Avainsana: runous

Gilgameš kuolee

Posted on by kangasvalo

‘The people [of Uruk] I shall have mourn [and lament you,]
the thriving people [I shall fill full of woe for you.]
After you are gone [my hair will be matted in mourning,]
clad in the skin of [a lion I shall wander] the wild.’

At the very first glimmer of brightening dawn,
[Gilgamesh arose and entered his treasury.]
He undid its sealings, inspected the gems:
obsidian, carnelian, [lapis lazuli,] … alabaster.

Gilgameš on päähenkilö jälkipolvien samalla nimellä tuntemassa vanhassa eepoksessa. Jos luet tätä blogia, olet kuullut nimen ainakin joskus. Jos et, niin kyse on yksi vanhimmista säilyneistä ihmiskunnan kirjallisista tuotoksista, kotoisin noin neljän tuhannen vuoden takaa, Persianlahden rannalta, Mesopotamiasta.

Luultavasti kertomus on vanhempaa perua. Ensimmäisiä fragmentteja siitä löytyi 1850-luvulla kaivauksissa Niniven kaupungista. Teksti ei ole säilynyt kokonaan, ja sen ehjin tunnettu muoto on kirjoitettu akkadiaksi. Kokonaisuutta on täydennetty muun muassa sumerinkielellä sittemmin löytyneillä runoilla.

Historiallinen Gilgameš oli luultavasti Urukin kaupungin hallitsija alueella, joka on nykyään Irakia, lähellä Eufratia. Päädyttyään eeppisen runoelman aiheeksi hän on mitä ilmeisemmin ollut jo tuolloin myytin tasolle nostettu, kunnioitettu ja mahtava mies.

Gilgameš, eeppinen runo, on kertomus voittamattomuudesta, joka taipuu kuolevaisuudeksi. Gilgameš, nimihenkilö, on suuri prinssi, kuningas, mahtava ja jumalten veroinen. Hänen ystävänsä on Enkidu, villimies, joka on mielestäni tarinan kiinnostavin hahmo. Gilgameš kohtaa karvaisen, alastoman ja sivilisaatiolle vieraan Enkidun matkoillaan. Kohtaaminen ei ole aluksi suotuisa. Miehiseen tapaan nämä väkivahvat hahmot ratkaisevat erimielisyytensä painimalla keskenään, kunnes Enkidu häviää. Mutta pian heistä tulee rinnakkain kulkevat ystävät. Yhdessä he teurastavat Ishtarin härän. Enkidu ei pidä kaupungista, jossa Gilgameš on kotonaan. Jo aiemmin hän on langennut Gilgamešin lähettämän pyhän prostituoidun, Shamhatin, ansaan ja harrastanut hänen kanssaan seksiä. Enkidusta tulee seksiaktin myötä sivilisaatioon kesyyntynyt ja vieraantunut eläinystävistään, mutta alkanut muutos ei ehdi täydellistyä. Gilgamešin kaltaista Enkidusta ei koskaan tule, koska hän kuolee – ei kuten mies kuolee, taistelussa, vaan tautiin.

Kun villimies kuolee, jotain murtuu Gilgamešin sisällä. Hän ei ole enää se suuri mies, jollaiseksi hän luuli itseään. Hän on pettynyt ja sureva olento, joka raastaa itsensä rikki ystävänsä ruumiin äärellä ja rakentaa jalokivistä muistomerkin (kts. lainaus, Andrew Georgen käännös). Häneen iskee kuoleman pelko, maatumisen pelko, sillä ystävänsä kuolemassa hän on nähnyt, kuin peilistä, kuoleman silmästä silmään.

Gilgameš ei suostu hyväksymään kuoleman todellisuutta, joten hän matkustaa maailman ääriin, meren laidalle, voidakseen tulla kuolemattomaksi. Toisin kuin irralliset sumerilaiset runot aiheesta, eepoksen säilynyt versio ei pääty Gilgamešin kuolemaan, mutta sitäkin voimakkaammin se välittää tunteen siitä, että jokaisen meistä on kuoltava. Pysähdymmekö todella koskaan ajattelemaan sitä, että lähes kaikki ympärillämme on kuolleiden aikaansaannosta? Elämme ruumiiden keskellä ja ennen pitkää myös meistä tulee sellaisia.

