Avainsana: väkivalta

Hajamerkintöjä vallan ympäriltä

Posted on by kangasvalo

Taiteilijat puhuvat usein tavalla, jota kutsumme erään ystäväni kanssa “lempeyspuheeksi”. Termi on kollektiivinen. Tosiasiassa sen alle mahtuu paljon kaikenlaista.

Lempeyspuheessa korostuu usein hoiva. Siinä etsitään sisäisiä vastauksia, halutaan kasvattaa kukkia niin metaforallisesti kuin kirjaimellisesti ja keskittyä anteeksiantoon. Siinä kielletään tai jätetään osallistumasta sekä kontekstualisoidaan radikalismia uudelleen välittämisen kautta. Siis puretaan hierarkioita.

Lempeyspuheessa poliittinen aktivismi on jatkuvaa ja ajattelevaa, mutta siinä ei ole perinteisessä mielessä yhteiskunnallisen radikalismin ulottuvuutta. Se ikään kuin ohittaa kokonaan järjestelmät. Valta on sille kirosana, koska valta tarkoittaa hyväksikäyttöä. Sen sijaan lempeyspuhe kieltää koko perinteisen vallan olemassaolon.

Lempeyspuhe syntyy tarpeesta olla aktiivinen jotenkin, viestiä ympäristölle omasta aktivismistaan, joka on kytköksissä taiteen ja kulttuurin ilmiöihin. Se on signalointia, ei välttämättä hyvesignalointia, mutta signalointia yhtä kaikki.

Lempeyspuhe on uutinen “äideistä, jotka kutovat lapasia protestiksi sotaa vastaan”.

Tai se on puiden istuttamista omalle pihalleen, jota ei voi pitää vain puiden istuttamisena, vaan radikaalina poliittisena aktiona.

Sekä “oman kehon kuuntelua” ja “muiden kehojen hyväksyntää sellaisena kuin ne ovat”, erityisesti jos kyse on fetissin asemaan nostetuista vammaisista, ylipainoisista, mustista, ruskeista tai transkehoista.

Lienee selvää, mistä on kyse. “Henkilökohtainen on poliittista” on ymmärretty lempeyspuheessa niin, että “politiikka ei voi olla muuta kuin henkilökohtaista”.

*

Mietin lempeyspuheen kohdalla aina mittakaavoja, sillä sen vaikutukset ovat subjektiivisuutensa vuoksi lilliputin kokoluokkaa verrattuna todelliseen yhteiskunnallisia oloja muokkaavaan politiikkaan.

Kaikki mikä tapahtuu nytkin maailmalla tai Suomessa on erityisen voimakkaasta vallankäytöstä johtuvaa. Oman elämän tuunaamisella ei ole siihen muuta kuin korkeintaan reaktiivinen, omia kolhuja pehmentävä vaikutus.

Valtaa taas ei voi viime kädessä muuttaa, kaikkien muiden keinojen loputtua, kuin väkivallalla. Tämä on valtaakin kamalampi sana, jota lempeyspuheessa vältetään vielä kärkkäämmin.

Lempeyspuheessa on mukana enemmän kuin vähän sitä, että niin valta kuin väkivalta nähdään dualistisesti yksinomaan maskuliinisina asioina. Sitävastoin lempeys ja hoiva ottavat vastapainoisesti naisellisen (tai ylipäänsä “toiseutetun”) muotin. Näin vastustetaan patriarkaattia, jolle kuitenkin luovutetaan yksinoikeus valtaan ja väkivaltaan kuin hopealautasella.

Tämä häiritsee minua, sillä epäilen olevani päinvastaista mieltä. Voiko tosiasiallinen vastarinta edes tarkoittaa muuta kuin että myös muiden voimien on osattava ajatella valtaa ja väkivaltaa omina aseinaan? Välineet eivät tee kaltaisekseen, jos ihminen osaa käyttää niitä oikein.

Pasifismilla ei voiteta ainoatakaan sotaa, sillä Gandhin ajoista on tultu eteenpäin maailmaan, jossa kansanmurhaaminen ei herätä laajaa kansainvälistä vastustusta vaan on jokaisen puhelimella ja näyttöpäätteellä olevan katsojan silmässä. Se on vain yksi imagokysymys, jota voi pohtia uuden ilmakypsentimen hankkimisen ja YouTuben selaamisen välissä. Katsoja tyytyy katsomaan poispäin.

*

Lempeyspuheen vetoavuus nuoriin ja poliittisesti valveutuneisiin yksilöihin on ymmärrettävää. Kieltäytyminen osallistumasta poikien peleihin voi tuntua aluksi radikaalilta, kuin alkaisi pelata Monopolia Kimblen säännöillä. Siten se tuntuu näennäisen voimakkaalta poliittiselta aktilta. Ongelma on kuitenkin sama kuin vasta kirjoittamaan ryhtyneiden radikaalien kielikokeilijoiden viritelmissä: kieltä ei voi rikkoa ennen kuin sen säännöt tuntee läpikotaisin ja osaa käyttää niitä.

