Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Narratiivinationalismi

Posted on by kangasvalo

Maiden rajat määrittävät narratiivin. Suomen rajojen sisällä asuvat ovat väitetysti eläneet yhteistä historiaa, vaikka jo koulunpenkillä olemme oppineet, että Suomen rajat ovat muuttuneet lukuisia kertoja, viimeksi jatkosodan jälkeen. Silti ainakin joku osa maastamme on ollut “aina” Suomea, historiallisesti sellaiseksi alueeksi ajatellaan usein Varsinais-Suomi.

Kansallishengen kohottamiseksi on puhuttu myös heimoista, hämäläisistä, savolaisista, karjalaisista ja pohjanmaalaisista, jotta “varsinaisen” Suomen ulkopuolelle aina silloin tällöin jääneet on voitu sitoa osaksi yhteistä kansallista kertomusta. Tätä yhtenäisyyden tunnetta on pönkitetty sanomalehtien historiallisella levikillä, ennen kaikkea maaseudulla, mikä on seikka, joka huomioidaan suomalaista sivistysaatetta ja identiteettiä käsitellessä liian harvoin.

Kansallisuus on siis kertomus. On kertomus suomalaisista tai englantilaisista tai kiinalaisista tai turkkilaisista, ihmisistä tiettyjen rajojen sisällä. Näiden ihmisten elämän ympärille on keritty yhteisen historian eli tarinan vyyhti. Kieli on vuorostaan tapa kertoa tämä tarina.

Historia on tarinankerrontaa. Jos päättää uskoa kansallisuuteen, on samalla uskottava historiaan kertomuksena ja kansan oikeuteen valita kertomuksensa. Näitä kertomuksia syntyy ja elää rinnakkain ja kilpailee jatkuvasti keskenään niin rajojen sisällä kuin rajojen ylitse. Kertomus Ukrainasta on erilainen kuin kertomus Venäjästä – molemmat ovat silti osin samoja kuin Neuvostoliiton kertomus. Kumpikin kertomus on ihmisten luomus ja sisältää osia, jotka ovat ristiriidassa toisten kertomusten kanssa, ja osia, jotka ovat silkkaa fiktiota. Merkitystä on myös sillä, millä kielellä nämä kertomukset kerrotaan.

Kun suomalainen valitsee Ukrainan ja Venäjän välisessä sodassa olla jommalla kummalla puolella ja puhuu oikeudesta omaan historiaan, on kyse oikeudesta valita tarina. Lähes aina kyse on ukrainalaisten oikeudesta. Ukrainalaisilla on oikeus valita ja luoda oma narratiivinsa, kuten suomalaiset ovat tehneet. Ja niin ukrainalaiset tekevätkin. He pyrkivät aktiivisesti luomaan tarinastaan osan laajempaa läntistä ja eurooppalaista narratiivia.

Venäläiset tekevät toki myös vastaavaa tarinankerrontaa ja, kiinnostavaa kyllä, väittävät myös Ukrainan olevan lännen sylissä. Luultavasti he tajuavat hyvin, että heidän estetiikkansa ja kerrontatapansa muistuttaa länsimaisten kertomusten pahaa imperiumia. Kun katsoo Vladimir Solovjevia (s. 1963) studiossaan, on selvää, että jos ei hän, niin ainakin joku tuotantoyhtiössä on katsonut Star Warsia.

Maiden rajat ovat kehittyneissä ja siten nationalismista liberalismiin kulkeneissa maissa sidottuja kielten rajoihin. Kieli määrittää narratiivin. Usein samalla kielellä kommunikoivien ympärille on helpompi rakentaa kansallista kertomusta. Siksi(kin) venäläiset nationalistit ovat huolissaan “Pushkinin kielen” tärvelemisestä ja pyrkivät aktiiviseen aivopesuun, fasistisen jugendin luomiseen: YouTuben parissa kasvanut sukupolvi puhuu kirjaimellisesti eri kieltä, vaikka se olisi nimellisesti venäjää. Siksi nyt kasvavat lapset on saatava puhumaan valtion kieltä.

Demokratia ja “woke”

Posted on by kangasvalo

Ongelma “wokeismista” puhuttaessa on, että termi on muuttunut lyhyessä ajassa alkuperäisestä tarkoituksestaan. Wokella on tarkoitettu ymmärrystä afroamerikkalaisten asemasta yhdysvaltalaisessa kulttuurihierarkiassa. Sanasta on tullut yleistyttyään konservatiivien ironisessa käsittelyssä jatko social justice warriorille, joka oli vielä joitain vuosia sitten yleinen pilkkahokema.

Nyt vaikkapa Anna Eriksson (s. 1977) voi kirjoittaa Turun Sanomiin, kuinka wokeismi ei tee kenestäkään tasa-arvoista, mutta en ole aivan varma ymmärtääkö hän, mitä sana tarkoittaa, vai onko hän vain tiivistänyt kirjoitukseensa omia ennakkoluulojaan.

Poliittisen kentän kummallakin laidalla ollaan valmiita omaksumaan pilkkanimet osaksi omaa diskurssia. Suomalainen esimerkki on suvakki, joka oli pilkkanimitys “suvaitsevaiselle vajakille”. Nimestä tuli nopeasti liberaalien itsestään käyttämä ilmaus. Se kertoo sanan tarttuvuudesta, klangista. Suvakki on ollut sen keksijältä hyvä väline, liiankin hyvä luojansa agendan kannalta, sillä se on menettänyt loukkaavuutensa ennätysajassa.

