Katsoin Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan (2017). Odotetusti elokuvassa korostetaan kuinka pohjimmiltaan tavallinen, keskiluokkainen mies Touko Laaksonen oli. Hänellä nyt vain sattui olemaan tällainen hiukan erikoinen piirre itsessään, vähän kuin kyseessä olisi joku harrastus.
Erityisesti sotaveteraaniuden näkökulma nostetaan esiin kerta toisensa jälkeen hyväksyttävän kunniallisen kansalaisen merkkinä.
Seksuaalisuus jää lyhyinä väläyksinä näytetyksi jörnimiseksi puistoissa ja yksityisasunnoissa. Poliisien hyökkäykset keskeyttävät ne kuin Keystone Cops -elokuvassa konsanaan.
Elokuva jättää vähemmälle Laaksosen taiteen esittelyn. Ratkaisu huvittaa, koska Tom of Finlandin taide on huomattavasti kiinnostavampi ja merkittävämpi asia kuin hänen kuviteltu elämänsä. [1]
Tiukkapipoisinkin katsomossa lähes unohtaa, kuinka Toukon fetisistisissä piirroksissa karhumiehet rakastelevat toisiaan hyvin graafisesti. Fetisismin juuret natsiunivormuissa sivuutetaan.
Tilalle loihditaan nallukkamaisen lempeää Village People -meininkiä. Kuva ihmisen seksuaalisuuden ulottuvuuksista jää todella, todella ohueksi, vaikka seksuaalisuus on elokuvan pääasia ja kaikki kietoutuu sen ympärille. Kuva homoudesta identiteettinä jää harhailemaan animaalisen himon ja ihmisoikeuskysymysten väliseen sumuun.
Olen vanhanaikainen. Suosin roisimpaa homoeroottiseen kuvastoon liittyvää kamaa, esimerkiksi Jean Genet’n ja William S. Burroughsin kirjoja sekä Luther Pricen videotöitä, kuten hänen installaatiotaan Sodom (1989). Niissä tuntuu lihallinen ruumis ja ruumiillisuudesta ylös kohoava henki.
Nämä ovat homoseksuaalisen taiteen historian merkkiteoksia ja siitä outoja, ettei niitä välttämättä olisi lainkaan helpompi julkaista tätä nykyä.
Suostuisiko esimerkiksi mikään iso taidegalleria Suomessa ottamaan Pricen avantgardistista homopornoa esitykseen? Pidettäisiinkö Burroughsin näkemystä seksuaalisuudesta liberaalissakin yhteiskunnassa edelleen liian ronskina, uhkaavana ja maskuliinisena julkaistavaksi jonkin muun kuin pulp-lafkan kautta?
Silti Burroughsin, Pricen ja Genet’n teokset saavat minut ymmärtämään moninaista seksuaalisuutta paremmin kuin korostetun tavallinen lgbt-draama uusioperheistä – kuten takavuosien Oscar-ehdokas, kertakaikkisen puiseva The Kids Are All Right (2010) – koska en ole kiinnostunut keskiluokkaisista perhedraamoista heteroseksuaalisinakaan versioina.
Tarkoitukseni ei ole tietenkään sanoa, etteikö seksuaalisuuden kenttä ole valtava. Olen yhtä lailla tietoinen, että Pricen installaation kaltainen reteää paneskelua ja autofellaatioita esittelevä kollaasi tulisi välittömästi kielletyksi umpikonservatiivisessa yhteiskunnassa.
Samoin ymmärrän, että Tom of Finland -elokuva on tehty enemmän äitini ikäpolvelle jonkinlaisena valistusprojektina, ei itselleni ja nuoremmille, mutta ei kai sen silti täydy tarkoittaa näin hajutonta ja mautonta kokonaisuutta?
En voi olla ainoa, jonka mielestä siirtymä poikkeuksellisuudesta tavanomaisuuteen on aivan saatanan tylsää.
Konservatismi ja liberalismi muuttavat eri asioita eri keinoin mutta kohti samaa yleistä hyväksyttävyyttä, kohti keskiluokkaa ja vakaata perheyksikköä. Yksinäisille susille ja pimeytensä kanssa painiville on enää vähän tilaa.
Asiaa sivutaan vloggaaja ContraPointsin eli Natalie Wynnin mainiossa videoesseessä The Darkness (2019), jossa hän käsittelee mustan huumorin merkitystä. Wynn, jonka tausta on filosofiassa ja joka on itse transnainen, pitää turvallisuutta ymmärrettävänä vaatimuksena.
