osin näiden näkemysten eroavaisuuteen. Presidentin haluttomuus paljastaa Nato-näkemyksensä aiemmin keväällä ei johtunut siitä, että hän olisi jo pidempään ollut puolustusliiton kannattaja vaan aikeesta katsoa ensin kansan mielipide. Tähän kehitettiin ympärille kertomus, joka antoi olettaa, että aina historian oikealla puolella oleva johtajamme olisi fundeerannut asioita syvällisesti kuin Mauno Koivisto ikään. Ja jollain tapaa Koiviston toimintaa Viron itsenäistymisen aikaan venkoilu muistuttikin. Osin siksi on huvittavaa lukea Petteri Orpon näkemyksiä jälkisuomettumisen ajan loppumisesta, vaikka Suomen Natoon hakeutuminenkin tapahtui opportunismilla.
Eikä siinä mitään, lähes kaikki poliitikkomme tekivät Niinistön tavoin. Sanna Marin ei ole tässä suhteessa parempi, menipä vielä joitain kuukausia sitten sanomaan, ettei Nato-jäsenyys ole hänen hallituskaudellaan ajankohtainen. Puheet pyörrettiin nopeasti ja unohdettiin. Sekään ei ihmetytä. Vaikka lehdet lyövät pääministeriä presidenttiä mieluummin, Marinista on tullut yksi suosituimmista valtiojohtajista vuosiin. Neljään vuoteen on ehtinyt mahtua koronaa, puolustusliittoon liittyminen, soteratkaisu ja pari selätettyä hallituskriisiä. Nixon meni Kiinaan, ja demarit vievät Suomen Natoon. Hyvin on selvitty, mutta ei ole kohtuutonta todeta, että suosioon vaikuttaa edes jonkinlaisten ratkaisujen löytäminen pakon edessä.
*
Minä muistan, miltä presidentti Niinistön kasvot näyttivät ensimmäisissä nykyisen Ukrainan kriisin tiedotustilaisuuksissa. Siinä oli sellaisen miehen ilme, joka oli juuri truutannut housunlahkeet täyteen paskaa ja toivoi, ettei kukaan haistaisi.
Niinistön mielessä kävi varmasti, että joku luultavasti ottaa tikun nokkaan hänen naivisminsa ja jopa markkinavaltiksi käyneen “Putin-kuiskaajan” tittelin, jota presidentti sai ulkomaisia lehtiä myöten selitellä.
Näin ei kuitenkaan käynyt! Sanomalehdiltä Suomen suosituimman poliitikon kritisointi kriisitilanteessa olisi imagollinen itsemurha mutta tuskinpa haluja olisi kriisin ulkopuolellakaan löytynyt.
Presidentti ei kuulemma ole lehdistön Putin-kuiskaajajuttuihin uskonut. No jaa. Poliitikoille tyypillisesti hän ei ollut sanonut näille oletuksille vastaankaan. Suomellahan olisi hommat hanskassa, kun Sale on diktaattorin kanssa melkein hyviä kavereita. Kekkosen perinnön myötä oletuksemme on ollut, että jos presidentti ymmärtää Venäjää, hän ymmärtää kaikkea muutakin, halleluja.
Presidentti ei ymmärtänyt Venäjää tai Putinia vaan tuli kusetetuksi. “Putin on muuttunut”, “naamiot on riisuttu” ja “sota on muuttanut kaiken” nousivat meriselityksiksi. Samaa tarjottiin Boris Johnsonin kanssa pidetyssä yhteisessä tiedotustilaisuudessa, jossa Niinistö puhui nyt syttyneestä sodasta, joka pakotti Suomen valitsemaan…
Tämä on toinen tapa ilmaista, että olemme tienneet jo kauan kaikesta, mitä Venäjä tekee, mutta vasta nyt kun meitä pelottaa liikaa oma kohtalomme, teemme hätäpäissämme jotain. Tilanne on kieltämättä kärjistynyt. Silti Ukrainassa on käyty samaa sotaa vuodesta 2014. Ukraina varoitti hyökkäyksen laajenemisesta jo pari vuotta sitten. Donald Trumpin turvallisuusneuvonantaja John Bolton kirjoitti teokseensa The Room Where It Happened (Simon & Schuster, 2020) Zelenskyin hallinnon keskustelleen Venäjän uhasta amerikkalaisten kanssa heti voitollisten vaalien jälkeen – Bolton myös kehui Ukrainan tuoretta presidenttiä ajan tasalla olevaksi ja politiikan hyvin hallitsevaksi mieheksi. Toki sivussa ovat olleet Skripalin myrkytykset, Euromaidanin tapahtumat, Venäjän hyökkäys Georgiaan (jota Niinistö ei muistanut sodaksi ollenkaan), sitä ennen Anna Politkovskajan (1958–2006) ja monen muun kansalaisyhteiskunnan aktiivin murhat…
Vain sokea ei ole huomannut, mihin suuntaan Venäjä on ollut matkalla. Nyt on toitotettu, että “olemme kaikki olleet huiputettuja”. Joku kansallinen synnintunnon puhdistus tämäkin. Kun miettii, että Natolle oli vuodesta toiseen ollut tasainen vaikkakin vähemmistössä oleva kannatus, ei kannattaisi implikoida, että kaikille on niin käynyt. Viimeistään sukupuolivähemmistöjen kohtelun olisi pitänyt kertoa, että naapurista on tullut fasistinen. Sen sijaan monet tekivät niin kuin yleensä teemme, kun asia ei koske suoraan meitä. Eli vaikenivat.
