Kategoria: Musiikki

20 000 päivää maan päällä

Posted on by kangasvalo

2004 ja 2016 välillä julkaistuista neljästä Nick Caven musiikkialbumista yksikään ei ole täysin onnistunut. 2004 ilmestynyt Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus on yksi vuosikymmenensä suosikkilevyjäni ja viimeinen perinteinen The Bad Seeds -levy pursuillen kauniita melodioita, feedback-meteliä, sähköistä melankoliaa, ironiaa, naivismia.

Kuvittelisin, että kitaristi Mick Harveyn kyllästyminen bändiin teki sovituksille hallaa. En ole koskaan ollut Warren Ellisin musiikin ystävä, en siis välitä Dirty Threestäkään, ja hänen multi-instrumentalisminsa on Harveyn lähdettyä saanut viimeisen viidentoista vuoden ajan yhtyeen soundissa yhä enemmän tilaa.

2016 ilmestyneestä Skeleton Treestä kuului pitkästä aikaa aito tunne, ymmärrettävistä syistä. Artistin teini-ikäinen poika kuoli levyn äänitysten aikana tiputtuaan rotkoon.

Tapauksen aikaan levyn tekemistä tallensi Andrew Dominik, ohjaaja jota voi tuotantonsa perusteella kutsua omien pierujensa haistelijaksi. Hän sai albumin teosta ja tekijöiden surusta aikaiseksi dokumentin One More Time with Feeling, joka on imelässä estetisoinnissaan epämiellyttävän lähellä kitsiä.

Edellisessä tapauksessa vastenmielisyys ei ole artistin syytä, vaikka hämmästelen halua päästää ketään kameroiden kanssa lähellekään oman surun keskellä, vaikka tarkoitus teoksella olisi välttää median muita uteluita.

Sen sijaan varhaisempi Cave-dokumentti 20 000 päivää maan päällä (2014) on ankeaa katsottavaa artistin itsensä takia.

Filmi on tehty Caven kanssa yhteistyössä. Elokuvan kömpelö rakenne on olevinaan artistin elämän kakskyttonnisen päivän tapahtumien lista ja siihen sisältyy muun muassa “terapiaistunto”, joka kuulostaa fanihaastattelulta, jonka Cave on itse etukäteen sanellut.

Elokuva on tietenkin Caven itsensä käsikirjoittama “ilmiöstä nimeltä Nick Cave”, yleisöä varten lavastetusta artistipersoonasta, jonka täytyykin elokuvan sisällä tuntua feikiltä. Asetelma ei silti tee sen elokuvan ajatuksista mielenkiintoisia tai sen itsekeskeisyydestä lainkaan vähemmän tylsää.

Jotain Orson Wellesin F for Faken (1973) kaltaista on saatettu tavoitella. Artisti kääntyy sisäänpäin ja paljastaa huijariutensa esittämällä itseään. Harmi, etten juuri pidä Wellesistäkään ja tällaiset “huijasinko teitä vai en” -läpyskät ovat nokkavaa kikkailua, joka yrittää väistää ilmiselvää omahyväisyyttään.

Olen miettinyt, miksi lahjakkaille käy aina näin? Miksi he haluavat avata sydämensä kameran edessä ja tulla kaikkinensa esille siinä elämän vaiheessa, kun oikeasti kiinnostavat asiat on jo tehty?

Sama on käynyt Kauko Röyhkälle. Pidän Röyhkän uransa alkuvuosikymmenenä tekemää albumien sarjaa “Suomi-rockiksi” kutsutun tallukkamaisen ilmiön piristävimpinä saavutuksina. Muutamia satunnaisia napakymppejä on tullut sen jälkeenkin.

Julkisena persoonana Röyhkä on sietämättömän omahyväinen niljake, joka on erityisesti Internet-areenan kautta saanut horinoilleen aivan liian suuren yleisön.

*

Vaikka elokuvan lähtökohta kuulosti hassulta, jostain syystä toivoin saavani suhteellisen tylsän levyntekodokumentin, jossa artisti vastaa muutamiin kysymyksiin musiikistaan ja sen jälkeen keskitytään kuuntelemaan sitä.