)Tietäisittepä sen määrän nuoria kirjoittajia, jotka ovat valmiita puolustamaan huonoa kieliasuaan perustelemalla sitä kokeilevuudella.(

))Se määrä on vuodesta toiseen vakio. Kun yksi viimein oppii, toinen syntyy tilalle.((

Subjektivistinen radikalismi voi kuitenkin olla realistinen vaihtoehto vasta silloin, kun järjestelmä on tuhottu sen omilla aseilla. Hajotusprosessia ei kuitenkaan haluta aloittaa, koska aidossa vallankumouksellisuudessa menettää liian paljon. Keskimääräisen ihmisen elämä on liian mukavaa. Ei ole suuri salaisuus, että kulttuurikentällä poliittisesti äänekkäimmät ovat myös ihan hyvin toimeentulevia eivätkä kenenkään muunkaan tavoin valmiita tinkimään omista mukavuuksistaan vain ideologisten pikkuseikkojen vuoksi. Lempeyspuhe on helppo vaihtoehto tälle porukalle, koska sitä ei voi haastaa. Sillä siinä ei ole mitään haastettavaa. Sen voittaa yksinkertaisesti ohittamalla sen.

Tavallaan lempeyspuhe on jatketta menneiden vuosikymmenien vasemmistopasifismille. Isot pojat ja tytöt eivät välitä lempeyspuheesta, koska se on vastustajilta sopivasti aikaa vievää puuhastelua, joka ei heiluta status quoa mihinkään suuntaan. Ei pankkiiria pelota taiteilijan henkinen performanssi vaan Baader-Meinhof, niinkin paljon, että vaikka (pseudo)vasemmistolaiset tätä nykyä ovat nössöintä kuviteltavissa olevaa sakkia, on nämä pakko kerta toisensa jälkeen maalata vastapuolen toimesta 70-luvun karmeiksi stallareiksi. Pelon illuusion luomiseksi, äänestäjien haalimiseksi, tyhmien jymäyttämiseksi.

Mitä vastarintaa on sellainen, jota vihollinen ei edes pelkää oikeasti?

Lempeyspuheessa radikalismi on kutistunut subjektivismiksi, joka ei halua perehtyä perinteiseen valtaan, ei halua koskea väkivaltaan eikä sillä ole kytköstä poliittisen päätöksenteon realiteetteihin. Joissain tapauksissa se jopa hylkää mielenosoitusten kaltaiset eleet arvottomina. Mitä realistisia keinoja vaikuttaa sillä sitten on?

Kenties yksityiselämässä harjoitettu lempeys antaa poliittisesti aktiivisille ihmisille voimaa jatkaa, mutta silloin minun on vaikea nähdä siinä eroa mindfulnessin kaltaiseen tehokkuusajatteluun, jossa ihmisen on opittava pysähtymään, jotta tämä jaksaa myöhemmin paiskia töitä kolme kertaa kauheammin. Tosin sitä enemmän epäilen lempeyspuheen olevan tosiasiassa passivoivaa, intellektuellien sanahelinää, jonka korusanoihin pukemaa elämää suurin osa ihmisistä tosiasiassa elää. Minustakin on nautinnollista ostaa levyjä, maata nojatuolissa, kuunnella juuri ostamaani musiikkia silmät kiinni, syödä suklaata ja ehkä nukahtaa. Tai katsoa yleisurheilua tai tehdä hyvää ruokaa, jota syön samalla, kun vilkuilen kissanpentuvideoita. Olen kai silloin itselleni lempeä. Oikeasti olen laiskuri ja vaatii aikamoista itsensä huijaamista kehystää laiskuudestani poliittinen aktio. Sillä toisin kuin teoreetikot luulevat, olen varma siitä, että valtaosa suomalaisistakaan ei koe elämäänsä uudessa uljaassa maailmassamme jatkuvasti osallistamaan pyrkivänä vaan päinvastoin passivoivana ja jopa lamaannuttavana. Toisin sanoen lempeyspuhe tuntuu unilääkkeiden myymiseltä narkoleptisille.

Lempeydestä puuttuu yhteiskunnallis-reaalinen sanoma. Siis sellainen, jota voi hyödyntää aseena muita vastaan siinä maailmassa, jossa viedään lapset päivähoitoon, maksetaan verot, ihmetellään palkankorotuksia, jotka eivät seuraa inflaatiota, kirotaan alati nousevaa bensan hintaa, käydään läpi avioeroa tai käydään nukkumaan tietäen, että vieraan valtion sodan uhka on todellinen. Toisin sanoen siitä, niin kuin monesta muustakin asiasta, puuttuu toivo.

