Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: Iso-Britannia

Gormenghast-trilogia

Posted on 09.02.202107.10.2025 by kangasvalo

Gormenghast on Mervyn Peaken (1911–1968) viisiosainen kirjasarja. Se sisältää romaanitrilogian, Peaken lesken loppuun saattaman neljännen osan ja yhden pitkän novellin. Harold Bloom kutsui sarjaa sodanjälkeisen brittikirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvaksi teokseksi.

Se on myös muodoltaan keskeneräinen. Vain kaksi ensimmäistä osaa ja novelli Boy in Darkness (1956) ovat sellaisia kuin niiden pitikin. Peake kärsi mielenterveysongelmista. Kammottavat hoitomuodot ja varhain aikuisiällä iskenyt dementia tuhosivat tekijän kesken vahvimman luomistyön. Peaken lasten mukaan eräästä teatteriesityksestä saatu murskakritiikki olisi suistanut kirjailijan lopullisesti rajan yli.

Kyse on fantasiasta mutta jostain muusta kuin Tolkienista. Gormenghast on “fantasy of mannersia”. Se sijoittuu outoon kulttuuriin mutta ei sisällä yliluonnollisuuksia. Ainoat fantastiset elementit ovat kuvatun kulttuurin mielikuvituksellisuus sekä Gormenghast itse, massiivinen linna, jonka sisällä elämä on jatkunut samanlaisten rituaalien ohjaamina satoja vuosia.

Steerpike Peaken itsensä piirtämänä.

Elämänmeno keskeytyy ensimmäisen osan, Titus Groanin (1946), alussa kun jaarli Groanille syntyy uusi perillinen, kapinallinen nimihenkilö. Tradition orjuuttamien edeltäjiensä sijasta poika haluaa olla yksilö. Samalla linnan alhaisista alhaisin, keittiöpoika Steerpike, vehkeilee tiensä arvojärjestyksessä ylöspäin. Teoksen omaleimaisuudesta kertoo, että sekä protagonisti että antagonisti pyrkivät rikkomaan status quon, eivät vahvistamaan sitä. Vain keinot eroavat, Titus on itsenäinen ja hyväsydäminen, Steerpike nihilistinen murhaaja.

Edellinen ei kerro kaikkea. Teoksessa on laaja henkilökaarti, johon keskitytään paljon aina lihavuorimaisesta pedofiilista, kokki Swelteristä, hämähäkin kaltaiseen miespalvelija Flayhin, jonka nivelet poksuvat hänen vaeltaessaan linnan kylmillä käytävillä.

Oma suosikkini hahmoista on Tituksen isosisko, Fuchsia, joka kasvaa tarinoihin kietoutuneesta ja hemmotellusta teinistä synkeäksi ja rakkaudessa pettyväksi naiseksi, teoksen ylivoimaisesti romanttisimmaksi hahmoksi, joka inspiroi muun muassa The Cure -yhtyettä.

Gormenghast on myös ainoa mieleeni tuleva fantasiateos, joka päättää kesken kiivaimpien juonenkäänteiden kuvata vanhan miehen ja ikäneidon välistä romanssia kaikilla sen vaatimilla sävyillä herkkyydestä pilailuun.

Peaken näkemys Fuchsiasta.

Titus Groan ja trilogian toinen romaani, Gormenghast (1950), ovat lähellä toisiaan tyylillisesti. Suurimmat erot ovat rakenteellisia. Nimestään huolimatta esikoisteos on kaikkiin muihin henkilöihin kuin Titukseen keskittyvä. Titus on tarinan liikkeelle sysäävä voima, mutta muut hahmot luovat hänen ympärilleen elävän kosmoksen. Kirjailija pääsee irrottelemaan, sillä tarkoitus on luoda miljöö ja syventää henkilöitä, ei keskittyä yksin juonenkuljetukseen.

Toisessa romaanissa kaunis ja ylitsepursuava kirjoitustyyli antaa enemmän latua kertomuksen vaatimuksille. Yhden vuoden sijasta teoksen kaari käsittää yli viisitoista vuotta aina Tituksen aikuistumisen kynnykselle asti. Romaanilla on selkeä lopetus, johon koko sarjan lukemisen voi aivan hyvin päättää.

Kolmas osa, Titus Alone (1959), yllättää viemällä lukijan nimihenkilönsä mukana visusti linnan ulkopuolelle. Tyyli vaihtuu scifiksi. Suuressa maailmassa ajellaan esimerkiksi haikalan muotoisilla autoilla. Kukaan ei ole kuullutkaan Gormenghastista. Liekö silkkaa Tituksen mielikuvituksen tuotetta, ihmettelevät monet… Eräänlaista Kafkan uudelleenluentaa siis (vrt. Linna, Amerikka).

Titus Alonen ongelma on, että se on selvästi jäänyt kesken. Sen pitäisi luultavasti olla jopa satoja sivuja pidempi. Moni luvuista on jäänyt luonnosasteelle. Kustannustoimittaja on viimeistellyt kesken jääneet lauseet ja poistanut osan epäloogisuuksista kokonaisuuden selkeyden vuoksi. Asiaa ei ole helpottanut, että Peaken luonnospapereilta löytyvä käsiala oli monin paikoin niin suttuista, että vain hänen vaimonsa sai siitä vaivoin selvää.

