Avainsana: jälkimodernismi

Kääntäjän floppi

Posted on by kangasvalo

Kari Aronpuron Kääntäjän floppi (2015) on pastissi Aronpuron samaan aikaan tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron kanssa kääntämästä David Marksonin romaanista Lukijan luomislukko (1996). Samalla kirjat muodostavat trilogian Aronpuron ensimmäisen proosateoksen, kollaasiklassikko Aperitiffin (1965/2015), kanssa.

Kuten on jo useassa yhteydessä aiemmin kirjoitettu, ihan heti ei tule mieleen trilogiaa, jonka keskimmäinen osa on käännös toisen kirjailijan teoksesta. Jo tämä on ideana poikkeuksellisen kiinnostava.

Tämä teksti on muistiinpanojen lista lukemastani. Olen luultavasti kaikessa väärässä.

Nimetyt, sivulta toiselle jatkuvat hahmot ovat Lukija, Kääntäjä, Päähenkilö, Kari Aronpuro ja toisinaan “hän”, joka ei ole kuitenkaan aina sama “hän”.

Muitakin ääniä on, teos on hallittu kakofonia. Tavallaan etoo käyttää tässä tapauksessa sanaa “ääni”, koska kirjallisuus on erityisesti tässä tapauksessa korostetusti tekstiä.

Olisiko lähempi ilmaisu “leimallisesti lukijaa puhutteleva merkitsijä”, jos haluaa olla arjen ajattelulle tavoittamattomissa oleva lacanilainen saivartelija?

Aronpuro aloittaa “kertomuksen” esittelemällä nämä nimetyt henkilöt ja kyseenalaistamalla heidän suhteensa toisiinsa. Sitten seuraa joukko lainauksia, pohdintoja, luetteloita ja listoja, jotka kuljettavat erilaisia teemoja rinnakkain.

Näitä ovat muun muassa Franz Kafka, isäsuhteet, kirjeet sodasta, tunnekokemukset taideteosten kanssa, kirjailijoiden kuolintavat, viittaukset Aronpuron aiempaan tuotantoon, lukuisat kirjallisuushistorialliset lainaukset…

*

En ole lukenut David Marksonin romaania. Mitä siitä tiedän, Aronpuron romaani on suora pastissi jopa joitain teemojaan myöten. Kirjojen välisestä suhteesta voi lukea lisää Kiiltomadosta Sanna Nyqvistin kritiikistä.

Kaikki hahmot ovat saman kirjallisen henkilön (tai peräti kirja-henkilön) aineksia. On tavallaan hyödytöntä pohtia, mitä eroa näillä on.

Aion silti käyttää hyödyttömyyteen aikaa. Eroja voisi halutessaan löytää vaikka näin: Kari Aronpuro on teksteissä toistuva viittaus kirjan ulkopuoliseen henkilöön, joka ilmenee tekstissä sanaparina “Kari Aronpuro”. Päähenkilö taas on Aronpuro tarkkailtavassa, elämäkerrallisessa mielessä, Lukija on Aronpuro tarkkailijana.

Tärkein on Kääntäjä. Kääntäjä on “tekijä”, joka “kääntää” Marksonia tässä jo toista kertaa mutta eri keinoin kuin perinteisessä “kääntämisessä” mielletään.

Sanan “kääntää” slangimerkitys on “varastaa”.

Kääntäjän rooli on kokoavaa liimaa, joka tekee Aronpuron teoksista trilogian. Ne ovat kaikki “käännöstöitä”, kollaasin ollessa aina “käännös” muiden tekemisistä, siis pastissi, varkaus.

En usko, että Aronpuron on tarkoitus saada lukija pohtimaan missä oikea Aronpuro alkaa tai loppuu, koska kysymys ei ole kirjaa lukiessa/kokiessa relevantti.

Onko tämä silti elämäkerta? Miksei! Se noudattaa elämäkertojen logiikkaa; kokoelma satunnaisesti nyysittyjä ja puoliksi uudelleen kuviteltuja anekdootteja.

Kääntäjän floppi korostaa tahallaan yhteyttään siihen, mitä tekijästä tiedetään. Esiin nousee satunnaisesti kappaleita, jotka vaikuttavat paikkansa pitäviltä tiedoilta Aronpuron omasta elämänhistoriasta.

