Avainsana: runous

Runoudesta ei voi nauttia kuka tahansa

Posted on by kangasvalo

Otsikossa koko juttu. Silti runohaastatteluissa ja kirjallisuuslehdissä valehdellaan toistuvasti päinvastaista. Runo vaatii rytmin tajua, soinnillisen ja visuaalisen tahdituksen ymmärrystä. On sen muoto mikä tahansa, runoa ei voi olla olemassa ilman käsitystä rytmistä, sillä avantgardeinkin runous on rytmiin sidottu rikkomalla sitä. Kaikilla ei vain ole rytmitajua. Runous on estetiikkaa, joka on tunnistettava aivan niin kuin monet klassiset eurooppalaiset maalaukset ovat lähinnä valokuvia nähneelle ummikolle vain esittäviä muotokuvia ja asetelmia toisensa perään. Niin käy, kun ei ymmärrä tekniikasta, valaistuksesta ja sen tavoittamisen vaikeudesta perustavanlaatuisesti mitään, mikä ei ole lainkaan tavatonta. Miksi kukaan oppisi katsomaan jotain, jos ei ole koskaan tarvinnut? Jos runoa ei ymmärrä, on sen lukeminen sama kuin ilman mitään sähköteknistä ymmärrystä ruuvaisi auki rikkinäisen mikron ja tuijottaisi sen uumeniin. Jokainen arvaa, että koneiston sisällä on varmasti tapahtunut jotain, mutta mitä se jokin on voisi yhtä hyvin olla magiaa, joten on parempi vain olla ajattelematta asiaa ja olla kiinnostumatta. Siksi juuri kukaan ei lue runoutta, ei valistuksen puutteen tai pelon tai tietämättömyyden takia. Ihmiselle voi opettaa monia asioita, mutta luontevan esteettisen silmän opettaminen on liian vaikeaa pelkällä hyvällä tahdolla.

Koko meren laajuus

Posted on by kangasvalo

Proosaan suuntautunut ei välttämättä ymmärrä tekstin asettelun merkitystä vaan ajattelee lausetta. Runous taas on korostetusti tekstin ajateltua estetiikkaa.

Jos minun pitää tehdä selkein ero proosa- ja runoajattelun (ei proosan ja runon lajeina) välille, se on edellinen. Jotkut kirjoittajat hallitsevat kummankin.

Kaija Rantakarin kirjoitus teoksessa Koko meren laajuus on lastuina laineilla. Sanojen yhtenäistä estetiikkaa noudattava asettelu tekee tekstistä kenties vielä kokonaisemman kuin sen teemat ja käytetyt sanat.

Viime kuussa julkaistu Koko meren laajuus on kokoelma rakkausrunoja, joissa säkeitä löytyy sivuilta harvakseltaan. Poesian julkaisema teos koostuu viidestä runoelmasta, joista parillisilla ei ole nimiä, kuin ne olisivat painuneet nousevan aallokon taakse.

Kolmannessa osassa kirjoitus saa hetkellisesti pidemmät ja yhtenäisemmät säkeistöt, lähes proosarunon muodon, kunnes jälleen murtuu.

Olen lukenut Rantakarilta hänen aiemman runoteoksensa Mikado (2015), josta en niinkään vaikuttunut. Nyt jälkikäteen katsottuna se tuntuu harkitussa hajanaisuudessaan kuin harjoitukselta tätä varten, taidonnäytteeltä, ei runolta, johon palaisi.

Vaikka siinäkin ollaan lähellä, hengitetään toisen ihmisen kanssa samaa ja eri tahtia.

Karri Kokko kuvailee aavistuksen setämäisessä Kiiltomadon arviossaan Mikadoa näin: “Teoksen nimi viittaa tuttuun klassiseen seurapeliin. Olisivatko runon rivit kuin sekalainen kasa toisiaan sieltä täältä koskettavia tikkuja, joita lukija parka yrittää parhaansa mukaan setviä?”

Ehkä juuri tämä kasamaisuus esti minua palaamasta Mikadoon ennen tätä kirjoitusta, estää minua muistamasta siitä juuri mitään kokoavaa, vaikka luin sen juuri uudestaan.