Mutta, hän argumentoi, myös pimeydelle, haavojen ja lian näyttämiselle, on oltava olemassa oma tila. Jos yksillä on oikeus turvaan, on toisilla oltava oikeus ristiriitaan, joka ei ole sovitettavissa; se on kiinnostavan taiteenkin elinehto. Ihmisen on sisäsiistin “ryhmän edustajan” lisäksi saatava olla itsensä.
Jos alkaisimme vaatia läheisiltä ystäviltä samaa korrektiutta kuin julkisuuden henkilöiltä sosiaalisessa mediassa, emme enää pystyisi dialogiin läheisimmissä suhteissamme vaan etäännyttäisimme ja lopulta tuhoaisimme ne.
Taiteelta vaaditaan helposti myös sitä mikä mielletään korrektiksi, vaikka se on hankalassa asemassa. Tavallaan taide on julkista puhetta. Samalla se on kuitenkin taiteilijan itseilmaisua, sensuroimatonta puhetta juuri sinulle, ei laumalle. Se on ymmärrettävä yksityiseksi, löydetyksi puheeksi, ja nähtävä omana alueenaan.
Seksuaalisuuden vapautumiselle on käynyt kuin vuosisatojen mittaan kaikelle manifestitaiteelle. Kun se omitaan valtakulttuuriin, sen estetiikka nujerretaan. Terävimmät kulmat hiotaan. Etsiessään hyväksyntää suuntaus lakkaa puhuttelemasta.
Siis ei likaa, ei aitoja ristiriitoja. Vähemmistöiltä kiistetään ihmisyyden moninaisuus.
Syy tähän typistämiseen on selvä. Uuskonservatiivinen trolliarmeija käyttää heikkouksia ja synnilliseksi kokemaansa armotta hyödykseen omassa propagandassaan. Valitettavasti sen hinta on, että sarasvuolainen keskitien huomiotalous on tullut todeksi.
Jotta huomiota saisi, on muututtava valtakulttuurin kaltaiseksi ja alettava puhua sen ehdoilla. Jopa vähemmistöjen luomilta teoksilta halutaan monokulttuuriin sovitettavissa olevia, yleisesti hyväksyttyjä, helposti myytäviä ratkaisuja.
[1] Markkinahumua on ilmassa. Voin jo kuvitella, kuinka tappavan tylsä tuleva Tolkien-elokuva on. Niin ääneen naurattavan Hollywoodilta moni Tomppa-elokuvan kohtauksista tuntuu. Jessica Grabowski näyttelee Laaksosen siskoa Kaijaa huonosti liukuen kirjakielestä puhekieliseen sävyyn siksakkia. Pekka Strang pääosassa onnistuu kohtuullisesti, mutta Lauri Tilkanen hänen kumppaninaan on karisman musta aukko, olemassa vain kuollakseen siististi pois. Kari Hietalahti on homoja vainoavana viranomaisena silkkaa Ihmebantua. Kuvaus on kauttaaltaan ankean ruskeaa silauksella harmaata. Elokuva välittää katsojalle kohtausten välillä kuluneiden vuosien määrän heikosti, vaikka repliikeissä on elämäkertaelokuville tyypillisen pökkelöä TIEDÄTHÄN, ETTÄ JOUDUIN OSTAMAAN MUSTASTA PÖRSSISTÄ JUUSTOA -tyylistä täysin epäluonnollista replikointia, jolla jahdataan autenttista ajankuvaa. Tämä muistuttaa Kjell Westön kaltaisten umpitylsien kirjailijoiden harrastamaa tuhertelua, jossa kuvaillaan 30-luvun karkkipaperin ulkonäköä puoli sivua vain, jotta lukija ymmärtäisi, että taustatyötähän se perkele on tehnyt. Mitään yllättävää tässä ei ole, koska Karukoski on Suomen yliarvostetuin ohjaaja ja täysi keskinkertaisuus, käsikirjoittaja Aleksi Bardy taas elokuvasta toiseen ihmisten kummallisuuksia ihmettelevä Kaspar Hauser, jonka kellarivankilana on ollut televisio, koska mikään muu ei selitä sitä, että hänen henkilönsä ovat kävelleet suoraan saippuaoopperoista ja muropaketeista.