Kaikki kappaleet ovat lyhyitä ja niitä erottavat blogimaiset välit normaalien rivinvaihtojen ja sisennysten sijasta.

Ratkaisu on loistava, koska laajempi väli pakottaa lukijan pohtimaan kappaleiden välisiä suhteita uudestaan, erityisesti silloin, kun ei voi olla varma onko seuraavassa kappaleessa puhuteltu “hän” tai “minä” enää edellisen kappaleen henkilö vai joku toinen.

Jokaisen kappaleen välillä on joka suuntaan laajeneva avaruus.

Voi tätä vanhuudennärän määrää.

Olen jättänyt kirjan siksi, mikä se oli nähdäkseni, mikä se on.

Lukijan horoskooppimerkki on rapu.

Muuten noudatettiin näissä vihkiäisissä vielä tapaa, että kandidaateilla oli käsissään suuret kirjat, jotka he, promoottorin julistettua heidät täysin oppineiksi, paukauttaen löivät kiinni.

Dostojevskin isä oli väkivaltainen ja ankara kasvattaja. Lopulta hänen maaorjansa tappoivat hänet.

Lukemalla isänsä kirjeitä Päähenkilö yrittää arvioida millainen kasvattaja hänen isänsä olisi ollut.

“Mitä eroa näillä toistuvilla henkilöillä on?” kirja tuntuu kysyvän jo heti alussa. Vastaus on selvä, kirjainrivistöt eli nimet, joihin lukija (pienellä) lukee mahdollisesti eri merkitykset.

Ehkä lukija ajattelee tätä pessoalaisena leikkinä.

*

En ole juuri koskaan pitänyt kiinnostavana lukijan (pienellä) roolin pohdintaa romaanikirjallisuudessa, jos pohdinnalla pyritään korostamaan: mietipä itseäsi hahmona.

En mieti. Ajatusleikki on kiinnostava, jopa oleellinen, mutta useimmiten filosofian heiniä. Taide pystyy harvemmin välittämään kokijalleen tämän ottamien roolien keinotekoisuuden tunteen – se voi useimmiten vain sanoa: sinäkin olet hahmo, mikä on liian suora strategia, vain lause toisten joukossa.

Asemani kokijana on aidosti erilainen verrattuna siihen, miten kirjan henkilön miellän. Olen jatkuvasti lukija, niin kuin teatterissa olen jatkuvasti yleisöä, vaikka minua kuinka osallistettaisiin.

Toivon saavani olla vain taiteen todistaja, sillä positioni perustuu vähintään puolittaiseen itseni unohtamiseen. En voi kuin suodattaa kokemaani.

Kaikki kirjojen henkilöt, ovat ne muodossa minä, sinä tai hän – ja viitataan niillä kehen tahansa – ovat vain konstruktioita.

Myös puhuteltava minä, lukija, on heiveröinen kirjoittajan rakennelma.

Tarkoitukseni on sanoa, että Aronpuro ei tässä tapauksessa tyrkytä mitään näin latteaa, päinvastoin. Kirjallisen luomuksen sisällä roolien vaihtuvuus onnistuu pysymään mielenkiintoisena, myös psykologisesti, koska niiden rakennelmallinen luonne on jatkuvasti tiedostettu.

Voisi sanoa, että kirja osoittaa, kuinka “minään” kuuluu minuuksien – ja siinä sivussa tematiikan – moneus, mutta niiden rinnakkainen olemassaolo ei tunnu ristiriitaiselta vaan yhtenäiseltä kuin palapelin palat.

Kirjan varsinainen osuus päättyy keskeneräiseen käännökseen Ezra Poundin Pisan Cantoista, jotka ilmestyivät Aronpuron suomentamina 2018. Tällaisenaan se vihjaa, ettei mikään lopu, pohdinta jatkuu.

Lopussa ovat enää Kääntäjän kiitokset, suomalaisen modernin kirjallisuuden käännöshistorian kuka kukin on niminä ja lista heidän kääntämistään teoksista, joita Kääntäjän flopissa on käytetty materiaalina.