Myönnän, että kyse oli omasta toiveajattelustani. Oletin, että imagostaan huolimatta Cave pitäisi teatraalisen esiintyjäpuolensa erillään arkiminästään ja käsittelisi persoonaansa ja imagoaan etäisyydellä ja ironialla, jota väläytellään vain harvoin (pokkana esitetty “kuinka saksalainen mies kusi Tracy Pew’n päälle” -monologi nauratti).

Cave-elokuvat ovat paljastaneet asemastaan kivuliaalla tavalla tietoisen suuren egon, joka ei osaa työntää julkisuutta pois luotaan.

Kun taiteilija tulee tietoiseksi omasta imagostaan ja alkaa tarkkailla itseään sen kautta, peli on menetetty. Vain mestari voi toistaa itseään alkamatta matkia kaikkea aiemmin tekemäänsä, vaan pikemminkin joka kerta eri avaimen samaan oveen löytäen.

Estetiikan puolesta olisin mieluummin nähnyt tuhnuisen ja amatöörimäisen, 8 mm filmille kuvatun dokumentin The Birthday Partyn alkuvaiheista. Tai vain keikkataltioinnin, joka ei ole epämukavan lähellä idolipalvontaa juuri siksi, koska se on esitys, teatraalinen tilanne, jonka kaikki tietävät leikiksi. Onneksi elokuvan viimeisillä minuuteilla pääsee katsomaan hetken ajan juuri sitä.

Elokuvan parhaat hetket tapahtuvat saumakohdissa, joita on aivan liian vähän. Cave unohtaa hetkeksi kameroiden läsnäolon ja puhuu esimerkiksi Warren Ellisin kanssa Nina Simonen keikasta.

Caven äänen nuotti muuttuu, artisti rentoutuu, katoaa gootti-imagostaan tarkasti huolta pitävä “mystikko”, tilalla on Simonen suuri fani.

Caven puhuessa itsestään ja lauluistaan selvästi tietoisena itsestään mielenkiintoni alkaa harhailla ja lopulta katoaa. “The song emerges from the spirit world…” Lässyn lässyn, samaa muka-mystistä paskaa saa kuulla kaikilta lauluntekijöiltä.

Posted on by kangasvalo

Taiteessa tekijällä on väliä; seikkaa on sivuttu tässä blogissa monet kerrat, mutta sitä paranee toistella, sillä niin monelle on tärkeää nähdä kirjailijan kuva ja tietää pop-laulajan olevan säällinen ihminen, vaikka kyse on silkoista mielikuvista. Emme tiedä useimpien ihmisten todellisuudesta, missä järjestyksessä he laittavat leivän päälle kinkun ja juuston, miten aloittavat aamunsa ja millaisia alusvaatteita käyttävät. Luulo taiteilijan elämän ja moraalikäsitysten merkityksellisyydestä teoksen kannalta ei ole loputtoman kaukana totuudesta; siinä vain menevät sekaisin tekijän toiminta teoksen kannalta ja se, miten hän toimii teoksen tekemisen ulkopuolella, jolloin tekijän kaikki teot käsitetään osiksi hänen työtään. Tällaista ajattelua ei hyväksyttäisi minkään muun ammatin kohdalla. Taiteilija lankeaa ansaan korostaessaan inspiroitumistaan milloin mistäkin, jolloin taiteesta nauttiville tekijän elämä näyttää koneistolta, joka tuottaa luovuutta. Tekijä on teoksen kannalta elintärkeä, koska tekijä luo. Taiteen ystävät ymmärtävät sen tekijän aivoitusten kaikkivoipaisuutena hänen teostensa kannalta, vaikka teos näyttää erilaiselta tekijän ja kokijan näkökulmista, sillä jälkimmäinen nauttii asemansa vuoksi luonnostaan teoksista ja tekijöistä arvosteltavina objekteina ja ensimmäisen on revittävä objekti subjektista, itsestään, löydettävä nautinto vaikeamman kautta luotuaan jotain sellaista, jonka vastaanotosta ei voi olla mitenkään varma.