Tämä romaani on muutenkin omituinen poikkeama. Harvalle olisi tullut mieleen jatkaa fantasiakertomustaan steampunkina ja viedä sitä kohti scifiä – ja samalla metaforallisempaa, selvästi omakohtaisempaa tasoa. Teoksessa kuvailtu jakautunut yhteiskunta tuntuu Gormenghastin ritualistisen konservatiivisuuden ja ahtaiden käytävien jälkeenkin painajaiselta. Mukana on jopa jo mainitun Kafkan tuotannosta muistuttava, armotta päähenkilön perässä vaeltava identtisten ja hymyttömien lainvalvojien parivaljakko.

Unenomainen on turhan paljon viljelty sana, mutta Titus Alone on sitä: asioita ja henkilöitä ilmestyy tyhjästä ja katoaa olemattomiin konstailemattomalla tavalla, joka on tyypillinen unille. Tämä johtuu tietysti romaanin keskeneräisyydestä.

Kokonaisuus on saanut vaikutteita kirjoittajan nuoruudesta Kiinassa, ja kongfutselais-legalistisesta kulttuurista. Miljöönsä vuoksi se on kuitenkin luettavissa allegoriana sodanjälkeisestä Britanniasta, joka kamppailee mahdottomaksi käyneen imperialistisen menneisyytensä kanssa. Toinen maailmansota näkyy kaikkialla teoksen eetoksessa. Peake, joka tunnettiin paremmin kuvataiteilijana, koki toisen maailmansodan etulinjassa ja todisti keskitysleirien julmuudet, joihin Titus Alone viittaa ei-kovin-hienovaraisesti puhuessaan holokaustista ja kuolemansäteitä kehittävistä tiedemiehistä.

Trilogia on myös kasvutarina, satiiri, romanssi, tragedia ja luokkakuvaus. Kolmannessa osassa on pikareskin piirteitä – myös tahattomasti, sillä teoksen tempoilevuus johtuu sen jäämisestä kesken.

Hienointa romaaneissa on niiden kieli, joka onnistuu sitomaan ainekset yhteen. Teksti on räikeästi “ylikirjoitettua” proosaa. Virkkeet kieppuvat riviltä riville, lauseet valuvat sivulta toiselle.

He had seen a tower with a stone hollow in its summit. This shallow basin sloped down from the copestones that surrounded the tower and was half filled with rainwater. In this circle of water whose glittering had caught his eye, for to him it appeared about the size of a coin, he could see that something white was swimming. As far as he could guess it was a horse. As he watched he noticed that there was something swimming by its side, something smaller, which must have been the foal, white like its parent. Around the rim of the tower stood swarms of crows, which he had identified only when one of them, having flapped away from the rest, grew from the size of a gnat to that of a black moth as it circled and approached him before turning in its flight and gliding without the least tremor of its outspread wings back to the stone basin, where it landed with a flutter among its kind.

Arkisen eleen kuvailuun voi mennä puoli sivua, mikä korostaa kuvatun kulttuurin rituaaliluonnetta. Arkaaiselta kalskahtava tyyli tukee maailmaa, jota hallitsevat jyrkät varjot ja epätoivoiset henkilöhahmot. Kokonaisuus on goottilaisempi kuin korsetin ekstratiukalle vetänyt neonhiuksinen mustahuuli mutta samalla ilahduttavan itseironinen, silmää vaivihkaa iskevä.

Ja ainutlaatuinen. Arvostan tätä teosta kaikkine sen virheineenkin. Jos minulla olisi käännöskustantamo, tämä olisi ensimmäinen julkaisuni. Suomen aktiivinen spefiskenekään ei ole saanut tätä käännettyä, liekö asiaa koskaan edes harkittu? Pelkään pahoin syyn olevan siinä, että Gormenghast on fantasiasuomennokseksi aivan liian vaativa urakka – eikä siinä ole rahtustakaan genrekirjallisuuden luutuneisuutta, josta monet viihdekirjallisuuden ystävät nimenomaan pitävät.

Toisin sanoen romaanitrilogia on taidokasta kirjallisuutta, joka on tarkoitettu kielikeskeisemmille lukijoille tarinan etusijalle asettavien sijasta. Se siis vaatii lukijaltaan enemmän kuin laiskaa silmäilyä ja kykyä heittäytyä helppoon eskapismiin.

Teoksista on tehty myös adaptaatioita radiolle, teatteriin ja muualle. Tunnetuin niistä on huono TV-sarjasovitus BBC:lle. Älkää katsoko sitä paitsi ehkä joidenkin roolisuoritusten takia. Tiedossa on, että Neil Gaiman on tuottamassa uutta TV-versiota, jonka pitäisi ilmestyä lähivuosina.