Hai, 2

Posted on by kangasvalo

Kun Damien Hirst puolusti yllä olevaa haitaideteostaan Britart-movementin aikaan, siis aikana jolloin Turner-palkintoraati jakoi rinkirunkkukerhossaan satoja tuhansia euroja mitä pöljimmille käsitetaideteoksille, hän sortui yksinkertaistukseen, joka oli pahempi kuin häntä syyttäneiden kritiikki.

Teosta (nimeltään Kuoleman fyysinen mahdottomuus jonkun elävän mielessä) kritisoitiin tutulla lauseella: Kuka tahansa olisi voinut tehdä sen. Hirst vastasi, että nyt teoksen teki hän.

Äärisubjektivistinen vastaus on korostavinaan luomisvoimaa. Tosiasiassa se viestii, että taideteos on merkittävä, koska rahaa ansainnut taiteilija, Damien Hirst, teki sen. Vastauksessaan Hirst oletti teoksen perustelevan itsensä mielikuvituksella, lapsenomainen oivallus korvaisi taidon.

Hän jätti huomiotta, että teosta kritisoitiin nimenomaan sen tylsyydestä. Kuka tahansa voi saada tällaisia ideoita, mutta ne ovat huonoja ja häpeällisiä niin kuin lasten ideat yleensä, siksi niitä ei toteuteta. Minä saan vastaavia joka päivä. En tee niitä, koska minulla on edes rahtunen itsekunnioitusta (eikä minua palkinnoilla lahjovia ystäviä merkittävissä päättävissä asemissa).

Hirst ikään kuin kehui itseään siitä, että oli hack, onnistui myymään nimensä avulla tylsimmän mahdollisen ideansa.

Kokijalleen taiteen on usein oltava taitavaa. Hienoinkin teos menettää tehonsa, jos tietää sen tekijän lahjojen heikkouden ja intentioiden epäselvyyden. Poikkeuksia ovat tietysti camp ja huonot hyvät teokset. Trangressiokin on luovuutta vailla pelkkä pannukakku.

(Luullakseni jos Hirstin teos julkaistaisiin nykyään, sitä boikotoitaisiin jo paljon kovempisanaisemmin ja laajemmin eläimen turhamaisen tappamisen vuoksi. Kovin moni ei enää arvosta hain pyytämistä pällistelyä varten. Toisaalta Englanti on ketunmetsästyskiimoineen ollut aina oma ainutlaatuinen eliitin takapajulansa.)

Hai, 1

Posted on by kangasvalo

Voisiko olla niin, että rakastamaani taidetta yhdistää ainakin omiin silmiini kuultava välinpitämättömyys ihmisen ainutkertaisuutta kohtaan? Tämä kysymys on eräänlainen haaste itselleni; voiko tällainen yhdistävä tekijä todella olla? Jos on, mitä siitä tulisi ajatella, onko se raja vai toiminta-alue? Välinpitämättömyydellä en tarkoita, että teokset kiistäisivät ihmisoikeudet tai ainutkertaisten ihmiselämien yksityiskohdat. Päinvastoin, lukemani kirjat ovat voimakkaan subjektiivisia, maalauksissa pidän eniten persoonallisista kasvokuvista tai rajuista abstraktioista, elokuvina katson mieluiten kaikenlaista anarkiaa. Yksilöllisyydestään huolimatta nämä teokset ovat vailla pakko-oiretta muistuttavaa relativismia; tekijät usein tunnistavat merkityksellisyytensä kautta oman merkityksettömyytensä, siksi he voivat näin vapautuneita ollakin, ovat sitten riemuissaan tai ahdistuneita. Tätä voi verrata jälkimodernismiin, jonka muotoja tuntuu taajaan yhdistävän se, että merkityksettömyys on läsnä koko ajan ja sen takaa kaivataan kuitenkin usein jotain suurempaa, kenties koska suurin osa jälkimodernisteista on (ainakin salaa) mennyttä maailmaa kaipaavia baby boomereita, nostalgikkoja, hipstereitä ja muita liian hyvin sopeutuneita, jotka ovat rakentaneet inhoamistaan asioista haarniskan, tyylin. Kenties tämän vuoksi olen aina pitänyt taiteilijoista, jotka unohtuvat, epäonnistuvat, eivät selitä. Sen sijaan inhoan taiteilijoita, jotka selittävät jatkuvasti, joiden teokset alkavat selittelyistä, joiden näyttelyissä laput kertovat mitä kunkin katsojan tulee ajatella hienoista ajatuksista, joiden välittämiseen teokset ovat liian heikkoja ja typeriä.

