Avantgardessa on se etu verrattuna arthouseen, että vaikka kokeelliset elokuvat liukuisivat estetiikassaan banaliteetteihin, ainakin ne ovat silloinkin keskimäärin omaperäisempiä ja kauniimpia katsella. Ei ole mitään kuivempaa kuin länsimaisia festivaalinäytöksiä varten tehty arthouse-elokuva, joka menettää iskukykynsä omaan kuvakieleensä – hitaita katseita, vielä hitaampia kameroita, kumpikin korvaamassa sisältöä. Pidän kiinnostavampana ja kokeilevampana jatkuvassa liikkeessä olevaa Hollywood-studiofilmiä kaikkine tuotteistuksineenkin, vaikka en ole senkään estetiikan ylin ystävä ja myös se on usein vailla mielihyvää. Hitaus ei itsessään ole puute vaan sen epäinspiroiva käyttö. En ole voinut katsoa esimerkiksi Jia Zhangken elokuvia kyllästymättä viimeistään puolivälissä enkä ole koskaan välittänyt suurimmasta osasta Michelangelo Antonionin elokuvista – pidän Antonionia merkittävämpänä vaikutteena tässä vuosikymmenestä toiseen kestävässä trendissä, joka uhkaa latistaa hyvätkin eri puolilta maailmaa kohoavat taiteilijoiden äänet samanlaisiksi. Kutsun näitä Rakkautta & Anarkiaa -draamoiksi. Nicolas Winding Refnin Only God Forgives (2013) olisi tämän ilmaisun parodia, jos ei olisi tehty tosissaan, mikä tekee siitä kammottavan osuvan esimerkin, erityisesti kun sitä on höystetty lapsellisella freudilaisella psykologialla ja järkyttäväksi kontrastiksi tarkoitetulla väkivallalla, joka lähinnä uuvuttaa. Toinen esimerkki on Sofia Coppolan koko ura.
Kategoria: Elokuva
La belle noiseuse: Divertimento
Divertimento (1992) on Jacques Rivetten La belle noiseusen sisarteos, joka on koostettu nelituntisen pääteoksen vaihtoehtoisista otoista ja leikattu uusiksi. Pituutta elokuvalla on vain pari tuntia.
Vanha Frenhofer (Michel Piccoli) etsii kadonnutta ideaa ja yrittää maalata nuoresta Mariannesta (Emmanuelle Béart) muotokuvan, jolle on antanut mielessään nimeksi La belle noiseuse tunnetun huoran mukaan.
Malli päätyy myös tuntemaan itsensä sellaiseksi nähtyään lopputuloksen, joka on niin kaunis että sitä on kauhea katsella. Viisaasti elokuva jättää lopullisen teoksen näyttämättä jalkaterää lukuun ottamatta.
Taiteilija on kannibaali, joka syö ihmisiä ja paskantaa teoksia, joista muodostuu hänen uransa. Siten hän selviytyy. La belle noiseuse on elokuva luomisen vaikeudesta siinä missä Thomas Bernhardin Vanhat mestarit on romaani kritiikin välttämättömyydestä. Kritiikki ei ole tärkeää, mutta se on liian kirkkaasti näkevien selviytymiskeino, oire, seuraus paskaan tukehtumisesta.
Parivaljakko – erityisesti Divertimento – on lähestyttävintä Rivetteä. Siitä lyhyemmän filmin nimi. Tuttuja teemoja muista teoksista on mukana. Taiteen ja todeksi käsitetyn yhteinen luonne on teemana. Rakkaudella on iso osa hahmojen olemisessa. Rivetten koko uran kestänyttä kiinnostusta teatteriin kuvaavat tekniset yksityiskohdat (teoksen musiikittomuus, kameran staattisuus) mutta sitäkin enemmän inhimillinen draama, paljaus “lavalla” eli taiteilijan studiossa.
Kuvat maalauksen luonnosten synnystä on leikattu pois. Elokuvan rakenne muuttuu näin olennaisesti. La belle noiseuse on kuvaus taiteilijan luomistyöstä. Divertimento on kertomus mallin hyväksikäytöstä.
Tarina johon haluaa uskoa
Kirjoitin Laajakuvaan taannoin jutun autismidokumentista Salainen metsäni, jossa esitin teoksen sisältämän informaation olevan epämääräistä ja perustuvan enemmän taikauskoon kuin tieteeseen.
Elokuva käsittelee kritiikittä fasilitointina tunnettua menetelmää, jossa vaikeasti autistisen tai kehitysvammaisen ihmisen kättä ohjailee toinen henkilö. Lukuisissa valvotuissa kokeissa on todistettu fasilitoijien ohjaavan kättä tietoisesti tai tiedostamattaan itse.