Vastavuoroisesti woke on ollut liberaali nimitys, joka on ollut niin tarttuva, että konservatiivien on ollut pakko korvata SJW sillä. Tähän on vaikuttanut myös se, että social justice warrior on huono pilkkanimi. Kuka liberaali ei halua taistella sosiaalisten oikeuksien puolesta?

Toisaalta, woke on ollut rodullistettu termi ja sen käyttäminen kaikesta tasa-arvoa ajavasta liberaalista ajattelusta väheksyy etnisen tasa-arvon kysymyksiä. Se on kyvyttömyyttä nähdä kansallinen identiteetti omana ongelmanaan, joka on erillinen esimerkiksi sukupuolikysymyksistä.

Voi siis olla vaikea sanoa, mitä “wokeismi” on. Slavoj Žižekin (s. 1949) kaltainen filosofi kirjoittaa siitä laajemmin identiteettipolitiikan välineenä, jonka kapitalismi on valjastanut käyttöönsä. Teologi ja Africana-tutkimuksen professori Vincent Lloyd, jota Žižek kirjoituksessaan referoi, tarkoittaa sillä kuitenkin nimenomaisesti aggressiivista Yhdysvaltain mustan kansanosan identiteettipolitiikkaa. Sanan merkitykset menevät jatkuvasti sekaisin myös sitä positiivisessa mielessä käyttäviltä.

Ironisesti woke on kaapattu mustalta kansanosalta valkoisten käyttämäksi sanaksi, jonka merkitys ei ole enää spesifi. Wokesta on tullut lyömäsana vähän kaikelle keskustasta vasempaan päin tai paavista liberaalimpaan suuntaan viettävälle yhteiskuntapolitiikalle.

Wokeksi leimattuun ajatteluun kuuluu joka tapauksessa mielikuva ideologisesta totuudesta, jossa yhdet merkitsijät edustavat pahaa ja toiset hyvää. Pahat merkitsijät ovat diskurssissa tärkeämpiä. Syrjintä ja sen sisarus rasismi ovat laajimmat merkitsijät. Ne hehkuvat ehdotonta pahuutta, joten kaikki niihin kytköksissä oleva on samalla viivalla pahaa. Saastan määrä on vakio. Jos pitää epäilyttävistä asioista, on itsekin epäilyttävä. Ihminen on yhtä kuin ulkoiset signaalit, sisäisen elämän merkitys on mitätön.

Vincent Lloyd joutui wokeismin “uhriksi”. Häntä ei canceloitu mutta hänet työnnettiin ulos itse järjestämästään rasismin syitä käsittelevästä seminaarista. Telluride Associationin järjestämälle kesäkurssille oli hankittu opettajien apulaisia valvomaan 17-vuotiaiden opiskelijoiden oikeuksia. Käytännössä järjestely takasi opettajan assistentille rajattoman vallan, koska avustajalle oli annettu poliisin tai vartijan oikeudet. Mutta kuka vartioi vartijoita?

Olen kirjoittanut aiemmin, että vähemmistöön kuuluvat ihmiset käyttävät yhtä lailla valtaa kuin tyypillisempiin kategorioihin luokiteltavat, eikä kategoriasta yksin voi päätellä vallan suuruutta eli sen voimaa. Lloyd kirjoittaa “Keishaksi” nimeämänsä henkilön tuhonneen hänen poliittisen seminaarinsa asettamalla keskustelulle pelisäännöt, joista luistaminen oli mahdottomuus. Rotuasioista keskusteleminen demokratian nimissä kävi tukalaksi, koska “Keisha” ei nähnyt demokratiaa itsetarkoituksellisena. Vaikka kuusiviikkoisesta seminaarista oli omistettu neljä afroamerikkalaisiin kohdistuvalle rasismille, se oli “Keishalle” liian vähän ja kriisin aihe. Afroamerikkalaisista olisi pitänyt puhua myös Amerikan alkuperäiskansoihin ja aasialaisiin kohdistuvan rasismin tapauksessa. “Keisha” myös ohjasi kursseilla käytettyä kieltä haluamaansa suuntaan. Luontaisia ideologisia konflikteja ja ajattelun aihetta opiskelijoiden välillä ei päässyt syntymään. “Keisha” käytti valta-asemaansa kritisoidakseen Lloydin opetustyötä ja viimein savustaakseen ulos kaksi kurssin opiskelijaa ja Lloydin.

Lloydin mielestä ehdottomuus on ongelma demokratialle ja rasismin vastaiselle taistelulle:

Even in its updated format, a seminar requires risk. People, and especially institutions, don’t like risk. Presumably to reduce that risk, the Telluride Association inserted teachers’ assistants into seminars in what was effectively a layer of anti-racist managers between teachers and students. But that destroys the political potential of the seminar: It can no longer cultivate the sensibilities and virtues needed to combat systems of domination.

Mielestäni Lloyd käsittää ja samalla ei käsitä, minkä kanssa on tekemisissä. Tässä wokeismiksi kutsutussa ajattelussa on rivien välissä johtoajatus: Demokratia on epäonnistunut. Demokratia on epäonnistunut, koska se antaa äänen niille, jotka eivät kunnioita demokratiaa. Koska demokratia antaa äänen niille, jotka eivät kunnioita demokratiaa, ei demokratian perinteisillä puolustajilla ole myöskään enää syytä kunnioitukseen. Demokratia on taakka, pallo jalassa, koska se ei kahlehdi fasisteja, jotka toimivat lain ja moraalijärjestyksen ulkopuolella. Ainoa tapa vastata fasisteille on pelata samoilla säännöillä. “Keisha” ei pohjimmiltaan hyväksynyt kesäkurssin demokraattisia perusteita, koska hänen kaltaisiaan ei kiinnosta demokratia. Hänelle seminaarin tehtävä ei ollut opettaa ajattelemaan itse vaan valistaa ja ohjata.