Rautakausi

Posted on by kangasvalo

Jos Rautakausi (2018) on vapautunutta Tommi Melenderiä, odotan innolla hänen tulevaa fiktiotuotantoaan.

Rinnakkain on kaksi tarinaa. Esseisti Onerva on hetkellisesti saanut kurat niskaan, kun on mennyt myöntämään lapsia vieroksuvan luonteensa. Ihan hyvin ei myös mene avioliitossa siipan, Akilleksen, kanssa. Huipuksi Onerva epäilee, että yläkerrassa asuvaa pikkupoikaa pahoinpidellään, nainen tahtoo auttaa.

Kirjailija Melender sen sijaan suunnittelee suurta taidonnäytettään, tuhannen sivun kyrpäjyrää nimeltä 700 veljestä. Sitä ennen on kirjoitettava kaiken maailman välitöitä ja välteltävä ahdistavia tilanteita kustantamon kinkereillä.

Kirjan ohut muoto on mahdollisesti raskaasti editoitu, sillä vielä jokin aika sitten Rautakaudella oli tyystin eri kansi ja kirjan kuvauksessa kokonaiset kolme päähenkilöä lisää, joista ei lopullisen teoksen sivuilla juuri näköhavaintoja tehdä, jos ollenkaan. Tavallaan sääli. Toivoa sopii, että näitä aihioita tullaan käyttämään vielä jossain.

Toisaalta karsinta on luultavasti ollut kirjan etu. Nenäkkään, Miki Liukkosen tyyppisen, liioittelun ja kirjavan felliniläisen naamagallerian sijaan paketti on tiivis ja siksi metatasoiltaan onnistuneempi.

DFW-tyylinen paisuttelu olisi korostanut tylsästi teoksen jälkimodernin kirjallista luonnetta: taas yksi mahdottomien hahmoyhdistelmien ja kummallisten yhteensattumusten pieruparaati.

Teoksen ohuuden myötä syntyvä painotus Juha Seppälän tyyliseen miesproosaan sen sijaan on suomalaisessa kirjallisuudessa raikkaalla tavalla ironista. Tyyliä, jossa räiskyvyys väärinkäsitetään kokeellisuudeksi, parodioidaan eräässä kirjan tekstikatkelmassa. Eräs raakalainen hehkuttaa hahmo-Melenderille mielikuvitustaan ja luettelee tuosta noin juonisynopsiksen, joka voisi olla Liukkosen seuraava romaani.

*

Nauraminen tekee hyvää sielulle, aivoille ja koko keholle. Vaikeaksi sen tekee, että niin kutsuttu viihde, tarkoituksella tehty huumori, naurattaa usein paljon vähemmän kuin juttelun lomassa syntynyt vitsailu ja tilannekomiikka ystäväporukassa. Onnistuneen stand-up-koomikon löytäminen on kuin matkalla Kupittaalle kääntyisi väärästä kulmasta Kultaiseen Kaupunkiin.

En ole juuri teini-iän jälkeen kirjoille nauranut, enemmän itkenyt, luultavasti valitsemieni kirjojen takia. On vaikeaa löytää huumorikirjallisuutta, joka ei olisi juhavuorismaisia kainalopieruja, passiivisaggressiivista mielensäpahoittajaa tai älykköjen muka-hauskaa.

Thomas Bernhardin mahdottomimmat kommervenkit huvittavat minua, Markus Kajon parhaisiin, varhaisiin pakinoihin ja Ihmisen käsikirjaan, palaan usein, kun tarvitsen lohtua.

Mutta vaikka luen esimerkiksi Veikko Huovista mielelläni välipalalukemistona (viimeksi lukemani Kasinomies Tom (1990) oli ajoittain herkullinen vaikka kirjana epäonnistunut), hän ei onnistu kovin paljoa naurattamaan minua.

