Avainsana: liberalismi

Demokratia ja “woke”

Posted on by kangasvalo

Ongelma “wokeismista” puhuttaessa on, että termi on muuttunut lyhyessä ajassa alkuperäisestä tarkoituksestaan. Wokella on tarkoitettu ymmärrystä afroamerikkalaisten asemasta yhdysvaltalaisessa kulttuurihierarkiassa. Sanasta on tullut yleistyttyään konservatiivien ironisessa käsittelyssä jatko social justice warriorille, joka oli vielä joitain vuosia sitten yleinen pilkkahokema.

Nyt vaikkapa Anna Eriksson (s. 1977) voi kirjoittaa Turun Sanomiin, kuinka wokeismi ei tee kenestäkään tasa-arvoista, mutta en ole aivan varma ymmärtääkö hän, mitä sana tarkoittaa, vai onko hän vain tiivistänyt kirjoitukseensa omia ennakkoluulojaan.

Poliittisen kentän kummallakin laidalla ollaan valmiita omaksumaan pilkkanimet osaksi omaa diskurssia. Suomalainen esimerkki on suvakki, joka oli pilkkanimitys “suvaitsevaiselle vajakille”. Nimestä tuli nopeasti liberaalien itsestään käyttämä ilmaus. Se kertoo sanan tarttuvuudesta, klangista. Suvakki on ollut sen keksijältä hyvä väline, liiankin hyvä luojansa agendan kannalta, sillä se on menettänyt loukkaavuutensa ennätysajassa.

Vastavuoroisesti woke on ollut liberaali nimitys, joka on ollut niin tarttuva, että konservatiivien on ollut pakko korvata SJW sillä. Tähän on vaikuttanut myös se, että social justice warrior on huono pilkkanimi. Kuka liberaali ei halua taistella sosiaalisten oikeuksien puolesta?

Toisaalta, woke on ollut rodullistettu termi ja sen käyttäminen kaikesta tasa-arvoa ajavasta liberaalista ajattelusta väheksyy etnisen tasa-arvon kysymyksiä. Se on kyvyttömyyttä nähdä kansallinen identiteetti omana ongelmanaan, joka on erillinen esimerkiksi sukupuolikysymyksistä.

Voi siis olla vaikea sanoa, mitä “wokeismi” on. Slavoj Žižekin (s. 1949) kaltainen filosofi kirjoittaa siitä laajemmin identiteettipolitiikan välineenä, jonka kapitalismi on valjastanut käyttöönsä. Teologi ja Africana-tutkimuksen professori Vincent Lloyd, jota Žižek kirjoituksessaan referoi, tarkoittaa sillä kuitenkin nimenomaisesti aggressiivista Yhdysvaltain mustan kansanosan identiteettipolitiikkaa. Sanan merkitykset menevät jatkuvasti sekaisin myös sitä positiivisessa mielessä käyttäviltä.

Ironisesti woke on kaapattu mustalta kansanosalta valkoisten käyttämäksi sanaksi, jonka merkitys ei ole enää spesifi. Wokesta on tullut lyömäsana vähän kaikelle keskustasta vasempaan päin tai paavista liberaalimpaan suuntaan viettävälle yhteiskuntapolitiikalle.

Wokeksi leimattuun ajatteluun kuuluu joka tapauksessa mielikuva ideologisesta totuudesta, jossa yhdet merkitsijät edustavat pahaa ja toiset hyvää. Pahat merkitsijät ovat diskurssissa tärkeämpiä. Syrjintä ja sen sisarus rasismi ovat laajimmat merkitsijät. Ne hehkuvat ehdotonta pahuutta, joten kaikki niihin kytköksissä oleva on samalla viivalla pahaa. Saastan määrä on vakio. Jos pitää epäilyttävistä asioista, on itsekin epäilyttävä. Ihminen on yhtä kuin ulkoiset signaalit, sisäisen elämän merkitys on mitätön.

Vincent Lloyd joutui wokeismin “uhriksi”. Häntä ei canceloitu mutta hänet työnnettiin ulos itse järjestämästään rasismin syitä käsittelevästä seminaarista. Telluride Associationin järjestämälle kesäkurssille oli hankittu opettajien apulaisia valvomaan 17-vuotiaiden opiskelijoiden oikeuksia. Käytännössä järjestely takasi opettajan assistentille rajattoman vallan, koska avustajalle oli annettu poliisin tai vartijan oikeudet. Mutta kuka vartioi vartijoita?

Olen kirjoittanut aiemmin, että vähemmistöön kuuluvat ihmiset käyttävät yhtä lailla valtaa kuin tyypillisempiin kategorioihin luokiteltavat, eikä kategoriasta yksin voi päätellä vallan suuruutta eli sen voimaa. Lloyd kirjoittaa “Keishaksi” nimeämänsä henkilön tuhonneen hänen poliittisen seminaarinsa asettamalla keskustelulle pelisäännöt, joista luistaminen oli mahdottomuus. Rotuasioista keskusteleminen demokratian nimissä kävi tukalaksi, koska “Keisha” ei nähnyt demokratiaa itsetarkoituksellisena. Vaikka kuusiviikkoisesta seminaarista oli omistettu neljä afroamerikkalaisiin kohdistuvalle rasismille, se oli “Keishalle” liian vähän ja kriisin aihe. Afroamerikkalaisista olisi pitänyt puhua myös Amerikan alkuperäiskansoihin ja aasialaisiin kohdistuvan rasismin tapauksessa. “Keisha” myös ohjasi kursseilla käytettyä kieltä haluamaansa suuntaan. Luontaisia ideologisia konflikteja ja ajattelun aihetta opiskelijoiden välillä ei päässyt syntymään. “Keisha” käytti valta-asemaansa kritisoidakseen Lloydin opetustyötä ja viimein savustaakseen ulos kaksi kurssin opiskelijaa ja Lloydin.