“Jos vastapuoli ei kunnioita sääntöjä, miksi tulisi meidänkään?” Olen kuullut ja lukenut lukuisia kertoja saman perustelun, kun joku liberaali käyttäytyy typerästi. Jos wokeismia ajatellaan ääriliberaalin ajattelun trendinä, sen merkittävin ongelma on selvä: nojautumalla auktoriteetteihin liberalismi osoittaa olevansa yhtä jäykkä ja inhimillisyydelle vieras kuin konservatismi tai fasismi.

Kyse on liiasta selvänäköisyydestä. Vastausta kysymykseen sääntöjen kunnioittamisen järkevyydestä ei ole, sillä kyseenalaistaminen on pohjimmiltaan perusteltua. Syytä kunnioittaa demokratiaa ei ole, jos syytä ei henkilökohtaisesti löydä. Fasistit ja kommunistit ovat noudattaneet tätä ohjenuoraa aina. Demokratia on ollut heille valtaan pääsemisen väline, jolla on pyritty tuhoamaan kansalaisyhteiskunta ja korvaamaan se toisenlaisilla vallan muodoilla. Tätä tekevät myös ne wokeksi (mielestäni heppoisin perustein) kutsutut tahot, joista Anna Erikssonkin kai kirjoittaa.

Demokratian hylkäämisestä seuraa ajatusparadoksi. Jos ei ole syytä kunnioittaa demokratiaa, ei ole syytä kunnioittaa ihmisoikeuksiakaan, onhan jälkimmäinen juontunut ensimmäisestä. Keksintöinä ne ovat samalla viivalla. Ääriliberalismissa lähdetään siitä, että ensin mainittu on vähäpätöisempi toisen rinnalla.

Ehdottomuus palvelee joitain yksilöitä. Narsistit, ideologit ja machiavellistit ovat kotonaan ympäristössä, joka sallii ylilyönnit ja toisten ihmisten alistamisen hyvän nimissä. Koska demokratian periaatteita ei tarvitse kunnioittaa, yksien on saatava enemmän tilaa puhua kuin toisten. Kun vaientaminen tehdään “hyvän” puolesta, siitä tulee kritiikille immuunia. Toisin sanoen siitä tulee ideologista, itsekritiikitöntä ja yksittäisten vallantavoittelijoiden egoa palvelevaa.

Politiikkaa suomeksi, 2

Posted on by kangasvalo

“Kansa on puhunut, pulinat pois” on luultavasti piinallisin ja toistetuin suomalainen poliittinen klisee. Sellaista sanomalehtikolumnistia ei ole, joka ei käyttäisi lausahdusta vaalien jälkeen. Hokemassa laiskuus ja kunnianhimottomuus yhdistyvät juuri sopivasti populistiseen perseennuolentaan.

Lentävän lauseen kontekstia ei usein selvitetä tai se kerrotaan väärin. Virke todetaan toisinaan populistipoliitikko Veikko Vennamon (1913–1997) keksinnöksi, mikä ei ole totta. Lausuja oli keskustan Johannes Virolainen (1914–2000), ja konteksti ei liittynyt eduskuntavaaleihin vaan keskustan puoluekokoukseen vuonna 1980, jossa Paavo Väyrynen (s. 1946) valittiin Virolaisen tilalle puheenjohtajaksi. Lainauksen tarkka muoto on “kansanvalta on puhunut, pulinat pois”, mikä on merkitykseltään olennaisesti toinen kuin useimmille tutumpi muoto. “Kansa” ilmentää kansan itsensä erehtymättömyyttä, “kansanvalta” sitä, ettei järjestelmää voi muuttaa muuksi.

Lukuisat kerrat ministerinä toiminut Virolainen, keskustan voimahenkilö ja myöhemmin eduskunnan puhemies, joutui antamaan paikkansa parrasvaloissa Väyryselle. Väyrysestä tuli lopulta vallasta sivuun pelattu huumorihahmo, jolle vittuillaan jopa Ylen vaalivalvojaisissa, minkä pitäisi kertoa, että politiikka vanhenee kuin vanha maito ja kansanvallalla on monia puolia.

Kun poliitikko mainitsee kansan puhuneen, sillä yritetään pedata peiliin katsomisen paikkaa ja luoda mielikuvaa nöyryydestä, ikään kuin analyysit vaalien tuloksesta ja sen syistä muuttuisivat laittomiksi ja hyödyttömiksi kansanedustajien tultua valituiksi.

Tosiasiassa tästä analyysien kuuluu juuri alkaa. Gallupeja tehdään ennen vaaleja kuukausittain, ja ne vaikuttavat demokraattiseen päätöksentekoon liikaakin. Jostain syystä tuloksen, siis sen, mikä oikeasti merkitsee, vatvomista pidetään silti epäpyhänä. Kuinka pitkä on aikaväli, jolloin politiikasta puhuminen on lopetettava vaalien jälkeiseksi ajaksi? Viikko? Vuorokausi? Sitten kun maakuntalehden toimittaja on saanut kirjoituspalkkionsa?

Ainakin Sitra on kyllästynyt hokemaan:

Vaikka kansa onkin nyt puhunut (tai 71,9 % äänioikeutetuista), emme Sitrassa toivo pulinan loppuvan neljäksi vuodeksi.

Syksyllä 2022 toteutetun kansalaiskyselymme mukaan yli 700 000 suomalaista haluaisi osallistua päätöksentekoon aktiivisemmin myös vaalien välillä, jos se olisi vain nykyistä helpompaa.