Rautakauden vitsit on suunnattu pienelle lukijakunnalle. Onnekseni taidan kuulua heihin. Kirja hymyilytti, jopa nauratti ääneen, mikä on iso kehu. Melenderin seikkailu kustantamon bileissä on niin hyvä jakso, että luin sen pari kertaa. Lainaan siksi tästä luvusta, mutta lainaus on huono tapa selittää, koska komiikka on meta-asetelmassa ja kokonaisuudessa:

Nainen tuijottaa Melenderiä niin palvovasti että Melenderin on pakko vilkaista taakseen ja varmistua, ettei hänen takanaan seiso Juha Hurme tai Kari Hotakainen. Käsittämätöntä. Nainen todellakin lähestyy Melenderiä kuin ihmistä, jonka kohtaamisesta on unelmoinut hartaasti. Oletko sinä Tommi Kinnunen, nainen kysyy. Melender huokaisee helpotuksesta, hän ei kykenisi ottamaan vastaan naisesta tulvivaa ihailua eikä hänen tarvitsekaan.

Onnistuneella hauskuudella on käytännöllinen puoli: jumalauta, haluan lukea kirjan heti uusiksi! Luin Rautakauden kanssa samaan aikaan toista huumoriveikkoa, Juha Hurmeen Finlandia-voittaja Niemeä (2017), joka on valitettavasti tukehtua huvittavuuteensa. Sen jälkeen oli ähky, eikä halua koskea opukseen uudelleen.

Niemi ei ole huono esseeteos, joka se ilmiselvästi on, fiktioproosan keinoin tuotettua asiatekstiä. Se on paikoin onnistuneen humoristinen, mutta nauru on mukana peittääkseen show’n esitelmällisyyden.

Hurme onnistuu samassa paljon paremmin Nyljetyissä ajatuksissa (2014), joka on edelleen luettaessa raikas, hieno kirja, ja jännempi, koska yhdistää railakkaammin romaanin ja esseen lajit. Hahmojen seikkailu rinnastuu seikkailuun suomalaisessa kirjallisuudessa.

Rautakauden huumori elää sen tyylissä. Sillä ei peitellä mitään, vaan kirjan on vain tarkoitus olla ajatteleva ja hauska. Saavutus on piristävä, yllättävän vaikuttava erityisesti ottaen huomioon, että aiemmin lukemani Melenderin fiktioteokset eivät ole olleet mieleeni.

Joten taidan kuulua siihen porukkaan, joka kirjassa jaksaa mussuttaa Melender-hahmolle, että tämän pitäisi vain tehdä niitä esseitä.

*

Paremmin Antiaikalaisessa käsitellyt teokset läpikotaisin tunteva osannee kertoa, mitkä kaikki kirjan eri kohtaukset ovat suoria, tietoisia varkauksia muusta jälkimodernista proosasta.

Viittauksia osui jo omiin silmiini rutkasti: Onervan poikaystävän saama paasauskohtaus on mukaelma Jouko Turkan Aiheita-teoksen (1982) kuvitelmasta Iso Homo, joka tässä kirjassa saa muodon Paha Vassari. Yhden hahmon nimi myös on Turkka, toisen Jouko.

Kustannustoimittaja kutsuu ohimennen nykyistä miesproosaa jatkosotaextraksi… Onerva tapaa miehensä Sebaldin, Bolañon ja Siri Hustvedtin äärellä. Oikea valinta, Sebald, johtaa kiintymykseen.

Hahmo-Melender taas käy ottamassa kuvan ladosta. Viereen tulee ronski ketku, joka alkaa johdattaa keskustelua samaan suuntaan kuin Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina (1984), representaatioiden ja jälkimodernin tielle, tietenkin. Ihan kuva ladosta tämä vain on, äimistelee kirjailijahahmo.

Kirjan nimi taas tulee Melenderin Arvopaperi-lehteen 2017 tekemästä haastattelusta. Otsikon konteksti kirjassa on myös haastattelu, joskin radioon.