Sen sijaan tätä kirjaa luen nyt ajatuksen kanssa neljättä kertaa parin päivän sisään. Se on lyhyt, mutta avaan sitä sieltä täältä, ikään kuin opettelen sitä ulkoa.

Siitä voi päätellä, että Koko meren laajuus on kokonaisuutena erinomainen, näennäisen yksinkertainen, useasti avattava sanan monessa mielessä.

Joku voisi sanoa, että koska Koko meren laajuudesta näennäisesti uupuu Mikadon hankaluus “lukija paralle”, se on riisuttu kielellisestä briljeerauksesta. Se ei tietenkään ole totta.

Jos näyttää jotain harvoin, sitä miettii erityisen tarkkaan. Jokainen, jolla on ollut hankaluuksia tunteidensa ilmaisussa, ymmärtää tämän.

riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu

keskellä yötä

uni ei enää uni, ehkä meri
ehkä aallot, erottamattomat liikkeet
yhden lakanan alla

Saatekirje kertoo, että lukija saa sulautua runojen rauhalliseen aallokkoon, mikä on mielenkiintoinen sanavalinta, koska tällöin lukija sulautuu myös johonkin intiimiin, kahden ihmisen väliseen, kuvittelee itsensä jompaan kumpaan osaan.

(Mitä varten saatteita yleensä edes kirjoitetaan? Lukuohjeiksi kiireisille kriitikoille, ohjaamaan oikeaan suuntaan?)

Rakkausrunojen ja erotiikan voima on nimenomaan siinä, kuinka lukija ottaa kirjoituksessa itse roolin. Epäonnistuneet eroottiset kuvaukset proosassa, joita on lukuisia, johtuvat siitä, ettei lukija kokemustensa valossa kirjaimellisesti ymmärrä, mitä tapahtuu.

Käytetyt sanat yrittävät liikaa. Ihmisten pariutumis- ja parittelurituaalit tuntuvat vieraan lajin kopulaatiolta, jota varten on pitänyt keksiä uutta kieltä.

Sitä ongelmaa ei ole tässä teoksessa, sen apuna on yksi vanhimmista ja vahvimmista symboleista. Joku voi pitää sitä kliseenä. Suosisin mieluummin Poesian omaa määritelmää “ajaton”.

Jälleen paljastuu, kuinka kuvailu on lopulta vain heikko luonnos siitä, miltä lukeminen tuntuu.

Lukeminen tuntuu vaikka tältä:

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta

ei aivan odottamatta,
otat kasvoni käsiisi

ilme täynnä välimerkkejä

näytät minulle kaiken
hyvin läheltä

Meri on kaksi ihoa yhdessä, mahdollisuuksien horisontti, loppunut aika, jatkuva aika, juuri alkanut aika, virtojen, vuorovesien ja tuulien maisema, meri on rakkaus, niin sattuvan tasaista ja tyrskyävää kuin se kestävänä symbolina on; pelottava, kaunis, siihen voi hukkua.

Sanat pyörivät meren ja veden ympärillä, välillä nousee esiin niin sanottuja kiellettyjä sanoja, kosketusta, sellaista josta niin harvoin enää kirjoitetaan taidokkaassa runoudessa. On kuin ihminen olisi majakka toiselle ihmiselle.

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.

Yö ja lasi

Posted on by kangasvalo

Harry Salmenniemi ei ilmeisesti osaa lyödä hutiin. Tasaiseen tahtiin julkaissut kirjailija on tehnyt muutamankin kulttiteoksen, joita on ylistetty sisällön lisäksi myös Markus Pyörälän suunnittelemien kansien vuoksi.

Salmenniemen maineeseen nostanut Texas, sakset (2010) on modernin suomalaisen runouden merkkipaalu. Novellikokoelma Uraanilamppu (2017) sai lähes yksinomaan kehuja.

Ohjaaja Mika Taanilan kanssa toteutettu Mannerlaatta (2016) taas on yksi viime vuosien hienoimmista ja mahdollisesti viimeisen 10 vuoden onnistunein suomalainen pitkä elokuva.

