Olen ottanut tavoitteeksi lukea Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -historiateoksen (2016) rinnalla uudelleen julkaistut unohdetut suomalaiset proosakirjat. Uudelleenjulkaisijana ntamo. Ensimmäisenä oli vuorossa kirjoista viimeisin, Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (1974).
Vaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.
Kiinnostavaa tavaraa siis niin naisnäkökulmasta kuin sairauden ja toiseuden kuvauksista erityisesti kiinnostuneelle lukijalle.
Vaaran proosatuotannosta on kirjoitettu Raukoilla rajoilla -teoksen lisäksi Heidi Laineen pro gradu -työssä vuodelta 2005: Mariasta on minäksi: Kerrottu minuus ja mielen sairaus Maria Vaaran omaelämäkerrallisissa teoksissa.
Myös Käymälä-blogissa on kirjoitettu Likaisista legendoista. Tulkinnan referenssinä käytetään Carlos Castanedan shamanistista kirjallisuutta. Jos siis haluatte yksityiskohtaisempaa ja parempaa analyysia, lukekaa nämä. Erityisesti Laineen teksti on todella kiinnostava.
Kahteen osaan jaetuissa Likaisissa legendoissa lukijaa puhutteleva skitsofreniaa sairastava subjekti on epäselvä. Tutkielmassaan edellä mainittu Laine kirjallisuustieteen käytäntöjä noudattaen kutsuu subjektia kirjan ääneksi, kertojaksi tai henkilöhahmoksi. Kaikki nämä kolme käyvät jatkuvaa rajankäyntiä muun tekstin rakenteen kanssa.
Epäselvän subjektin kautta myös maailma ympärillä on epäselvä. Kutsun monitasoista puhuttelijaa tässä tekstissä nyt “minähenkilöksi”.
Karkeasti ottaen ensimmäinen osa käsittelee minähenkilön suhdetta terapeuttiinsa Johannekseen hoidon ja yksipuolisen rakkauden näkökulmasta. Romaanin toinen osa käsittelee minähenkilön pitkää hoitojaksoa mielisairaalassa.
Teoksen reaalisesta tasosta, siis siitä mitä terveiden piirissä kutsuttaisiin “todellisuudeksi”, voidaan päätellä seuraavaa: minähenkilöllä on neljä lasta, hän on kirjastonhoitaja, hän on ankaran uskonnollisesta taustasta, häntä on pahoinpidelty lapsena niin seksuaalisesti kuin muulla väkivallalla, hän on Pohjois-Suomesta.
Käytän “todellisuutta” lainausmerkeissä, koska terveiden maailma on kirjassa vain yksi, verrattain kaukana kummitteleva taso. Se on niinkin kaukana, että toisten ihmisten läpipääsemättömyys sairaan maailmaan kristallisoituu kirkkaammin kuin missään muussa lukemassani suomalaisessa proosateoksessa.
Kun hoitaja antaa minähenkilölle luvan lähteä kaupungille, koska tämä näyttää ulkoisesti hyvinvoivalta, lukija on mennä solmuun, sillä kaoottinen proosa kertoo minähenkilön todellisesta tilasta täysin toista.
Selvennykseksi: Pidän mielenterveysongelmia sairauksina, enkä jähmeää yhteiskuntaa vastaan käyvinä toisen olemisen tasoina, jollaisiksi hyväntahtoiset ihmiset joskus haluavat ne romantisoida. Kirjan luoma konteksti on kuitenkin vastaansanomaton; olisi väärin puhua sen yhteydessä todellisuudesta yksiulotteisesti.
Minähenkilöllä on lukuisia persoonia, jotka puhuttelevat toisiaan ja minähenkilöä ja ainakin kuvittelevat puhuttelevansa teoksen muita henkilöitä. Muut potilaat, terapeutti, lääkärit ja osastonhoitajat liukuvat ajoittain tekstiin.
Pääpaino on kuitenkin minän kokemusmaailmalla, jossa elävät raamatulliset nimet saaneet sivupersoonat, jo kuolleiden ihmisten sielut ja irrallisiksi kutsutut nimettömät äänet, joita kuvaillaan kuin nämä olisivat menninkäisiä päähenkilön näkökentän laitamilla. Muistot, harhat ja todellisuudeksi mielletty eivät niinkään sekoitu kuin luovat kokonaiskuvan.
Kuten aiemmin tässä blogissa käsitellyn Kääntäjän flopin (2015) tapauksessa, myös Vaaran henkilöiden välillä on epäselviä rajoja. Sivupersoonien joukossa oleva “Maria” ei ole selkeästi minähenkilö. Ei ihme, sillä “Maria Vaara” on Maija Haatajan pseudonyymi.
Silti juuri “Marian” asemoiminen yhdeksi henkilöksi toisten joukossa tekee kirjasta oudon kokemuksen. Ratkaisu on kirjallisesti kiinnostava, sillä se asettaa skitsofreenisen minähenkilön mielessä lähimpänä “itseä” olevan hahmon statistin osaan.
Toisin sanoen, omaelämäkerrallisesti tulkittuna lukijalle puhuva minähenkilö ei ole Maria tai mikään muukaan nimetty persoona vaan nimeä vaille jäävä “minä”, joka ei juuri puhu itsestään tai sano nimeään, vaikka on se, joka kärsii eniten.
Vaara ei koskaan sorru dualismiin. Hänen minähenkilönsä olemus ei rajoitu terve-sairasmaailmaan, vaikka kirja ei jätä epäselväksi mielenterveyden ongelmien ahdistavuutta ja luonnetta nimenomaan sairautena. Minähenkilön mukana kulkevat hahmot ja olennot ovat joskus avuksi mutta lähinnä ahdistavia ja pelottavia.