Lloydin mielestä ehdottomuus on ongelma demokratialle ja rasismin vastaiselle taistelulle:

Even in its updated format, a seminar requires risk. People, and especially institutions, don’t like risk. Presumably to reduce that risk, the Telluride Association inserted teachers’ assistants into seminars in what was effectively a layer of anti-racist managers between teachers and students. But that destroys the political potential of the seminar: It can no longer cultivate the sensibilities and virtues needed to combat systems of domination.

Mielestäni Lloyd käsittää ja samalla ei käsitä, minkä kanssa on tekemisissä. Tässä wokeismiksi kutsutussa ajattelussa on rivien välissä johtoajatus: Demokratia on epäonnistunut. Demokratia on epäonnistunut, koska se antaa äänen niille, jotka eivät kunnioita demokratiaa. Koska demokratia antaa äänen niille, jotka eivät kunnioita demokratiaa, ei demokratian perinteisillä puolustajilla ole myöskään enää syytä kunnioitukseen. Demokratia on taakka, pallo jalassa, koska se ei kahlehdi fasisteja, jotka toimivat lain ja moraalijärjestyksen ulkopuolella. Ainoa tapa vastata fasisteille on pelata samoilla säännöillä. “Keisha” ei pohjimmiltaan hyväksynyt kesäkurssin demokraattisia perusteita, koska hänen kaltaisiaan ei kiinnosta demokratia. Hänelle seminaarin tehtävä ei ollut opettaa ajattelemaan itse vaan valistaa ja ohjata.

“Jos vastapuoli ei kunnioita sääntöjä, miksi tulisi meidänkään?” Olen kuullut ja lukenut lukuisia kertoja saman perustelun, kun joku liberaali käyttäytyy typerästi. Jos wokeismia ajatellaan ääriliberaalin ajattelun trendinä, sen merkittävin ongelma on selvä: nojautumalla auktoriteetteihin liberalismi osoittaa olevansa yhtä jäykkä ja inhimillisyydelle vieras kuin konservatismi tai fasismi.

Kyse on liiasta selvänäköisyydestä. Vastausta kysymykseen sääntöjen kunnioittamisen järkevyydestä ei ole, sillä kyseenalaistaminen on pohjimmiltaan perusteltua. Syytä kunnioittaa demokratiaa ei ole, jos syytä ei henkilökohtaisesti löydä. Fasistit ja kommunistit ovat noudattaneet tätä ohjenuoraa aina. Demokratia on ollut heille valtaan pääsemisen väline, jolla on pyritty tuhoamaan kansalaisyhteiskunta ja korvaamaan se toisenlaisilla vallan muodoilla. Tätä tekevät myös ne wokeksi (mielestäni heppoisin perustein) kutsutut tahot, joista Anna Erikssonkin kai kirjoittaa.

Demokratian hylkäämisestä seuraa ajatusparadoksi. Jos ei ole syytä kunnioittaa demokratiaa, ei ole syytä kunnioittaa ihmisoikeuksiakaan, onhan jälkimmäinen juontunut ensimmäisestä. Keksintöinä ne ovat samalla viivalla. Ääriliberalismissa lähdetään siitä, että ensin mainittu on vähäpätöisempi toisen rinnalla.

Ehdottomuus palvelee joitain yksilöitä. Narsistit, ideologit ja machiavellistit ovat kotonaan ympäristössä, joka sallii ylilyönnit ja toisten ihmisten alistamisen hyvän nimissä. Koska demokratian periaatteita ei tarvitse kunnioittaa, yksien on saatava enemmän tilaa puhua kuin toisten. Kun vaientaminen tehdään “hyvän” puolesta, siitä tulee kritiikille immuunia. Toisin sanoen siitä tulee ideologista, itsekritiikitöntä ja yksittäisten vallantavoittelijoiden egoa palvelevaa.

Valta ja voima

Posted on by kangasvalo

Tiettyjen vasemmistoliberaalien harjoittamassa vallan ja voiman kritiikissä kukaan ei halua määritellä eksakteja valtasuhteita, vaikka samalla niistä puhutaan jatkuvasti. Tarkkaa kaaviota vallan eri suhteista ei voida kategorisoinnin pelossa tehdä.

Näin ollen kaikilla on tiedossa, kuka on voima-askelman ylimmällä tasolla (rikas valkoinen CIS-hetero mies, jolla ei ole elämää rajoittavia vammoja tai mielenterveysongelmia) ja kuka on alimmalla (köyhä rodullistettu queer, joka on vammainen tai mielenterveysongelmainen). Muut sijoitetaan miten sattuu, tai oikeastaan jätetään sijoittamatta, ja sen myös huomaa, lähinnä sekavuutena vasemmistodiskurssien sisällä.