*

Luettuani Gormenghastin olen tutustunut sen kirjoittajan elämään. BBC:n sivuilta löytyy esimerkiksi puolituntinen radiodokumentti A Hundred Years of Mervyn Peake, joka kertoo olennaisen. Peakea kutsuttaisiin nykyään luultavasti erityisherkäksi. Menetettyään mahdollisuuden lopulliseen läpimurtoon, hän alkoi oireilla henkisesti.

Kirjailija kuoli verrattain nuorena dementiaan mielisairaalassa vietettyään sitä ennen kymmenen vuotta eri hoitolaitoksissa kidutusta muistuttavien “hoitojen” armoilla. Myös lobotomia kuului näihin konsteihin.

Monet älykkäätkin tuntemani ihmiset kavahtavat sanaa sääli. Säälin ajatellaan olevan kaikkea muuta kuin vilpitöntä. Sitä pidetään helposti ylemmyydentuntoisena ja salaa halveksivana.

Joskus sääli onkin ymmärtämättömyydestä johtuvaa surkuttelua, joka johtaa passiivisuuteen. Kaikki sääli ei kuitenkaan ole samanlaista. Ajattelen tahtomattakin, että säälin julmuuteen rinnastavat ihmiset eivät näe säälin monia ulottuvuuksia, kenties koska eivät ole kykeneviä näkemään oman sisäistetyn julmuutensa ulkopuolelle.

Sääli ei lähtökohtaisesti ole sairautta. Ennemmin se on empatian viimeinen rintama. Kun ihminen kieltää itseltään säälin, hän kieltää itseltään samastumisen ja surun, joka voi jalostaa häntä ihmisenä ja saada ajattelemaan asioita toisin.

Minun siis kävi Mervyn Peakea ja hänen perhettään sääliksi kuunnellessani radio-ohjelmasta hänen lastensa kertomuksia. Jo eläessään kulttimaineen saavuttanut Peake oli viimeisinä vuosinaan erillään maailmasta, muuttunut saareksi, omaksi Gormenghastikseen, ymmärtämättä päässeensä asemaan, joka on mahdollinen vain aikakaudesta toiseen kestäville taiteilijoille.

Muistiinpanoja elokuvista, 8

Posted on 12.11.202023.09.2024 by kangasvalo

Titicut Follies (Ohj. Frederick Wiseman; Yhdysvallat: 1967)

Asianajaja Frederick Wisemanin mittavan dokumenttiuran aloittaneen Titicut Folliesin kuvaama Bridgewaterin vankimielisairaala on kuin Arkham kaikkein sekopäisimmistä Batman-sarjakuvista. Kuvaavaa on, että elokuva on toteutettu Vietnamin riehuessa taustalla. Kyse on eräänlaisesta kotirintaman sotarikoksen tallentamisesta. Niin tämän kuin Vietnamin tapauksessa vallassa olevat eivät tajunneet kameran armottoman silmän tallentavan todellakin kaiken – se mikä voi itsestä tuntua mitä arkisimmalta toimenpiteeltä ei sitä elokuvateatterin kankaalta olekaan.

Henkilökunnan jäsenet kiusaavat erästä potilasta kuin sadistiset vartijat vankia. Miestä ärsytetään kuin koiraa ja hänet jätetään kylmään selliin alasti murisemaan. Tuomiopäivää messuava jakomielitautinen pulisee pihalla taukoamatonta poliittista tajunnanvirtaa. Kierointa on, että hän kuulostaa ajoittain suhteellisen tervejärkiseltä verrattuna Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Järkyttävimmässä kohtauksessa seurataan läheltä nälkälakossa olevan ihmisraunion pakkosyöttämistä. Pakkosyöttämisen kanssa leikataan ristiin kuvia lopulta kuolleen miehen ruumiin käsittelystä. Sairaalassa kuolleet laitetaan heppoisiin arkkuihin kuin joulukoristeet pahvilaatikoihin. Vainajat siunataan maahan vain henkilökunnan seisoessa haudan äärellä.

Wisemanin tehtävä oli muuttaa mielenterveyspotilaiden kohtelua inhimillisemmäksi. Jotain ihmisoikeuksien kehityksestä kertoo, että teoksen kuvaamasta ajasta ei ole 200 vuotta vaan vain vähän päälle 50. Vankilan asukkailla ei ole mitään oikeuksia. Eräs kahdeksi vuodeksi Bridgewateriin murtovarkaudesta tuomittu henkilö vietti siellä lopulta 57 vuotta kykenemättä pääsemään ulos. Uskomattominta on tietysti se, että paikka on olemassa vieläkin, eikä meno ole tiettävästi muuttunut kuin vasta aivan viime vuosina. Vielä vuonna 1999 sairaalan vartijat tappoivat yhden asukeista. Muun muassa tätä on Amerikan Yhdysvallat. Onko Bridgewatereita montakin vielä?

Elokuva on yleissivistävä näkemys siitä, mitä ihmiset voivat tehdä toisilleen luvan kanssa ilman, että täytyy Joshua Oppenheimerin tapaan lähteä haastelemaan Indonesian kansanmurhan tekijöiden kanssa. Yksi lensi yli käenpesän (1975) on tähän verrattuna leppoisa satu. En voi suositella tätä kenellekään. Suosittelenkin tätä kaikille.