Marian ja hänen persooniensa maailma on moninainen. Lukija alkaa erottaa vähän kerrassaan tasojen merkityksiä. Suuren osan ajasta lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on totta. Vastauksia kysymyksiin ei saada kuin vähän.
Puhujan epäselvyys syntyy myös kertomusten ajoittaisesta dialogivetoisuudesta, jota kertojan ääni murtaa. Dialogi saattaa muuttua kesken virkkeen sisäiseksi pohdinnaksi, joka on saumatonta jatkoa kahden ihmisen käymälle keskustelulle ja jota vuorostaan sivupersoonat alkavat kommentoida.
Blogimuoto ei anna toistaa tekstiä niin hyvin kuin soisi. Kannattaa kuitenkin kiinnittää seuraavassa lainauksessa huomiota rivivaihtoihin ja repliikkiviivoihin:
Pelkään mennä joulun jälkeen vastaanotollesi. On joulu 1969. Olen käynyt psykoterapiassa yli kuusi kuukautta. Kovin lyhyt aika, ajatteli Maria.
– Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
– Niin, sinä muistat sen, Johannes. On ikävää huomata olevansa keski-ikäinen kaksitoista- tai viisitoistavuotias, joskus paljon nuorempikin.
– Sinun ei tarvitse pelätä enää. Tulen istunnolle joka kerta, kun olen luvannut. Löydät minut aina täältä.
– Tunnen ja uskallan sanoa, että olen nyt hyvin lähellä sinua. Tulin onnelliseksi, kun muistit sen joulukynttilän. Tartun myös mielelläni tänään käteesi, kun lähden pois.
Muuten, minä haluaisin nyt puhua. Johannes, minä en voi sanoa sitä muuten: Haluan katkoa sormiani ja pestä käsiäni.
– Sinä olet symboliikan mestari, Maria. Sinähän kerrot masturboinnistasi. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Minähän kuulen sen suunnilleen joka potilaalta.
– Seuraava istunto on kolmen viikon päästä.
– Miksi? Minä koen sen rangaistuksena.
– Sinä haluatkin kokea. Miksi haluat tulla rangaistuksi, Maria? Minä en ole rankaisija enkä luvanantaja. Tästä voimme puhua lisää ensi kerralla.
Minämuoto vaihtuu lainauksen alussa olevan kappaleen lopussa häneksi, Mariaksi. Seuraavan kappaleen terapiasessiossa on oudon raamatullista replikointia ollakseen potilaan ja terapeutin välistä.
Dialogi etenee vuoropuheluna, kunnes sana “muuten” aloittaa seuraavan rivin ilman repliikkiviivaa. Toisaalta tähän esitettyyn ajatukseen tulee kaksikin vastausta oletetulta Johannekselta, jolloin lukijan on ajateltava että ne tulevat kerronnan sisällä eri lähteistä, aivan kuin niitä edeltävä tunnustus.
Näin kyseenalaistuu jatkuvasti kuka kirjassa puhuu: dialogiin eksyy repliikkejä, joiden ilmaistaan olevan minähenkilön sisäisestä kerronnasta peräisin ja jotka jopa kommentoivat metatasolla keskustelua sen edetessä. Kyse on ehdottoman kirjallisesta keinosta, kommentaarista joka etenee muun tekstin rinnalla ja sisällä.
Osan tapahtumista “terveet” paljastavat minähenkilön sairaskohtauksissaan kuvittelemiksi. Sekaannusta lisää se, että joskus myös “terveet” ovat vain minähenkilön kuvitelmaa.
Esimerkiksi minähenkilö on antanut yhdelle sivupersoonistaan nimeksi Johannes, joka on sama nimi kuin terapeutilla, johon hän on rakastunut. Vain osan ajasta lukija voi olla varma kummasta Johanneksesta puhutaan. Pohjimmiltaan minähenkilölle nämä kaksi Johannesta ovat sama henkilö, vaikka toinen on lihaa ja verta, toinen ei. Johannes on “minän” suojelusenkeli kummassakin muodossaan.
Loppuluvuissa mennään kiihtyvästi metatasoille kertojan alkaessa puhua kirjan itsensä kirjoittamisesta ja oikolukemisesta. Viimeistään tämä piirre pakottaa lukijan tarkastelemaan Likaisia legendoja tavoitteellisena romaanina, ei pelkkänä sairaskertomuksena, autofiktiona.
Korostan vielä, siltä varalta ettei se tekstistäni ole välittynyt: Vaara heijastaa kirjansa tyylillä sairauden pirstoman mielen hahmotuskykyä. Sen vuoksi (ei siitä huolimatta) hän on aivan poikkeuksellisen taitava kirjoittaja.
Sairaus näyttää hyvin erilaiselta sairastavan näkökulmasta, sillä henkilöstä itsestään käytännössä tulee sairaus, siitä tulee osa hänen olemustaan. Syövästä parantunut on ikuisesti selviytyjä, masennuksen kokeneeseen sairaus jättää tervehtymisen jälkeenkin merkkinsä.
Skitsofrenian tapauksessa Likaiset legendat onnistuu välittämään sairauden tunnun eli olemaan lukijalle läsnä. Samalla sen proosamuoto kyseenalaistaa jähmeän realismin tyylilajin aivan ohimennen.
Tällaistakin Suomessa on kirjoitettu. Tällaista tulisi kirjoittaa.