Tätä inhimillisempää kokemusta ei ole pystytty esittämään myöhemmissä taiteissa. Kaikki tarpeellinen elämää varten on tässä: tietoisuus kuolemasta. En väitä, että kaikki mitä teemme on olemassa työntääkseen ajatuksen kuolemasta kauemmas. En väitä kuoleman olevan “arvoitus”. Kuoleman merkityksellisyys on siinä, että se on ratkaistu ajat sitten. Ainoa arvoituksellinen asia siinä on, että kaikki meistä eivät tahdo uskoa sen äärettömyyteen. Kuolema on piste virkkeen lopussa, ja kaikki tekemämme ohjaa meitä sitä kohti, kaikki yrityksemme selittää se kääntyvät viimein meitä vastaan.

Uskonnot ovat asia erikseen, sillä syyllistyvät tähän muutkin. Maailma on täynnä fyysikoita, jotka etsivät lohtua siitä, että palaamme kiertokulkuun atomeiksi. Täynnä filosofeja, jotka ajattelevat tekojemme pitävän henkeämme yllä, elämmehän ruumiiden ajattelemien ajatusten keskellä. Täynnä tekoälykehittäjiä, joiden mukaan voimme uudelleenrakentaa sielun ihmiselämän detaljeista. Kaikki nämä selitykset ovat Gilgameš meren laidalla yrittämässä päästä kuolemattomuuden ovesta sisään. Mutta ovi pysyy kiinni, koska Gilgameš ei pysty voittamaan edes omaa kehoaan, unentarvetta ja nälkää. Tämä on yhtä varmaa kuin se, että kaikki länsimaiset johtajat haluaisivat olla kuin Augustus, ehkä jopa Julius Caesar olisi halunnut olla kuin Augustus, mutta vain yksi mies pystyi olemaan Augustus, ja muun muassa siksi lainaus hänen testamentistaan on tämän blogin sivupalkissa. Ja hänenkin täytyi kuolla.

Kuolema ei ole Gilgamešissa, niin kuin monissa muissakaan varhaisissa kirjallisissa teksteissä, yhteiskunnallinen probleema vaan alkuvoima. Kun Enkidu kuolee, on se kuin Gilgameš itse kuolisi. Kohtaamamme toisen ihmisen kuolema on valmistautumista omaan kuolemaamme. Entä kun minun hetkeni tulee? on kysymys, joka käy kenen tahansa ajattelemaan kykenevän mielessä. Se on kysymys, johon ei ole olemassa todellista vastausta, mutta se on silti tärkein mahdollinen. Ihmisen on hyvä ajatella sitä, koska se luo perspektiiviä ja kannustaa katsomaan ympärilleen. Ehkä viimein auennein silmin.

Tylsyyden nollapiste

Posted on by kangasvalo

Entinen luistelija, joka ei ole runoilija ja jonka runokirja julkaistaan hänen kuuluisuutensa ja statuksensa vuoksi, saa tukkapöllyä maan tärkeimmän sanomalehden ja siten maan tärkeimmän kulttuurilehden kirjallisuuskriitikolta.

Kriitikko kirjoittaa juuri ne asiat, jotka arvasin hänen kirjoittavan. Arvasin tekstin koko sisällön lukematta teosta. Kun iso kustantamo julkaisee julkkiksen ennakkokohun siivittämää ja julkisuuteen vuotaneiden tietojen perusteella huonoa kirjallisuutta, se on aina epäonnistunutta samalla tavalla. Kyseessä ei ikinä ole kiinnostava katastrofi, eikä tekstiä voi pelastaa kukaan kustannustoimittaja. Hän voi vain korjata ilmiselvimmät kirjoitusvirheet tai ehdottaa joidenkin tekstien karsintaa.

Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, kirjallisuus on aitouden piilottamisen taidetta. Eli taitavaa valehtelua. Vain amatööri ei ymmärrä asian tolaa.

Samalla automaatiolla toimii keskustelua teeskentelevän näytelmän jatko. Julkisuuden tyypilliset puhuvat päät, medianarsistit, sellaiset, jotka eivät kirjallisuutta muutenkaan lue tai siitä puhu, ryntäävät puolustamaan Korpea.

Julkisuus on kovaa valuuttaa, sanan monessa mielessä “arvoa”, joka oikeuttaa minkä tahansa asian olemassaolon. Medianarsistit näkevät Korvessa itsensä, samastuvat. Kun Mikael Jungner puolustaa urheilijajulkkista kulttuurieliittiä vastaan, puolustaa hän samalla sitä eliittiä, johon itse kuuluu ja omaa valta-asemaansa. Sitä eliittiä, joka saa oman julkisuutensa suojamuurin takaa julkaista kirjoja milloin haluaa ja ilman kirjailijan identiteettiäkin kutsua itseään kirjailijaksi.

“Kuka muka lukee Hesarin kulttuurisivuja?” kuuluu Jungnerin kaltaisten sivaltavaksi tarkoitettu muka-pohdinto, ja vastaus on: He, joita runous kulttuurina ja kirjallisuus sosiaalisena ilmiönä vielä kiinnostavat. He haluavat tietää saavatko rahoilleen ja ajalleen vastinetta. Kysymyksen takaa voi lukea sen todellisen tarkoituksen: “Miksi ette ole kiinnostuneita minusta?”

Lumipallo jatkaa vyörymistään. Ilmiötä kommentoidaan ja selitetään kulttuurialan työntekijöiden toimesta. Jälleen kerran kritiikin tehtävää selitetään auki, vaikka kukaan kritiikkiä kritisoiva ei ole kiinnostunut kritiikin tehtävästä kirjallisuuden ja kulttuurin kontekstissa vaan oman valta-asemansa puolustamisesta ja oikeuttamisesta. Harvassa ovat vallankäyttäjät, jotka pitävät kriitikoista. Samalla kriitikot ja toimittajat ja monet taiteilijat eivät voi vastustaa itsensä esille tuomista kirjoittamalla kaltaisilleen auki jälleen kerran samat kulttuurin arvoa puolustavat asiat, jotka kaikki kiinnostuneet jo tietävät. Kaikki puhuvat toistensa ohitse.

Kritiikin vallan kieltämällä voi turvata oman selustansa ja heikon itsetuntonsa. Jungner, Tuomas Enbuske tai kritiikin asemasta jo aiemmin paasannut pikakahvimemegirl tietää vaistomaisesti, että tietynlainen kritiikki syntyy aina samasta lähteestä.

Mikael Jungner aavistaa, että tyyppi, joka kritisoi julkkisluistelijan teosta kirjallisesti arvottomaksi, saattaa puhua suljettujen ovien takana, että entisen demarin egolle tekisi hyvää joutua noloon onnettomuuteen, johon liittyvät jotenkin tieltä suistunut lannoitekuljetus ja nilkkoihin tippuneet housut.

Meemien tehtailija taas tietää olevansa pohjimmiltaan merkityksetön turauttelija, joka tarjoaa epärealistisen helppoja ratkaisuja ja kämäisiä iskulauseita (henkisesti) teini-ikäisille oikean kritiikin sijasta. Totuus sattuu, ja tietyt avainsanat saavat medianarsistit kuolaamaan Pavlovin koirina.