Humanismissa on kiellettyä kutsua jotain todellisuudesta erkaantuneeksi, koska todellisuudenhan määrittää kukin ihan itse. Itselläni tällaisia estoja ei onneksi ole. En voi tiivistää lempeyspuheen herättämiä mielikuvia oikein muuten kuin lapsellisuudeksi. Kaikki poliittisen realismin ohittava mutta poliittisuuttaan viestivä sisältö on karmaisevan lapsellista. Leikkiä vakavilla asioilla. Minun on mahdotonta nähdä, miten solipsismi auttaa muiden ihmisten ahdingossa. Eikä politiikkaa (politiká, kirjaimellisesti kaupunkien asiat) ole olemassa puhtaan henkilökohtaisella tasolla. Se on valtakysymys ja olemassa vain suhteessa muihin.

*

Maailmanlaajuisten väkivaltakonfliktien joukkoon on liittynyt jälleen kerran Uganda: 200 simpanssia käy tällä hetkellä sisällissotaa, joka johtuu siitä, että yksi simpanssien joukko on päättänyt, että sen territorio ei yksinkertaisesti kuulu liian vieraan tuntuisille naapurilauman simpansseille, vaikka nämä kaksi ryhmää olivat ennen osittain limittäiset.

Kummankin lauman yhdistäneen avainsimpanssin kuolema oli luultavasti liikaa. Jäljelle jäi enää vieraus.

Hän oli simpanssien Tito.

*

Olen pohtinut, että oliko IRA:n ja Sinn Féinin tapa toimia “hankaluuksien” aikana esimerkki ainoasta tehokkaasta ja samalla radikaalista keinosta aiheuttaa yhteiskunnallinen muutos länsimaisessa demokratiassa; siinä väkivalta ja politiikka toimivat yhteistyössä ja ajoivat samoilla vankkureilla mutta hoitaen eri tehtäviä. Toinen ajoi, toinen piteli haulikkoa. Niin rauhanomainen toiminta kuin väkivallan välineet kuuluivat suureen työkalupakkiin.

Tuumailuni on eräänlainen epäpyhä sopimus Frantz Fanonin (joka uskoi väkivallan psykologiseen vapautukseen) ja Hannah Arendtin (joka piti väkivaltaa vallan vastankohtana) välillä.

IRA laski aseensa vuonna 2005. Lopputulemasta voidaan olla montaa mieltä. Ison-Britannian entisen pääministerin Tony Blairin mukaan lopputulos oli tappio kaikille mutta eri tavoin. Tulkitsen kuitenkin, enkä liene ainoa, että aseet laskettiin, koska tarpeeksi tavoitteita koettiin saavutetuksi realistisessa kontekstissa. Pohjois-Irlannista ei tullut vasemmistolais-nationalistista tasavaltaa, mutta se sai lopulta aikaiseksi kelvollisen kompromissin Englannin ja laajemmin Ison-Britannian kanssa. IRA oli tehnyt tehtävänsä, jota politiikka tuki. Nyt Sinn Féinin ajamalle politiikalle oli tarpeeksi tukea ilman terrorin sivutoimintaa.

Sinn Féin on nykyisin Pohjois-Irlannin suurin puolue ja nousi pari vuotta sitten yllättäen myös Irlannin (jossa sillä ei ole ollut valta-asemaa vuosikymmeniin) toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja samalla opposition pääpuolueeksi.

Taiteilijat ja muut intellektuellit kommentoivat mielellään, että politiikkaa voidaan tehdä tehokkaasti myös ruohonjuuritasolla. Jos kaikesta tähän kirjaamastani ei ole tullut ilmi, en usko tällaiseen teleologiseen todistukseen. Se on silkkaa omille oivalluksille runkkaamista. Tosiasia on, että kokonaisten kansakuntien elämään vuosikymmeniksi eteenpäin vaikuttavaa politiikkaa tehdään edelleen kabineteissa ja erilaisilla taistelukentillä. Vaikuttaa siltä, että jos haluat politiikkaa, varaudu sotaan.

Vihan päivä

Posted on by kangasvalo

Eliisalla on ongelma, lapsuudesta asti mukana kulkenut toivottomuus. Isä on lähtenyt, äiti on hysteerinen ja itsekeskeinen kusipää. Eliisa itse on elänyt tahdottomana läpi elämänsä, kunnes päätyy naimisiin tylsän Askon kanssa, jolle synnyttää kaksi lasta, Lahjan ja Aarteen, joita rakastaa ja ei rakasta. Asetelma on tyypillinen. Ulospäin kaikki on hyvin. Tosiasiassa niskassa painavat mielenterveysongelmat ja rahahuolet. Perheen kassasta päävastuussa oleva Eliisa ei voi myöntää perheelleen heidän olevan vararikon partaalla. Rahaa ei riitä asuntolainan lyhennykseen, laskuihin tai mihinkään muuhunkaan kuin ruokaan. Lopputulos on selvä, Eliisa syöttää pirtelössä yliannostuksen unilääkkeitä koko perheelleen, poimii autotallissa lojuvan aseen ja tappaa perheensä ja itsensä. Tämä ei ole juonipaljastus, asia kerrotaan takakannessa ja on selvä ensimmäisestä sivusta alkaen.

Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.

Vihan päivä on teemoiltaan kiinnostava, klaustrofobinen tarina, jonka lähes pilaa suomalaiselle romaanitaiteelle kummallisen tyypillinen, runollisiin korkeuksiin kurkottava koivuklapiproosa. Koivuklapiproosan ongelma ei ole ytimekkyys, siis lyhyt ja tiivis ilmaisu, vaikka sitä siitä usein pilkataan. Paljon raskauttavampaa on, että joka toinen virke pitää sisällään “tarkan” huomion tai “kauniin” sanankäänteen, jossa ulkoisesti havaitulle annetaan kiertoteitse ilmaisu, joka ylevöittää sitä, viis siitä onko havainnon tekevällä henkilöllä siihen realistisesti kyvykkyyttä tai ei. Toisin sanoen kertomukseen luodaan tekosyvällisyyttä ja muka-merkityksiä maailman oletettuja todellisuuksia paljastavalla kaunopuheisuudella, jonka barokkimaisia kiemuroita proosan lyhytvirkkeisyys korostaa groteskiuteen asti. Eliisa on siis varsin koristeellinen puhuja ja ilmaisultaan kirjallisen kiertelevä ollakseen joukkosurmaa suunnitteleva mielenterveysongelmainen. Kirjallisuuden taikaa, sano.

Haluan lisätä, että koivuklapi ei ole suomalaisten miesten yksinoikeus. Edellinen kritiikkini huomioon ottaen myös naisoletetut kirjoittavat koivuklapia sydämensä kyllyydestä, he vain kyllästävät sen toisenlaisella krumeluurilla eli pidemmillä virkkeillä.

Pääskysen hahmot elävät, niin kuin hänen näennäisesti valoisammassa Sielut-teoksessaan (Tammi, 2015), klaustrofobisesti kuvatussa keskiluokkaisessa maailmassa, jossa yliopistoseikkailuiden jälkeen vanhemmat asettuvat omakotitaloihin kasvattamaan lapsia, katsomaan televisiota ja odottamaan etelänlomia. Vaivaannuttavinta on, etten ole varma, onko tämä asetelman kauhistuttavuus ollut kirjailijan tarkoitus.

Vihan päivässä ei ole ahdistavinta päähenkilön kokema toivottomuus vaan siihen johtavat syyt. Eliisa ei osaa hakea itselleen apua, toisaalta hän kokee tarvetta olla normaali. Hän hylkää yliopistoaikaisen (ja kömpelösti tarinaan kirjoitetun) naispuolisen kumppaninsa, ainoan ihmisen joka on rakastanut häntä täydellä vilpittömyydellä, ja tyytyy keskinkertaiseen Asko-nimiseen aviomieheen, jonka kanssa he elävät Porvoossa. Suomenruotsalainen naapuri lekottelee onnellisena riippumatossa samalla, kun Eliisa ampuu perheensä haulikolla.

Lyhytromaanin nimi on monitahoinen. Dies Irae on mahdollisesti Tuomas Celanolaisen (n. 1200–1270), Latino Malabranca Orsinin (?–1294) tai jonkun huomattavasti vanhemman tahon kirjoittama latinankielinen hymni tuomiopäivästä ja silloin koittavasta niin elävien kuin kuolleiden sielujen punnitsemisesta. Teksti oli kauan tärkeä osa katolilaista sielunmessua, ja se on siksi luonnollisesti osa monia läntisen klassisen musiikin sävellyksiä. Toisaalta nimi voi viitata Carl Theodor Dreyerin (1880–1968) samannimiseen, erinomaiseen elokuvaan vuodelta 1943, jossa noitavaino ja tuomituksi tulemisen pelko ajavat päähenkilön katkeraan marttyyriuteen.

Eliisa ei silti puhu viimeisestä päivästään vihan vaan ilon päivänä. Valehteleeko hän? Onko vihan päivä jokin toinen päivä? Onko sillä kuitenkin uskonnollinen merkitys, jota ei pidä sotkea surmaan? Vai voivatko ilo ja viha sotkeutua keskenään? Näennäisen levollinen kerronta on kontrastissa monien sävellysten raivoon kuten Mozartin (1756–1791) sävellyksen lisäksi tunnetuimmassa Verdin (1813–1901) versiossa:

Myös Dreyerin elokuva on täynnä raivoa. Se on kertomus eräänlaisesta hengen totalitarismista. Samoin Pääskysen kirja, vaikka se kuvaa näennäisesti masennusta. Viimeisillä hetkillään protagonisti ajattelee olevansa pian vapaa “kylästä” ympärillään, sillä häpeä “kylän” edessä ajaa häntä tekoonsa vähintään yhtä paljon kuin mielessä elävä mustuus. Vielä päähenkilöäkin ahdistavampi on Pääskysen luoma kuva keskiluokkaisen keskimääräisestä maailmasta, joka ajaa päähenkilön kurjuuteen kuin ainoan henkilön, johon hän teoksessa ilmeisesti samastuu: naapurin kapisen kissan.