Yö ja lasi on Salmenniemen uusin teos, vain vuosi Uraanilampun jälkeen. Kymmenen vuotta tekeillä ollut kirja on runokokoelmaksi poikkeuksellinen, tekstejä kun löytyy 330 sivun eli 3–5 tavanomaisen mittaisen kokoelman edestä.

Yö ja lasi ei ole uusi Texas, sakset, johon sitä jonkin ennalta päähän iskostetun monumentaalisuuden harhan takia haluaisi verrata. Se ei pyri räjäyttämään suomalaista runokieltä niin kuin edeltäjänsä. Tekijän ei enää tarvitse.

Sen sijaan teoksessa on yhdeksään osioon jaettuna hyvin ääneen luettavaa, herkästi sointuvaa ja jopa petollisen… tavallisen… tuntuista suomalaista runoutta, joka ei olisi vierasta niin paljon parjatun 50-luvun modernismin rinnalla.

Mikään ei tietysti Poesian ja muiden aikana voisi olla radikaalimpi veto kuin helppo luettavuus. Ei vuoden 2017 runohittikään, Pauli Tapion Varpuset ja aika, ollut monimutkainen statement vaan jokaisen lukutaitoisen ymmärtämää, viihdyttävää, teemallista runoutta.

Kauneinta mitä Yöstä ja lasista voi sanoa on, että se ei ole onnistunut suurteos vaan epäonnistunut suurteos. Vaikka mikään tässä kirjoittamani ei ole tiivistys, jonka Siltala voisi ilolla poimia teoksen esittelysivuille, vähiten edellinen virke, tarkoitan sitä hyvällä. Epäonnistuminen on väistämätöntä, paljon kiinnostavampaa.

Ajattelin, että on virhe ajatella runokokoelmasta, että se yrittää pökerryttää koollaan. Isous oli kuitenkin Salmenniemen lähtökohta, mikä on oikeastaan väsyttävää ja tylsintä, vaikka perusteltua: teosten osiot tukevat toisiaan. Silti, jos Yön ja lasin tapauksessa pituus ottaa jollain tapaa silmään, se on materiaalin laadullisessa epätasaisuudessa.

(Nuoresta Voimasta voi kuunnella Yön ja lasin tekemisestä laajemminkin. Se on kiinnostavaa kuultavaa, mutta miksi niin monet kirjailijat kuulostavat puhuessaan teeskenteleväisemmiltä kuin teoksensa?)

Kaikki runot, itse asiassa kaikki osastotkaan, eivät kanna. Arvostan paluuta perusasioihin, yksittäisten sanojen toistuviin ja sitä myöten kasvaviin merkityksiin, mutta osa kirjoituksista tuntuu muita laiskemmilta ja jää etäisiksi.

Teemojen variaation mielenkiintoisuus vaihtelee kuin romantiikan ajan säveltäjien sinfonioissa, joita niitäkään eivät kuuntele alusta loppuun joka hetkestä nauttien kuin puijarit.

Tyylillinen epätasaisuus ei ole ongelma. Osiot jakautuvat kaksisäkeisiin runoelmiin, nelisäkeisiin lyhyisiin runoihin, oudompaan tajunnanvirtaan, proosallisiin katkelmiin. On runoilijan kielen vahvuutta, että näistä eroavaisuuksista huolimatta kokonaisuudessa kaikki tuntuu jatkumolta, tasavahvalta, tasapaksultakin.

Paras löytyy alusta ja loppupuolelta. Osio Meri heti teoksen alussa on vaikuttavinta antia ja lupaa prologina hieman enemmän kuin kirja kokonaisuutena antaa. Hienoimmat yksittäiset runot taas löytyvät osiosta Manner.

Jälkimmäisestä löytyvä Rakastelusta on yksi kauneimmista teoksen yksittäisistä runoista (ja yksi monista, joka toistaa teoksen nimen teemaa ja tuo myös merta takaisin) ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Yöllä ääni jatkui puissa. / Yöllä painuin häneen kiinni, / kynteni pitivät hänestä / kuin kielekkeestä rotkon yllä. // Astiat, tuoksut olivat kultaa; / yön puut taipuivat niiden äärellä / ja taivas havisi. // Minun täytyi kiiltää kuutamon valaisemalla sängyllä, / jokin itki meitä, / halkesi, / naapurit riitelivät jotta emme kuulisi sitä. // Lehdet koskettivat ilman painoa, / puut katosivat punerrukseen, / vaikeisiin kaiverruksiin. // Kun rakastelin ja hän rakasteli, // meri paljastui hidastettuna, // paljastui aalloilla keinuva tuhka.