Kategorisointi on vinoutunutta, koska sen avulla ei synny käsitystä vallan todellisesta olemuksesta eli siitä mitä ja miten oikeastaan kontrolloidaan ja millä voimalla. Valta ymmärretään kategorioiden (valkoinen/rodullistettu, mies/nainen/muu…) antamien etuoikeuksien tai haittojen kautta, mutta käsitys kontrollista on hutera.

Vallan antama voima ei ole yhtä kuin kuuluminen johonkin kategoriaan. Syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi omassa sosiaalisessa piirissään käyttää suurta voimaa. Jotkut voivat käyttää kulissien takana henkilökohtaista valtaansa väärin muiden uhkailuun tai kiristämiseen. Sen sijaan näkyvästi esillä olevalla keulakuvalla voi olla olematon määrä voimaa valtansa takana.

On yhteiskunnassa kapitalistinen tai muunlainen järjestelmä, voima on tarkoittanut aina samaa kuin poliittinen ja taloudellinen asema. Näin ollen syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi silti pitää hallussaan merkittävää valtaa asemansa kautta. Tätä ei voida myöntää ääneen, koska hänen edustamansa kategoriat mielletään automaattisesti syrjityiksi ja vähävaltaisiksi.

Lienee sanomatta selvää, että oletus on virheellinen: se implikoi tiettyihin kategorioihin kuuluvat ihmiset vallan hallintaan kykenemättömiksi lapsiksi ja täten vie heiltä kategorisesti niin uskottavuuden kuin vastuun siinä missä varsinainen, hyökkäävä rasismi. Sitä on uhriutumisen olemus.

*

Paljon Twitter-seuraajia saanutta taiteilijaa voidaan pitää merkittävänä vallankäyttäjänä ja hänen kimppuunsa käydään tuhannen auringon voimalla, vaikka hänellä ei olisi seuraajiensa lisäksi mitään konkreettista pääsyä valtaan. Paljonko 10 000 Twitter-seuraajaa tosiasiassa painaa? Tai edes 100 000? 500 000?

Lukuisilla keskitason huomaamattomilla ammattipoliitikoilla on paljon enemmän ihmisten elämiin vaikuttavaa suoraa poliittista valtaa kuin satunnaisella julkkiksella.

Julkisuuden henkilöiden kiro on heidän julkisuutensa. Julkinen suuttumus kanavoituu tietysti julkisuuden kautta. “Syyllinen sissään!” Kaikkein näkyvimpiä poliitikkoja lukuun ottamatta oikeaa valtaa eli voimaa käyttävät ihmiset pyrkivät tarpeettoman julkisuuden välttämiseen.

Ajatuksellisen vinouman vuoksi eniten julkisuudessa olevat ihmiset käsitetään helposti suurimmiksi vallan käyttäjiksi. Tämän myötä he saavat suhteettoman paljon poliittista ja valtakriittistä huomiota siihen nähden, millaista valtaa esimerkiksi keskimääräisellä asianajajalla, suuren kaupungin kuntapoliitikolla tai lääkärillä on. Osa heistä kun päättää suoraan asioista, jotka voivat olla elämän tai kuoleman kysymyksiä.

Näkyvyydestä syntyvän vallan merkitystä yliarvioidaan rankasti poliittisen vallan kustannuksella. Vaikka sosiaalisen median henkilöt olisivat tärkeitä esikuvia nuorisolle ja heidän höpinöillään on fanaattisiakin seuraajia, he eivät useimmiten päätä julkisista menoista, verotuksesta, asehankinnoista, terveydenhuollon uudistuksesta tai mistään muustakaan, jolla on kansalaisen elämänlaadun kannalta merkitys. Sosiaalisen median hahmojen tekemistä tyhmyyksistä tulee lähes kaikissa tapauksissa lähinnä vain paha mieli. Se siitä.

Yleensä “omat” joutuvat kärsimään moraalisotureiden innosta kaikkein eniten. Fasistia ei voi savustaa ulos vetoamalla vasemmistolaiseen moraaliin. Niinpä kohteiksi päätyvät liian julkisiksi hahmoiksi nousseet hahmot “omalta puolelta”. Näihin kun heitetyt kivet oikeasti sattuvat.

Näin kävi taannoin, kun tunnettu jenkkivasemmistolainen viihdetubettaja ja -kirjailija Lindsay Ellis päätti laittaa pillit pussiin. Omilta tullut jatkuva, ilkeämielinen spämmääminen parista pohjimmiltaan harmittomasta twiitistä kasautui nettioikeistolta saadun roskapostin päälle. Seurauksena Ellis päätti vaihtaa alaa.

Ohessa tämä kauhea twiitti. Jos et tiedä tarkalleen, mistä on kyse, et voi edes käsittää, mikä tässä on jonkun mielestä loukkaavaa. Osaatko arvata? Lopeta lukeminen tähän ja pohdi hetki.