Osallistumiseen motivoisi etenkin avoin ja oikea-aikainen tieto. Sitä pitäisi olla helpommin saatavilla sekä päätöksenteon asialistalle tulevista asioista että kuulluksi tulemisen keinoista. Tiedon lisäksi, tällä vaalikaudella tulisi panostaa siihen, että kansalaisten osallistumisella olisi vahvempi kytkentä, eli vaikutusta, viralliseen päätöksentekoon.

Kansaan vetoaminen toimii kansalaisten oikeuksia vastaan. Tunnetulla hokemalla implikoidaan vaalien olevan ainoa oikea tapa vaikuttaa. Näin ei ole, vaikka vaalien tulosillassa Pauli Aalto-Setälä (s. 1966) sanoi, ettei keksinyt toista tapaa toimia Suomen hyväksi kuin alkaa ehdolle eduskuntaan. Yhdistysten luvatussa maassa, joka on täynnä tekemätöntä työtä, hyväntekeväisyyttä, aktivismia ja lahjoituskohteita… Eikö mieleen muka oikeasti tullut muuta keinoa kuin oman henkilökohtaisen vallan lisääminen?

Kaikkein suurin virhe lainauksessa on se, että kansa ei voisi olla väärässä. Demokratia ei tarkoita sitä, että kansa olisi oikeassa. Moni ratkaisu historiassa on osoittanut kansalaisten kykenevän vaaleissa laajaa kärsimystä lisääviin valintoihin. Demokratia tarkoittaa sitä, että kansalla on oikeus valita, vaikka sitten yleisiä etuja vastaan. Se on oikeus, jota on puolustettava samalla, kun sen mahdollisesti aiheuttamat katastrofit on yritettävä torjua. Tähän torjuntaan tarvitaan muuta kansalaisaktiivisuutta.

Vaalikatsaus 2023

Posted on by kangasvalo

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa vaalikatsauksen. Edellisen, vuonna 2019 tekemäni raportin tapaan luon silmäyksen aiemmin kirjoittamaani ja kommentoin sitä. Olen 2019 vaalien lisäksi kommentoinut vuoden 2017 kunnallisvaaleja.

Keskusta Suoraan lietteeseen. Tässä olen ollut eniten väärässä. Kirjoitin nimittäin neljä vuotta sitten, että kepu voi tulla vielä takaisin. Keskusta sai vanhoista puolueista kokea sen, minkä epäilin tapahtuvan SDP:lle: puolue ei kyennyt uudistumaan paineessa. Vuonna 2017 kirjoitin, että “ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa”. Olin tuolloin ironinen, mutta näin todella on käynyt. Olin vuonna 2019 sitä mieltä, että kepu liukui Juha Sipilän pääministeriyden aikana liian oikealle ja menetti rytäkässä suurimman osan kannattajistaan. Vaikka olen edelleen samaa mieltä, haluan korostaa, ettei keskusta voi tällä hetkellä tehdä mitään oikein. Puolueen kannalta pahinta on, että sekoilu ja selkäänpuukotus ovat kusseet omille kintuille, eikä tätä pysty myöntämään kuin nuorisojaosto, joka saattaa aavistaa, että keskustan kannattaisi ottaa paikka noin 10 prosentin kannatuksen yleisliberaalina puolueena – niin kuin Ruotsissa. Puolueen toivo on jäädä suoraselkäisenä oppositioon, ei tarttua tilaisuuteen. Kun keulakuvina ovat olleet Annika Saarikko tai tämä Archie Comicsin hahmolta näyttävä karikatyyri, ei se ainakaan kovin nuorekasta kuvaa anna. Tosin kepu ei olisi kepu, jos se ei olettaisi voivansa tuhota sisältä käsin kaksi muuta porvaripuoluetta. Ennustan jo nyt, että jos perskeko II mitenkään toteutuu, se voi olla viimeisen 30 vuoden dysfunktionaalisimpia hallituksia, jopa enemmän kuin Kataisen täyskäsi tai Sipilän sirkus aka perskeko I.

Kokoomus Pidän jollain tapana kiinnostavana suomalaista dikotomiaa, jossa velasta ollaan niin huolissaan, että porvarit halutaan Suomen johtoon. Kun seurauksena siitä on paljon puhuttua leikkauspolitiikkaa, joka ei tee muuta kuin kurjista suurimman osan oloja, seurauksena on todennäköisesti seuraavalla kerralla tappio. Vuonna 2017 pidin Jan Vapaavuoren presidenttiyttä varmana, sitten hän muni asiansa, ja nyt on mahdotonta sanoa, että kuka Niinistö I:n paikan ottaa. Kepulla ja vihreillä on ironista kyllä todennäköisimmät tarjokkaat, vaikka kumpikin otti näissä vaaleissa turpaan niin, että tukka lähtee. Puhun presidenttipelistä, koska ei kokkareista ole paljoa sanottavaa. Kokoomus on odotetusti vaalien voittaja, ja Petteri Orpo, jos mahdollista, vielä enemmän. Kertoo paljon suomalaisista, että harmaa ja hajuton mies on onnistunut pysymään puolueen puikoissa näin kauan. Vaali-iltana Orpo näytti voiton hetkellä riemastuneen sijasta enemmän siltä, että sydän ei enää kestä.

Kristillisdemokraatit Kirjoitin aiemmin, että krisuilla on mahdollisuus nostaa kannatustaan kuin huomaamatta. Niin myös kävi vuoden 2019 vaaleissa, mutta sen jälkeen jonkinlainen katto on saavutettu. Kristilliset seuraavat tilanteen kehitystä kulisseissa, ja on hallituspohja mikä tahansa, kutsuun ollaan valmiita vastaamaan. Sari Essayahin valtakausi jatkunee niin kauan kuin häntä itseään huvittaa.