“Kuin kielekkeestä rotkon yllä”, tietoinen klisee, melkein tympeä kirjallinen perusidea, mutta edeltävien säkeiden, runon ja laajemmin teoksen kontekstissa herkistävä perusajatus. Viimeisestä osiosta Illalla löytyy myös paljon hyvää, niin aforistista kiteytystä:

illalla. // Parempi kaukanakin sinusta kuin lähellä jotakin toista

kuin proosallista suoraa lainauspuhetta, jonka alkuperä voi olla Salmenniemen päässä tai löydetyssä aineistossa:

“Anteeksi jos sinusta on vaikuttanut siltä että olen unohtanut tai hylännyt sinut. Olen ollut huono kommunikoimaan mitään, koska minussa on tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa etten oikein ole osannut sanoa mitään siitä miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen. Toivon ettet ole ollut surullinen vuokseni.”

Salmenniemen skaala on siis laaja, perusaineksilla pelaaminen yltää paljoon. On pitkää runoelmaa, kokonaisuuksia kokonaisuuksien sisällä, yksittäisiä poimintoja, runoja moneen mielenlaatuun, mikä on iso kehu, sillä runo on minulle tunnepuhetta.

Mukailen Kansan Uutisten Pontus Purokurun näkemystä teoksesta: on tämä sellainen kokoelma, jonka voisin hankkia kirjahyllyyni, jotta saan palata hyviin ja kamppailla niiden kanssa, joista en välitä. Sehän on toivoa täynnä oleva ajatus, niin minulle kuin kirjalle.

Extracting the Stone of Madness: Poems 1962–1972

Posted on by kangasvalo

Alejandra Pizarnik (1936–1972) oli argentiinanukrainalainen runoilija, jonka töihin törmäsin jokin aika sitten etsiessäni Roberto Bolañon innoittamana jotain uutta latinalaisamerikkalaista luettavaa.

Pizarnik ehti julkaista eläessään 8 kokoelmaa, joista Extracting the Stone of Madness (2016) sisältää niin alkuperäiskielellä kuin Yvette Siegertin englanniksi kääntämänä kolme niistä (Works and Nights, Extracting the Stone of Madness, A Musical Hell, joita pidetään hänen olennaisimpina töinään; 1965, 1968, 1971) ja joukon kokoelmien ulkopuolella julkaistuja runoja.

Hän oli muun muassa Octavio Pazin ja Julio Cortázarin ystävä. Kuten moni aikansa älykkö, hän vietti aikaansa Pariisissa, jossa haisteli kansainvälistä ilmaa ja käänsi aikansa merkittäviä kirjailijoita.

Valitettavasti hän kärsi elämästä. Pizarnik käytti amfetamiinia. Hänellä oli huono itsetunto, jota siivittivät taipumus änkytykseen ja ajatus omasta rumuudesta. Huumeiden käytön myötä lisääntyivät unettomuuden oireet.

36-vuotiaana Pizarnik teki itsemurhan lääkkeillä – eli taas yksi kirjailija, joka on tappanut itsensä ja jota käsitellään tässä blogissa.

SHAPES AND SILENCES

Tensed hands confine me to exile.
Help me not to ask for help.
They want to dusk me, they plan to death me.
Help me not to ask for help.

En tiedä, mitä Pizarnik, vuosikymmeniä sitten kuollut aivan eri kulttuurista tullut runoilija, mahtaisi ajatella, mutta hänen kärsimyksensä on runojen kautta tuonut minulle yllättävää lohtua, jota en ole nähnyt niissä aiemmin.

Masentuneen maailma on kaventunut. Tuskaa on vaikeaa kuvailla, se on kuin yrittäisi ilmaista samanlaisena toistuvaa luuppia sanoilla, jotka eivät ole koskaan tarpeeksi tarkkoja.