Vomit-Action (Ohj. Otmar Bauer; Itävalta: 1969)

Lyhytelokuva on yksi tunnetuimmista Wienin action-performanssitaiteen teoksista. Mies juo punaviiniä, oksentaa punaviinin edessään olevalle valkealle pöydälle ja syö moskan rämmäleineen kaikkineen uudestaan. Vomit-Action on oleellinen teos elokuvallisen transgression ymmärtämiseksi. Oksentamisen ja sitten oksennuksen uudelleen syöminen on toimintona niin lihallisen luotaantyöntävä, ettei edes mustavalkoinen filmi tai vuosikymmenten etäisyys saa pyyhittyä pois silkkaa ruumiillista reaktiota, jonka teoksen näkeminen aiheuttaa – reaktio ei välttämättä ole niinkään pahoinvointi kuin jonkinlainen oman kehollisuutensa yliherkkä tiedostaminen. On vaikea kuvitella omituisintakaan fetisistiä nauttimassa tästä, sillä teos on yksinkertaisuudessaan ja karuudessaan jotain muuta kuin pornografiaa. Oman osuutensa katselukokonaisuuteen tuo filmin raspi ja nettiajan artefaktit. Vimeosta tämänkin näkee. Joskus mietin, että mitä ihmettä teen elämälläni.

Akihabara Majokko Princess (Ohj. McG; Japani: 2009)

En nyt oikein tiedä, miksi katsoin tämän. Tai siis tiedän, koska kuka voisi vastustaa Kirsten Dunstia hyppelehtimässä pitkin Tokion Akihabaraa loliasussa, johon kuuluu liian lyhyt hame ja sininen peruukki? Kyse on cover-musiikkivideosta The Vaporsin sietämättömään renkutukseen Turning Japanese (1980). Video on luotu alun perin taiteilija Takashi Murakamin johdolla pop-taidenäyttelyyn. Eli aika hirveää konseptualismia tämä on, niin kuin saattaa odottaa, ja mitä kummallisinta fetisismiä, joka niin satirisoi kuin syleilee länsimaiden ja Japanin välillä olevaa aggressiivista kulttuurivaihtoa. Sanoisin tämän olevan muka-aitoudestaan (lue: ironiastaan) huolimatta rasismia, mutta en oikein osaa näyttää sormella, että miten. Lähinnä mietin, että toivottavasti Dunstille on myös maksettu tästä eikä koko roskaa ole kuvattu jollain lomamatkalla.

Color Out of Space (Ohj. Richard Stanley; Yhdysvallat, Malesia ja Portugali: 2019)

Color Out of Space (1927) on mielestäni toinen kahdesta hyvästä Lovecraft-novellista (toinen on The Shadow Over Innsmouth, 1931), joten odotin pelko perseessä tältä elokuvalta jotain. Ja niin se vain on, ettei onnistu oikeanlaisen Lovecraft-elokuvan tekeminen edelleenkään, vaikka Color Out of Space on jo hyvä yritys siihen suuntaan. Jälleen monsterit ovat liiaksi esillä, sanoin kuvaamattomat kauhut vähän liiaksi sanoin kuvailtavissa, vaikka yritys kaamean värin abstraktioon on ihan hyvä (ja silti liian kasarinostalginen neonpläjäys…). Samalla oikein katsottava ja liian päällekäyvä teos. Mysteeri uupuu. En tiedä onko tarkoituksellista vai tahatonta, mutta Nicolas Cagen tapa näytellä tässä(kin) ja elokuvan käsikirjoituksen paskuus erityisesti replikoinnin osalta tekee keskiössä olevan perheen aamiaispöytäkeskustelut oudommiksi kuin niitä seuraavat tapahtumat. Olen taipuvainen ajattelemaan tällaisen sekoilun olevan ihan plussaa, mutta tehoa se vie itse kauhulta.

Liebelei (Ohj. Max Ophüls; Saksa: 1933)

Nuori upseeri hakkailee upseerin vaimoa, kunnes kohtaa oikean elämänsä naisen, muusikon viattoman tyttären. Kevyestä, lähes unelmoivasta romanssielokuvasta siirrytään ironiseen ja julmaan loppuratkaisuun. Kaikki tietysti huippukauniisti kuvattuna, sillä onhan tämä Ophüls vanhemman elokuva. Teos on rikollisen unohdettu nykyään. Ironian käytön ja suorasukaisen, suorastaan modernin käsikirjoituksen tähden näen elokuvassa paljon samaa Stanley Kubrickin parhaimmistoon kuuluvan Barry Lyndonin (1975) kanssa.