Liike nyt Liike nyt on ensimmäistä kertaa käsittelyssäni eduskuntapuolueena. Hjallis Harkimon egotrippiprojekti on Suomen populistisin puolue, mielestäni huomattavalla marginaalilla populistisempi kuin Riikka Purran perussuomalaiset, joiden arvot osaa kuka tahansa edes luetella. Liike nytin agendana tuntuu olevan epämääräinen liberalismi, joka tiivistyy markkinamyönteisyyteen ja piilotettuun konservatismiin. Kuvittelen tyypillisen äänestäjän kaupunkilaiseksi, 38-vuotiaaksi hipsteripartamieheksi, jolla on oma media-alan firma sekä rusetti yhdistettynä raidalliseen kauluspaitaan. Hän haluaa viinin lähikauppaan ja lapsille Elon Muskin tietokonesirut aivoihin mutta ei ulkonäöstään huolimatta tunne oloaan mukavaksi transoikeuksista puhuttaessa. Naispuolinen vastine näyttää nuorelta Jaana Pelkoselta. Liike antaa mahdollisuuden vähän kenelle tahansa ehdokkaana olevalle sanoa mitä haluaa. Se ei johtanut suuriin voittoihin nyt, mutta mielestäni Harkimon ei kannata olla maansa myynyt. Puolueen tulos lupaa kasvuvaraa.

Perussuomalaiset Riikka Purra on alkuodotusten vastaisesti onnistunut persujen johdossa ja ihmiskasvoistanut puolueen politiikkaa aavistuksen verran kohti yleispuoluetta. Samalla persut ovat nähdäkseni hyvin tietoisesti lähestyneet ruotsalaista vastinettaan niin politiikaltaan kuin imagoltaan. Perussuomalaiset on kuitenkin, kuten edellisellä kerralla huomioin, edelleen protestipuolue. Uskallan veikata, että hallitusvastuu muiden porvaripuolueiden kanssa saattaa aiheuttaa sisäisiä kriisejä. Tosin niihin ollaan takuulla valmistauduttu paremmin kuin Timo Soinin aikana. Puolue on myös, kuten on huomioitu, onnistunut tuomaan itseään nuorison tykö. Näissä vaaleissa manattiin megalomaanista voittoa ja keskustan paikan ottamista. Niin myös kävi mutta ei aivan sillä voluumilla kuin epäiltiin. Persujen on parasta toivoa, ettei keskusta pysty keksimään itseään uudelleen oppositiossa.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP Haluaisin tässä yhteydessä mainita jotain, jonka kirjoitin vuoden 2017 kuntavaalien aikaan: “Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen.” Sokeakin kana löytää näemmä jyvän, tarkoitan sitten itseäni tai SDP:tä. Demarit lähti näihin vaaleihin tyypillisellä kuivalla sönkötyksellään, ja itse kampanja oli laimeaa vatkulia. Se ei haittaa, koska kaikki tietävät, että puolueen tähti tappionkin hetkellä on Marin, joka on latonut tietä muille nuorille naisdemareille. Kiinnostavin asia vaali-illassa oli, että demareiden sinänsä kelpoa tulosta ei kehdattu kutsua tappioksi eikä Marinia häviäjäksi. Häntä on mahdotonta kuvitella häviämään. Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan velkapuheella järjettömäksi, ja pääministeriä on mustamaalattu minkä on ehditty, mutta fakta on se, että tällä vaalikaudella demareiden johtama hallitus on selvinnyt hyvin koronakriisistä ja jotenkin myös keskustasta, vienyt Suomen Natoon, pitänyt talouden jokseenkin kohdillaan ja edustanut maailmalla kenties ahkerammin kuin ikinä. Haluan kuitenkin korostaa, että iso osa tästä ei ole SDP:n ansiota, vaikka puolue on vihdoin ottanut askeleita nuorentumisen suuntaan, eikä se ole enää “Antti Rinteen puhekoulu”, kuten sitä parissa edellisessä katsauksessa kutsuin. Jos demarit tajuavat oman parhaansa, sama kehitys jatkuu.

Vasemmistoliitto Vasemmistoliitto on hukannut vatuloinnillaan tuhannen taalan paikan. Niin kuin vihreät, vasurit ovat tyytyneet apupuolueen asemaan hallituksessa. Esimerkiksi oppivelvollisuuden laajentaminen, jolle Li Andersson antoi kasvonsa, on mielestäni hoitajamitoitukseen verrattava virhe, jossa luunmurtumaa yritetään korjata laastarilla. Suurien kriisien hetkellä vasemmistoliitto on osoittanut kyvyttömyytensä luoda suuria linjoja. Puolueen vakikannattajille tällä ei ole merkitystä ja jollain tavalla vasemmistoliiton “8 prosentin taktiikka” tekee tästä kiintotähden poliittiselle taivaalle myös tulevaisuudessa. Notkahdus kannatuksessa menee osin vaalitaktikoinnin piikkiin. Ensi eduskuntavaaleissa tilanne luultavasti normalisoituu. On silti ihme ja kumma, ettei kannatusta saada realisoitua tuon paremmaksi. Ongelma on edelleen liiassa akateemisuudessa ja sosiaalisen median heikossa hyödyntämisessä. Minja Koskela on nyt näyttänyt mallia, joten ei kun koko konkkaronkka Instaan ja TikTokiin.