Samalla on huomioitava, että Pääskynen kuvaa päähenkilönsä toiminnan vain masennuksen kautta. Tämä on, kikkailevan kielen lisäksi, teoksen suurin särö. Silkka masennus ja häpeä eivät perhesurmaamiseen riitä eivätkä aja siihen. Eliisa kuvataan rakastamassa lapsiaan erillisinä ihmisinä itsestään, mikä ei ole psykologisesti täysin tosi kuvaus ihmisestä, joka aikoo seuraavaksi syöttää yliannostuksen jälkikasvulleen ja ampua heidät, jotta he voivat olla yhdessä seuraavassa maailmassa.

En ole varma tässäkään tapauksessa, onko Pääskynen ollut tarkoituksellinen. On huomioitava, että teos on kuvattu Eliisan näkökulmasta ja hänen ehdoillaan. Jos ajattelen kyynisesti, Pääskynen on kirjoittanut humaania proosaa, jotta voisimme nukkua yömme rauhassa ja armossa, kuitaten tapahtuneen tuntemalla empatiaa tappajaa kohtaan. “En hyväksy mutta ymmärrän”, on hyvä tuutulauluhokema. Päämääränä lässytys ei ole millään tapaa mielenkiintoinen vaan pornografinen sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis kamaa, jota lahjotaan Finlandia-ehdokkuuksilla, jos ymmärrätte yskän. Niin Vihan päivälle myös kävi.

Jos ajattelen myötäsukaisemmin, Eliisa on epäluotettava ja epäsympaattinen kertoja, kaunokirjallisessa kaunopuheisuudessaan narsistinen tai epävakaa, sillä lähinnä persoonallisuushäiriöinen tai hoitamattomalla tavalla psykoottinen on valmis kiistämään toisten ihmisten toimijuuden ja kykenevä suunnitelmallisuuteen, jossa vie niin lapsensa kuin puolisonsa mukanaan helvettiin. Kenties tähän teoksen nimi viittaa; teko on Eliisan kosto tylsälle puolisolle, lapsille joita ei tosiasiassa halunnut, vittumaiselle äidille, lähteneelle isälle, Suomen Pankille, verovirastolle, nimismiehelle, presidentille, Porvoolle ja koko rottamaiselle maailmalle.

Samalla Eliisan rakkaus lapsiaan kohtaan puhuu ensimmäisen vaihtoehdon puolesta ja sen, että Pääskynen ei tunne tarpeeksi hyvin ihmisen psykologiaa, koska tietämyksen sijasta on päättänyt ymmärtää tunteilla tekoa, jonka selitys on pohjimmiltaan vähemmän kaunopuheinen ja enemmän banaali tai tavoittamaton kuin usein myönnetään. Kaunokielisessä kulttuuripuheessa hehkutetaan mielellään, että fiktio auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että kirjailijat ovat luonnostaan suuria ihmistuntijoita. Useimmat eivät ole. Edes psykologit, lääkärit ja papit eivät ole, vaikkakin todennäköisemmin kuin kirjailijat. Tunne ei ole tiedon väärti, koska tunnemme samoissa tilanteissa toisin kuin muut ihmiset, tavalla jolle olemme jo varhain ehdollistuneet, vaikka yrittäisimmekin jakaa toisillemme tunteemme puhumalla.

Lyhytromaanista puuttuu Michael Haneken (s. 1942) elokuvan Seitsemäs manner (1989) kaltainen transgressiivinen haastavuus, siis haluttomuus selittää väkivaltaista tekoa sanallakaan. Pääskysen teoksessa käsittämättömälle annetaan selitys, vähän liian helppo, vaikka kiinnostavimmassa taiteessa selitykset ovat yleensä aivan muita kuin humanistisia, lähempänä reaalista.

Aurinkoanus

Posted on by kangasvalo

This shit is fucking stupid. But I fuck with it. It’s provocative. This is like the trap rap of philosophy
– anonyymi L’anus solairen äänikirjaversion YouTube-kommentissa

Hänessä on jotain pohjattoman surullista, tyypissä, joka kertoo tuijottaneensa päivittäin valokuvaa tuhannen viillon kuoleman kokeneesta kiinalaisesta rikollisesta, miehestä, joka nyljettiin elävältä.

