Kirjastossa huomasin tänään jaettavan Runeberg-palkinnon ehdokkaiden shortlistin olevan esillä lukusalissa. Hetken mielijohteesta poimin kolme saatavilla ollutta ehdokasteosta mukaani palautushyllyistä.
Inspiraationa toimi, että luin vastikään loppuun myös shortlistillä olleen Antti Salmisen Mirin (2019). Teos oli pirstaleisessa muodossaan vakuuttava jälkimoderni kertomus sienien vallankumouksesta. Ei aivan yhtä hyvä kuin Lomonosovin moottori (2014), mutta suomalaisen scifi-kirjallisuuden kaavamaisuuden keskellä erityinen tapaus.
Trendi on kohti lyhyempää kirjallista muotoa, mistä pidän itsekin, joten mikäs teoksia mukaan poimiessa. Olen luvannut itselleni lukevani keskimäärin 100+ sivua tekstiä päivässä, joten käytännössä jokainen kirjoista tuli luettua noin vuorokaudessa.
Otin siis mukaani Laura Laakson Mrs. Milkywayn (2019), Maija Muinosen sexdeathbabiesin (2019) ja Malin Kivelän Sydämen, joka on ilmestynyt alun perin ruotsiksi nimellä Hjärtat (2019). Olisin halunnut joukkoon vielä Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019), mutta sen kaikki kopiot olivat lainassa. Aki Salmelan kokoelman luen joskus myöhemmin, kun tekee mieli lukea pienempiä annoksia runoa, Ralf Andtbackan teos jäi liian vajavaisen ruotsini takia ulkopuolelle, Pirkko Saision opus ei jostain syystä kiinnosta minua lainkaan. (Voisi kai sanoa, että pidän varovaisesti Saisiosta kulttuuripersoonana, mutta epäilen, pelkään, etteivät hänen teoksensa ole minua varten.)
Olennaista on, etten tiennyt näistä teoksista ennen lukemista mitään muuta kuin ehdokkuudet ja epämääräiset takakansitekstit. Kivelän romaanista en tiennyt senkään vertaa. Mrs. Milkywayn ja sexdeathbabiesin ymmärsin kokeellisiksi romaaneiksi, joten niiden saatavuus kirjastossa ei suoranaisesti yllättänyt.
Ja kokeellisilla laduilla tosiaan hiihdellään, niin kuin jo longlistin ehdokasasettelu vihjasi. Longlistia ja Helsingin Sanomien palkinnon ehdokaslistaa selaamalla kävi mielessä, että suomeksi julkaistaan kaikenlaista irtiottoja tekevää kirjallisuutta aika tavalla.
Olen miettinyt sellaista yksinkertaistettua mallia, että Suomessa käydään pikavauhdilla lävitse kehitystä, joka suuremmilla kirjallisilla kulttuureilla on ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.
Kirjallinen kehityksemme on, Markku Eskelisen ajatuksia mukaillakseni, laahannut turvallisesti perässä maailman kehityssuunnista. 2000-luvulla on pienkustantamoiden (ja Internetin) myötä alkanut tapahtua merkittävää avautumista maailmaa kohti. Mainitsen Internetin ennen kaikkea siksi, että ei voida aliarvioida sitä, että omat kirjailijamme ja kuluttajamme saavat viimein käsiinsä myös haluamansa kirjat esikuviltaan ja muoti-ilmiöiltä, jos kielitaitoa vain riittää.
Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on oma Oulipomme. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa Thomas Pynchonin innoittamana. Leevi Lehto toi kaiken muun lisäksi LANGUAGE-runoa Suomeen. David Foster Wallacen merkitys Miki Liukkoselle on ilmiselvä. Feminismi on edelleen nouseva ilmiö. Kirjallisuutta ilmiöitetään muidenkin kuin Sofi Oksasen ympärille. Autofiktiota on jumalauta kaikkialla. Ja niin edelleen. Tämä ei ole suunnitelmallista. Ennemmin kyse on siitä, että tulppa on revitty irti ja pyörimme viimein samassa viemärissä länsimaiden kanssa. Uusi ilmaisu kiinnostaa kirjoja ostavaa eliittiluokkaa, ja julkaisukanavia löytyy. Joten otamme kiinni sen minkä saamme, tungemme sen tehosekoittimeen ja juomme voimajuoman kerralla. Vaikka elämme jälkimodernissa maailmassa, uskon että moni tutkija ja kirjailija haaveilee voivansa tulevaisuudessa puhua ironiatta suomalaisesta kirjallisuudesta itsenäisenä yksikkönään, joka ei enää laahaa aikalaisistaan jäljessä. Pasila, Porilaisten marssi.
