This shit is fucking stupid. But I fuck with it. It’s provocative. This is like the trap rap of philosophy
– anonyymi L’anus solairen äänikirjaversion YouTube-kommentissa
Hänessä on jotain pohjattoman surullista, tyypissä, joka kertoo tuijottaneensa päivittäin valokuvaa tuhannen viillon kuoleman kokeneesta kiinalaisesta rikollisesta, miehestä, joka nyljettiin elävältä.
Kuka tahansa, joka on kyseisen valokuvan nähnyt, tietää, että vaatii aivan erityistä luonnetta voidakseen katsoa sitä lumouksen vallassa vapaaehtoisesti. En linkitä, kuva löytyy netistä Wikimediasta, jos sen haluaa nähdä.
Georges Bataille (1897–1962) oli perverssi sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän fantasioi väkivallasta, ja kuten kuka tahansa älykäs ihminen, joka pelästyy tällaisia piirteitä itsessään, hän rationalisoi niitä tavallaan, mystiikalla, filosofialla. Surrealismia hän yritti tuhota sisältäpäin, mikä kai onnistui, sillä André Breton (1896–1966) piti häntä liian vaarallisena, vaikka surrealismin oli kai tarkoituskin olla vaarallista…
L’anus solaire (1927, julk. 1931), Aurinkoanus, on yksi järkeistämisen yritys. Todellisena transgression airuena teksti on jokaista ismiä ja aatosta vastaan sosialismista dialektiikkaan, surrealismista estetiikkaan.
Aurinkoanuksen tärkein periaate on, että “jokainen asia on toisensa parodia”. Bataille palautuu tässä Maurice Blanchot’n tavoin kielen tapaan referoida itseään. Tätä seuraa ymmärrys siitä, että sanoille rakennetut teoriat eivät ole kauhean vakaalla pohjalla, vaikka meille vakuutellaan jatkuvasti toista.
Ihminen etsii jotain sisäelimiä myllertävää elämystä sanojen takaa, itsestään, persoonastaan, ja Bataillelle sitä jotain on erotiikka… Joka pitää sisällään monta asiaa, ei siis vain reisiin asti yltäviä silkkisukkia ja läpikuultavia alusvaatteita vaan vaikkapa
auringonsäteen, joka koskettaa merta
tai
kaiken elämän banaalin kokemuksen, joka muodostaa ristiriitaisen täyttymyksen pohjan
tai
haaveen yhtyä 18-vuotiaan tytön anaaliin samalla, kun oma kurkku tulee leikatuksi.
” An abandoned shoe, a rotten tooth, a snub nose, the cook spitting in the soup of his masters are to love what a battle flag is to nationality.
An umbrella, a sexagenarian, a seminarian, the smell of rotten eggs, the hollow eyes of judges are the roots that nourish love.
A dog devouring the stomach of a goose, a drunken vomiting woman, a slobbering accountant, a jar of mustard represent the confusion that serves as the vehicle of love.”
Tämä on kaikki “pahaa”, kirjallista ilmaisua, jonka häijyys ei ole sitä, että se kuvailee jotain raadollista ja epäporvarillista ja antiklerikaalista vaan myös sitä, että se on kirjoitusta, joka myöntää oman eksessiivisyytensä, turhuutensa. Kirjallisuuden pahuus on kirjallisuudessa itsessään, siinä, ettei kirjallisuus synny kuin joutilaisuudesta, sanoo jokainen sosiaalisessa mediassa omaa “työtään” innokkaasti korostava vaikuttaja-kirjailija mitä tahansa.
Bataille kirjoitti kirjallisuudesta ja pahuudesta teoksen, jonka periaatteita selittää tiettävästi ainoassa säilyneessä televisiohaastattelussaan 1950-luvun lopulla. Kirjoituksen lopussa keskustelu linkattuna.
Ymmärrän Bataillen keskustelussa esittämiä ajatuksia siinä suhteessa, että en saa paljoa irti kirjallisuudesta, joka ei esitä jotain ristiriitaa. Taide on kutsu tehdä rikos eli pitää hauskaa, se on turvallisin ja jollain tasolla välttämättömin tapa olla moralistien silmissä “paha”, sinkoutua kohti sitä, joka jäisi muuten sanomatta, toteuttamatta.
He jotka kirjoittavat vain turvallisuudesta käsin ovat tylsimyksiä, eivät tietoisesti eivätkä tietämättään, mutta ovat yhtä kaikki. Skaala on toki laaja. Voi olla tylsä kaiken ymmärtävällä ja halailevalla tavalla tai olemalla fasisti. Ihmettelenkin, mikä ajaa ihmisen edes kirjoittamaan asioita, jotka eivät pakota lukijaansa ristiriitoihin… Paitsi käsitys omasta erinomaisuudesta, mainitun erinomaisuuden puolustaminen, luulo siitä, että on joku sivistyksen esitaistelija ja kirjoittaminen haarniska…