Nyt osana autismisäätiön järjestämää “Keppulikuuta” pidetään Helsingin Kino Sherylissä 22. ja 23. huhtikuuta autismitietoisuutta lisäävä elokuvafestivaali, josta tuli mainos myös Laajakuvan toimituksen postilaatikkoon.
Festivaalin ohjelmistossa on myös Salainen metsäni. Elokuvan jälkeen elokuvantekijöille on varattu tunnin mittainen keskustelumahdollisuus. Autismisäätiö ei mainoksen mukaan ota vastuuta elokuvantekijöiden mielipiteistä.
Haluan edelleen muistuttaa, että fasilitointi on leikkimistä ihmisten tunteilla. Lievimmillään siinä annetaan vaikeasti vammaisen omaisille väärää toivoa. Pahimmillaan siinä käytetään toisen ihmisen mieltä ja kehoa hyväksi.
Aiheesta on tehty Suomessakin tutkimus, jonka tulokset puhukoot puolestaan.
Väärän informaation levittäminen ei ole tietoisuuden eikä tiedon edistämistä. Se estää oikeiden ja hyväksi havaittujen terapioiden ja teknisten apuvälineiden kehittämistä ja käyttöönottoa.
Fasilitoinnin kannattajat usein kärjistävät ja syyllistävät metodia epäileviä syrjinnästä ja ihmisarvon kiistämisestä. Miten ihmisarvoa edistää, että tekstiä tuottamaan kykenemätöntä henkilöä käytetään välineenä päämäärän sijasta?
Tapahtuman taustalla olevan Autismisäätiön nimi antaa mielikuvan virallisesta, jopa lääketieteellisestä toimijasta. Kyseessä on kuitenkin yksityinen taho, joka mainostaa toimintansa perustuvan autismin asiantuntemukseen.
Miksi nämä asiantuntijat eivät näe elokuvan esittämisessä ja siitä käsien pesemisessä moraalista ristiriitaa omien pyrkimystensä kanssa? Millaista asiantuntemusta levittää Salainen metsäni -elokuvan julkinen esittäminen?
Ymmärrän, ettei autismista ole tehty paljoa elokuvia. Halutaan näyttää kaikki, mitä on saatu aikaan. Taiteen ja kunnioituksen nimissä ei suljeta ketään ulos.
Samalla luotetaan liikaa katsojan medialukutaitoon. Mihin ei selvästi ole luottamista, kun katsoo millaista moskaa fasilitoinnin nimessä on voitu jo tähän mennessä julkaista. Ihmiset haluavat kauniita tarinoita. Totuudenpuhujasta voi tulla monien mielissä ilkimys ja ilonpilaaja.
Kuten jo alkuperäisessä jutussa perustelin, on vaikeaa pyyhkiä ennalta luotua mielikuvaa jonkun asian totuudellisuudesta, kun se on kerran totuutena esitetty. Ilmiötä kutsutaan yliluottamusharhaksi. Elokuvan esittämisen aiheuttamia vahinkoja sen nähneiden asenteissa on jo nyt vaikeaa oikaista.
Jään odottamaan tilanteen kehittymistä. Pahoin pelkään, että elokuva tullaan näkemään toiveistani huolimatta Ylellä (ainakin Helsingin Sanomien mukaan), vaikka esimerkiksi lafkan oman Prisma Studion blogisti on kuvaillut fasilitointia epäilyksettä harhailmiöksi. Lähetin asiasta kysymyksen Ylelle, jossa tiedustelin, miten totuus aiotaan tuoda esille elokuvan esittämisen yhteydessä. Kerron, kun olen saanut vastauksen.
Painotan lopuksi, siltä varalta, että joku tahallinen väärinymmärtäjä haluaa motkottaa: En pidä fasilitointiin uskovia ihmisiä pahoina tai tyhminä vaan vain ihmisinä, erehtyväisinä ja toiveikkaina. Minulla ei myös ole mitään elokuvan tekijöitä vastaan enkä pidä heitäkään ilkeinä tai typerinä.
Olen pitänyt asiaa esillä ja pidän vastakin ihmisoikeussyiden lisäksi siksi, että se on viime ajoilta selkein esimerkki paljon puhutusta valeuutisoinnista, jonka levittämiseen myös valtamedia syyllistyy, mutta ei näe malkaa omassa silmässään kritisoidessaan muita. Siksi aihetta kannattaa pohtia oikein huolella.
Kotiinpaluusta
Toisen maailmansodan loppupuolella Unkari on kaaoksen vallassa, maahan tunkeutuneet kasakat etsivät natseja ja heittävät summittain leireille kaikki kansallisuutta kyselemättä. Yksi nuori mies etsii tietä kotiin. Matkalla hän joutuu vangiksi ja tutustuu nuoreen venäläiseen sotilaaseen. Syntyy ystävyys.