*
“Äiti katsoo Pania sivuun, ja äidin kuiskausäänessä on kaikki se katkera jumalautasaatanaperkele jota ei saa sanoa ääneen mutta jonka voi paiskoa lihanleikkuulaudan lihanuijalla välikyljykseen.
Niin että lopulta äiti näkee vain PikkuBobbyn ja lihamurekkeen ja isän varjon, mutta vain jos katsoo tarkkaan kaukoputkella.
Otaksuin siis, että myös lentoemäntänaisen elämän oli täytynyt olla jotenkin liian täyttä. Tekstejä lukiessani minulle tuli tunne aivan kuin hänen sanojensa sisältö ei jotenkin ihan olisi mahtunut annettuun muotoon, samaan tapaan kuin jos luonnonsuoleen olisi koettanut työntää aivan liian paljon makkaramassaa. Toisaalta jotakin myös roikkui yli, jotakin sopimatonta ja eriparista, mikä oli herättänyt kiinnostukseni jo naisen ensiteksteistä lähtien.
Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes."
Yritän edellisessä lainauksessa hiukan demonstroida WordPressin alkeellisin keinoin, miltä Laura Laakson Mrs. Milkywayn puhujaäänten vaihtuminen tuntuu. Romaani on suomalaisen kirjallisuuden kokeellisen kehityksen summaavia teoksia. Se on usealla tasolla etenevä kertomus kirjoittamisen opettajasta (Laakson nykyinen ammatti), joka tutkii lento-onnettomuudessa kadonneen entisen oppilaansa tekstejä. Oppilas työskenteli lentoemäntänä (Laakson entinen ammatti).
Romaanin pohja on Laakson 2015 ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Tyttö nimeltä Pan, joka muodostaa kerronnan kolmannen tason; Panin kasvutarina on oppilaalta jälkeen jääneiden papereiden joukossa. En ole nähnyt näytelmää, joten en osaa kertoa teosten yhtäläisyyksistä sen kummemmin.
Oppilaan papereissa on myös kliinisiä kuvauksia lento-onnettomuuksista, joiden uhreina luetellaan kymmenittäin maailmanproosan huippunimiä. Yhdistettynä toistuviin seksuaalisuuden kuvauksiin, erityisesti vihreisiin reikäommeltuihin pikkuhousuihin, teos muistuttaa J. G. Ballardin Crashia (1973), jonka maailmaa on saapunut tutkimaan Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (1962) pakkomielteinen minäkertoja.
Tällainen name-dropping on rasittavaa, tiedän, mutta en voi välttää sitä, sillä myös Mrs. Milkyway harrastaa samaa paitsi kirjaimellisesti myös tyylilajeja yhdistelemällä. Tämä on lukijansa vieraannuttavaa proosaa. Kolmen eri kerronnan tasot vaihtelevat jatkuvasti luoden epäintuitiivisilta tuntuvia mielijohteita.
Tarkoitan: sivuilla kuvattu tuntuu outouttavalta, koska paikoin edes lauseiden rakenteet eivät ole sellaisia, joita kukaan käyttäisi halutessaan tehdä jotain lukijalleen selväksi. Tämä on kokeellisen kirjallisuuden oleellinen ero perinteiseen proosaan. Perinteinen fiktioproosa haluaa tyylistä riippumatta tuoda jotain ilmi, pitää sukulinjan puhtaana. Kokeellinen sen sijaan peittää, sakeuttaa ja mutatoi.
Tietysti tämä on tarkoitus. Laakso “päähenkilöllään”, lukevalla kirjoittajalla, ja monilla sivuilta esiin nousevilla persoonilla demonstroi mielikuvituksen loikkaa, jonka lukija joutuu ottamaan voidakseen hyväksyä luettavan tekstin äänen sellaisenaan eikä samastumiskohteena, persoonansa jatkeena, jos sellainen loikka nyt edes on mahdollinen.
Kirjoitamme ja luemme yhdessä suuressa jatkumossa, ja siinä rytäkässä kymmenet kanonisoidut kirjailijat höyrystyvät yhdessä liekkipallossa, kun tekniikka pettää.
Tylsästi voisi tietty spekuloida, että kyse on kirjailijan kolmen persoonan keskinäisestä kamppailusta, Laakson nykyminä vs lentoemominä vs lapsuus ja kaiken sen käsitteleminen tuottaa tekstisisällön.