Valmista? Innokkaimmat näkivät twiitissä rasismia. Niin Raya kuin Avatar hyödyntävät löysää, muka-aasialaista satumytologiaa. Koska Ellis näki ne estetiikaltaan samanlaisina, innokkaimpien antirasistien mielestä se johtui hänen valkoisuudestaan. Tietenkin etuoikeutettu valkoinen näkee kaiken aasialaisuuden samanlaisena…

Sanomatta jäi, että niin Raya kuin Avatar ovat kitschisiä ja epämääräistä “aasialaisuuden” ideaa röyhkeästi hyödyntäviä sarjatuotteita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden tai Aasian valtavan kulttuurialueen kanssa. Tai suunnilleen yhtä paljon kuin Marvelin Wakandalla on Saharan eteläpuoleisen Afrikan kanssa. Kyse on pohjimmiltaan yhdysvaltalaisista (voima)fantasioista.

Perustason mediakriittisessä twiitissä näkee rasismia vain, jos siinä haluaa nähdä sitä. Ellis vastasi tapaukseen niin kuin kuka tahansa, joka joutuu reflektoimaan itseään pyörremyrskyn keskellä, eli yritti ymmärtää, toi esille tekemiään virheitä, puolusti omaa kantaansa ja ajatteli, että se riittää. Kasvottomien väkijoukkojen kanssa on kuitenkin mahdotonta neuvotella.

Kyse ei ollut mistään asiallisesti esitetyn kritiikin kasautumasta vaan aggressiivisesta viestivyörystä, jonka pääasiallinen pyrkimys oli Ellisin poistaminen julkisuudesta hänen mielenterveytensä uhalla. Lopulta se onnistui.

Edellä kerrottua tapahtumasarjaa ei voisi kirjoittaa fiktioon tai tulisi syytöksiä epäuskottavuudesta, ilkeämielisten karikatyyrien luomisesta ja nettiaktiivien mustamaalaamisesta.

Kenellekään ei ollut tästä mitään hyötyä. Yhdysvaltalainen nettivasemmisto menetti yhden tunnetuista ja houkuttelevista kasvoistaan ja sai hänet jättämään osallistumisen taakseen. Karismaattisen Ellisin jättämän tyhjiön täyttämiseen menee aikaa. Liike otti siis kerralla takapakkia. Apua häiriköinnissä tuli oikeistoltakin mutta ei ole liioiteltua sanoa, että “ne tekevät sen itse”. Jälleen kerran.

Esimerkkini on poimittu yhdysvaltalaisilta liberaaleilta, mutta sama ilmiö näkyy läntisessä julkisuudessa laajemminkin. Mekanismi on sama: veljeile liian kauan väärien ajatusten kanssa – ennen kaikkea julkisesti – niin saat kengänkuvan perseeseen. Demokratiaa?

Somenäkyvyys on tulkittu todelliseksi vallaksi, joka oikeuttaa kaoottisen spämmin, vaikka Ellisillä ei ole paljoa konkreettista valtaa eli rahaa ja poliittista voimaa. Hän on vain mielipidevaikuttaja, ja vaikka poliittisen viestinnän merkitystä ei parane missään nimessä aliarvioida, sitä ei yksittäisen ihmisen kohdalla kannata myöskään liioitella.

Suurin vahinko on seurannaisvaikutuksissa. Vastapuolen trollit saavat jo nyt naiset ja muunsukupuoliset arkailemaan poliittisen osallistumisen kanssa. Kun omatkin puukottavat selkään täysin satunnaisista syistä, se ei suoranaisesti rohkaise jatkamaan. Jostain syystä vasemmistossa on totuttu ajattelemaan, että pieni, omista kavereista koostuva porukka on parempi kuin laaja ja moninaisia mielipiteitä sisältävä. Oikeisto ei tätä virhettä tee, katsokaa vaikka Suomen kokoomuksen voittokulkua.

*

En ole huolissani cancel-kulttuurista. Kyseessä on lähinnä muotisana, mörkö joka tarkoittaa sitä hokevien suussa epämääräistä “asiaa josta en pidä”. “Cancelointi”, jossa jonkun laajalti rakastetun julkisuuden hahmon kimppuun olisi onnistuneesti käyty ilman syytä ja savustettu hänet “maanpakoon”, on äärimmäisen harvinaista, erityisesti jos henkilö ei kuulu poliittiseen sfääriin.

Esimerkiksi vasemmiston canceloinnin kohteeksi joutuu vasemmiston suosikkeja, koska näitä klikin jäsenet seuraavat. Jos et kuulu tähän porukkaan vaan pysyttelet ulkopuolella, on jonkun jengin mielipide lähtökohtaisesti ihan sama muutenkin. Kuten monet muut julkiset voimannäytöt, kertoo cancelointi henkilökohtaisesta voimattomuudesta.

Vallan ja voiman vinoumassa poliittista sotaa käydään omien rivien puhdistaminen mielessä. Pystyn sulattamaan kärkevänkin poliittisen retoriikan, kun se kohdistuu vastapuoliin. Se kuuluu demokraattiseenkin politiikkaan. Kun sama pisteliäisyys kohdistuu yhä enemmän ihmisiin, joiden kanssa pitäisi olla pohjimmiltaan samalla asialla, jokin suojaus murtuu: se kertoo jo laajemmasta yhteiskunnallisesta suhtautumisesta, ei yksin poliittisesta kilpailusta.