Kirjailija parodioi myös omaa Finlandia-ehdokastaan Ranskalaista ystävää. Karskeja machomiehiä vyörytetään viimeisillä sivuilla joukoittain kuin Juha Seppälän (joka myös nimeltä mainitaan) teoksissa ja uhkaava tunnelma on vahvasti läsnä. Jäljet johtavat kuitenkin aina kirjoittajaan…

Tekijä hyväntahtoisesti kusee omien idoliensa ja aikomustensa nilkoille. Lopullinen nitistys kohdataan, kun haavikkolaisesti suuntautunut puunhalaaja flippaa väkivaltaisesti tajutessaan eksyneensä elämässään keskelle suomalaista miesproosaa. Lopuksi ollaan Camus’n Sivullisessa (1942), tietenkin!

Onervalla sen sijaan menee niin hyvin, että hänen tarinansa kliimaksia ei tarvitse edes kertoa. Jos Melenderin hahmo seikkailee miesproosassa, on Onerva vankina esseistisessä pohdinnassa, jossa ei tapahdu juuri mitään: arkipäivän kärpäsistä tehdään härkäsiä.

Onerva teoretisoi elämää, niin kuin esseistin kai sisältöä luodakseen täytyy tehdä, ja torjuu sitä näin loputtomiin. Onerva tajuaa, ettei halua toimeksiannosta huolimatta kirjoittaa lehteen itsekeskeisen pornotähden urasta mitään vaan pelkästään tämän inhimillisistä, haavoittuvista puolista. Se avaa myös jossain taustalla esseistille itselleen väylän rehellisyyteen itseään kohtaan.

Seurataan kumpaa hahmoa tahansa, kaikki on saatanan estynyttä. Melender on vilpittömän oloinen mutta sisältä pimeä, välittömyyden aina vaikeana kokeva herkkis. Onerva on hankala seuraihminen, vähän autistisen oloinen kovanaama, joka nielee tunteensa.

Onervan isä taas saa koomisen kohtauksen kadulla ja rinnastaa miehen, joka ei poimi mustinsa paskoja kadulta, lapsentappajiin. Vaimon kuolema purkautuu ulos vasta, kun isän koira kuolee, mikä loukkaa tytärtä, jolla on vielä toivoa, kykyä suoriin tunteisiin ja väistöliikkeeseen Sivullisen tieltä: kun Melender saa kliimaksissa eksistentialistisen kohtauksen, äidin kuolema tuntuu Onervasta joltain, pahalta.

Tarinalla on jopa hetken harkinnan jälkeen petollisen selkeä opetus. Olisi parasta olla toivomatta eristymistä muilta ihmisiltä, toive voi vaikka toteutua. Joku symbolinen hyvästijättö tämä voisi olla vielä vuosia sitten Flaubertin hengessä kaiken kurjuudesta paasanneelle Melenderille, joka on sittemmin blogissaan myöntänyt asenteensa olleen epäterve.

Onerva on edelleen skeptinen, rationaalinen älykkö mutta positiivisempi hahmo, tunteva vaan ei tunteidensa vanki. Eräänlainen uusi Melender, ehkä. Tässä kontekstissa vanha tekijä joutaakin mielisairaalaan.

Rakkaus, niinku

Posted on by kangasvalo

Ostin kirjan viidellä eurolla, vaikka arvasin, etten pitäisi siitä. Olin oikeassa.

Tämä oli lukukokemuksena vastenmielinen. Reaktioni oli hyvin primaalinen jo ensimmäisiltä sivuilta asti.

30-vuotias pahvinen mieshahmo, Joona, vaeltaa halki ihmissuhteiden valaan vatsan. Mikään ei taas kerran tunnu miltään eli toisin sanoen kaikki tuntuu aivan helvetin pahalta. Chuck Palahniukit ja Houellebecqit on luettu, totta munassa.

Tietenkin Joonalla on taistolainen isä, jonka kanssa mitellään sukupolvieroista. Kirja etenee dialogimuodossa isän ja pojan, välillä pojan ja muiden ihmisten välillä.

