Kategoria: Filosofia, psykologia, sosiologia

Ironia, remake

Posted on by kangasvalo

Ironia keinona etäännyttää aitous, johon kokija on kyllästynyt. Ironia olemisena.

Ironia keinona käsitellä pettymys siihen, ettei mikään ole enää aitoa. Ironia suojana.

Jälkimmäinen on herääminen siihen, että lapsena autenttisilta tuntuneet populaarikulttuurikokemukset olivat yhtä laskelmoituja kuin nykyiset, jotka eivät tunnu miltään.

Toinen vaihtoehto on löytää autenttinen uudelleen. Siksi aikuiset ihmiset esittävät pop-kulttuurin merkitsevän heille elämää enemmän; enemmän kuin lapsille, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan elää nyt popin kulta-aikaa.

Ironia 2000-luvun vaihteesta eteenpäin on väistämättä sidottu populaariin. Ilman poppia ironia on vain kirjallinen tehokeino romaaneissa, joita ei lueta.

Pop elää nostalgiasta. Kaikki 80-luvulla keksitty myydään uudelleen. Vaikein markkinointityön osa-alue eli uuden tuotteen brändäys, jotta edes on jotain, jota voi kutsua tuotteeksi, voidaan jättää välistä. Peruskivi on jo paikallaan.

Uudelleen myyminen, remake, refill, rebrand, vaatii ettei kokijan ironiantaju ole tarpeeksi vahva. Vain kevyt, hymähtelevä ironia sallii kerta toisensa perään vielä yhden mahdollisuuden. Raskaammin sisäistetty ironia on niin apaattista, ettei se kykene lankeamaan mainoksiin.

Kapitalismi ajoi kansakunnat jälkimodernismiin. Sen oli pelastettava itsensä itseltään, koska liian syvälle välinpitämättömyyteen ajetut kuluttajat lopettaisivat tuhlaamisen. Syntyi uusaitous, johon mieltyneet tuskin tajusivat olevansa mukana pelastamassa rahan projektia.

David. Foster. Wallace.

Ajatuksen poikanen: Jälkimodernismin päättyminen populaarikulttuurissa voidaan ajoittaa viikonloppuun, jolloin Ocean’s Eleven (2001) sai ensi-iltansa. Se teki remakesta aikalaiskritiikin silmissä taiteellisesti vakavasti otettavan ja oli sellaisena merkkipaalu 2000-luvun Hollywoodissa, koska tuotti valtavasti rahaa.

Tai sitten jokin toinen elokuva tuli ensin. Otin esiin Ocean’s Elevenin vaikkapa Muumion (1999) sijasta, koska Ocean’s Eleven on tarpeeksi spesifisti velkaa aiemmalle teokselle eli selvästi remake, tuote joka on myyty uudestaan.

Lukuisat Draculat tai Jeesuksen elämän filmatisoinnit eivät kaikki ole remakeja, vaikka olisivat tehneet rahaa. Ne ovat kertomuksia samoilla arkkityypeillä, mutta ne eivät asemoidu toisiinsa vain olemassaolonsa vuoksi.

Coppolan Dracula (1992) ei ole näkemys Browningin Draculasta (1931). Herzogin Nosferatu (1979) on versio Murnaun klassikosta (1922), koska uudemman filmin kuvakieli houkuttaa tekemään vertailuja vanhempaan.

Remake on olemassa suhteessa edelliseen teokseen tavalla, jonka katsoja voi nähdä.

Ocean’s Eleven oli ironiatta hyväksytty uudelleenfilmatisointi, sillä se teki paljon rahaa ja seisoi omilla jaloillaan, mutta oli silti olemassa suhteessa Frank Sinatran tähdittämään 60-luvun elokuvaan ja houkutti jo näyttelijävalinnoillaan tekemään vertailuja siihen.

Kopioitavan kohteen on oltava tarpeeksi yksityiskohtaisesti eroteltavissa, mikä ei esimerkiksi Browningin Draculan tapauksessa ole mahdollista, sillä elokuva on visuaaliselta ilmeeltään niin luonteeton, ettei siihen ole mahdollista kehittää toimivaa kommentoivaa kuvallista suhdetta toisin kuin Nosferatuun.

Siksi Herzogin elokuvasta voi puhua Murnaun teoksen versiona, mutta moni sieluttomampi Dracula on vain versio romaanista.