Eniten cancelointi osuu erilaisten pienten poliittisten klikkien sisällä toimiviin henkilöihin, jotka haluavat samaan aikaan tuoda näkemyksiään esille julkisesti. On huvittavaa, kuinka erityisesti oikeisto haluaa lietsoa moraalipaniikkia canceloinnista poliittisesti sitoutumattoman Keke Keskiluokkaisen ajatuksiin, kun kyseessä on leimallisesti liberaalivasemmiston sisäinen ilmiö ja siten jatkumoa sen historiassa alusta asti mukana olleelle sisäiselle hajaannukselle.

Eikä silkka kritiikki ole cancelointia. Esimerkiksi J. K. Rowlingia ei ole transfobiansa vuoksi canceloitu. Hän ei ole saamastaan kritiikkivyörystä huolimatta kadonnut minnekään, takoo kymmeniä miljoonia puntia vuodessa ja on Ison-Britannian 200 rikkaimman ihmisen joukossa. Twitter-seuraajia ei ole 100 000 vaan 14 miljoonaa. Rowling on liian iso kaatuakseen. Hän ei ole vain liikaa huomiota saava julkisuuden henkilö, vaan hänellä on omaisuutensa takia oikeaa poliittista valtaa eli voimaa. Joidenkin vuosien kuluttua hän on luultavasti miljardööri.

Tällaista ihmistä ei voi ilman vakavaa rikossyytettä canceloida, vain kritisoida. Mutta yritäpä selittää tämä keskimääräiselle tossunkuluttajalle, jonka päähän mahtuu lähinnä yksi muotisana kerrallaan.

Työväestön uudet kujeet

Posted on by kangasvalo

Konservatismin ja liberalismin muodostaman “uuden kahtiajaon” taustalla on poliittisten suunnanmuutosten lisäksi median ja itsensä alati uudestaan keksivän politiikantutkimuksen tarve keksiä vanhat säännöt uudestaan silkasta ilosta, että on taas jotain kirjoitettavaa.

Konservatismi ja liberalismi ovat toki syystä mukana politiikan nelikentällä, mutta hekumoitaisiinko tällä uudella maailmanjärjestyksellä niin paljon, jos perussuomalaisten ja vihervasemmiston kohdalla puhuttaisiin reilusti “työläisoikeistosta” ja “sivistysvasemmistosta”?

Olisihan se tylsää myöntää, että sama kuvio on nähty ennenkin. Jako ei mene pelkästään konservatismin ja liberalismin ilmassa leijuvien määritelmien tasolla, vaan kyse on myös koulutus- ja tulotasoista, mahdollisesti jopa äänestäjän keskimääräisestä älykkyydestä.

Työläisoikeistosta ei kuitenkaan puhuta, koska se muistuttaa sanana liikaa fasismia, joka on tässä maassa edelleen arka paikka ja ainakin 2016 ilmestyneen Suomalaiset fasistit -teoksen mukaan nimenomaan oikeiston menneisyyden trauma, ei niinkään vasemmiston.

Niinpä fasismin olemassaolo yritetään kieltää tai sysätä vasemmiston syyksi silloinkin, kun se seisoo alasti ja hytisten maltillisen oikeiston porstuassa ja pyytää päästä sisälle viekkuun edes hetkeksi. Joka kiellon jälkeen se pulpahtaa jonain pikkuilmiönä esiin.

Avointa fasismia haluavat tahot luottavat (ja lopulta pettyvät) populistijohtajiin, jotka eivät ole valmiita menemään päätyyn asti. Niin syntyy sinimustia liikkeitä tai QAnoneja. Työläisliikkeitä nämä uuden oikeiston ilmiöt ovat, koska vaikka niiden ytimessä on suorastaan ironisesti keskiluokkaisen turvallisuuden kaipuu ja kuluttamisen himo, niiden perimmäinen tarkoitus (jota niiden kannattajat eivät usein itsekään ymmärrä) on kapitalismin romahduttaminen.

Kapitalismi on pohjimmiltaan liberaali ilmiö: vapaan tiedon, kaupan ja ihmisten kulkemisen periaatteet ovat sen selviämiselle elinehtoja, sillä ilman niitä ei ole kasvua. Erityisesti maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Samalla työläisoikeistolaiset messuavat nationalistista viestiä ja rajat kiinni -sanomaa, joka tyrehdyttää kasvun väistämättä, nostaa tavaran ja palveluiden hintaa sekä tekee useimmista tuotteista liian kalliita keskivertokansalaiselle. Jos ihmiset ja ideat eivät saa liikkua vapaasti, on turha kuvitella, että halpa tavara olisi poikkeus. [1]

Uuskonservatiiviset tahot toitottavat viestiään umpikapitalistisilla, suuryritysten lanseeraamilla somealustoilla ja alkavat itkeä, jos niiden viestejä “sensuroidaan” kapitalismin lakia mukaillen. Twitterit, Facebookit ja muut kuppasivat tästä porukasta rahaa sen minkä ehtivät, mutta pohjimmiltaan niidenkin tulevaisuus on vapaan tiedonvälityksen varassa.

Kun hommat lähtevät sellaisille kierroksille, että esimerkiksi Amerikan presidentin kannattajat yrittävät maailman epäonnistuneinta vallankumousta, jonka onnistuttua vapaa tiedonvälitys ei olisi enää mahdollista, äkillinen sosiaalisen median shutdown pitää huolen siitä, etteivät nämä äänet enää saa tilaa. Rahat on saatu ja bisneksien on aika tähytä muualle. Tällaisen kritisoiminen sananvapautta rajoittavana on tavallaan aivan korrektia, mutta toisaalta that’s capitalism for you, folks. Sosialismiako odotitte? Tai moraalia?

