Gösta ja kumppanit

Ylen radiopuolella on tarjolla jos jonkinlaista Gösta Sundqvist -aiheista ohjelmaa, ei vähäisimpänä Leevi and the Leavings -yhtyeen jokaisen kappaleen läpikäyvä ohjelmasarja.

Sitä kuunnellessa aloin pohtia, mitä Leavingsin kappaleita pidän suurimmassa arvossa. Ohessa sitä varten kikkailemani alle 90 minuutin eli näppärän mittaisen C-kasetin soittolista.

Kuten näkyy, mielestäni pateettiset rakkauslaulut ja yleensä ne kappaleet, joissa Sundqvistin ironia pettää ja herkkyys astuu sisään ovat Leavingsin parhaita, tunteikkuudessaan melkein sietämättömiä hetkiä.

Yliampuvimmat huumorivedot ovat pääasiassa poissa. Tätä kuvaa se, että listallani edustetuin Leavings-levy on yhtyeen vakavin: Perjantai 14. päivä (1986). Pidän sitä kokonaisuutena onnistuneimpana Gösta Sundqvistin saavutuksena.

*

Ei humoristisena pidän myös mainiolta Musiikkiluokka-albumilta (1989) löytyvää Unelmia ja toimistohommia, joka on minulle Se Leavings-kappale. Lyriikoistaan huolimatta se ei ole pelkkä pornolaulu. Kappale on maskuliininen puhuttelevalla ja surullisella tavalla.

Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää.
Silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan.
Tunnen hankaussähköä, kipinöitä munissa, minä se vasta kehtaan
olla mies…

Nainen, tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin?
Jos haluat, voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä,
puhua kielillä, kiusata hengiltä tekemällä kaiken, kaiken…

Alun lokkiäänet, kertosäkeen melodia ja Sundqvistin äänirekisterin yläpää tekevät päähenkilön himosta tragedian. Pöntöllä kyykkivä sotkuinen sankari kuvittelee olevansa toimiston tyttöjen märkien unien kohde. Kertosäkeessä paljastuu kivulias läheisyydenkaipuu ja halu alistua naisen kosketukselle.

Kun kappaleessa lauletaan, että minähahmo voisi viedä unelmiensa kohteen “pois näistä kuvioista”, tekee Sundqvistin ääni selväksi, että kyse on puhujan omasta halusta paeta arkeaan ainoalla tavalla, joka voi tuntua edes haaveissa realistiselta. Sen sijaan tarjolla on vain krapulaa.

Nuorena ja puritaanisempana skippasin kappaleen lähes poikkeuksetta, koska en ymmärtänyt sitä. Nykyään se on minulle yllättävän henkilökohtainen. Sen arkisuudesta eroon pyrkivät eroottiset fantasiat resonoivat melankolisten päiväunieni kanssa.

Jonain toisena päivänä täysin ironiaton En tahdo sinua enää olisi disco-pessimismissään ykkösvalintani. Kumpikin kappale kuulostaa italo-popilta, edellinen hiukan klassisemmalta San Remo -kilpailun kappaleelta, jälkimmäinen 80-luvun syntsailulta, kuten Franco Battiaton ja Alicen euroviisuvedolta I treni di tozeur, joka tosin ilmestyi paria vuotta myöhemmin.

En tahdo sinua enää on tiivis ja satuttava, hyvää pahoinvointimusiikkia. En usko, että sitä voi koskaan soittaa liikaa. Sundqvistin siskon, Haijen, lauluääni tuo viiltävässä kirkkaudessaan kaivattua vastapainoa Sundqvistin pehmeälle tenorille.

*

Olen pitäytynyt valinnoissani lähinnä klassikoissa. Poika nimeltä Päivi, Onnelliset, Pohjoisen taivaan alla ja Elina, mitä mä teen? ovat kaikki ansainneet paikkansa suomalaisessa pop-kaanonissa.

Olen kuitenkin tehnyt myös muutamia erikoisempia poimintoja. Moottoritiemurhaaja muistelee… on yksi viimeisiä todella hyviä kappaleita yhtyeen tuotannossa ja lyhyt paluu konevetoisempaan soundiin. Äitisi vietteli minut on hienovaraisen eroottista Leavingsia ja jälleen päiväuniosastoa, suotta unohdettu raita bändin tunnetuimmalta levyltä Häntä koipien välissä (1988).

Marjo-Riitta, rahtarin rakkaus olisi jangle pop -kulttikappale, jos se olisi tehty sähköisenä englanniksi. Pikkutyttö flirttailee kielletyn rakkauden kanssa, mutta ihanan viattomasti, ilman rivouden häivää. Sundqvist pysyttelee vielä asteen verran kauempana vääristä mielleyhtymistä kuin Kauko Röyhkän Pikku enkeli.

Viisas talonmies on hilpeä, huilua myöten Jethro Tullille vivahtava kuvaus kerrostaloarjesta. Rikas, rakas ja yksinäinen onnistuu herättämään sympatiaa kohdettaan, miljonääriplayboyta kohtaan. Kappaleen kosketinkuviot ovat sen selkäranka.

Surumetsien talvimorsian on lähes koomisesti tukahduttavan murheellinen, mutta yksi Sundqvistin abstrakteimpia ja kauneimpia tekstejä. Vanha koulukuva jatkaa samassa sävyssä, ja käsittelee nostalgista menetystä muistellessaan kuollutta luokkatoveria.

Viimeinen erikoisempi valinta on singlen b-puolena julkaistu 70-lukulaisen pehmeästi svengaava Kissanpentu, jossa on muutama Leavingsin naiivein (ja lähes tunteetta laulettu) rakkauslaulurivi. Ne muistuttavat nuoruuden ja ehkä vanhemmankin iän sydämen ailahteluista:

Sinä sytytit minut kuin savukkeen,
minä sinut kuin kynttilän,
vaikka koko kaupunki mainosvaloineen
tuntui pimeässä sykkivän.
Tuoksuit omenankukalle sylissäni,
sitä tuoksua rakastin,
ja vaikka ehkä halusitkin olla vain ystäväni,
tiesit ketä kaipasin iltaisin.

*

Kuten listasta näkyy, makuni on konservatiivinen. Silti monet ilmiselvimmät puuttuvat: Teuvo, Rin Tin Tin, Rakkauden työkalu, Itkisitkö onnesta? Kivoja ralleja toki, mutta soitossa kuluneita, ja osa niistä on nimenomaan ralleja, ryyppäysrenkutuksiksi taantuneita.

Poikkeus on Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, joka on melkein yhtä ärsyttävä kappale kuin samana vuonna (1996) ilmestynyt J. Karjalaisen Missä se Väinö on? eikä sen pois jättäminen harmita yhtään.

Suoremmista pornoiluista olisin halunnut valita joko Mäyrän tai Eldoradon, mutta ne eivät kumpikaan sopineet tai mahtuneet joukkoon.

Vaikkapa Äitisi vietteli minut ansaitsee kaikkia edellisiä ennemmin paikan aidosti kestävien Leavings-biisien joukossa. Vain yhden kansansuosikin pois jäämistä hieman kadun: Pohjois-Karjala on edelleen tehokas syntikkajytke jo kaikille tutun aloituksensa takia (“Minä halusin tavata Annelin, / sillä tiesin sen minua vielä etsivän.”), mutta kun asettaa itselleen rajoja, julmiakin valintoja on tehtävä.