Whiplash (Ohj. Damien Chazelle; Yhdysvallat: 2014)

Whiplash kuvaa jazz-koulua, jossa J. K. Simmonsin ilmeisesti Oscarin arvoisesti ylitulkitseman opettajan sadismi ajaa rumpalioppilaan pieksemään kätensä verille. Tekeehän vain henkinen väkivalta todellisen muusikon. Joihinkin teoksen käänteisiin auto-onnettomuuksineen on aavistuksen vaikeaa uskoa, mutta elokuvan tahti on niin hyvä, että sille antaa jossain määrin anteeksi. Vastaavalla tavalla alistavan opettajan olen valitettavasti itsekin kohdannut, joten sotilasmaiseen kuriin ja hajota & hallitse -taktikointiin ei ole mahdotonta uskoa. Yleensä nyrpistäisin nenääni sille, että elokuva ei ota kantaa puoleen tai toiseen, mutta tässä tapauksessa on jotenkin sopivasti häiritsevää, että päähenkilö mahdollisesti häviää väännön; näyttämällä vihamiehelleen lopulta närhen munat, hän pelaa tämän säännöillä. Muuten kyseessä onkin aika perus “urheiluelokuva”, jonka musiikki on toki viihdyttävää. Kerran tämän katsoo, toiste ei.

Prinsessapäiväkirjat (Ohj. Garry Marshall; Yhdysvallat: 2001)

Ei nyt äkkiseltään tule mieleen vastakohtaisempia elokuvia kuin Prinsessapäiväkirjat ja Vomit-Action. Niin ne vain löytyvät tästä samasta päiväkirjasta! Ystävän toiveesta katsoimme tämän ja jatko-osan. Varsin tyypillistä eskapistista fantasiaahan tämä on. Anne Hathawayn esittämälle yksinhuoltajaperheen nuorelle tytölle selviää, että hänen edesmennyt isänsä onkin ollut vieraan vallan kuningas. Teini tapaa Julie Andrewsin esittämän isoäitinsä, joka on virkaa tekevä hallitsija. Nuorta aletaan koulimaan hassuttelumontaaseissa prinsessaksi. Kuvioon kuuluu tietysti se, että nörtti muutetaan silmälasit poistamalla, hiukset suoristamalla ja persoonallisuus nitistämällä Hollywood-staraksi ja tylsän näköiseksi glamour-ihmiseksi, jonka täytyy opetella ottamaan vastuuta ja muuta hevonpaskaa. En nyt tietenkään ole kohdeyleisöä, mutta ymmärrän kyllä, miksi tätä on katsottu monissa pyjamabileissä. Jollain oudolla tavalla sympaattinen. Jatko-osa sitten taas on totuttuun tapaan vain sielua vailla oleva ja häthätää kokoon kursittu mössö.

Rosencrantz & Guildenstern ovat kuolleet (Ohj. Tom Stoppard; Iso-Britannia & Yhdysvallat: 1990)

R&G ovat Hamletin mitättömimmät nimetyt sivuosahenkilöt. Tässä Stoppardin tunnetun näytelmän filmiversiossa he huomaavat itsekin olevansa vain pieniä pelaajia itseään suuremmassa pelissä. Kuninkaat ja kuningattaret puhuvat ihan kummallisesti ja ilman heitetty kolikkokin laskeutuu samalle puolelle vaikka kuinka monta kertaa. Suuri pettymys, vaikka pääosissa ovatkin mainiot Tim Roth ja Gary Oldman. En saa tällaisesta metakommentoivasta ja ylikirjoitetusta hassuttelusta irti yhtään mitään. Liian postmodernia minulle enkä suoraan sanottuna näe tarvetta Hamletiin upotetulle Huomenna hän tulee -uusinnalle, joka on kumpaakin dekonstruktion kohdettaan heikompi kaikissa suhteissa. Vaikka ajatus kahden klassikon törmäyttämisestä on paperilla nokkela.

Muistiinpanoja elokuvista, 7

Posted on 24.09.202023.09.2024 by kangasvalo

Unofficial Reality (Ohj. Vince Collins; Yhdysvallat: 2005)

Vaporwave on yksi niistä uusnostalgisista musiikkityyleistä, joka laittaa pohtimaan ovatko tarkkaan rajatut genret pohjimmiltaan vain haikailua aiemmin mennyttä kohtaan ja tribalistista halua osoittaa sille uskollisuutta. Erityisesti kun kyse on monen muun konemusiikin genren tapaan erilaisista samplejen varioinneista ja mash-upeista. Unofficial Reality on lyhytelokuva, joka on vaporwavea ennen vaporwavea. Se hyödyntää menneiden vuosikymmenien visuaalisia merkitsijöitä – ennen kaikkea huonoa tietokonegrafiikkaa – sekä viittaa anime- ja VHS-estetiikkaan. Se edeltää sellaisia 2010-luvulla pintaan tulleita ilmiöitä kuin kasarinostalgia ja kansainvälinen uuskapitalismin kritiikki. Jotain elokuvaharrastukseni henkisestä tilasta saattaa kertoa, että katson tällaista mieluummin kuin mitään “prestiisiä” laatuelokuvaa. Ainakin tämä kestää vain kolme minuuttia ja on hauska.