Pohditaan työtä ja sitä kuinka ei kuulu mihinkään ja kuinka on niin merkityksetöntä olla mainostoimistossa töissä ja kuinka meemit ovat kaikkialla ja kuinka silti kaipaa rakkautta ja kuinka kaikki on täynnä pop-viitteitä ja kuinka kommunikaatio on niin vaikeaa ja kuinka rakenteet ovat kaikkialla ja kuinka kaikki on vain konstruktiota ja kaikkialla on seksismiä ja rasismia ja kuinka vaikeaa yhteisöllisyys on ja kuinka työ on niin merkityksetöntä ja kuinka kapitalismi on ainoa vastaus ja samalla täysin nujertavaa ja kuinka kaikki on lopulta samaa…

Tätä 400 sivua.

Aiheiden luetteloiminen ja puhekielen tasolle jäävä käsittely on vähemmän kiinnostavaa kuin yhden tai kahden aiheen hajottaminen atomeiksi olisi.

Päästään siihen lukeeko ihminen todella avartaakseen maailmankuvaansa. Ehkä tietokirjallisuutta. Fiktiota luen silti löytääkseni tutuiksi tunnistamiani tunteita, silloinkin kun yllätyn niistä. Etsin mielihyvää ja todenmukaisuutta. Silloin liian suuret erot minun ja kirjoittajan maailmankuvassa avaavat välillemme railon.

Kyse ei ole politiikasta. En vain jaksa kyseenalaistamisen itsensä vuoksi eteenpäin laahautuvaa, teeskenteleväistä itsekeskeisyyttä keneltäkään varttia kauempaa. Keskimittaisena romaanina sama jorina on kammottava urakka.

Sukupolvikokemus… Tietysti käsitettä ironisoidaan kirjassa. Se ei ole betoniporsas kritiikille. Se vain tarkoittaa, että kirjailija on maineestaan ylpeä, tietää oman paikkansa ja hyväksyy sen. Miksi muuten kirjoittaa tällainen teos, miksi mainita koko asiaa?

Kun kirja on kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen vanhentunut, onko se tahatonta tai tahallista ironiaa vai vain väistämätön tosiasia? Olen iloinen, että luin Ekholmin teoksen vasta nyt. Etäisyys on sopiva.

Ymmärrän, että kyse on näkökulmaeroista. Periaatteessa kuulun romaanin kohdeyleisöön. Joku, moni, toinen löytää itsensä tästä. Olen 30-vuotias enkä tunnista itseäni kirjasta juuri lainkaan.

En koe olevani edellisille sukupolville katkera, mikä on kirjan jonkinlainen lähtöoletus. Toisin kuin päähenkilölle, työ tuo minulle mielekästä sisältöä elämään, arvostan terveyttä enemmän kuin ideologista selkeyttä, sosiaaliset piirit ja yhteiskunta eivät ahdista.

Jos olisin lukenut tämän, kun olen ollut 17, ymmärtäisin paatosta paremmin, pyörisin siinä, välittäisin siitä enemmän. Ja paatoksellinen Rakkaus, niinku todella on, vaikka sen lukisi tekstin eri tasojen mikromanageroimisen, moniäänisyyden simulaation ja muun jälkimodernin kirjallisuusteorian kautta.

Olen liian maalainen. Kirjan kuvaamat ongelmat lakkaavat pohdituttamasta, kun ei seuraa aikaansa eikä teeskentele elävänsä samassa maailmassa kuin moni kulttuurista mediaan kirjoittava. Omat vanhat ajatukset paljastuvat postmodernin akateemisen jargonin pilaamiksi.

Sitten mustat homesienet rapistuvat pois, tilalle syntyy jotain muuta, raakaa. Todellisuus on vähemmän pirstoutunut kuin akatemiasta katsoen näyttää.

Minusta on tullut pelätty tunneihminen, joka karrikoidaan passiiviseksi älykkyyden vastustajaksi. Pidän siitä, että jokin saa minut hyvälle mielelle, teen kivoja asioita mielijohteesta. En koe velvollisuutta kiinnostua päivän puheenaiheista.

Kerettiläisesti ajattelen, ettei kovasti manattu yhteiskunta ole niin sairas ja kalpea kuin ajatellaan. En tietenkään väitä kaiken olevan hyvin, mutta tunne kaiken kurjuudesta syntyy myös, kun puhutaan jatkuvasti kaiken kurjuudesta.