Kuka tahansa, joka on kyseisen valokuvan nähnyt, tietää, että vaatii aivan erityistä luonnetta voidakseen katsoa sitä lumouksen vallassa vapaaehtoisesti.  En linkitä, kuva löytyy netistä Wikimediasta, jos sen haluaa nähdä.

Georges Bataille (1897–1962) oli perverssi sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän fantasioi väkivallasta, ja kuten kuka tahansa älykäs ihminen, joka pelästyy tällaisia piirteitä itsessään, hän rationalisoi niitä tavallaan, mystiikalla, filosofialla. Surrealismia hän yritti tuhota sisältäpäin, mikä kai onnistui, sillä André Breton (1896–1966) piti häntä liian vaarallisena, vaikka surrealismin oli kai tarkoituskin olla vaarallista…

L’anus solaire (1927, julk. 1931), Aurinkoanus, on yksi järkeistämisen yritys. Todellisena transgression airuena teksti on jokaista ismiä ja aatosta vastaan sosialismista dialektiikkaan, surrealismista estetiikkaan.

Aurinkoanuksen tärkein periaate on, että “jokainen asia on toisensa parodia”. Bataille palautuu tässä Maurice Blanchot’n tavoin kielen tapaan referoida itseään. Tätä seuraa ymmärrys siitä, että sanoille rakennetut teoriat eivät ole kauhean vakaalla pohjalla, vaikka meille vakuutellaan jatkuvasti toista.

Ihminen etsii jotain sisäelimiä myllertävää elämystä sanojen takaa, itsestään, persoonastaan, ja Bataillelle sitä jotain on erotiikka… Joka pitää sisällään monta asiaa, ei siis vain reisiin asti yltäviä silkkisukkia ja läpikuultavia alusvaatteita vaan vaikkapa

auringonsäteen, joka koskettaa merta

tai

kaiken elämän banaalin kokemuksen, joka muodostaa ristiriitaisen täyttymyksen pohjan

tai

haaveen yhtyä 18-vuotiaan tytön anaaliin samalla, kun oma kurkku tulee leikatuksi.

” An abandoned shoe, a rotten tooth, a snub nose, the cook spitting in the soup of his masters are to love what a battle flag is to nationality.
An umbrella, a sexagenarian, a seminarian, the smell of rotten eggs, the hollow eyes of judges are the roots that nourish love.
A dog devouring the stomach of a goose, a drunken vomiting woman, a slobbering accountant, a jar of mustard represent the confusion that serves as the vehicle of love.”

Tämä on kaikki “pahaa”, kirjallista ilmaisua, jonka häijyys ei ole sitä, että se kuvailee jotain raadollista ja epäporvarillista ja antiklerikaalista vaan myös sitä, että se on kirjoitusta, joka myöntää oman eksessiivisyytensä, turhuutensa. Kirjallisuuden pahuus on kirjallisuudessa itsessään, siinä, ettei kirjallisuus synny kuin joutilaisuudesta, sanoo jokainen sosiaalisessa mediassa omaa “työtään” innokkaasti korostava vaikuttaja-kirjailija mitä tahansa.

Bataille kirjoitti kirjallisuudesta ja pahuudesta teoksen, jonka periaatteita selittää tiettävästi ainoassa säilyneessä televisiohaastattelussaan 1950-luvun lopulla. Kirjoituksen lopussa keskustelu linkattuna.

Ymmärrän Bataillen keskustelussa esittämiä ajatuksia siinä suhteessa, että en saa paljoa irti kirjallisuudesta, joka ei esitä jotain ristiriitaa. Taide on kutsu tehdä rikos eli pitää hauskaa, se on turvallisin ja jollain tasolla välttämättömin tapa olla moralistien silmissä “paha”, sinkoutua kohti sitä, joka jäisi muuten sanomatta, toteuttamatta.

He jotka kirjoittavat vain turvallisuudesta käsin ovat tylsimyksiä, eivät tietoisesti eivätkä tietämättään, mutta ovat yhtä kaikki. Skaala on toki laaja. Voi olla tylsä kaiken ymmärtävällä ja halailevalla tavalla tai olemalla fasisti. Ihmettelenkin, mikä ajaa ihmisen edes kirjoittamaan asioita, jotka eivät pakota lukijaansa ristiriitoihin… Paitsi käsitys omasta erinomaisuudesta, mainitun erinomaisuuden puolustaminen, luulo siitä, että on joku sivistyksen esitaistelija ja kirjoittaminen haarniska…

Suspiria (2018)

Posted on by kangasvalo

Jumalaton sekasotku, sitä Luca Guadagninon uusin kauhuelokuva on. Olin nähnyt häneltä aiemmin tylsänä pönötyksenä pitämäni I Am Loven (2009), enkä välitä Dario Argenton alkuperäisestä tyylitellystä giallosta. Syy katsomiseen oli, että edes etäisesti lupaavalta tuntuvia (kauhu)elokuvia ei valitettavasti usein näe isolta kankaalta. Remake ottaa vielä huomattavasti isomman askeleen saatanalliseen suuntaan kuin 70-luvun alkuperäisteos. Siitä ja väkevästä noitailusta nautin. Viime ajoilta hyvä vertailukohta on Chilling Adventures of Sabrina (2014–). Sarjakuva siis, en ole tv-sarjaa katsonut.