Oliko Mrs. Milkywayta mukava lukea? Eipä juuri. Sillä vaikka teos on paikoin jopa erinomaisesti kirjoitettu, sen luennoiva sävy kyllästyttää minua. Viimeiset 50 sivua olivat puuduttavat ja raskaat. Samoin jatkuvasti loppua kohden eskaloituva kielen ja mielen hajoaminen eräänlaisena “paljastuksena” on yksi suurimpia kliseeinhokkejani.
Luennoinnilla tarkoitan, että teoksen minähenkilöön kohdistettu psykologinen (toki epäluotettava) peili tuntuu siltä, kuin kirjailija yrittäisi henkilönsä äänellä puhuessaan pinnistää luodakseen maailman, johon lukija voisi uskoa ja tempautua mukaan, jotta koko romaanin kielipeli toimisi (ja kai useaan otteeseen korostettu “kielen mentävä” aukko vihreissä alushousuissa myös jonkinlaista kielipeliä on…).
En silti usko sanottuun tarpeeksi voidakseni sen jälkeen antautua, koska tekstin kikkailu kulkee liian monen kierteen kautta. Joten silmäilen laiskasti, ajattelen filosofiaa – ja että semmoista tällä erää.
Kun Omppu Martin kirjoittaa kanssani toisin ajattelevassa blogissaan, että romaani “haastaa ja härnää”, en ymmärrä kuin pintatasolla. Mielestäni mikään teksti ei juurikaan haasta tai härnää. Sehän on kuitenkin vain tekstiä ja ainakin itse olen jo aika paatunut paskiainen.
Mutta näistä kolmesta lukisin tämän mieluiten uusiksi! Sellainen olen, nautin kun kieltäni lävistetään.
*
Malin Kivelä lähtee liikkeelle aivan päinvastaisesta suunnasta. Sydän on suoraviivainen kertomus sydänvikaisen vauvan syntymästä, sitä seuraavasta leikkauksesta ja minämuodossa kuvatusta äidin huolesta, jossa kohtuullisuus ja kasvava epävarmuus valtaavat puhujan mielen.
Siis autofiktiota. Sellaisena teos on hyvin luettava, kevyt ja raskas samaan aikaan – ainakin tässä Laura Jänisniemen suomennoksessa. Kivelän kieli on konstailematonta, lukijan mielenliikkeet ajautuvat puhujan maailmaan. Merkittävimmät kielelliset pelit käydään sen välillä, osaako lukija kyseenalaistaa vaikeassa tilanteessa olevan puhujan epäluotettavana kertojana vai ei.
“Täällä sisällä hiljaisuus on kuin merivettä, unta. Liikkeet kuin veden alla. Vaimennus minun ja muiden välillä. Kuin eläisi japanilaisessa teeseremoniassa. Niin voi ajatella, kun jaksaa ja ehtii. Kävin kerran Japanissa, kävelin kehrätyn sokerin tuoksussa Harajukussa. Matkustin junalla terassiviljemien ja kilpikonnanvihreiden kukkuloiden yli. Ja olimme kylpylässä, onsenissa, kuumassa altaassa katolla, josta näkyi taloja talojen jälkeen ja yötaivas. Mikazuki Hotel. Palmut sen ulkopuolella täynnä led-lamppuja.”
Sydän on niin sanotusti kerralla luettu, vaikka sisältää paljon lyhyitä, taitavia tekstijaksoja… ja aavistuksen verran liian runollista-mutta-toteavaa proosaa, jonka lokeroin yliyrittämiseksi.
Taitavasti se myös liikkuu eri tasojen välillä ja kuvaa vain muutamalla vaivattomalla virkkeellä lumista, kylmää Helsinkiä, joka muodostaa tapahtumille näyttämön ja samalla mielentilan.
Kertojan havainnot liikkuvat lähimenneisyydestä kauemmas menneisyyteen, lapsen kotiutumisesta sairauden toteamisen ensimmäisiin päiviin. Lukija huomaa pian, että vauvalle, puhujan kolmannelle pojalle, käy hyvin, mutta tämä ei olekaan kertomuksen pääasia.
Lapsen selviämisen rinnalla selkeämmän janan muodostaa kertojan identiteetti, pelko pysähtymisestä äitiyteen ja ihastuminen sairaalaan ystävälliseen kardiologiin, ainoaan ystävälliseen tuntemattomaan, jolle minähenkilö on kuitenkin vain asiakas monien joukossa.