Valistuksen vatsanpuru

Posted on by kangasvalo

Olen kirjoittanut aiemmin, että elämme uutta valistusta. Teen kirjoitukseeni lisähuomion. Modernin eurooppalaisen historian aikana tunteileva subjektivismi on perinteisesti ollut valistuksen hengen vastaista. Käsitys esimerkiksi maskuliinisuudesta tunteiden pidättelynä on lujittunut vasta 1800-luvun teollistuessa ja siirtyessä kohti modernismia. Tästä ovat esimerkkinä niin 1700-luvun kirjallisuus, romantiikka kuin myöhemmin hetkeksi purskahtanut uusromantiikka. Sen sijaan nykyinen valistuneisuuden henki yhdistyy subjektiiviseen tunteikkuuteen korostaessaan, että tunteet eivät voi koskaan olla vääriä. Eivätkä ne tavallaan voikaan olla. Mutkia on vedetty suoriksi tulkitsemalla tämän tarkoittavan, että tunteet ovat aina oikeassa, vaikka ei-väärin ja totuus ovat eri asioita. Tunteilla on siten perusteltu erilaisia raivoisan subjektiivisia argumentteja liittyen rotuun, sukupuoleen ynnä muuhun. En varsinaisesti kiistä tunteiden totuudellisuutta, mutta on oleellista kysyä, millä tasolla eli missä kontekstissa ne ovat totta, sillä lain, moraalin, tunteiden, tieteen ja filosofian totuudet ovat kaikki toisistaan poikkeavia ja laajemmassa yhteiskunnallisessa asiayhteydessä usein yhteensovittamattomia, jos utooppista ajattelua, aatteellisia yhtenäisteorioita, ei lasketa. Ehkä pitäisi siis valistuksen sijaan puhua ajattelusta, joka kokee olevansa valistusta. Ero voi vaikuttaa semanttiselta, mutta on mielestäni oleellinen aikalaisilmapiiriä tulkitessa. Kyse ei ole oikeellisuudesta vaan oikeellisuuden tajusta, tunteesta.

Aivan muihin asioihin liittyen voitte käydä lukemassa kritiikkini Dardenne-veljesten keskinkertaisesta elokuvasta Tuntematon tyttö, joka osaltaan pyörittelee totuuskysymyksiä.

Relativismista

Posted on by kangasvalo

Suvaitsevaisuuden eli liberalismin pimeä puoli on usko oman ajattelun ylivertaisuuteen, jonka avulla puhuja määrittelee itsensä ehkä tietämättään kokemusmaailmansa yläpuolelle. Siis: suvaitsen sinua, ja koska suvaitsevaisuuteni tekee minut ylivertaiseksi, olen pohjimmiltani ideologisesti enemmän oikeassa kuin sinä. Tämä on liberalismiin mielikuvissa liitettävän ylimielisyyden ydin. Ristiriita ei ole ajattelun totuudenmukaisuudessa vaan siinä, ettei sen itsekeskeisyyttä myönnetä. Kritisoivia mielipiteitä voidaan kätevästi kutsua moraaliseksi relativismiksi, jota käytetään ilmaisuna samassa merkityksessä kuin nihilismiä.

*

Toisin kuin voisi kuvitella, moraalinen relativismi ei ole kuulunut useimpiin suosittuihin liberalismin muotoihin, sillä relativismi kuulostaa liiaksi hyvän ja pahan kieltämiseltä. Nuoren sukupolven liberaalit eivät vapaamielisyydestään huolimatta ole relativisteja vaan moraalisia objektivisteja, joille hyvä on ehdottomasti olemassa niin kuin pahakin. He ovat osin tietämättään valistuksen jälkeläisiä. Heidän väkivallattomammassa, optimistisemmassa asenteessaan on havaittavissa vastareaktio oman sukupolveni jälkimoderniudelle, jonka veljiä ovat ironia, sarkasmi ja musta huumori. Meille esiteltiin ideaalina (kuin tarjottimella!) ideaaliton maailma, jossa länsimaiden sisällä olisi loputon koskemattomuus, vapaus elää toisistaan irrallaan ja vain kuluttaa, mutta – kenties ansiosta – meille kaupiteltu asenne osoitettiin ylimielisyydeksi. Ei loppunut historia ei. Nyt haukumme Internetissä – taas kenties ansiosta – nuorempaa polvea, joka on osaltaan palautunut isovanhempien, hippiaikojen ihanteisiin, liittoon rakkaussloganeiden ja kauppaliberalismin välillä. Hipsterillä on sama kantasana kuin hipillä. Suhde päihteiden käyttöön ja epäterveellisiin elintapoihin on tosin radikaalisti erilainen, yhtaikaa sallivampi ja tuomitsevampi. Periaatteessa kaikki saavat olla kuinka retuperällä tahtovat, arjessa ihanteet ovat jatkuvasti enemmän fitnessiä ja asiallisuutta.