Golem (Ohj. Piotr Szulkin; Puola: 1980)

Golem on puolalainen scifi-elokuva, jonka päähenkilö kävelee ympäri sivilisaation raunioita ja jaarittelee loputtomiin eksistentialistista hevonpaskaa. Kuten sanavalinnastani voi päätellä, tällainen haahuilu on Tarkovskin ja Tarrin ulkopuolella pääasiassa umpitylsää ja naurattaa kliseisyydessään. Jos katsotte enemmänkin elokuvia, olette nähneet tällaisia ja tällaisten henkisiä jälkeläisiä jo sata. Kuvaus on tunkkaista, näyttely ummehtuneen jäykkää, elokuva tapahtuu ehkä kolmessa lavasteessa. Masentavinta tällaisissa elokuvissa on, että ne aloittaessa on aina pieni mahdollisuus löytää jotain uutta, jonka ilosanomaa levittää samaa lippua kantaville harrastajille. Pettymys on aina astetta kovempi, kun teos paljastuu vain keskinkertaiseksi tyhjäkäynniksi.

Christine (Ohj. Alan Clarke; Iso-Britannia: 1987)

Alan Clarken tunnetuin teos lienee Gus van Santin saman nimistä elokuvaa inspiroinut Elephant (1989), jossa Steadicam-kamera seuraa satunnaisia kaduilla käveleviä ihmisiä, kunnes äkillinen väkivaltainen tilanne keskeyttää kävelyn ja liikkeen. Välillä kamera seuraa uhria, välillä kohdettaan lähestyvää tappajaa. Murhan jälkeen seuraa uusi kohtaus, joka noudattaa samaa johdonmukaista matkaa. Ja sitten uusi ja sitten taas uusi. Poliittinen elokuva on kommentti Pohjois-Irlannin kriisistä ja siihen liittyvästä terrorismista, The Troublesista (1968–98). Elephantin sisarteos on Christine, joka koostuu samalla tavalla toteutetuista kohtauksista. Nyt seurannassa on tosin teoksen nimihenkilö (Vicky Murdock), teini-ikäinen englantilainen narkkari ja huumediileri, joka kävelee kauniina kesäpäivinä työväenluokkaisella asuinalueellaan talosta toiseen myymässä kotiensa suojissa piirrettyjä katsoville kavereilleen heroiinia. Talot ovat kapeita ja korkeita, tapetit rumimpia koskaan näkemiäni. Nuoret piikittävät itseään erittäin epämiellyttävissä lähikuvissa, keskustelevat keskenään ohimennen viikonloppusuunnitelmista, maksavat tai jäävät velkaa, kunnes Christine poistuu. Seuraava kohtaus toistaa asetelman lähes identtisenä. Elokuva on kuin bressonilaista sosiaalipornoa ja siksi kaikessa manipuloivassa ristiriitaisuudessaankin tavattoman liikuttava.

Semi-Auto Colours (Ohj. Isiah Medina; Kanada: 2010)

Tämä Winnipegiin sijoittuva teos on estetiikaltaan kiinnostavin lyhytelokuva, jonka olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana. Semi-Auto Colours on eräänlainen nuoruuskuvaus ja rikoselokuva, joka on toteutettu crispylle 16 mm filmille. Jos nuorena ajattelee tekevänsä rikosfilmin, sen kai kannattaa näyttää tältä eli vanhoilta skeittielokuvilta. Teos flirttailee avantgarden kanssa mutta malttaa mielensä. Lähes yksinomaan öisiä tapahtumia ja hämyisiä kämppiä kuvaava kamera on jatkuvasti epäselvä, tarkoituksella melkein liian tumma. Narratiivi kioskiryöstöistä ja nuorison typerehtimisestä erottuu silti. Elokuvan ääniraita kommentoi tapahtumia kuulostamalla kotibileissä ohimennen äänitetyltä. Freestyle-rapia ja hahmottomaksi jäävää jutustelua yhdistävä ääni liittyy kuvan sisältöön pikemminkin vapaan assosiaation kuin suoran tapahtumayhteyden kautta. Nuoruus, siivekästä ja veristä.

Assault on the Pay Train (Ohj. Roberto Farias; Brasilia: 1962)

Löyhästi tositapahtumiin perustuva brasilialaisen elokuvan klassikko nappaa yhdysvaltalaisesta film noirista tutun asetelman ryöstäjäporukasta, joka päättää toteuttaa kerralla haaveensa. Erikoista on, että jengi onnistuu heti aloituskohtauksessa suuressa rikoksessaan. Lopputeoksen ajan katsotaankin, miten raha ei tuo turvaa vaan vainoharhaa ja petoksia. Porukan yksilökohtaiset heikkoudet tekevät salaisuudesta lähes mahdottoman pitää. Poliisivoimat kuvataan inhimillisyydestä piittaamattomina terminaattoreina, tekijät slummien folk-sankareina. Elokuvan juonesta näkyy, että se yrittää saada katsojaansa ryöstäjien puolelle, mutta yleinen tunnelma on liian nihilistinen ja päähenkilöt liian epämiellyttäviä, jotta tästä saisi aikaiseksi Robin Hood -kertomusta. Pätevä rikoselokuva silti, vaikutus City of Godille (2002) on huomattava.