Yhdysvaltalainen tanssinopiskelija, Susie Bannon (Dakota Johnson), saapuu Länsi-Berliiniin tanssikouluun. Hän on heti luonnonlahjakkuus ja saa pääroolin koulun pääesityksessä. Tanssikoulu on tosiasiassa noitien yhteisö, joka valmistautuu tulevaan sapattiin. Ulkopuolella on vuosi 1977, krautrock soi, David Bowie hengailee kaupungissa ja eletään saksalaista syksyä: kommunistiradikalistinen RAF on kaapannut Saksan työnantajien liiton pomon, vanhan natsin Hanns Martin Schleyerin. Valtio ei tällaista kauaa katsele, ja sosiaalidemokraattinen liittokansleri Helmut Schmidt pistää kovan kovaa vastaan.

Tanssikoulua pyörittäviä noitia tämä ei sen kummemmin hetkauta, heillä on omat vaaralliset kahinansa. Tässä elokuvan ensimmäinen käsittämättömyys; sen sijaan, että katsojan useimpien elokuvien tapaan annettaisiin ymmärtää pienestä vihjeestä tapahtumien tausta, ei Suspiria jätä muistuttamatta, missä mennään. Ulkoisten ja sisäisten valtapelien rinnakkaisuutta hierotaan naamaan. Mikä ulkona merkitsee patriarkaalisen järjestyksen kriisiä, näkyy sisällä matriarkaalisen vallanvaihdon kipuiluna.

Tai jotain. Suspiria on teemoiltaan, estetiikaltaan ja rakenteeltaan niin joka puolella, että siitä tulee avantgardea vahingossa. Se on kai kuvaus feminististen valtarakenteiden muutoksesta noitien valmistautuessa tärkeään sapattiin, toisaalta poliittisen ilmapiirin historiallisesta kärjistymisestä. Mikä jottei, sekoitetaan mukaan vielä vanhaa kunnon pop-psykologiaa, tällä kertaa jungilaisen symboliikan muodossa! Tilda Swinton saa luvan esittää kolmea roolia, joista yksi on miespuolinen, psykiatrina työskentelevä vanhus, muut kaksi noitia joista yksi näyttää 50-luvun beatnikiltä ja toinen sulaneelta muovisotilaalta. Freudin ego, superego ja id? En tiedä, koska elokuva haluaa samalla myös kovasti kertoa jotain holokaustista. Tragedian sivuteitse kokeneelle psykiatrivanhukselle on annettu nimeksi Klemperer ja noidat kertovat hänen tehtävänsä olevan todistajuus ja ei helvetti. Kamera pyörii vinhaa vauhtia ympäri, 150-minuuttisessa elokuvassa tapahtuu jatkuvaa salamaskarvaamista Michael Bay -hengessä ja joukossa on pari todella ilkeää väkivaltakohtausta, joista ensimmäistä katsoessa minun oli pakko siristää silmiäni. Taustalla ulisee Thom Yorke. Jossain välissä myös loitsitaan. Ja kyseessä on tanssielokuva. Ei tällaista behemotia voi ottaa vakavasti. Ei tarvitse olla kyyninen huomatakseen Suspirian olevan paikoin vatsaa vääntävän vakava, sitten campia sillisalaattia.

Englanti on rajallinen kieli, ja kun luen kritiikeistä, että elokuva “explores” Saksan historiallista tilannetta, en voi pistää sanavalintaa kuin kliseisyyden tai historiallisen tietämättömyyden piikkiin; joskin inhoan elokuvien kutsumista “tutkielmiksi” muutenkin, niin kuin sana antaisi ylimääräistä akateemista uskottavuutta. Suspiria ei “explore” mitään, se esittää suorasukaisesti, että tässä on Baader-Meinhof-ryhmä, joka yritti kaataa oikeiston markkinaliberaalin järjestyksen ja joka lopulta kukistettiin; eikä kuitenkaan kehtaa suoraan sanoa, mitä mieltä asiasta pitäisi olla. Samalla noitien yhteisössä on tapahtumassa vallankumous, jonka seurauksena vanha demokraattisesti valittu mutta epädemokraattisesti toiminut valta tuhotaan alkutekijöihinsä, tosin puolueettomat sivustakatsojat voidaan säästää ja tämän elokuva esittää… hyvänä? Historiallinen tosiasia toki on, että väkivaltaisissa vallankumoustilanteissa pelkkä johtajan surmaaminen ei yleensä riitä vaan on tuhottava koko vastustava rakenne, mutta että tähän sanomaan törmää yhdysvaltalaisrahoitteisessa arthouse-kauhussa… Erikseen myös muuten korostetaan, että vanhoista noidista hyvänä jätetään henkiin rouva Marks. Hänen etunimeään ei paljasteta, epäilen sen olevan Carlina.