Hardy Fox on kuollut 30. lokakuuta. Fox oli yksi avantgarde-yhtye The Residentsin jäsenistä, sen merkittävin säveltäjä. Tieto livahti aluksi ohitseni, koska en lue musiikkimedioita, jotka kertoivat tapahtuneesta tiedotteen pohjalta tehdyllä uutisilmoituksella, jossa oli kaikessa sama mitätön sisältö, sillä toden totta, Hardy Foxista ei ole juuri kerrottavaa; hän asui aviomiehensä kanssa ja teki musiikkia The Residentsissä, hän oli Teksasista kotoisin oleva vanhahko mies, joka kuoli aivosyöpään. The Residentsin merkittävimpiä oivalluksia oli, että musiikin takana on usein niin tylsiä ihmisiä, että on parempi kehittää nimettömyyden projekti banaaliuden peittämiseksi ja yksityisyyden varjelemiseksi. Alusta pitäen  – myös markkinoitavuuden ja yhtyeen provosoivuuden takia – bändin jäsenten olkapäiden yllä keikkuivat erilaiset naamiot, tunnetuimpana valtavat silinterihattuiset silmämunat. Joku voi epäillä, ettei kasvottomuudella, siis käytännössä yksityiselämän siivoamisella julkisista silmistä, ole merkitystä, ovathan The Residentsin jäsenten nimet olleet todellisuudessa tuttuja jo vuosien ajan, jos on jaksanut ottaa asiasta selvää, ja kyse ei ole muutenkaan suuren yleisön pop-musiikista, mutta sankarinpalvonta ei katso suosion suuruutta. Bändin näennäinen kasvottomuus on tuntunut teatraalisuudestaan huolimatta realistiselta päätökseltä, siis olevan linjassa todellisuuden kanssa ja, outoa kyllä, turvalliselta kuuntelijan kannalta. Yhtyeen tuotanto 1970–80-luvuilla on edelleen hyvä esimerkki äänimaisemasta, joka ponnistaa suoraan yhdysvaltalaisen viihdemusiikin historiasta mutta liikkuu jatkuvasti popin laitamilla, rikkoen sen sääntöjä, niin että jäljelle jää enää “musiikkia”. The Residents korostaa taiteen jatkuvuutta ja tekijöistä muodostettujen mielikuvien hataruutta teosten jatkaessa elämäänsä taiteilijoiden poismenon jälkeen. Yhtyeen jäsenet ovat kuin valmiiksi kuolleita, heidän kasvottomuutensa elävän elämän vastine edesmenneiden taiteilijoiden hautakivien äärellä harrastetuille hapuileville arvauksille sekä epämääräisten historiallisten merkintöjen ja kliseisten haastatteluiden pohjalta tehtyjen artistielämäkertojen tyhjyydelle.

Miten lauluni syntyvät?

Posted on by kangasvalo

Miten lauluni syntyvät? (2017) on Eetu Kauppisen toimittama esseekokoelma, jossa yhdeksän suomalaista populaarimuusikkoa kertovat vastauksensa otsikon kysymykseen. Mukana ovat Asa, Chisu, Iisa, Jouni Hynynen, Samae Koskinen, Jarkko Martikainen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja A. W. Yrjänä.

Sisältö on kevyttä välipalalukemistoa. Kirjassa on 243 väljään ladottua sivua, jotka lukee yhdeltä istumalta.

Valikoimassa on haluttu mitä ilmeisemmin välttää liian vanhoja valintoja, vaikka muusikot kuuluvat suomalaisen musiikin raskaaseen sarjaan: he kaikki ovat niin sanottuja tv:stä tuttuja ja pystyvät elättämään itsensä musiikillaan.

Joka tapauksessa esimerkiksi Hectoria, Kauko Röyhkää tai Ismo Alankoa ei joukosta löydy, mutta heidän vaikutuksensa tuntuu. En laskenut, mutta epäilen Alangon tai hänen yhtyeidensä olleen kirjassa selvästi useimmin mainittu esikuva.

Kyse on tietyn ikäpolven tekijöistä, suomalaisen rockin ja ennen kaikkea rock-lyriikan kolmannesta sukupolvesta. Jälkeen Alangon, ennen Haloo Helsinkiä, voisi joku sanoa. Tässä valossa yllättävintä on Paula Vesalan puuttuminen kirjasta.