Ihmettelen lähinnä sitä, miksi Seppänen piti arviossaan teoksen julkaisua Otavalta vastuuttomana. Kustantamo ei vapaan sanan maassa ole vastuussa kenellekään muulle kuin omistajilleen. Runous ei myy, ja kustantamon tehtävä on tuottaa rahaa. On sen vuoksi päivänselvää, miksi Korven runoteos julkaistiin. Ehkä (vaikka tuskin) siitä syntyvällä tuotolla voidaan mahdollistaa jonkun rohkeamman valinnan julkaiseminen. Joka tapauksessa Otavalla hierotaan käsiä yhteen tästä tekaistusta kohusta, josta kaikilla pitää olla joku mustavalkoinen mielipide.

Oma mielipiteeni on, että aivan vitun sama. Korven kirja on näytteiden perusteella keskenkasvuista ja tyhmää moskaa. Sitä ei olisi pitänyt arvioida Hesarissa tai missään muuallakaan, sillä näin toimitukset vain noudattavat (median rakentamaa) narratiivia ja antavat teokselle arvon, jota sillä ei ilman kirjoittajan julkisuuskuvaa olisi. Puhdasta huomiotaloutta. Mutta ei opus nyt sentään mikään Mein Kampf ole ja unohtuu parissa viikossa.

Pohjimmiltaan haluan kai vielä kerran vinkaista, kuinka uskomattoman tylsää tämä kaikki on. Kaikki asetelmassa on mielikuvituksetonta ja kuollutta turruttavan tutuksi tulleella tavalla. Ei mitään uutta suomalaisessa kirjallisuudessa siis.

Railo

Posted on by kangasvalo

Törmäsin Kritiikin uutisia selaillessani 10 vuotta vanhaan Jukka Kemppisen (s. 1945) kirjoittamaan esseeseen Vain yhden kerran. Löytö hieman harmitti, sillä olin vain hieman aiemmin ajatellut kirjoittaa samasta aiheesta jonnekin, mutta olin samalla hyvin iloinen siitä, että juttu oli jo tehty.

Olin nimittäin epävarma. Ehkä olin vain kuvitellut aiheen “aiheeksi” ja olisin väärässä, koska ideani perustui impressioihin? Ehken olisi aikani emmittyäni koskaan kirjoittanutkaan, sillä vaikka en pelkää muiden ihmisten eriäviä mielipiteitä, en pidä perusteettomista väitteistä – erityisesti, jos ne tulevat omasta päästäni. Kemppisen kirjoitus ainakin vakuutti minut siitä, etten ole ollut yksin havaintojeni kanssa.

Esseen clou on, että suomenruotsalainen kirjallisuus, erityisesti runous, oli hämmästyttävästi edellä suomenkielistä kirjallisuutta koko 1900-luvun alkupuolen… Ja että tilanne ei ole kauheasti muuttunut sen jälkeenkään, vaikka suomenkieliset suomalaiset ovat joskus yrittäneet pysyä perässä. Ja usein kaikkea muuta:

Ruotsinkielinen kirjallisuutemme ei tehnyt mainittavaa vaikutusta suomenkieliseen yleisöön ja jäi teoksista päätellen huomiotta myös kirjailijoiltamme. Hellaakosken Jääpeili (1928) on yksinäinen poikkeus, kukaties myös arvostelun moittima P. Mustapään esikoisteos Laulu ihanista silmistä (1925).

[- -]

Suomen kirjallisuus oli joutunut maan itsenäistyessä liikeradalle, joka on sama kuin putoavan kassakaapin. Vuosien 1922–1924 sisäisten, etenkin armeijassa ja osittain hallinnossa ilmenneiden sekavuuksien ja toteutettujen puhdistusten jälkeen Suomi asettui asentoon, jossa kirjailijan kuului olla ilkeä, tietämätön ja ylpeä siitä. Ainakin osittain opportunistisesti lietsottu kieliriita levisi yliopistolta muuhun yhteiskuntaan ja sinetöi ruotsinkielisen kirjallisuuden lukkojen taakse sodan päättymiseen saakka.