Vihreät Vihreät on kaikista vasemmistopuolueista eniten kriisissä. Se on tyytynyt soittelemaan toista viulua Marinin tulipunaisena hohkavan auringon alla ja kantanut tällä tavalla hallitusvastuuta. Voin kuvitella, että vihreiden kulisseissa tämä nähdään mallikkaana työnä ja äänestäjät typeryksinä. Ongelma on sama kuin Maria Ohisalon imagolla: mallikas kympin tyttö ei ole kauhean kiinnostava tapaus, kun ilmassa on paineita ottaa enemmän kantaa asioihin. Ohisalo on, jos mahdollista, harmaampi kuin Pekka Haavisto ja täysin Marinin ja jopa Annika Saarikon jyräämä. Kirjoitin aiemmin, että vihreistä on tullut kaupungin keskusta. Ryhdittömyys ilmastopaniikin keskellä korostaa tätä. Venäjän hyökkäyksen eteenpäin sysäämää vihreää siirtymää ei ole onnistuttu lunastamaan oman politiikan onnistumiseksi saati korostamaan sen merkitystä kansalliselle turvallisuudelle, miinus Heidi Hautala, joka ei ole enää kotimaan politiikassa mukana. Nyt sitä viljaa niitetään.

Muut Pienpuolueita oli jälleen mukana niin maan perkeleesti. Viimeksi ajattelin piraateilla olevan jotain mahdollisuuksia, mutta sitten Petrus Pennanen lähti menemään ja tälle kävi niin kuin ilmeisesti kaikille teknologia-alan isokenkäisille, eli hulluus otti vallan. Kristallipuolue sekoili pienpuoluetentissä jälleen ansiokkaasti muttei eduskuntapaikan veroisesti. Liberaalit ovat osoittautuneet muitakin oikeistopuolueita pershullummiksi. Natseja oli mukana avoimesti ja komeasti. Jälleen haluaisin muistuttaa, että niin fasismi kuin kommunismi tulisi kieltää vapaassa demokratiassa. Ketä todella kiinnostaa, mitä mieltä nämä puolueet ovat? No ei näemmä ketään.

Tältä pohjalta lehmänkauppoja tekemään.

Rahakäsitys

Posted on by kangasvalo

Usein toistuva mantra on, että yhteiskuntamme on muuttunut itsekkäämpään suuntaan, jota edistävät jälkikapitalistinen kuplautuminen ja yksilöllisyyden ylikorostuminen. Jokaista kiinnostavat vain omat, tiukan viiteryhmän sisäiset asiat. Moni tiedostavana itseään pitävä nyökyttelee ajatukselle ja pitää sitä totena.

Isossa kuvassa väite on outo. Läntinen maailma ei ole hajonnut tuhansiin ideologisiin kuppikuntiin, niin kuin yksilöllisyyden korostuessa luulisi, vaan erityisesti yhdysvaltalainen kulttuurihegemonia on mustavalkoistunut ja kaksinapaistunut. Liberaalien ja konservatiivien välinen jännite on jatkuva, identiteettipolitiikka vetää keinotekoisen rajan ja jalkaa kummallakin puolella pitäviä pidetään epäilyttävinä tai typeryksinä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan taas on satunnaisesta rivien hajoamisesta huolimatta osoittanut, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat edelleen samoilla ulkopoliittisilla linjoilla kaikista uhkakuvista huolimatta.

Kun yksilöllisyyden vaaroista puhutaan, näkökulmaksi tarjotaan, että ajattelemme ensisijaisesti itseämme. Ilmiö kehystetään moderniksi ja siten kautta rantain “luonnottomaksi”. Viimeksi näin puhui Helsingin Sanomissa julkkispsykologi Maaret Kallio, joka puhui subjektikeskeisestä ihmiskäsityksestä viallisena ja niputti hedonismin ja yksilöllisyyden kätevästi samaan kasaan:

Yhtä lailla on vinoutunutta, kun oma itse nousee ylivaltaan. Tässä ajassa ja yleisessä keskustelussa minäminäminä on hämmentävän korostunut, mikä paradoksaalisesti on vastoin ihmisluonnetta ja hyvinvointia. Yksilön yltiömäinen korostaminen, yksilömenestyksen glorifiointi tai hedonistisen egoisimin alleviivaaminen eivät kerro tasapainoista vaan pelosta. Onko minä vaarassa hukkua, jos korvat aukeavat myös toisille? Onko tämän ajan minä todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?

Kommenteissa tietysti nyökyteltiin ja myötäiltiin eli oltiin asiasta yhtä mieltä…

Inspiraationa tekstiin on Kallion omien sanojen mukaan hänen tuttavansa, joka haikaili koronavuosien perään, sillä ne olivat juuri hänen perheelleen auvoisaa aikaa. Kallio pitää tätä merkkinä yhteiskunnan korostuneesta yksilökeskeisyydestä, jossa ei ajatella toisten hyvää lainkaan.

Kallion tarkoitus lienee hyvä, mutta hän ei anna tekstissään syitä individualismin historiallisille syille, vaikka niitä on tarjolla pilvin pimein. Hän sivuuttaa tyystin eurooppalaisen filosofian historian, onhan hän psykologi eikä filosofi. Tosin psykologilta luulisi olevan erityisen oleellista olla kirjoittamatta, millainen maailmankuva on normaali. Samalla Kallio ohittaa sen, että paluu pieniin perhepiireihin ja yksilön omien etujen ajatteluun on osittaista paluuta aikaan, jolloin ihmiskunta ei ollut jatkuvasti yhteydessä toisiinsa vaan asui pienemmissä yhteisöissä. Siis osin jopa aikaan ennen kaupungistumista.