Huolimatta rajauksista ajallinen hajonta on laajaa. Joukon konkari on Yrjänä, jonka CMX-yhtyeen Johannes Kastaja -EP ilmestyi 1987. Chisu taas on joukosta vähiten aikaa julkisuudessa viettänyt, vaikka ei nuorin. Hänen debyyttialbuminsa Alkovi ilmestyi 2008 eli kirjoittajien vanhimman ja uusimman esikoislevyn välillä on yli 20 vuotta.

Omistan tai olen omistanut levyjä seitsemältä kirjassa haastatellulta henkilöltä ja kahden jäljelle jääneenkin (Uusivirta ja Vilkkumaa) tuotantoon olen tutustunut jossain määrin kuunteluiden kautta.

Koska kirjassa kuullaan yhdeksää eri ääntä, on tekstit ihan luonnollista lajitella henkilökohtaiseen olennaisuusjärjestykseen. Selkeimpinä ja parhaina teoksen rakentamiseen liittyvinä kirjoituksina pidän Chisun, Iisan ja Jarkko Martikaisen tuotoksia.

Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tekemiään levyjä kaikissa kokoelmassa esiintyneistä tätä nykyä eniten ja kuuntelen joitain niistä edelleen mielikseni (Kun valaistun ja Polaris; Puutarhatrilogia ja Soita mulle; 1990–92 ja Rakkaus).

Joka tapauksessa he eivät tee kirjoituksistaan yksin elämäkertoja vaan kietovat omakohtaisuuden analyysiin. Chisu kertoo työskentelymetodistaan. Martikainen käy lyhyesti läpi inspiraationsa konkreettiset lähteet. Iisa kertoo siitä, millaista on olla pop-työläinen.

*

Kirja keskittyy rockiin. Vain Chisu ja Iisa saavat edustaa poppia, Asa on pakollinen mukaan haalittu räppäri, joita olisi saanut olla kirjassa enemmänkin – Asalla vain sattuu olemaan erityisesti rock-piireissä maine korostetun kirjallisena räppärinä, ja kaipa Palefacella oli kiireitä.

Olisin kaivannut kirjaan edes muutamaa henkilöä, jotka eivät ole kokopäiväisiä muusikoita tai koko kansan suosikkeja ja siksi luikuttele kirjassa eniten toistuvaa “laulujen tekeminen on kovaa työtä” -litaniaa, jossa oikeaa riviä voidaan odottaa jopa kymmenen vuotta. Koska SKS:n tehtävä on puhua rikkaan suomen kielen puolesta, olisi vaihtoehtoinen näkökulma ollut suotavaa aikakapselointia.

Samasta sukupolvesta olisi helposti löytynyt niin Mika Rättöä, Ville Leinosta, Risto Ylihärsilää kuin Joose Keskitaloa, joilla olisi varmasti ollut poikkeuksellista sanottavaa inspiraatiosta, tuotteliaisuudesta ja estetiikasta. Puhumattakaan oikeasta undergroundista virallisesti hyväksytyn indien ulkopuolella.

Nyt pääosassa on ammatti ja epämääräinen Vain elämää -mystiikka, joka on monien muusikoiden helmasynti. Sanaa “mielikuvitus” ei käytetä. Sen tilalla on sen korkeakulttuurilta kalskahtava sisar “luovuus”. Oma erinomaisuus alkaa vähän itkettää, mutta samalla ollaan kiitollisia. Mietin aina sellaista lukiessa, että kenelle kaikki ovat niin kiitollisia, mutta en keksi koskaan ketään.

Vain Iisa ja Asa välttävät ansan. Iisa kertoo tehneensä laulujen sanat joka ikiseen hänelle lähetetyistä muiden artistien demoista eli siis yksinkertaisesti ahkeroineen sanoja urakkapohjalta. Asa taas kertoo sessioista, joista jää tuosta noin ylitse vaikka kuinka paljon musiikkia. Nämä kaksi saavat pohtimaan, että mikä siinä tekemisessä lopulta on niin taivaallisen vaikeaa.