[- -]

Lauri Viljanen ja Waltari tähyilivät prostitueerattuja Montparnassella, mutta kyllä totta puhuen oikein itkettää, kun tietää, että samaan aikaan Euroopan kaupungit kuhisivat sellaisia tekijöitä kuin James Joyce, Henry Miller, Ernest Hemingway, Gertrude Stein ja sata muuta. Meidän pojat ikään kuin tähystelivät omaa kikkeliään latinalaiskortteleissa Hotel de Suèdessä ja ihmettelivät, että noin pienikö se olikin. Pariisi taitaa olla kirjallisuudessa edelleen Matti Kurjensaaren ja Armas J. Pullan tyyppisten keveiden pakinoiden ja kertomusten kohde, ei muuta.

Kovaa tekstiä, aiheellista sellaista, ja suoraan sanoen nauratti muutaman kerran. Satun pitämään status quoa rikkovasta karkeudesta kulttuuriteksteissä. Se asettaa mittasuhteet kohdilleen. Tämän piirteen olen kyllä (ja kielenkääntäjänä mahdollisesti Kemppinenkin) omaksunut jostain muualta kuin kotoisesta kulttuurista, jossa ainoa hyväksyttävä tapa kritisoida on katkera marina selän takana. [1]

Luultavasti juuri historiallinen perspektiivi tai sen puute, siis rajallinen tietoni, olisi tehnyt omasta kirjoituksestani Kemppisen tekstiä huonomman. En olisi tajunnut huomioida sitä kieliriidan repivyyttä.

Koska teksti on ilmestynyt 2012, se ei huomioi esimerkiksi uutta suomalaisen runouden kehitystä, jossa on otettu aika tavalla harppauksia. Olen kokenut, että tässäkin kehityksessä on aiempien vuosikymmenten virheitä korjataksemme alettu ajaa takaa ulkomaisia haamuja. Tarkoituksena on ollut saada kirjallisuutemme pisteeseen, jossa voimme viimein omistaa oman tapamme katsoa. Hieman yli vuosikymmenessä on yritetty tehdä se työ, joka olisi pitänyt tehdä sadassa. Suomenruotsalaiset ovat velloneet kansainvälisen kirjallisuuden piimävellissä paljon kauemmin, keinotekoisia esteitä ei ole pinottu itse eteen.

Olenkin hämmästellyt suomenkielisten edelleen jatkuvaa suhteellista laiskuutta tutustua tai edes puhua suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta – ja monin paikoin olen itse syyllinen, vaikka yritän säännöllisesti paikata asiaa. Kieli erottaa maamme sisällä edelleen.

En tunne suomenruotsalaista kulttuuripiiriä tarpeeksi, mutta suomenkielisen tunnen jossain määrin. Olen naiivisti ihmetellyt, ettei edes suomenruotsalaisen kirjallisuuden parhaimmistoa käännetä suomeksi heti ilmestyttyään.

Poikkeuksiakin on. Paras viimeisen kymmenen vuoden aikana lukemani suomalainen runoteos (ehkä Raisa Marjamäen tekstejä lukuun ottamatta) on ollut suomenruotsalainen: Tua Forsströmin Anteckningar (Förlaget, 2018) eli Jyrki Kiiskisen kääntämänä Merkintöjä (Siltala, 2018). Se sentään tajuttiin kääntää samaan aikaan ruotsinkielisen julkaisun rinnalla. Kokoelma on kokonaisuutena lähes virheetön, mutta puhuu, toisin kuin moni muu viime vuosien kirjallinen runoteos, selkeästi ja ikuisesta aiheesta – joiden tarpeellisuudesta suomalaisessa runoudessa kirjoitin kolme vuotta sitten, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Isoista aiheista kirjoittaminen olisi tärkeää jo siksi, ettei runous kuolisi pystyyn sormiharjoituksiksi.

Suomenruotsalaiset runoilijat jäävät edelleen kääntämättä, vaikka historian olisi ainakin tässä suhteessa pitänyt opettaa meidät nöyriksi. Esimerkiksi Ralf Andtbackan Runeberg-palkinnon voittanutta Potsdamer Platzia (Förlaget, 2019) ei ole vieläkään saatu suomeksi ja saattaa olla, ettei saada koskaan. Moniko kehtaa myöntää, ettei ole lukenut sitä? Itse en ole.