Samalla, kun kertoja pelkää jämähdystä äitirooliin, hän ironisesti korostaa olleensa omasta tahdostaan vanhempien lastensa ensisijainen huoltaja. Edes aviomies ei saanut hoitaa poikia yksin, vain minähenkilö itse oli tarpeeksi luotettava. Raskausaikana kertoja käy valmentavassa joogassa ja korostaa olleensa kurssin paras, ottaneensa jopa tässä suhteessa kaiken huomioon uuden lapsen kannalta.
Sairauden alkaessa valmistautuminen osoittautuu tyhjäksi. On kuin kertoja jäisi mustaan laatikkoon, jossa on vain ohut tirkistysrako valoon. Mies, vanhemmat lapset, äiti, ystävät, naapurit katoavat kaikki jonnekin. On vain loputtoman samanlaisia päiviä sairaalan lastenosastolla leikkausta odottaessa.
Vaikka lapsen sairaus on vakava asia, on vaikeaa erottaa, kuinka paljon minähenkilön käytöksessä on huolestunutta vanhempaa ja kuinka paljon neuroosia. Kehityskertomuksessa nainen oppii myöntämään itselleen olevansa persoona, joka jää jumiin kaikkeen merkitykselliseltä tuntuvaan, muistoihin, kadottaen sinne osia itsestään.
Tämä, enemmän kuin lapsen paraneminen, on kertomuksen todellinen kliimaksi. Samalla oman heikkouden myöntäminen on sen hyväksymistä, että kaikki maailman huolet raahautuvat mukana ja kasautuvat kertojan raskaaseen sydämeen, niin suorituskeskeiseen, että lukija ihmettelee, miksei se ole jo pysähtynyt. Rivien välistä on luettavissa, että myös muut ihmiset ympärillä ihmettelevät minähenkilön energiaa ja tahtotilaa.
Tätä kirjaa suosittelisin tästä kolmikosta helpoiten hyvää lukukokemusta etsivälle keskivertolukijalle. Se on siis joukon viihdyttävin. Tämä ei ole moite. Ennen kaikkea suosittelisin kirjaa niille miehille, jotka väittävät, etteivät pääse “naiskokemukseen” sisään tai osaa samastua siihen.
*
Sexdeathbabies on lukemani kolmikon pahis. Aiheena on nuoremman naisen, Biban, lähestyvä kuolema, jota käsitellään tämän äidin, Hettyn, ja kummitädin, Clarissan, “näkökulmista” – nimet ovat kuin saippuaoopperoista.
Kummitäti on menettänyt ennestään kaikki lapsensa. Samassa auto-onnettomuudessa on kuollut myös aviomies. Hetty taas on yksinhuoltaja, jonka ympäriltä kaikki ovat kuolleet muuten vain, yleensä sairauksiin.
Kirja, fyysinen esine, on painettu sinisellä musteella, joka on levinnyt muutamilla sivuillaan. Jotkut kirjan rivit kulkevat silmin havaittavasti vinoon.
Sexdeathbabies on paikoin taitavasti kirjoitettu. Hettyn ja Clarissan äänet vuorottelevat ja välillä sekoittuvat luoden yhdessä kertojaminän käsitteen kyseenalaistavan “urtextin”, “urnaisen”, jonka tuottamaa “puhetta” seurataan. Tapahtumia kommentoi kuolleiden kuoro. Hélène Cixous’n naiskirjoitusta? You bet!
Paikoin romaani tuntuu myös rimanalitukselta. Tarkoittaako kokeellisuus tekstipötköä, jollaisen kuka tahansa “tajunnanvirran” ensimmäistä kertaa sanakirjasta löytävä lukiolainen saa aikaiseksi?
Pointsit rohkeudesta silti.
Tietty Muinonen on hienostuneempi kuin ilkeilyni perusteella voisi luulla, hän rikkoo enemmän kuin on totuttu samalla, kun oikeasti kertoo myös tarinan. Ei mikään helppo saavutus.
Ja ironiaahan teksti on; sekava solkkaaminen kertoo keskushenkilöiden sietämättömästä keskenkasvuisuudesta, narsistisista ajatuksista, joita he eivät edes osaisi tukahduttaa (ja siten heidän asemastaan uhreina/petoina). Romaanin keskiössä olevat naiset ovat hirviömäisiä yrittäessään niellä kolmannen naisen olemuksen, koko tämän henkilön itseensä. Kuolevan ääni kiistetään. Onko sekin sitten ironiaa, että teksti on paikoin aikamoista Lovecraftia? Yog-Sothoth on muut ihmiset. Vai onko tämä kuitenkin Hélène Cixous’n naiskirjoituksen parodiaa? I’d buy that for a dollar!