Miklós Jancsó kuvaa Kotiinpaluussa (1964) historiaa virtana, jossa yksilö on kelluva karahka. Murhaaminen on lakonista; kyse on valtasuhteista, jotka ovat jatkuvasti läsnä myös arjessa, keskusteluissa ja eleissä, mutta Jancsó tiivistää eleet ja sanat ääritilanteiden edessä, esittää ne omat rajansa saavuttavassa muodossa, joista ei voi käydä edemmäksi: hyväksynnän, väkivallan ja vallankäytön rajankäyntinä. On yhdentekevää hyväksyykö kohtaloaan, jos lopputulos on sama.
Tarinassa kohdataan esimerkiksi mies, joka yrittää henkensä hädässä paeta vangitsijoitaan, mutta katsoja ei saa koskaan selville, mitä hänelle lopulta tapahtuu. Miehen pelokkaat kasvot jäävät mieleen, mutta hänet viedään venäläisten vankileirille, jonne päähenkilö ei joudu. Koska tarinan keskus on nuori unkarilainen sotilas, kamera seuraa häntä. Kaikki muut ihmiset katoavat historiaan, yksi nuori pelastuu väistämättömältä unohdukselta.
Kamerasilmä Jancsón elokuvissa on litteää ja avaraa laajakuvaa, mutta silti sen ulkopuolelta tulee jatkuvasti näkyviin asioita, joita edes sen näkökenttään ei mahdu. Usein yllätykset tulevat sellaisesta kulmasta, josta kuvaruudussa näkyvän ihmisen pitäisi ne nähdä. Mutta näin ei tietysti ole, kameran silmä alistaa kaiken siinä nähtävän. Vain se, mikä ilmestyy kameran eteen on todellista.
Mitä kuvaruudun ulkopuolella tapahtuu todella ja mitä ei riippuu ohjaajan mielivallasta. Joskus iso ihmisjoukko voi olla näkymätön ja äänetön kunnes on liian myöhäistä, toisaalta joskus kuvaruudun ulkopuolelta kuuluu laukauksia, jotka luultavasti surmaavat hieman aiemmin nähdyt ihmiset, joita ei enää nähdä kuvissa koko elokuvan ajan. Tekijäryhmä rikkoo näin jatkuvasti oletetun todellisuuden rajoja. Uhkaavaa vaikutelmaa korostaa Unkarin maasto, leimallisesti pusta ja suurien metsien puute.
Myös tämä esteettinen rajaus on ironinen ja kriittinen näkemys historiasta, siitä kuinka sitä käytetään katsomiseen muka laajasti ja silti aina rajaten. Kun päähenkilönkin tarina jää jollain tapaa kesken, ironia ja tarinan koskettavuus saavuttavat lakipisteensä.
Love Exposuresta
Kovin liikuttava on aikomus; esimerkiksi kun mietin Sion Sonon ohjaamaa elokuvaa, joka tunnetaan lännessä nimellä Love Exposure (2008). Nelituntinen teos on oikeastaan katastrofi. Siihen on yritetty sisällyttää kaikki, jolloin kaikki jää puolitiehen. Japanin yhteiskunnallinen kaaos on pinnalla. Täytyy olla sokea tai tietämätön, jos sitä ei elokuvan kielestä tunnista. Mutta kuvat jäävät välähdyksiksi ja raapaisuiksi. Kamera tarkentaa kulttien ja uskontojen aiheuttamiin traumoihin. Päähenkilö alkaa tehdä syntiä, jotta katolilainen pappi-isä voisi lähestyä lastaan. Vain likaan tuhriutuneen ja voipuneen voi nostaa käsivarsilleen. Vaaralliset new age -kultit ovat myös mukana. Niin katolilaisuus kuin new age on osa japanilaista undergroundia, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti; kristityt pakenivat vainojen aikaan maan alle, Korkein totuus teki vuonna 1995 kaasuiskun metroon.
Sukupolvien ja sukupuolten välit ovat kiristyneet. Ihmiset katsovat toisiaan ruutujen läpi. Päähenkilö kavereineen kuvaa tyttöjen pikkuhousuja salaa hameiden alta. Rakkaustarina on banaali. Ehkä siksi se on elokuvan nimen mukaisesti “paljaana”. Kolmiodraama, jos siitä voi puhua, kehkeytyy tirkistelevän päähenkilön, patoutunutta vihaansa purkavan lähitaistelulajien taitajan ja seksuaalisesti hyväksikäytetyn kulttijohtajan välille.
Love Exposure on massiivinen möhkäle jotain. Kirjallisuusmaailmassa vastine olisi Moby Dick. Liikutun kovasti kummastakin teoksesta. Taiteilijan aikomus, mahdottomaksi tuomittu yritys tehdä teos jostain, yhtä hyvin kaikesta kuin jostain tietystä, tekee Love Exposuresta isomman kuin itse elokuva. Se on todiste tekijöidensä uskalluksesta, arpi leijonankesyttäjän kasvoilla.