Oma kelkkani kääntyi Nato-suuntaiseksi 2008. Viimeinen sinetti oli Euromaidanin jälkitohina. Venäjän ensimmäisen hyökkäyksen aikaan pohdin, että Naton olisi pitänyt vyöryttää Ukrainan luvalla tankkeja sisään lännestä. Tuolloin pidin eskalaatiota keinona sammuttaa kytevä palo. Koska asioiden annettiin edetä nykyiseen pisteeseen, samaa taktiikkaa ei voida enää käyttää.
*
Tavallaan on tapahtumassa niin kuin olen jo vuosia toivonut. Olen silti seurannut ristiriitaisin tuntein tapaa, jolla asia on edennyt. Nato-keskustelun voidaan todeta olleen epäonnistunut, jos sen mittapuuksi oletetaan, että tarkoitus oli oikeasti keskustella. Mikäli siihen ei sovelleta samanlaista vaikenemisen politiikkaa kuin monista muista itsenäisen historiamme “kohokohdista” sitä tullaan tarkastelemaan kriittisellä silmällä lähitulevaisuuden poliittisten historioitsijoiden toimesta. Valtiollisella tasolla kyse on ollut esityksestä, rituaalista joka on pitänyt käydä lävitse väistämättömän edessä. Tämän aspektin ymmärrän. Yleisön tasolla kyse on ollut huutokisasta, jossa pienikin epäily liittymisestä on huudettu kumoon ja kyseenalaistajaa pilkattu, solvattu ja nuijittu maanrakoon. Käsitän tämän olleen helppoa muun muassa siksi, että äänekkäisiin vastustajiin on kuulunut jos jonkinlaista idioottistallaria, mutta aiheellisiakin kritiikin aiheita on nostettu esiin. Tässä ei huolestuta se, että organisaatioon joudutaan liittymään vaan se, ettei sen motiiveista ja eri puolista olla rehellisiä.
Nyt kommenttipalstoilla uhotaan, että kaikki epäläntiset ainekset tulisi potkia Natosta pois heti, kun Suomi ja Ruotsi astuvat sinne sisään, mukaan lukien maatamme törkeästi kiristämässä oleva “islamistinen kalifaatti” Turkki. Tällaiseen ylenkatseeseen pystyvät vain omasta tärkeydestään paisuneet suomalaiset vanhemmat sukupolvet. Vihdoin tulee sitä kansainvälistä huomiota mitä on ansaittu, joten me sanelemme säännöt! Jotkut ovat menneet sanomaan sellaistakin, että Yhdysvallat asettaisi valintatilanteessa ilman muuta Suomen Turkin edelle.
Kun meille annetaan lupa ja lehdistö tukee propagandallaan tätä lupaa – ennen kaikkea Helsingin Sanomat tykittäessään housunetumukset siittiöjogurtista kosteina Nato-juttua toisensa perään vuorokauden jokaisella tunnilla – kansalaisemme paljastavat maamme psyykessä elävän pimeän puolen.
Olen ajatellut, että Venäjä on paikoin sellainen valtio kuin Suomi olisi, jos meitä olisi viiden miljoonan sijasta 145 miljoonaa: sairaalloinen kiinnostus muiden reaktioihin yhdistyy yksitotiseen omanarvontunteeseen ja militarismiin. Neuroottisen kaksijakoinen suhtautuminen ulkomaailmaan pysyy kurissa siksi, että olemme pitäneet yhteydet länteen kunnossa ja kansamme pienuus kertoo meille realiteetit pitäen meidät nöyrinä. Siinä mielessä olemme onnistuneet paremmin kuin vaikka serbialaiset. Vaan kun meille suodaan kansainvälistä huomiota, fasadi pettää, kusi kihahtaa hattuun ja kansalaiset olettavat jostain syystä, että voimme alkaa sanella toisille, mitä näiden tulisi ajatella.