Mitä kenellekään tarkoittaa se, että sydämen ympärillä on tiukkaan puristettu nyrkki? Se ei tarkoita mitään kielikuvaa, vaan vahvaa fyysistä tunnetta, jota siivittävät pakkomielteisen negatiiviset ajatukset.

Liian mielikuvituksellinen lähestymistapa mystifioi liikaa tunnetta, joka yksinkertaisesti vain on olemassa. Valitettavasti jos niitä ei ole koskaan kokenut, ne jäävät vastaanottajalla kuvittelun ja empatiakyvyn rajoihin.

Tämän kapean alan vuoksi masentuneiden ihmisten tekemä kirjallisuus on usein kliseistä käytetyiltä sanoiltaan ja siten kuin suunnattu tietylle, rajatulle yleisölle. Parhaimmat heistä, kuten Édouard Levé teoksessaan Suicide (2011), onnistuvat vähäeleisyydessään kääntämään tämän voitokseen.

Siihen pystyy myös Pizarnik, jonka tie on sanoilla leikittely, muutamista eri rivien kirjaineroista syntyvät merkitysten uomat.

Outoa kyllä, samaan olen pyrkinyt runoja hitaasti luodessani jo ennen sairastumistani. Etsin paluuta tunteisiin, runouden peruskuviin eli -sanoihin, yrittäen olla valumatta kliseisiin ja huonouteen.

Haaste on valtava. Olen julkaissut muutamia runojani myös tässä blogissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne edes luettavia.

Kun nuorisolla oli vielä tapana ilmaista itseään nettirunoilemalla eikä ottamalla kuvia bikinirajoistaan, oli monissa yksinäisyyttä ja aivokemioiden pyörimistä ilmentävissä runoissa samaa tunnelmaa kuin Pizarnikin teoksissa, vaikkakin hioutumatta.

Pizarnikilla tuuli, sade, hauta, itsemurha, putoaminen, pimeys ja muut sanat tulevat käytetyiksi sen kummemmin häpeämättä ja toistettuina, sanat joita moni nykyrunoilija kavahtaa jo lähtökohtaisesti.

Listening to the sounds of falling water in my dream. The words fall like the water — I fall. Drawing the shape of my eyes in my eyes; swimming in my waters and telling myself of my silences. All night long, waiting for language to configure me, I am thinking of the wind that whirls toward me and stays in me. All night long, I have been walking in an anonymous rain. I was given a silence filled with shapes and apparitions (you say). And you keep running, as unconsoled as a bird alone in the wind.

Pizarnik ei kirjoita rikkoakseen muotoa vaan ilmaistakseen itseään. Myös tätä pidän viehättävänä, kaivattuna. Vaikka arvostan modernin kielirunouden tavoitteita ja lähtökohtia, minkä näkee esimerkiksi suomalaisista suosikkirunoilijoistani, on merkityksellisintä minulle lukijana ollut raikkaana tuntuva tunne, jonka toivon voivani edes kerran joskus tavoittaa itsekin kirjoittamalla.

Lowry Pressly kirjoitti Los Angeles Review of Booksissa kokoelmasta seuraavalla, erittäin osuvalla tavalla:

Pizarnik’s poems offer, as she once put it, the “precise expression of a profuse state of confusion.” Her particular style of confession does not reveal secrets but instead brings to life the tension between the necessity and the inability of adequately expressing interior states.

Pizarnik matkustaa teksteissään syvälle pimeään. Kuten Pressly huomioi tekstissään, tässä ei ole mitään romanttista. Perillä pimeässä ei odota juuri muuta kuin kirjallisuutta, mutta asia voisi olla paljon huonomminkin.

Hikoilevia raakileita

Posted on by kangasvalo

Trauma on mielen kolonisaatiota.

*

Suhteellisuusteoria: Huono proosa armahtaa lukijansa yksinkertaisemmin kuin huono runo.

*

Liikaa kauneutta voi olla liikaa.

*

Tunne on lilja kehon mullassa.

*

Pelkään tunnetta, joka kävelee vieressäni, kun kuljen vanhojen kotitalojeni ohi.

*

Näkyvä innostus saa karisman katoamaan.

Mutta mitä tekee karismalla, joka ei salli riemua?