Kallion käyttämä esimerkki on siksi huonosti valittu. Eihän hänen koronapandemiaa haikaillut ystävänsä kaivannut pandemia-aikaan takaisin vain itsensä vuoksi vaan perheensä.

Eikä mikään ole niin turruttavaa kuin perhekeskeinen ajattelu. Jokainen tietää ilmiön, jossa lapsista tulee perheellisten koko maailma vuosiksi eteenpäin. Joistain ihmisistä tulee lasten synnyttyä jopa useiksi vuosiksi typeryksiä, koska mahdollisuuksia ajatella rauhassa ja seurata maailmaa ympärillä ei enää ole yhtä paljon kuin ennen. Kaikkein omituisimmat ja harhaisimmat yhteiskunnalliset näkemykset olen kuullut suurperheiden isiltä ja äideiltä. Moni päihteiden sekakäyttäjäkin on paremmin kartalla maailmasta.

Koska perhekupla ei ole trendikäs, sen vaikutuksista ajatteluun ei puhuta. Samalla perheiden, niin kuin eläkeläistenkin, etujen varjolla voidaan toteuttaa toisten ihmisten riistämiseen keskittyvää politiikkaa. Jopa – tai erityisesti – fasismi on pohjimmiltaan tiukan perhekeskeinen ideologia.

Yksilöllisyyteen uskovan yhteiskunnan varjolla ääritekoja toteutetaan harvemmin, vaikka Kallio yrittää kirjoituksensa lopussa tehdä diktatuurista yksilönpalvontaa samassa mielessä kuin mitä individualismi läntisessä kulttuurissa on. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Diktatuuri on, niin outoa kuin se onkin, perheenpalvontaa, sillä perhe on edelleen patriarkaalinen hierarkia, niin kuin on autoritaarinen valtiokin.

* *

Suomi ei ole poikkeus verrattuna muihin läntisiin maihin vaan yksilönvapauksien mallioppilas. Oman itsen asettaminen etusijalle on kuulunut suomalaisuuden kuvaan koko modernina aikanamme. Populaarikulttuurin (anti)sankarimme ovat perinteisesti olleet korvessa tuhisevia metsäläisiä, hiljaisia jermuja akkoineen. Kun joen alavirtaan valuu puulastuja, otetaan kirves kouraan ja mennään tervehtimään naapuria. Sittemmin tilalle ovat tulleet metsäläisten kosmopoliittiset jälkeläiset, jotka pitävät mieluummin bussipysäkillä etäisyyttä toisiinsa kuin alkavat jutella.

Suomalaisille tärkeimpiä arvoja on ollut jo kauan yksityisyys, sillä rauhaan jätetyksi tuleminen on arvo itsessään. Individualismi taas on kuulunut kulttuuriin jo lainsäädännön kautta, vaikka mediassa arkisen yhtenäiskulttuurin kuolemasta puhutaankin. Tämä yhtenäiskulttuuri tiivistetään TV-ohjelmien tarjontaan, koska muuta esimerkkiä kolumnistit eivät keksi.

Sosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) teorioihin pohjautuvan Suomalainen maku -teoksen (Gaudeamus, 2014) mukaan suomalaiset jakautuvat moderninakin aikana muutamaan jäykkään lokeroon. Näistä lokeroista tärkeimmät ovat koulutus, sukupuoli ja ikä. Miehet ovat konservatiivisempia kuin naiset, vanhat enemmän kuin nuoret. Vähemmän koulutetut ovat tulotasosta riippumatta kulttuurisesti kapea-alaisempia kuin korkeakoulutetut. Kaikki jakavat näkemyksen lukemisen hyödyllisyydestä, jopa ihmiset, jotka eivät lukemista harrasta. Yksikään ihmisryhmä ei kuuntele kovin mielellään oopperaa, mutta koulutetummilla on paljon paremmat eväät siitä nauttimiseen. Ja niin edelleen.

Teos on kymmenen vuotta vanha, ja internet kansainvälisine ilmiöineen on jossain määrin pirstonut suomalaisuuden kuvaa. Tästä huolimatta uskallan väittää, että suomalaisuus on edelleen jähmeää ja helposti lokeroitavaa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö yksilöt olisi yksilöitä vaan että tietyt ilmiöt toistuvat muita useammin.

Suomessa ei ole tapahtunut yhteiskunnan pirstoutumista tsiljooniin ideologioihin ja sen muuttumista yksilöiden äänin porisevaksi papupadaksi, vaikka niin luulisi käyneen individualismin hirmuvallaksi mustamaalatussa yhteiskunnassa. Miksi niin ei ole käynyt? Siksi, että “yksilöllisiksi” kutsutut ilmiöt ovat massailmiöitä. Jos 50 000 ihmistä laulaa samaa hedonistista rakkautta ylistävää pop-biisiä areenalla artistin tahdissa, ei siinä ole mitään poikkeuksellisen yksilöllistä. Kuinka individualistista on haluta vetäytyä korona-aikana mökkielämän rauhaan?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vain muutamia valtavirran ilmiöitä, jotka hallitsevat kaikkea keskustelua. Anarkismi ei ole noussut valtapolitiikan osaksi, suuria puolueita ei ole syrjäytetty kuntapolitiikasta, media nostaa ansaintalogiikallaan jatkuvasti samoja asioita esiin. Kiinnostavia yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai uskonnollisia avauksia ei paljoa esitetä tai jos esitetään, niitä ei huomioida.