On kuin sosiaalista mediaa hyödyntävät äärioikeistolaiset eivät oikeastaan edes ymmärtäisi mitä vastustavat, vaikka fasismi on perinteisesti ollut “kolmas tie” sen omasta näkökulmasta katsoen, sosialismin ja kapitalismin ikeitä vastaan. Eivätkä he useimmiten ymmärräkään; kansalaisella on tapana nähdä kapitalismi liittolaisenaan silloinkin, kun se edustaa vihollista. Samalla he pitävät sosiaalisen median kaltaisia ilmiöitä itsestäänselvyyksinä, vaikka ne ovat suuryrityksiä, jotka ovat vain onnistuneet tekemään palvelujensa käyttäjistä riippuvaisia. Eivätkä fasistit todellakaan ole tämän yläpuolella.

*

Olen sitä mieltä, että perussuomalaisten kaltaisen puolueen olemassaolo on väistämättömyys jokaisessa demokratiassa, joka on olemassa tarpeeksi kauan.

90-luvusta eteenpäin kansalaisten näkemys on mukaillut tuttua vennamolaista tietä, jossa vanhat puolueet eivät erotu toisistaan. Politiikkaa seuraava tietää, että näin ei varsinaisesti ole. Erimielisyydet on kuitenkin lähinnä ratkottu vallan kabineteissa. Demokratiaa on pidetty tylsänä mutta toimivana juuri siksi, että yhteistyö on toiminut.

On kuitenkin ymmärrettävää, miksi politiikkaa vähemmän seuraaville, joita kansalaisista on suurin osa, näyttää siltä, että politiikka on etääntynyt kansasta. Perussuomalaiset ovat tehneet myös osaltaan palveluksen vanhoille puolueille siinä, että ne ovat joutuneet terävöittämään profiiliaan uudella tavalla. Jotkut ovat onnistuneet (Vihreät, jossain määrin SDP), jotkut eivät (kokoomus, keskusta).

Poliitikot suhmuroivat keskenään vallan kabineteissa, ihmettelee protestiäänen persuille antava kansalainen. Syykin ihmettelylle on selvä: niin suhmuroivat, se on totta. Miksi tämä on tullut äänestäjille järkytyksenä ja joillekin jopa yllätyksenä, sitä en tiedä. (Tai tiedän, kyse on siitä, ettei seuraa politiikkaa.) Edustuksellinen demokratia kun tarkoittaa sitä, että kansa valitsee itselleen eliitin täysin tietoisesti. Silloin osoittaa ennen näkemätöntä naiiviutta, että pöyristyy eliitin olemassaolosta.

*

Jussi Halla-ahon kaltainen poliitikko ei tietenkään tee selvää pesäeroa fasismiin eikä edes pyri siihen vaan pikemminkin vaikuttaa ambivalentilta demokratian periaatteiden suhteen. Eräässä vuosia sitten tehdyssä puoluejohtajien radiohaastattelusarjassa Halla-aho oli ainoa, joka empi sen kysymyksen edessä, että olisiko hänen puolueensa yksinvaltius hallituksessa hyvä juttu.

Lopulta hän sai kakistettua, että huono juttu se olisi, mutta syy empimiselle on selvä ja toistuu hänen kommunikoinnissaan medialle. Halla-aholle on paikoin ylivoimaisen vaikeaa tuomita puolueessaan tapahtuvia ylilyöntejä selväsanaisesti jupisematta vähintään sivulauseessa jotain ajojahdista. Näin on erityisesti, kun muut puolueet vaativat jotain. Mutuni mukaan toimittajien kysyessä myöntyminen on aavistuksen helpompaa.

Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin muiden puolueiden edessä nöyrtyminen ei ole perussuomalaisen identiteetin mukaista vaan osoitus juuri siitä heikkoudesta, jota vastaan perussuomalaisissa on haluttu käydä. Jos puolue perustuu kaikkien muiden vastustamiselle ja tietoiselle henkiselle oppositiolle, myöntyminen on ensimmäinen askel häviöön. Toinen syy on, että Halla-aho tietää, että puolueen kannattajista piilevä ja mahdollisesti merkittävä osa on antidemokraatteja ja fasisteja.

Myös Timo Soini tiesi tämän ja kuvitteli pystyvänsä hallitsemaan puoluetta yksinkertaisesti pelaamalla radikaalit paitsioon vaikenemalla ja pyörittämällä omaa eliittiään. Se osoittautui poliittisessa liemessä ylikypsäksi marinoituneen pussinuudelin suurimmaksi virheeksi.

Halla-ahon taktiikka on rohkeampi mutta samalla riskaabelimpi: pirstoutumista tapahtuu edelleen mutta se on maltillisempaa. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan perussuomalaisen puolueen riveistä pulpahti esiin sinimustan liikkeen kaltainen ilmiö. Sen pitäisi jo yksin kertoa siitä, että puolueessa on ollut fasistisia aineksia ja niitä on siellä edelleen (koska ei fasismi lakkaa olemasta näin pienien poliittisten eleiden myötä). Jopa osa puolueen poliitikoista laukoo täysin fasistisia mielipiteitä toisensa perään. Mukaan lukien Halla-aho itse.