Sairastunut on asenne, joka ironisoi jatkuvasti, vaikka vikisee samalla vain kaipaavansa rakkautta; se, joka on syntynyt pakkosyötetystä jälkimodernismista ja joka ottaa Jean Baudrillardin kaltaiset huuhaamiehet aivan liian tosissaan.

Olen itsekin joitain vuosia sitten lukenut innoissani huru-ukkoja, Žižekejä, Bartheseja, sun muita, kai koska ajattelin sen kuuluvan sivistykseen. Todella sivistynyt valikoi paremmin kuin minä tein.

Halusin vain kuulla sanoja, joita olin ajatellut itse valmiiksi, tulla opetetuksi helpolla tavalla näennäisen monimutkaisista asioista ajattelematta totuudellisuutta tai hyvää, paikkaani kokijana tässä todellisuudessa.

Ajatus kaikenlaisista rakenteista olisi hyvä ahdistuksen purkaja, jos se ei itse aiheuttaisi ahdistusta. Käsitteen “rakenne” vaikeus on, että se on voittamaton niin kauan, kun sitä ajattelee tai siitä kirjoittaa. Ulkoa annettua ei voi koskaan purkaa minuuden välineillä.

Myös tämä on kirjan päähenkilön ongelma. Se voisi olla kiinnostavaa. Valitettavasti asetelma ei tuo mitään uutta. Kirjoitus on kliseistä ja omahyväistä, Suomessa uutta, muun maailman mittapuulla väsynyttä.

Mietinkin, että onko kirjan vastaanotossa tehty kauttaaltaan virhe, jota myös itse toistan; ehkei tämä olekaan mikään samastumiskoe vaan peili, jonka on tarkoitus satirisoida postmodernia kirjoitusta ja varoittaa median luomien mantrojen toistelusta.

En vain jaksanut, Rakkaus, niinku jäi kesken, niinku jossain 200 sivun kohdalla. Selasin loput silmäillen ja luin tarkemmin viimeiset noin 50 sivua. Kirja päättyi tismalleen niin kuin ajattelin sen päättyvän. Todellisuus on kirjallisuutta rikkaampaa.

Jos pitää keskiluokkaisten valkoisten miesten maailmantuskasta kirjoittamista itsessään huonona asiana, lisätty metan ja ironian kerros ei helpota oloa. Nakkikioskilla turpaan toisia hakkaava öykkäri ei ole vähemmän mulkku ymmärtäessään täysin mitä tekee, päinvastoin. Tiedostaminen ei tee yksin mistään nokkelampaa, positiivista tai kirjallisempaa.

Asiaa ei auta myös edellisen tekopyhyyden kerroksen tiedostaminen tekstissä. Ydin on jatkuvasti sama.

En näe valkoisten miesten tilityskirjallisuutta itseisarvoisesti kauheana, koska pidän ihmissielua jakamattomana ja kokemuksiltaan arvokkaana riippumatta siitä kenen ulkokuoren sisälle se on piilotettu, vaikka hienoa on, ettei vain yhdenlainen ryhmä dominoi kirjallisuuskenttää.

Jos angsti kiinnostaa, paremmin kirjoitettuja opuksia löytyy pilvin pimein. Tai hyviä elokuvia, kuten Lindsay Andersonin pian 50 vuotta täyttävä If… (1968).

Rakkaus, niinkusta tulee paha mieli, ei “hyvällä tavalla paha mieli”, jolla puhekielessä tarkoitetaan pohjimmiltaan “kasvattavaa” kärjistetyn luterilaisessa mielessä.

Joillekin kumpi tahansa pahan mielen ilmentymä on saavutus. Jos kuitenkin ajatellaan, että taiteella ei voi olla tehtävänä vain valistaa, ei kenelläkään ole syytä lukea ahdistavia kirjoja yksin kuvitellun sivistyksen nimissä.

Lohdullisena koen, että onneksi monilla meistä on toisemme ja hyvät asiat. Minun tapauksessani jälkimmäistä on tätä parempi kirjallisuus.