Tarkalleen ottaen yhtäkään läänintaiteilijana toimineen Andtbackan teosta ei ole suomennettu kokonaan, vain näytteitä runokokoelmissa ja kulttuurilehdissä.

Ja tietty: jokaisen lukevan suomalaisen pitäisi osata edes auttavasti ruotsia, mutta vaikka asia olisi todellisuutta sinulle tai minulle (mitä se ei ole, ruotsini on korkeintaan keskinkertaista), se ei ole sitä monelle muulle. Ruotsin taito laskee suomea puhuvan ja suomeksi lukevan kansanosan keskuudessa jatkuvasti.

[1] Paino kulttuurilla sen jäykimmässä mielessä, koska toisin kuin keskiluokalta, duunareilta ei ole aivan täysin kadonnut kyky mustaan huumoriin ja vittuiluun kaikista ylhäältä tulleista valistus- tai tyhmennysyritysten pommituksista huolimatta. Ensin valistivat konservatiivit, sitten akateemiset stallarit, sitten jupit ja nyt kaupunkien liberaalit. Luultavasti seuraavaksi kosmopoliittinen oikeistonuoriso.

Loppu myöhäiskapitalistisille sanaleikeille

Posted on by kangasvalo

Luin Henrik Pathiranen teoksen olem (Poesia, 2021) ja tulin tulokseen: tässä on taas yksi raja jonka olen saavuttanut, raja suomalaiselle nykyrunoudelle, jonka jälkeen odotan jotain muuta tulevaksi.

Teos ei ole syyllinen mihinkään. Se oli vain viimeinen pisara äärimmilleen täyttyneessä altaassa.

Tarkalleen ottaen en jaksa kielikikkailua. En halua lukea tällaista muka-nokkelaa “hauskaa” enää ainuttakaan sanaa elämäni aikana:

“Oletan Olet A:n Luot A:n Luotan”

Tai tällaista Trainspotting-monologin unohdettua pikkuserkkua:

“ruskettuneeksi luultu on valkoihoiseksi hyväksytty // huoliteltu on / huoliteltu on terveempi / on luotettavampi, oikein ja parempi / hyvinvoiva iho on hyvinvointi ja pitkä ikä / on keskiluokkaisuus, kunnollisuus / on varakkuus ja tavoite // luokittelu–välttämättömyys–vapaus–odotukset // – –”

En saa oivalluksia siitä, että jotkut sanat muistuttavat toisiaan. Yhtä lailla en ole kiinnostunut lukemaan siitä, kuinka teksti heijastaa “keskiluokkaa”, “kehollisuuksia”, “tilallisuuksia”, “asettumisia”, “sukupuolellisuutta”, “lajienvälisyyttä” tai muuta itseparodiseksi käynyttä jargonia, jos teksti ei pysty lunastamaan näin isoja lupauksia.

Samaan syssyyn laskettakoon taajaan toistuva laiskuus, joka näkyy “yhteiskunnan” ja “myöhäiskapitalismin” automaatiolla esiin tulevassa syyllistämisessä; Kansan Uutisistakin saa lukea moniulotteisempaa näkemystä markkinataloudesta ja siitä, mitä se keskimääräiselle kansalaiselle merkitsee ja tekee.

Kuinka useasti jostain niin ohimenevästä kuin “aikalaisahdistus” voi enää tehdä teoksen? Olisiko aika kirjoittaa jotain kestävämpää?

Ja luojan tähden, en halua lukea enää yhdenkään runokokoelman yhteydessä siitä, kuinka se “tutkii” jotain. En takakansissa, markkinoinnissa, kriitikoilta.