Esimerkiksi Turun perussuomalaisten puheenjohtaja voi mussuttaa umpirasistista paskaa, josta seuraa moitteet, koska se “ei ole hyväksi puolueelle”, ei siis siksi, että puheet olisivat epäinhimillisiä. Missä tahansa muussa puolueessa tolloilusta olisi seurannut nopeasti täysin oikeutetut potkut.

Näin ei ole siksi, että perussuomalaiset olisi läpeensä epäinhimillisempi puolue tai kaikki äänestäjät olisivat laittamassa lapasta ojoon, vaan koska joukossa on merkittävä joukko ihmisiä, joiden toiveet yhteiskunnan suhteen ovat epäinhimillisiä. Jos haluaa pärjätä oikeistopopulistina demokratiassa, on saatava äänet myös niiltä, joille demokratia ei merkitse mitään.

[1] EU-vastaiset ja vierastyövoimaa halveksuvat saavat nationalististen haaveiden toteutuessa lähinnä ikävän yllätyksen. Näinhän on jo käynyt Isossa-Britanniassa, joka on ajamassa kovaa vauhtia taloudelliseen rotkoon sekä aivovuotoon ja massatyöttömyyteen, vaikka Hesarin Annamari Sipilä kuinka freimaisi saarivaltion EU-eron “kummallekin yhtä haitalliseksi”. Kuka olisi voinut arvata, että vaille liittouman suomaa turvaa nationalisminsa jälleen löytänyt valtio seilaa hukassa aavalla merellä, koska aivan kaikki muut näkevät sen olevan nyt vapaata riistaa? Kuka olisi ikinä voinut arvata, että edes Britannian kokoisen maan toiveet eivät merkitse paskaakaan, kun vastassa on sitä paljon kovempia pelaajia? Tai että eurooppalaisessa yhteistyössä on voimaa? Ja silti Suomesta löytyy edelleen ihmisiä, joiden mielestä meille kävisi ihan hyvin, jos Fixit tapahtuisi. Ei kävisi, olisimme kauppasuhteissamme täysin muiden armoilla; paljon enemmän kuin olemme nyt osana EU:a.

Ironia ei ole arvojen puutetta

Posted on by kangasvalo

Kirjailija Joonas Konstig kirjoitti Ylen julkaisemassa kolumnissa siitä, että lastenviihteen ironisuus kertoo yhteiskunnan arvotyhjiöstä. Vertailtaviksi pääsivät Itse ilkimys -kohelluspiirretty (2010) ja nostalginen perhesarja Pieni talo preerialla (1974 –82):

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika. Kun ei ole enää tärkeitä arvoja, jäljelle jää vain virnistely ja ironinen ylimielisyys. Kun kaikki on kaupan, kaikki on pilkan. Laiffi lyödään läskiksi kuin vedenpaisumuksen alla.

Aihe on kiinnostava, Konstigin tekemät johtopäätökset yksioikoisia loikkauksia seitsemän peninkulman saappailla.

Kun Konstig kirjoittaa arvojen hylkäämisestä, hän esittää tyhmempää kuin on. Enkä nyt aio edes puuttua siihen, että hän ottaa arvojen majakaksi yhdysvaltalaisen pop-kulttuurin, mikä on ironisesti sitä, mitä pelkkiin simulaatioihin uskova tekisi.

Millä perusteella tässä ajassa on hylätty arvot?

Kun olen uutisia Suomesta lukenut, ne ovat olleet täynnä keskusteluja muun muassa vähemmistöjen puolesta tehdyistä mielenosoituksista, yksilöiden vastuullisuudesta kulkutautiaikana ja vanhusten hoivaamisen parantamisesta.

Nämä samat asiat puhututtavat tuntemiani ihmisiä myös ihan heidän arkisessa elämässään.

Media ja siitä keskustelevien ihmisten elämä ei vaikuta olevan juuri muuta kuin täynnä pyrkimystä moraaliseen hyvään, parempaan elämään kaikille. Poliitikot ja heidän kätyrinsä ottavat näissä asioissa jatkuvasti yhteen. Samat huolet siirtyvät myös kansalaisille, jotka pohtivat niitä arjessaan.

Se on liikaa. Oma arkinen huoleni on päinvastainen kuin Konstigilla. Haluan välillä lillua erossa totuuskeskusteluista omassa hedonistisessa “moraalittomuudessani”, jossa en ajattele muuta kuin päivällistä ja katsonko illalla koomisia vai dramaattisia elokuvia. Ehkä joku leffoista jopa suhtautuu aiheeseensa ironialla!

Konservatiiveille instituutioiden esille nostamat arvokeskustelut eivät kelpaa, koska ne eivät edusta niitä arvoja, joita he itse toivovat noudatettavan. Joillekin heistä yksilönoikeus ei ole yhtä tärkeä arvo kuin perhe (ja jotkin perheet ovat vähemmän perheitä kuin toiset), tasa-arvoisuus lain edessä riippumatta taustasta ei merkitse yhtä paljon kuin tapojen muuttumattomuuden suoma turva, uskonnonvapaus on uskonnonvapautta vain, jos se turvaa “valtionuskonnon” rikkumattoman aseman.