Olavi Uusivirta kertoo Riku Mattilan esitelleen Ismo Alangon levylleen tekemää 80 demon listaa. Tämä esitetään ihanteena, vaikka Alangon levyt ovat olleet jo vuodesta toiseen keskinkertaisia. En voi myös olla ajattelematta, että miten tällaisesta määrästä todella voidaan tehdä mielekästä seulontaa ilman pientä esteettisen teeskentelyn vivahdetta. Musiikki korotetaan itseisarvon tasolle, niin kuin toisaalta koko käsite “lauluntekijyys”. Näin kirjoittaa Chisu:

Asiat, joista en usko koskaan kirjoittamisessa luopuvani, ovat omaan keskiööni sukeltaminen ja itseni muistuttaminen siitä, että laulunkirjoittamisen pitää olla vakavimmillaankin rehellistä, luovaa ja voimauttavaa leikkiä. Sillä se on jotain, mitä saan tehdä. Olen niin kiitollinen, että olen löytänyt elämässäni jonkin itselleni tärkeän ja arvokkaan tuntuisen tehtävän.

Pidän tätä kovin vieraannuttavana, siis tekijänä, en kokijana, koska pidän Chisun musiikista. Asiat, jotka koen toisin: Vaikka tunteiden kuulostelu on tärkeää, omaan keskiöön sukeltaminen ei ole mielestäni toivottavaa. Kirjoittaminen ei ole rehellistä. Kirjoittaminen on aniharvoin luovaa.

Toisaalta pystyn ymmärtämään, mitä Chisu ajaa takaa, vaikka en ole samaa mieltä. Aivan oma lukunsa on A. W. Yrjänä:

On vale, että joku tekisi laulun. Totta on, että laulu tekee meitä. Mutta jotain me laulun orjat olemme valinneet: käsityön perinteen, taiteen. Taide, ars, kyky, neuvo, toimi. Se on samaanin hommaa. Tuoda viestejä manalta. Olla sekopäisyydellään hommissa. Se on ihanaa. Se on kamalaa. Se on velvollisuus. Siunaus ja kirous. Mutta vielä enemmän: se on maa, jossa valehtelija tuhoutuu. Mainosten laatija imeytyy helvettiin. Kaunistelija jähmettyy patsaaksi.

Tähän en edes osaa sanoa mitään, koska tämä on aatteellisesti, esteettisesti ja asenteellisesti niin täysin päinvastainen näkemys taiteesta kuin omani. Samasta syystä vältän. Kirjoittamasta dramaattisuuden vuoksi. Puolikkaita virkkeitä. Onkohan Yrjänä koskaan kuunnellut Beatle Barkersia, kun kerran viestit manalta otettiin puheeksi?

Yrjänän sanoista mieleeni jää lähinnä kuinka pitkälle luomisprosessia voi ajatella sen kuitenkaan välittymättä lopputuloksessa. Yrjänä on ollut oivaltava pop-lyyrikko ja karismaattinen esiintyjä, mutta hän on umpisurkea runoilija ja hänen päiväkirjojensa ja tämän esseen perusteella en voi sietää häntä prosaistina.

*

Koska julkaisija on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja kirjan nimi on mitä on, keskiössä ovat nimenomaisesti laulut eli sanat, suomalaiset sanat, joten en nyt mukise musiikillisten huomioiden ja englanniksi esiintyvien muusikoiden puutteesta.

Kirjaa on silti vaikeaa suositella kenellekään, joka oikeasti haluaa tietää jotain suomalaisen lyriikan tekemisestä. Kaikki on ihanaa inspiraatiota, sanojen mekaniikka jää utuiseksi ja harmillisesti vaille analyysia. Miksi taiteilijat välttävät omien teostensa todellista purkamista silloinkin, kun siihen olisi lupa?

Sielun Veljistä

Posted on by kangasvalo

Harvoja teini-iässä löytämiäni yhtyeitä jaksan kuunnella tänä päivänä. Vielä vähemmän on lapsena kuuntelemaani musiikkia, johon jaksan palata aidolla kiinnostuksella.

Tuttuus on tehnyt myyräntyönsä, samoin liika nostalgia, jota kavahdan. Joissain tapauksissa myöhemmin ilmestyneet huonommat levyt ovat romuttaneet kokonaiskuvaa niin paljon, että myös vanhoihin levyihin on tullut kolhuja – ne vaikuttavat enää onnekkailta vahingoilta.