Kirjan suomi taantuu usein lapsenkieleksi:
“Kiitos jojo
etukäteen avustanne Teille Teidän Hetty Lutel hengittääkös Biba hengittääkös? Ihan itsekös? Lääh puuh. Ihaa ihahahaaa Biban koulun karnevaalipäivä on ihana päivä. Ja koulupihalla minä saan pukeutua Biban kanssa hevospukuun saan olla samassakankaassa ja samanvetoketjun sulkemana ja hakasten ja Biba on tietenkin pää ja etujalat niin kuin kuuluu olla ja yhdessä Biba ja minä olemme hevonen. Ja meitä silitetään. Ja meille nauretaan. Me kun olemme ihan hassut. Me olemme ihan hassu. Me olemme aivan hassu. Ihan tarkalleen niin kuin me olisimme ihan vain yksi yhtenäinen hassu, ei kahden esittämä yksi pehmeä eläin, ja meitä houkutellaan syömään makupaloja ja välillä hikisenä Biba murrosikäinen sanoo: au vittu kuuma yök onko pakko koko ajan porkkanavitsailla hahaa oh Leokin porkkanavitsailee ja aa hei isäpapparainen ihahahaaa sinäkin siinä ounou onko äitiliinikin jossakin Biba ei muista että minä olen jalat ja pylly hevospuvun sisällä – –”
Teos täyttää “kokeellisen romaanin” check boxit “leikittelevästä kielestä”, ja kuten Mrs. Milkywayssa, tyyli on usein vähemmän kiinnostava kuin kirjailija on luultavasti ajatellut.
Tapahtumia on kuitenkin helppo seurata; kirjan “vaikeus” on näennäistä. Raskaimmaksi käy lähinnä tekstissä käytetty toisto tehokeinona ja yli 200 sivun aikana tajuntaan itsensä poraava lapsekas hokeminen.
Kyse on ruumiista, ruumiiksi tulemisesta, kehon toiminnasta. Nesteet virtaavat ruumiiden sisällä ja ulos eri onkaloista. Clarissan yli 100-vuotias äiti nököttää hoitokodissa ruumiinsa ollen jo vuosia lähtölaskentatilassa. Hetty taas haluaa uuden tyttären vanhan tehdessä kuolemaa ja käy yli 60-vuotiaanakin vielä hedelmöityshoidoissa. Biban syöpä on alkanut rinnoista. Kuolema on leimannut kumpaakin perhettä, eikä sitä ole ainakaan millään järkevällä tavalla käsitelty.
Transgressiivisesta taiteesta ja tabujen rikkomisen historiasta kiinnostuneelle Muinosen romaani ei ehkä ole kovin hurja ryöpytys. Ajattelen visuaalisten taiteiden yleensäkin onnistuvan paremmin shokeeraamisessa kuin kirjallisuuden.
Sarjakuvien puolelta voi vertailuun ottaa Grant Morrisonin, Chris Westonin ja Gary Erskinen The Filthin (2002–03), jossa seikkaillaan myös seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden tutkimattomassa maastossa. Se on tosin selvästi maskuliininen painajainen. Kansikuvaksi sexdeathbabiesiin osuvasti valittu Alma Heikkilän maalaus onnistuu myös jollain tasolla paremmin kuin teksti.
Veikkaan, että tämä teos on lukemistani eniten kiinni Runeberg-palkinnossa, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta (eikä varmasti jää viimeiseksi), kun olen väärässä. Toisinkoinenhan tälle on jo myönnetty.
Ja: Jos Mrs. Milkyway on se, jonka lukisin toiste, ja Sydän se, jota suosittelisin helpoimmin, sexdeathbabies on varmaankin se, jota arvostan näistä kolmesta eniten jo sen vuoksi, mitä se tahtoo lukijalle antaa.
Krasznahorkai on maailmalla, Suomessakin, tunnetuin kahdesta maamiehensä Béla Tarrin (s. 1955) elokuviksi ohjaamasta romaanista eli Saatanatangosta (1985, suom. 2019) ja Vastarinnan melankoliasta (1989, suom. 2022).
Vaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.