On kuin ihmiset kaikkinensa – mutta kirjailijat erityisesti – kärsisivät kyvyttömyydestä sulkea pois se, mikä on trendikkäästi epämiellyttävää. Sen sijaan hyväksytyistä valituksen aiheista kaivetaan elanto. Laiska valitus aiheista joista suurin osa ei ole kelpoja, valitus sosiaalisessa mediassa, valitus runomuodossa, valitus romaanin muotoon puettuna. Mielen loskaisuutta, haluttomuutta esittää loppuun asti ajateltu väite.

Saarnan uhallakin: Polta kaikki, jos tulee pakottava tarve luoda kevään kahdeksastoista saman aiheen ympärillä pyörivä teos “kielen rajoista, lempeästä feminismistä ja kehollisuuden kokemuksista kapitalismin määrittämien ihmissuhteiden aikana”. Tai vastaavaa. Poista pahimmat sosiaaliset mediat, lue uutiset kerran päivässä, ole rohkeasti out of the loop. Huomaat pian, ettet menetä mitään. Sen sijaan saat.

Saat uutta aikaa jota on alettava täyttää jollain. Saat aivoituksille uudet radat, synapsit alkavat poksua muista syistä. Tulee oivallus: useimmat niistä asioista, jotka eivät muistuta itsestään jatkuvasti, eivät tunnu enää kriiseiltä vaan asettuvat uomiinsa median ansaintalogiikan mukaisina klikkiotsikkoina ja muina väärinä hälytyksinä. Alkaa kiinnostaa muu kuin minuus.

Hallittu kieltäytyminen on valinta, tuhoaminen jopa suositeltavaa, hylkääminen hyväksyttävää. Taiteilijan asemassa olevalla ihmisellä on lähes aina varaa kieltäytyä. Jos se tarkoittaa uran murenemista, hyvä, hyväksy ettei se ole tragedia vaan mahdollisuus.

Sanasi eivät ole sen arvokkaampia kuin toistenkaan, jos et keksi selkärankareaktioidesi tilalle jotain uutta. Minäkin aion nyt kieltäytyä tästä, lukemasta tätä mikä uuvuttaa minut tylsyydellään; aivan niin kuin kieltäydyin pop-esseistiikasta – lupaus joka on paria työpoikkeusta lukuun ottamatta pitänyt.

Runoa elävänä kuolleena

Posted on by kangasvalo

Viime vuosina suomalaista runoutta on alettu esittää aktiivisemmin lavalla. Spoken word -skene on ollut iso vaikuttaja siinä, että myös muut runoilijat ja kirjailijat ovat alkaneet esiintyä ääneen. Muun muassa Bättre Folk -festareilla on kuultu kirjailijoita musiikin tahdissa.

Tämä on ollut osa pyrkimystä runouden popularisoimiseen. En osaa arvioida hankkeiden kannattavuutta, mutta ainakin esiintyvät runoilijat ovat tuoneet positiivista mediahuomiota. Kirjojen myyntiin asti tämä tuskin vaikuttaa, mutta ehkä joku runoilija jossain on voinut saada esiintymispalkkion.

Mielikuvani on, että runouteen, kenties kirjallisuuteen yleensä, kuuluu nykyään elimellisenä osana tekijän esiintyminen tekstiensä kanssa. Olenkin viime vuosina käynyt satunnaisesti kuuntelemassa runoilijoita tavaamassa tekstejään.

Seuraa tunnustus: 90 prosenttia kuulemistani esityksistä on ollut kauheita.

Kuunneltuani luentaa hiljentyneessä tilassa tunnen itseni ja koko ympäristön teeskenteleväiseksi. En tiedä mitään niin kornia, kuin sali, johon kokoontuneet kulttuuri-ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan lausuntaa. Dissosiatiivinen tila valtaa ihohuokoseni, ja minulla on suuria vaikeuksia ottaa hyväkin teksti vakavasti. Viimeistään hillittyjen taputusten alkaessa paljastuu kirkkaasti, miksi kulttuurieliittiä vihataan. Näinä hetkinä toivon, että joku astuisi keskelle tilaa megafonin kanssa, rääkäisisi aparaattiin minkä keuhkoista irtoaa (“PASKAAAAAAA!!!”) ja räjäyttäisi sen jälkeen pommiliivinsä ja meidät kaikki taivaan tuuliin. Tietenkin kun kirjoitan näin, ulkoistan siinä omaa ärtymystäni ja omaa tahtoani rikkoa pyhitetty, itsetyytyväinen ilmaisu.