Sitä ongelmaa ei ollut Sielun Veljissä. Jo vuosia aiemmin lopettaneen yhtyeen katalogiin oli turvallista uppoutua. Levyjä oli tehty hillitty määrä, ja ne olivat kaikki vähintäänkin kuunneltavia. Etäisyys korosti lapsena niin tärkeää musiikin yllätyksen ja vaaran tunnetta.

Turvallisen tuttu Ismo Alankokin tuntui Siekkareissa vieraalta tyypiltä ja joukkue kokonaiselta bändiltä, toisin kuin muut kokoonpanot hänen urallaan.

Tarpeetonta nostalgiaa ei syntynyt, koska musiikki ei ollut leimallisesti omalta ajaltani. Pitkään ikään on vaikuttanut, että koko katalogi on edelleen vahva, mutta uusia perusteita vaihtaa sen suosikkia löytyy jatkuvasti. En ole varma olenko edelleenkään kuullut kaiken, mitä esimerkiksi Softwood Music -albumista voi saada irti.

Vähäisistä lahja- tai viikkorahoista hissuksiin ostetut levyt olivat ennen Spotifya kävelyitä sokkona uusiin maailmoihin. Kun yhtye on niin poikkeuksellinen kuin Siekkarit oli, uudet ostokset todella tuntuivat seikkailulta.

*

Ei ole liioittelua väittää, että Sielun Veljet on kansainvälisesti aliarvostettu post-punk-yhtye, josta oli enempään kuin sinkkujen pohjalta koostettuihin tylsiin kokoelmalevyihin.

Toisin kuin tämän kirjoitussarjan Leavings-setissä, olen albumien tasavahvuutta korostaakseni jättänyt listasta ulos kaikki hitit, jotka eivät edusta bändin parasta osaamista.

Lähimpänä suurta suosikkia on vain singlenä julkaistu Kevät, joka edustaa listalla perinteisempää rock-musiikkia. Myös Suomi-Finland-levyn Ihminen on sisällytetty kokoelmille single-julkaisunsa takia. Millään muulla tavalla se ei ole yleisöystävällinen kappale.

Osasyy hittien poisjäämiseen on ärtymykseni T. T. Oksalan liian puhtoista tuotantotyyliä kohtaan, jota kuullaan yhtyeen menestyksekkäimmillä levyillä L’amourha ja Kuka teki huorin. Niillä on paljon hyviä kappaleita, mutta valintani pistävät korvaani tässäkin setissä liian puunattuina.

Onneksi asia korjattiin niitä seuranneella Suomi-Finland-levyllä, joka kuulostaa lelusoundeineen vastaiskulta kahden edeltäjänsä liian avaralle ja siistille äänimaailmalle. Tuottajaksi oli vaihtunut Riku Mattila.

Sielun Veljissä on albumien perusteella kyse rohkeudesta heittäytyä uuteen, hypnoottisen toiston voimasta ja sen rinnalla kulkevasta pimeydestä. Setin aloittava Lammassusi on enemmän Sielun Veljet -kappale kuin esimerkiksi kantaa ottava Tiskirätti, joka kuulostaa enemmän Ismo Alangolta soolona.

Mä olen lammas suden vaatteissa,
sä voit pyytää mua riisuutumaan,
ja kun susipuvun päältäni kuorin
olen valmis lankeemaan
kesyyn arkaan lampaaseen,
joka susipukuun sukeltaa.

Poissaolollaan loistaa eniten Peltirumpu, joka on ylisoitettu ja siksi enää vain sietämätön. Muista hiteistä Rakkaudesta-single on hieno kaikessa avoimuudessaan. Sen jättämistä pois harmittelin, mutta tilaa ja paikkaa ei yksinkertaisesti ollut. Liikaa soitettu sekin.

Romanttisiksi korvikkeiksi olen valinnut L’amourhan kiihkeän ja todentuntuisen Ikävän, ja Kuka teki huorin -levyn lohduttavan Kaksin-balladin.

Omituisin valinta on ehkä Musta laatikko -levyllä oleva flamenco Pilvilinna, jonka laulaa poikkeuksellisesti Jukka Orma – ja joka kuulostaa enemmän hänen sooloprojektiltaan kuin Sielun Veljiltä.