*

Relativismi on klassisesti ollut hyvän ja pahan merkityksen mitätöivää, mutta sen ei tarvitse sulkea niitä kokonaan ulos. Hyvästä ja pahasta puhuminen pikemminkin muuttuu järkeväksi, kun ymmärretään käsitteiden taipuisuus. Kumpaakin voi siis edelleen olla, niiden luonne on vain toinen. Jos oman sukupolveni asenteet voidaan muokata sellaiseksi kritiikiksi, joka voitaisiin ottaa nykytilanteessa vakavasti – ja tilausta tällaiselle olen kokenut – se on kenties tämä. Keneltäkään ei tuolloin poisteta oikeutta ottaa vahvasti kantaa ja puhua kaikkien yhteisestä hyvästä ja pahasta, mutta samalla ei kiistetä, että hyvän ja pahan käsittelyssä on käytettävä myös älyä, jonka vihollisena kuvaillun kaltaista objektivismia pidän.

Juopunut äly

Posted on by kangasvalo

Kuuntelin erinomaista keskusteluohjelmaa psykoanalyysista. Kaksi näkökulmaa ottivat yhteen. Yhdellä oli todisteita, toinen puhui unista. Moni tieteenala saattaa olla olemassa vain siksi, että niissä koulutetaan älykkäitä ihmisiä uskomaan rakenteisiin, joiden kyseenalaistaminen on kehittyneellekin ajattelulle vaikeaa. Teesit opitaan, hyvinkin, mutta niiden taakse ei nähdä. Koulutusmankelista lopulta valmistunut ja työhön ryhtynyt uskoo sielunsa ja ammattinsa pitimiksi alan fundamentaaliseen totuuteen. Opitun oletettuun perushyötyyn takerrutaan tiukasti ja pohjimmiltaan kritiikittömästi. Moitteiden edessä todetaan alan olevan niin kehittynyt, että se korjaa itseään, vaikka mikään järjestelmä luonnossa ei pysty siihen, jos vahinko on tarpeeksi suurta. Kyse ei ole älyn heikkoudesta vaan sen vahvuudesta; vain älykäs ihmismieli pystyy tällaisten verkostojen luomiseen. Niihin sotkeutuminen lasketaan sivistykseksi siinä missä kyky ymmärtää tähtiä tai lukea sanoja.

Vielä vapaasta tahdosta

Posted on by kangasvalo

Jopa vapaan tahdon vastaisen argumentin kannattajat voivat loiventaa näkökulmiaan toteamalla, että totta kai on kausaalisuhteita (rikoksesta täytyy saada rangaistus), ihmisten täytyy tulla keskenään toimeen ja yksilöissä on monia piirteitä, jotka pyörivät tahdon – hyvän ja pahan – ympärillä. Tämä on liennytyspuhetta, jota puhutaan, jotta vältyttäisiin sanomasta: vapaan tahdon puute tarkoittaa nimenomaan sitä, että kukaan ei voi olla vastuussa mistään ja mielekkäitä kausaalisuhteita ei ole, koska vastuu on olennaisesti sidottu vapauteen. Tämä on vielä järkähtämättömämpi oivallus kuin hyvän ja pahan puute. Silti rikoksista tuomitaan erilaisia rangaistuksia myös sen perusteella kuinka vastuullinen tekijä on ollut: on itsesuojelua, tappoa, murhaa monissa asteissa. Olosuhteiden selvittämiseen käytetään valtavasti miestyötunteja ja resursseja. Jos vapaan tahdon puute otetaan kirjaimellisesti, rikosoikeudessa tuomiolla on teko, ei tekijä, ja rangaistus langetetaan teolle. Tutkijat selvittävät, mikä teko oikeastaan oli identiteetiltään. Tekijä joutuu sitten ottamaan vastaan tekoon suunnatun symbolisen vastateon.