En koe Recep Tayyip Erdoğania kohtaan minkäänlaista sympatiaa ja toivon hänen lähinnä kompastuvan nitroglyseriinilaatikkoon, mutta Turkki on hankalassa geopoliittisessa asemassa oleva opportunistinen valtio ja Naton toiminnan kannalta yksi merkittävimmistä. Siksi sen ulkopolitiikka perustuu pelaamiseen. Sillä on Euroopan toiseksi suurin armeija Venäjän jälkeen, koska sitä uhataan sen oman tulkinnan mukaan kirjaimellisesti jokaisesta ilmansuunnasta. Sen armeijan koko ei ole vain Nato-tuesta kiinni. Puolustusliitto tosin säilyttää ydinaseita Turkin maaperällä. Turkin käytännöllinen arvo organisaatiolle Venäjän eteläpuolen lukkona on mittaamaton.
Maa on ollut osa Natoa 1950-luvusta lähtien. Tuona aikana liittoon on kuulunut kaikenlaisia valtioita, kuten Turkin kanssa samaan aikaan liittynyt Kreikka joka oli vuosia militaristinen autokratia, Salazarin Portugali ja korruptiossa uinut Italia. Kaikki muuten Turkin tapaan suosittuja lomakohteita! Espanja sentään hyväksyttiin sisään vasta Francon kuoleman jälkeen. Yhdysvaltain presidenttinä oli äärioikeistolainen vielä pari vuotta sitten, eikä Puolan tai Ison-Britanniankaan johdossa mitään hyviä kavereita ole…
Vaikuttaakin siltä, ettemme käsitä täällä, että Nato ei ole mikään aukotonta läntistä sivistystä ajava arvoyhteisö, vaan käytännön syistä perustettu reaalipoliittinen sotilasliitto. Olemme rynnineet etsimään turvaa lännestä tajuamatta keitä kaikkia “länteen” edes kuuluu ja että kerhossa on muitakin samalla asialla. Sotkemme kaksi turvan käsitettä. Naton turva ei liity niinkään kulttuuriseen yhteneväisyyteen kuin puhtaasti militaristiseen taktiikkaan ja asevoimaan. Suomalaisessa fantasiassa Naton jäseniä ovat Pohjoismaat, Yhdysvallat ja Britannia; muut ovat näissä orgioissa vain tiellä. Julkinen keskustelu on paljastanut nämä unelmamme kaikessa alastomuudessaan.
On masentavaa, että joudumme toimimaan Turkin kaltaisen, kurdivähemmistöään sortavan valtion kanssa. Samalla “Turkki ei kuulu länteen” -tyyppiset toteamukset kertovat syvään juurtuneesta tietämättömyydestä ja vähän muustakin. Istanbul on eurooppalaisittain sananmukaisesti lännen ja idän rajalla. Se on Euroopan valtavin suurkaupunki, yksi maanosan merkittävimmistä kulttuurisista keskuksista, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä ja pyörii populaa lähes jokaisesta maailman maasta. Aika lailla merkittävämpi läntti kuin joku Helsinki siis. Puhumattakaan Turkin muista kaupungeista. Koko maassa asuu melkein 83 miljoonaa ihmistä. Turkin viime vuosien suunta ei ole ollut hyvä, mutta tähän joukkoon mahtuu paljon enemmän kuin täällä yhdestä puusta veistetyssä kulttuurissamme käsitämme.
Diplomaattiset kierrepallot ovat haasteita, joiden kanssa joudumme toimimaan, kun syvennämme rooliamme osana maailmaa. Suomalainen neutraalius on perustunut nurkassa nukkumiseen, josta havahdutaan toimimaan, jos tilanne niin pakottaa. Naton myötä tällaiseen sivuun jättäytymiseen on vähemmän varaa. Olemme tulevaisuudessa yhä tiukemmin ja aktiivisemmin osana kansainvälistä maailmaa, emme vain läntistä. Siinä on enemmän kestämistä kuin olemme käsittäneetkään. Vaan ei hätää, kyllä kolumnistit tästäkin marisevat vielä joskus, luultavasti kun Natolta tulee ensimmäinen epämiellyttävä pyyntö, jossa suomalaisilta vaaditaan jotain muuta kuin passiivista olemassaoloa.