Junnaavaa melankoliaa edustavat niin Kevään vastapari Talvi, Ihminen kuin päättävä Rauhallista. Yhtyeen tunnusomaista maanisuutta tuovat joukkoon Tuulelta vastauksen saan, sen kaksoisveli Hei soturit, Huuhaa puuhaa ja muut aliarvostetut albumiraidat.

Jotta kaikki ei olisi vain kreisiä tai melankoliaa, Onnellinen päivä saa olla ihana helpotus loppupuolella.

Uran jälkeen julkaistuja live-ottoja en ole valinnut enkä sivuprojektien kappaleita. Myös muuten mainiot Tuomari Nurmio -coverit olen jättänyt pois ja keskittynyt alkuperäistuotantoon.

Comebackin aikoihin julkaistu Nukkuva hirviö -single puuttuu, koska se oli onnetonta kuultavaa, kuten oli Ilosaarirockin väsynyt comeback-keikkakin. Lähdin loppupuolella kesken pois välttääkseni ryysiksen. Joitain asioita ei voi toistaa.

Gösta ja kumppanit

Posted on by kangasvalo

Ylen radiopuolella on tarjolla jos jonkinlaista Gösta Sundqvist -aiheista ohjelmaa, ei vähäisimpänä Leevi and the Leavings -yhtyeen jokaisen kappaleen läpikäyvä ohjelmasarja.

Sitä kuunnellessa aloin pohtia, mitä Leavingsin kappaleita pidän suurimmassa arvossa. Ohessa sitä varten kikkailemani alle 90 minuutin eli näppärän mittaisen C-kasetin soittolista.

Kuten näkyy, mielestäni pateettiset rakkauslaulut ja yleensä ne kappaleet, joissa Sundqvistin ironia pettää ja herkkyys astuu sisään ovat Leavingsin parhaita, tunteikkuudessaan melkein sietämättömiä hetkiä.

Yliampuvimmat huumorivedot ovat pääasiassa poissa. Tätä kuvaa se, että listallani edustetuin Leavings-levy on yhtyeen vakavin: Perjantai 14. päivä (1986). Pidän sitä kokonaisuutena onnistuneimpana Gösta Sundqvistin saavutuksena.

*

Ei humoristisena pidän myös mainiolta Musiikkiluokka-albumilta (1989) löytyvää Unelmia ja toimistohommia, joka on minulle Se Leavings-kappale. Lyriikoistaan huolimatta se ei ole pelkkä pornolaulu. Kappale on maskuliininen puhuttelevalla ja surullisella tavalla.

Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää.
Silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan.
Tunnen hankaussähköä, kipinöitä munissa, minä se vasta kehtaan
olla mies…

Nainen, tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin?
Jos haluat, voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä,
puhua kielillä, kiusata hengiltä tekemällä kaiken, kaiken…

Alun lokkiäänet, kertosäkeen melodia ja Sundqvistin äänirekisterin yläpää tekevät päähenkilön himosta tragedian. Pöntöllä kyykkivä sotkuinen sankari kuvittelee olevansa toimiston tyttöjen märkien unien kohde. Kertosäkeessä paljastuu kivulias läheisyydenkaipuu ja halu alistua naisen kosketukselle.

Kun kappaleessa lauletaan, että minähahmo voisi viedä unelmiensa kohteen “pois näistä kuvioista”, tekee Sundqvistin ääni selväksi, että kyse on puhujan omasta halusta paeta arkeaan ainoalla tavalla, joka voi tuntua edes haaveissa realistiselta. Sen sijaan tarjolla on vain krapulaa.

Nuorena ja puritaanisempana skippasin kappaleen lähes poikkeuksetta, koska en ymmärtänyt sitä. Nykyään se on minulle yllättävän henkilökohtainen. Sen arkisuudesta eroon pyrkivät eroottiset fantasiat resonoivat melankolisten päiväunieni kanssa.

Jonain toisena päivänä täysin ironiaton En tahdo sinua enää olisi disco-pessimismissään ykkösvalintani. Kumpikin kappale kuulostaa italo-popilta, edellinen hiukan klassisemmalta San Remo -kilpailun kappaleelta, jälkimmäinen 80-luvun syntsailulta, kuten Franco Battiaton ja Alicen euroviisuvedolta I treni di tozeur, joka tosin ilmestyi paria vuotta myöhemmin.