Siksi he puhuvat mielellään arvotyhjiöstä; koska eivät itse tunnusta “uusina” pitämiään ja todellisuudessa sivilisaation ikäisiä arvoja. Tai tunnista niitä.

*

Käytännössä Konstigin argumentointi on samaa kuin takavuosien moraalinvartijoilla, joiden maailmankuvassa väkivaltainen viihde piti sisällään katsojiensa potentiaalin väkivaltaan.

Mikä on tavallaan totta, sillä kaikissa ihmisissä on kykyä väkivaltaan. Riippumatta siitä viihtyykö väkivaltaisen viihteen parissa vai ei.

Fiktiivisen väkivallan suhteesta oikean elämän toimintaan ei silti ole löytynyt todisteita, ja en usko viihteellistetyn ironisuuden eroavan tästä juurikaan.

Ironia ja sarkasmi ovat osoitus siitä, että ihmisellä on vielä lähes viaton moraali, koska hän tunnistaa maailmassa olemisessa monta tasoa.

Sivistyneenä ihmisenä ja kirjallisuutensa tuntevana Konstig varmasti tietää argumenttinsa pop-esseistisen epärehellisyyden. Ironia ja vilpittömyys eivät ole suoraan toistensa vihollisia vaan toisiaan täydentäviä.

On naurettavaa väittää, että kulttuurin nykyisen ironian voi todistaa katsomalla yhtä yksittäistä naiivia TV-sarjaa, joka idealisoi menneisyyttä jo ilmestymisaikanaan.

Pieni talo preerialla on pyörinyt samoina vuosina kuin toinen suosittu perhesarja, Perhe on pahin (1971–79), joka perustui katsojien ironiselle suhteelle päähenkilöihin, Archie ja Edith Bunkeriin.

Jos kaipaa vanhempia esimerkkejä, väkevää ironiaa löytyy Vanhasta Testamentista asti. Ei tarvitse kuin lukea Jobin kirjaa, joka perustuu dramaattiselle ironialle: lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin Job, mikä tekee päähenkilön pyristelyn surkuhupaisaksi.

Tietenkään estetiikka ei ole täysin erillistä moraalista. Mutta ironian käyttäminen esteettisesti johtaa vain toisinaan yksinkertaistettavissa oleviin moraalisiin johtopäätelmiin.

Olen Konstigin kanssa samoilla linjoilla siitä, että en voi sanoa olevani kaikesta taiteellisesta ironiasta esteettisesti hyvilläni. Mutta syy on sen laiskuus ja tylsyys, ei se, että se on ironiaa.

Pohdi etuoikeuttasi

Posted on by kangasvalo

Check your privilege pyytää vartijaa vartioimaan vartijaa. Kuten monet iskulauseet ja ismit, se osoittaa loputonta luottoa yksilön kykyyn pysyä kontrollissa itsestään, vaikka harva pystyy näin epäinhimilliseen saavutukseen, eikä sitä tulisi keneltäkään edes vaatia. Puhun kokemuksesta. Kontrolloin elämääni vuosia sallimatta itselleni todellista rentoutumista, siis ajatuksettomuutta ja välinpitämättömyyttä, ja minusta tuli muun muassa oman itseni liiasta tarkkailusta masentunut. Silloin tunnen oman ääneni muiden ääniksi.

Vasemmistolaisuuden kuolema länsimaisessa liberalismissa on nähtävissä siinä, että oheisen hokeman privilege, etuoikeus, ei merkitse ilmiselvintä epätasa-arvon lähdettä, rahaa. Sen sijaan etuoikeus on asia, jonka oletetaan mahdollistavan rahan saamisen helpommin, on kyse sukupuolesta tai ihonväristä. Ei raha itse. Jos raha, peritty tai muuten välillisesti yhteiskuntaluokan kautta saatuna, edes etäisesti ymmärrettäisiin etuoikeudeksi, joka itse asiassa määrittää ihoa ja sukupuolta enemmän kuin ne sitä, kehittäisin sosialistisen vastalauseen: check others’ privileges. Mieluummin siis ulkoistaisin vastuuta, niin kuin sosiaalidemokratiassa kuuluu, jos haluaa saada hyvää jälkeä. Kutsunhan putkimiehen korjaamaan vuotavan hanan, enkä ala ronkkia itse.

Tyhmäkin ymmärtää, ettei tämä tarkoita ihmisen olevan kykenemättä tekemään havaintoja omasta ulkomuodostaan tai olevan pyrkimättä toimimaan yksityisesti niin kuin moraalisesti parhaiten katsoo. Se ei vain riitä. Todellisen vartijantyön voivat hoitaa vain muut, jotka omasta asemastaan näkevät paremmin rahan muodostaman kuilun. Kyse on myös haasteesta. On äärimmäisen helppoa “myöntää” syyllisyytensä ihon tai perimänsä kautta, asialle kun ei voi mitään ja sen kanssa voi teoretisoida loputtomiin. Sen sijaan omaa aktiivista roolia esimerkiksi työmarkkinakamppailussa, omaisuuden (myös “henkisen” eli kokemuksien!) haalimisessa tai suhteiden hyödyntämisessä ei halua ajatella edes vasemmisto, onhan vastuu todellinen. Siksi sitä on ajateltava jonkun toisen.