Amazonin rahoittama elokuva tuskin kutsuu tekemään kanssaan vallankumousta, mutta Suspiriassa on niin monta pientä elementtiä, että edellä esittämäni tulkinta on pinnistämättä mahdollinen, eikä sen sanoma tule siitä selvemmäksi, jos sellaista edes on. Onpa elokuvassa myös kohtaus, jossa noidat esittävät tanssiteoksen Volk. Sana yhdistetään Saksan historiassa, erityisesti niin sanotun Vergangenheitsbewältigungin aikana, neutraalien sävyjen lisäksi myös nationalismiin.

Selkeästi vääriä tulkintoja on hankalaa rajata pois, tosin täytyy olla henkisesti laiska, jos näkee elokuvan antifeministisenä kritiikkinä, kuten jotkut ovat tehneet. Noitien yhteisö on paralleeli ja fantastinen, ja sen sukupuolellinen rajaus on olemassa korostaakseen naisten historiallisesti vähäisiä mahdollisuuksia päästä valtaan. Heidän keskinäiset skismansa ovat heidän heikkouksiaan noitina, vallanpitäjinä, ei naisina. Sitä paitsi olen kuullut niin monta kertaa perusteetonta lässytystä “naiseuden voimasta”, joka liitetään tanssiin, että kun Suspiriassa tanssilla kirjaimellisesti tapetaan ihmisiä, olin hihkua riemusta. Kas siinä on sitä feminiinistä voimaa!

Pohjimmiltaan nautin elokuvasta, vaikka en voi suositella sitä kenellekään. Omakaan iloni ei ole varauksetonta. Pidän armottomuudesta ja ainutkertaisuudesta, mutta elokuva sisältää paljon kaikkea peittääkseen yksittäisten huomioidensa sisällöttömyyden. Huonosti yhteen sopiessaan palaset muodostavat vahingossa kokeellisen mosaiikin. Se on elokuvan pelastus. Niin kuin rinnuksille nakkikiskalla käyvä spurgu, Suspiria pakottaa minut ottamaan kaiken huomioon armotta, vaikka en saa mitään selvää sen mongerruksesta.

Posted on by kangasvalo

Tänään kirjakaupasta linja-autopysäkille saapuessa näin, kuinka juopunut keski-ikäinen mies haastoi riitaa hoikan nuoren miehen kanssa. Nuorukainen oli lukiolainen tai hiukan vanhempi. Vanhempi mies haisi pahalta, lippalakki päässä, silmälasit. Myös nuorella miehellä lasit, siisti, hiljainen olemus. Ruumiinrakenteiden puolesta he olisivat voineet olla sukua. Oli vaikeaa sanoa, mistä sanaharkka oli syntynyt, parivaljakon ympärillä piirissä nuoren miehen ikäisiä tyttöjä, jotka tirskuivat välikohtaukselle kovaan ääneen, kuin se olisi sketsi. En kiinnittänyt asetelmaan hetkeksi huomiota, vastasin Whatsapp-viestiin. Sillä hetkellä oli hymyilleen ja maltillisesti käyttäytyneen nuoren miehen kasvoille ehtinyt syttyä raivo. Hän kävi juopon päälle, vanhempi mies kaatui selälleen viereeni. Sitten samaan kuvioon menossa minä. “No, no, no nyt loppuu!” Hurjistunut ilme nuorukaisen kasvoilla oli heti poissa, eläin pakeni silmistä aivoihin, tilalle tuli ilme, joka kieli häpeästä ja kiivaasta teon oikeutuksen vakuuttelusta itselle, väkivaltaa tehty tarpeettoman maskuliinisuuden osoituksena, naisten nauru kuulostanut korviin vääränlaiselta; juoppo istui maassa omasta miehuudestaan häpeissään ja vajavaisena, heitti tyhjän oluttölkin tielle autojen sekaan. Tapahtunutta karmeampi jatko, juopunut istui omiaan mutisten pää käsissään, asetuin hänen ja riitakumppanin väliin tietoisesti, merkiksi siitä, että rajaa ei ylitettäisi uudestaan. Esitin tutkivani bussien aikatauluja. Humaltunut nousi vielä kerran, levitti kämmenensä kauas toisistaan kuin halatakseen ja huudahti “minä olen tässä!” ohitseen kävelevälle pariskunnalle, joka jatkoi keskusteluaan osoittamatta eleelläkään, että mies todella oli siinä, olemassa. Heidän perässään ihmisten laumat, joiden sekaan kaikki katosimme, ja linja-auto, johon muiden mukana nousin.