Happy End (Ohj. Oldřich Lipský; Tšekkoslovakia: 1966)

Katsoin myöhemmin toisenkin Happy Endinä tunnetun elokuvan, joka oli toista maata. Tässä uuden aallon komediassa eletään yksi tragedia nurinperin, jolloin siitä tulee hirtehinen komedia. Teurastaja syntyy, kun hänen päänsä liittyy hänen kehoonsa ihmeellisen teräkoneen avulla. Kummasti vankilaa muistuttavassa päiväkodissa joitain aikoja vietettyään hän vapautuu maailmaan… Surullinen tarina kaksoismurhasta kääntyy kujeilevan kertojaäänen avulla ihmeelliseksi fantasiaksi, jossa kappaleiksi lyötyjä luodaan palasista uudestaan, mies toteuttaa itseään eläinten rakentajana ja kertomus ajautuu onnellisesti kohti lapsuutta. Teos on yhden tempun poni, mutta ihme kyllä hassuttelu kestää aika hyvin teoksen lyhyen keston, vaikka lopussa on jäädä polkemaan paikalleen liian samankaltaisten juonenkäänteiden verkkoon.

Burning (Ohj. Barbara Sternberg; Kanada: 2002)

Ei se eteläkorealainen Burning (2018), jonka aion vielä jonain päivänä katsoa, vaan jotain muuta, lyhytelokuva vähän tunnetulta naispuoliselta ohjaajalta. Elokuvataiteen – ja taiteen yleensä – hienous ja uhkaavuus on siinä, että se pystyy esittämään lyhyessä ajassa joukon kuvia, jotka tuntuvat katsojasta todellisilta, jotain elämästä ja muistista kertovilta. Silti elämässämme taiteen ulkopuolella emme koe asioita lainkaan niin kuin taide ne esittää, eikä muistimme toimi esimerkiksi elokuvalle ominaisen kollaasin tavoin. Ja kuitenkin ymmärrämme kollaasin kertovan muistista. Burning on yksi hienoimmista näkemistäni post-brakhagelaisista kollaasielokuvista. Se käsittelee ihmismuistin nopealla leikkauksella ohi kiitävien alkuelementtien kautta. “Matkalla” ollessaan (teos alkaa kuvalla ohi kiitävistä junanraiteista) kokonaan mykkä elokuva esittelee kuvia lapsuudesta, tuulessa heiluvia lehtiä, rantaan lyövää vettä, ystävien kasvoja, tanssin riemua, öitä, päiviä ja kukkia. “Palo” keskiössä on aivan konkreettisesti tulta. Elokuvassa vilahtaa niin järkyttäviä otoksia ihmisen elämää muuttavasta tapahtumasta, tulipalosta, kuin kynttilänliekin lumoa ja iltanuotion liekkien suojaa pimeältä. Mutta tietenkin “palavaa” on myös filmi, joka tässä polttaa ihmiselämän puhki.

Muistiinpanoja elokuvista, 6

Posted on 08.07.202023.09.2024 by kangasvalo

Burroughs: The Movie (Ohj. Howard Brooker; Yhdysvallat: 1983)

Jokaiselle pelkkien tekstien ja Wikipedia-artikkeleiden perusteella kirjailijoita ihannoiville tekisi hyvää katsoa armottomia dokumentteja ja nähdä kuinka suuri osa tekstiniekoista on itseään täynnä olevia dorkia. Kirjailija William S. Burroughs esiintyy tässä dokumentissa nilkkinä, mikä ei toivottavasti ole kenellekään suuri yllätys. Filmi käy haastatteluiden (Burroughsin lisäksi Patti Smith, Allen Ginsberg, Terry Southern…) kautta lävitse kirjailijan elämän pääpiirteissään ukkelin itsensä nauttiessa uutta renessanssia nuorempien sukupolvien palvonnan kohteena. Punaisen yön trilogia on juuri alkanut ilmestyä, lausuntakeikkoja riittää. Oma sihteerikin löytyy, kun nuori rakastaja James Grauerholz pyrkii röyhkeästi pojaksi Burroughsin oman pojan tilalle ja onnistuu vaivatta. Isän ja pojan kohtaaminen on yksi jäätävimmistä elokuvan kohtauksista. Pappa-Burroughs patistelee tekopyhästi alkoholistipoikaansa “ottamaan itseään niskasta kiinni” ja menemään oikeisiin töihin. Selväksi tulee, että Burroughs saattoi olla, jos ei sentään sosiopaatti, niin suurella todennäköisyydellä narsisti, jonka kohottaminen ihailuun ja arvoon arvaamattomaan elämänvalintojensa tähden tuntuu entistä vastenmielisemmältä. Siitä huolimatta, että arvostan kirjallisuuttaan. Elokuvan ilahduttavin piirre on huomata, kuinka punnitusti jopa inhoamani beat-kirjailijat puhuivat, eli kuinka miellyttävää heitä on kuunnella. Klassinen koulutus ja elämäntavan hitaus ennen nopeaa mediaa tekivät ihmeitä ajattelulle.