(Kapakka sen sijaan on ympäristönä jo paljon parempi, vaikka turtunutta, kliseen lävistämää ilmapiiriä ei silloinkaan voi toisinaan välttää.)

Iso osa runoilijoista ei osaa esiintyä. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi Stina Saari on yksi parhaista ääneen lukijoista. Kävin kuuntelemassa häntä taannoin Turun pääkirjastossa, ja hän onnistui herättämään Änimlingin (2018) henkiin tavalla, joka oli yllättävä ja sai katsomaan teosta aivan uudesta kulmasta. Olisin lukenut tekstin itse tyystin toisin, Saari muistutti kuitenkin, että teksti on hänen ja korosti omaäänisyyttään… omalla äänellään. Vuorostaan Lumoojan taannoin järjestämällä klubilla esimerkiksi Hanna Storm ja Joel Mäkipuro osoittivat olevansa esiintyjinä tehtäviensä tasalla.

Mutta sitten ovat kliseet. Spoken wordin tapauksessa kliseenä on kiihkeä sanomisen palo, jossa höpinän nopeus on peittämässä sanottavan ohuutta. Kirjallisen runouden tapauksessa taas esitykset ovat mennä mutinaksi.

Esimerkiksi Lassi Hyvärinen teurasti oman Tuuli ja kissa -teoksensa (2018) tunnistamattomaksi esittäessään sitä vuosi sitten Turun runoviikolla. Lämmin ja kujeileva runous kadotti Hyvärisen rauhoittavia napsineessa luennassa kaiken, mikä siinä oli hyvää. Vaikka esiintymisympäristö oli kapakka, pelastusta ei ollut saatavilla. Alan tällaisilla hetkillä katsoa kanssakuuntelijoiden kasvoja, joilta ainakin kuvittelen lukevani, että kaikki haluaisivat runouden loppuvan voidakseen tilata uudet tuopit. Tilanne ei ollut aivan yhtä kiusallinen kuin epäonnistuvaa stand-upia tai teatteria katsoessa, mutta ahdistunut hiki valui selkääni pitkin.

Kliseistä pahin on lukea tekstiä samalla, jatkuvalla äänenpainolla, joka iskee aina samaan kohtaan tauot, painottaa jokaista säettä samalla tavalla ja välttää muut äänenvärit kuin teeskennellyn ylväyden tekstin edessä. Tekstiin pidetään tarpeeton etäisyys, jota en tunnista monien prosaistien luennasta. Saati lauluista!

Runoa luetaan kuin kyseessä olisi ihmisen tunteesta erotettu kielellinen koe, visioin runoilijan alakoulun kevätjuhlaan, jankkaavan samalla hartaudella lävitse, kuinka mansikkamaito / kesä on aito.

Niin kuin jossain olisi runoilijoiden koulu, jossa opetetaan lukemaan ääneen näin, tai Homeros itse olisi lasketellut heksametrejään tällä samalla puunaamaisella nuotilla, jonka oppilapset ovat vuosituhansien ajan omaksuneet oikeaksi tavaksi ilmaista runon ääntä.

Myönnän toki sen, että runoissa itsessään on tällainen nuotti. Jokin niissä ihan houkuttaa esittämään tekstit samalla huonosti peitellyllä patetialla. Ehkä se on kielikuviin tukeutuminen; se ettei kukaan puhu muutenkaan kuin runoissa puhutaan, joten on vaikeaa kuvitella, miten sanoja voisi lausua muuten kuin kalikalla kalloon kolautetun koleudella.