Kallion kaltaisten kolumnistien harmitus kohdistuu epäselvään ja abstraktiin individualismiin, joka on näitä kolumneja varten ilmestynyt mystisesti tyhjästä. Ratkaisuksi tarjotaan vähintään yhtä abstraktia tasapainoa.

Samalla yksi merkittävimmistä poliittisista ongelmista on se, ettei individualistisia vaihtoehtoja ole tarpeeksi. Melkein 30 prosenttia ihmisistä ei löydä puoluepolitiikasta itselleen sopivaa poliittista ääntä, koska kenttä on liian suppea tai politiikka etäistä. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat tiivistyneet eipäs-juupas-hokemiseen, sillä niissä käytetty retoriikka on mustavalkoista.

* *

Ilmiselvintä asiaa ei halua kukaan sanoa. Kallion ja muiden tarkoittama vahingollinen individualismi ei ole ensisijaisesti ideologista vaan rahankäyttöön perustuvaa. Nykyajan vahingollisin individualismi ei ole poliittis-ideologista subjektivismia tai filosofista hedonismia vaan kuluttamista. Ostamisen ja omistamisen oikeudet ovat merkittäviä eriarvoistamisen välineitä. Vaikutukset ovat isoja myös (perhe)psykologisesti ja sosiaalisesti.

Omistusoikeuden kritiikki on epäsuosittua. Siihen ei ole herätty kunnolla edes energiakriisin aikana, vaikka kriisi on ollut täydellinen demonstraatio siitä, että sähköön, perusoikeudeksi nousseeseen hyödykkeeseen, ei tulisi enää soveltaa yritysten laajaa ansaintalogiikkaa. Asiasta ei tietysti puhuta, koska se herättää työmarkkinoiden, ammattiliittojen, poliittisten puolueiden ja valtamedian kannalta kiusallisen kysymyksen: mitä muita asioita sopisi pitää samoin perustein markkinoilta suojattuna?

Keskiluokan perhekeskeinen itsekkyys on omaisuudesta kiinni pitämisen itsekkyyttä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän keksii tekosyitä omistamisensa oikeutukselle ja omistuksistaan nauttimiselle.

Tähän mentaliteettiin kasvaneille elämä on tehty kuluttamista varten. Jos et voi ostaa, et ole olemassa. Kuluttaminen on niin hyvinvointia kuin hyvinvoinnin signalointia. Valokuvataiteilija voi kirjoittaa pitävänsä hedonismia oikeutenaan, koska ympäristö viestittää kulttuurialallakin kuluttamisen olevan standardi, jota vasten muu mitataan. Suuren kulttuuripääoman haltijana taiteilija osaa lasketella luikuria ja tiputella viittauksia oman sikailunsa perusteeksi paremmin kuin juntti. (Onko keskiluokkaisempaa ammattia kuin valokuvataiteilija? Ehkä kirjallisuuskriitikko, hoh!)

Avoin tuhlaamisella kerskailu, brändeihin pukeutuminen ja ahnas rahanteko ovat niin tiukka osa keskiluokkaista maailmaa, ettei niitä kritisoida laajasti, vaikka ne eristävät ihmisiä toisistaan luoden paineita jo hyvin nuorille. Kaikesta muusta puhutaan, luokkahypystä, identiteetistä, kerrannaisvaikutuksista… Rahajärjestelmästä itsestään ei, paitsi sitten, kun pitää hokea “kapitalismi paha” -mantraa.

Maaret Kallion teksti on tyypillinen lajinsa edustaja, koska se ei ole pahantahtoinen tai edes väärässä, mutta se puhuu asian vierestä, keskiluokalta keskiluokalle tästä ajastamme. Tekstissä huvittavinta on, että kirjoittaja on melkein oivalluksen partaalla, mutta ei, rahkeet eivät aivan riitä valaistumiseen, eikä sellaista tyypillinen Kallion lukija kai haluaisikaan.

Kallio ei kirjoita siitä, että itsekkyys ilmenee hänen omassa elämässään mahdollisuutena ostaa aivan mitä haluaa jättimäisistä ostoskeskuksista tai intohimona poseerata sosiaalisessa mediassa, niin kuin se ilmenee lähes jokaisen elämässä. Lisäksi Kallio esiintyy Hesarin ja naistenlehtien sivuilla, välillä kirjoittajana, välillä haastateltavana. Eli vallankäyttäjänä, joka selvästi pitää omaa ääntään merkityksellisenä.

Rahan sijasta Kallion tekstissä puhutaan abstraktista aikamme itsekeskeisyydestä, sillä rahasta kirjoittaminen pakottaisi kirjoittajan katsomaan itseään osana haalinnan koneistoa. Lempeästi kuuntelemisen ja individualismista läksyttämisen mantra tuntuu tekopyhältä. Kallio, niin kuin moni muukin, elää elämää, joka on tässä maassa yli sadan tuhannen lapsen saavuttamattomissa. Vaan tätä se on aina, kun hyvin toimeentulevat vihjaavat, että ongelma yhteiskunnassa on se, että ihmiset eivät leivo keskenään tarpeeksi pullaa. Eikä se, että joillain on niin paljon pääomaa, ettei paskalle taivu.

Kolumneja nykyajan raadollisuudesta on mukava raapustaa, kun niissä voidaan syyttää epämääräistä kohdetta tai vaikka kaveria muttei kirjoittajaa ja hänen kaltaisiaan. Siinä ei ole mitään uutta. Monet julkisuudessa menestyneet henkilöt eivät ole tunnettuja introspektiostaan. Päinvastoin, individualismin arvostajia, yltiöpäisen kuluttamisen hylkääjiä, pidetään outoina ja vaikeina ihmisinä.