En tahdo sinua enää on tiivis ja satuttava, hyvää pahoinvointimusiikkia. En usko, että sitä voi koskaan soittaa liikaa. Sundqvistin siskon, Haijen, lauluääni tuo viiltävässä kirkkaudessaan kaivattua vastapainoa Sundqvistin pehmeälle tenorille.

*

Olen pitäytynyt valinnoissani lähinnä klassikoissa. Poika nimeltä Päivi, Onnelliset, Pohjoisen taivaan alla ja Elina, mitä mä teen? ovat kaikki ansainneet paikkansa suomalaisessa pop-kaanonissa.

Olen kuitenkin tehnyt myös muutamia erikoisempia poimintoja. Moottoritiemurhaaja muistelee… on yksi viimeisiä todella hyviä kappaleita yhtyeen tuotannossa ja lyhyt paluu konevetoisempaan soundiin. Äitisi vietteli minut on hienovaraisen eroottista Leavingsia ja jälleen päiväuniosastoa, suotta unohdettu raita bändin tunnetuimmalta levyltä Häntä koipien välissä (1988).

Marjo-Riitta, rahtarin rakkaus olisi jangle pop -kulttikappale, jos se olisi tehty sähköisenä englanniksi. Pikkutyttö flirttailee kielletyn rakkauden kanssa, mutta ihanan viattomasti, ilman rivouden häivää. Sundqvist pysyttelee vielä asteen verran kauempana vääristä mielleyhtymistä kuin Kauko Röyhkän Pikku enkeli.

Viisas talonmies on hilpeä, huilua myöten Jethro Tullille vivahtava kuvaus kerrostaloarjesta. Rikas, rakas ja yksinäinen onnistuu herättämään sympatiaa kohdettaan, miljonääriplayboyta kohtaan. Kappaleen kosketinkuviot ovat sen selkäranka.

Surumetsien talvimorsian on lähes koomisesti tukahduttavan murheellinen, mutta yksi Sundqvistin abstrakteimpia ja kauneimpia tekstejä. Vanha koulukuva jatkaa samassa sävyssä, ja käsittelee nostalgista menetystä muistellessaan kuollutta luokkatoveria.

Viimeinen erikoisempi valinta on singlen b-puolena julkaistu 70-lukulaisen pehmeästi svengaava Kissanpentu, jossa on muutama Leavingsin naiivein (ja lähes tunteetta laulettu) rakkauslaulurivi. Ne muistuttavat nuoruuden ja ehkä vanhemmankin iän sydämen ailahteluista:

Sinä sytytit minut kuin savukkeen,
minä sinut kuin kynttilän,
vaikka koko kaupunki mainosvaloineen
tuntui pimeässä sykkivän.
Tuoksuit omenankukalle sylissäni,
sitä tuoksua rakastin,
ja vaikka ehkä halusitkin olla vain ystäväni,
tiesit ketä kaipasin iltaisin.

*

Kuten listasta näkyy, makuni on konservatiivinen. Silti monet ilmiselvimmät puuttuvat: Teuvo, Rin Tin Tin, Rakkauden työkalu, Itkisitkö onnesta? Kivoja ralleja toki, mutta soitossa kuluneita, ja osa niistä on nimenomaan ralleja, ryyppäysrenkutuksiksi taantuneita.

Poikkeus on Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, joka on melkein yhtä ärsyttävä kappale kuin samana vuonna (1996) ilmestynyt J. Karjalaisen Missä se Väinö on? eikä sen pois jättäminen harmita yhtään.

Suoremmista pornoiluista olisin halunnut valita joko Mäyrän tai Eldoradon, mutta ne eivät kumpikaan sopineet tai mahtuneet joukkoon.

Vaikkapa Äitisi vietteli minut ansaitsee kaikkia edellisiä ennemmin paikan aidosti kestävien Leavings-biisien joukossa. Vain yhden kansansuosikin pois jäämistä hieman kadun: Pohjois-Karjala on edelleen tehokas syntikkajytke jo kaikille tutun aloituksensa takia (“Minä halusin tavata Annelin, / sillä tiesin sen minua vielä etsivän.”), mutta kun asettaa itselleen rajoja, julmiakin valintoja on tehtävä.