Höhenfeuer (Ohj. Fredi M. Murer; Sveitsi: 1985)

Höhenfeuer on klassikko omassa maassaan, kreikkalainen tragedia siirrettynä sveitsiläisiin alppimaisemiin. Teos seuraa vuoden ajan vuoristossa asuvan perheen elämää. Kuuro ja mahdollisesti kehitysvammainen teinipoika Bub (Thomas Nock) sekä tämän isosisko Belli (Johanna Lier) asuvat jäyhän isän (Rolf Illig) ja alistuneen äidin (Dorothea Moritz) valvovien silmien alla korkealla vuorenrinteellä, jossa sivistys ja kaupunki ovat mytologisia entiteettejä, vaikka teos sijoittuu ainakin näennäisesti nykyaikaan. Ympäristö on määrittelemättömän fantasmaattinen. Oma roolinsa on maaseudun omituisilla rituaaleilla ja ainutlaatuisilla elintavoilla. Ihmiset liikkuvat köysiradoilla, keskustelu toisilla rinteillä asuvien naapureiden kanssa käy kiikareiden avulla ja usva nuolee jyrkkiä kallioita. Viattomuus kanavoituu ulos himona, joka sukupolvesta riippuen nähdään joko vapauttavana tai syntinä. Dogtoothin (2009) ystävät voivat saada tästä irti ylimääräisiä väristyksiä, vaikka moodi on sadomasokistisen sijasta satumainen. En muista koskaan nähneeni elokuvaa, jossa olisi aivan tällainen tunnelma. Kuvauksen osalta teos on Alpit harvinaisen lähelle tuova.

Toto, Peppino e la… malafemmina (Ohj. Camillo Mastrocinque; Italia: 1956)

Toto ja Peppino olivat aikansa italialaisen elokuvakomedian supertähtiä. Tämä on heidän tunnetuin yhteinen elokuvansa. He esittävät yksinkertaisia maalaisherrasmiehiä, jotka asuvat samassa talossa siskonsa Lucian (Vittoria Crispo) ja tämän pojan kanssa. Poika Gianni (Teddy Reno) muuttaa Milanoon opiskelemaan lääkäriksi ja ihastuu tanssijatar Marisaan (Dorian Gray). Pahat kielet kertovat tästä kotiväelle, joka luulee laulajattaren olevan prostituoitu. Koko perhe lähtee suurkaupunkiin estämään pariskunnan avioitumisen, vaikka tosiasiassa nuoripari on täysin omistautunut toisilleen ja “paha nainen” (malafemmina) kilttiäkin kiltimpi. Tämä on aika tyypillistä “kansanelokuvaa”: filmin kulttisuosio kotimaassaan on teoksen nähtyään ymmärrettävää ja valaisee hyvin yleisön mielenmaisemaa, mutta ulkomaisen taidepellen on vaikeaa nauttia näkemästään. Kiinnostavinta minulle oli kuvaus Italian kulttuurijaosta. Päähenkilöt ovat niin pihalla, etteivät nämä oikein edes ymmärrä onko Milano Italiassa vai Ranskassa vai kenties kuussa. Elokuvan loppu avioliittoineen ja perhe-elämineen on tulkittu optimiseksi. Tätä näkemystä en ymmärrä ollenkaan; filmi vihjaa selkeästi päättyvänsä kahden tunarin sekoilujen myötä onnettomasti nuorenparin kannalta ja viimeinen, onnellinen loppukohtaus on vain haaveellinen unikuva. Elokuvan komedia onkin varsin julmaa. Toton ja Peppinon huumori on italiaa osaamattomalle katsojalle käsittämätöntä ja koostuu kahden idiootin japanilaista manzai-stand-upia muistuttavasta konekivääridialogista. Siinä sivussa huidotaan kovasti käsiä ja pauhataan nonsenseä. Olin aika tonnin setelinä. Pölvästeilyä enemmän minuun teki vaikutuksen elokuvan naispääosaa esittävä Dorian Gray, joka muistetaan monista muista italialaisista komedioista sekä Federico Fellinin Cabirian öistä (1957) ja Michelangelo Antonionin Huudosta (1957).

Kirjoitan nimeni verellä (Ohj. Roland Klick; Länsi-Saksa: 1974)

Kirjoitan nimeni verellä eli Supermarkt on vähemmän tunnettua saksalaista uutta elokuvaa. Juonessa nuori mies Willi (Charly Wierczejewski) ei löydä paikkaansa maailmassa. Omaa mainettaan kiillottava journalisti Frank (Michael Degen) yrittää auttaa häntä. Samalla Willi rakastuu nuoreen prostituoituun Monikaan (Eva Mattes), jonka kanssa haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta. Filmillä on kulttimaine, ja se on lähinnä avantgardea tehneen ohjaajansa tunnetuin elokuva. Teos haluaisi selvästi olla yhtä ajankohtainen kuin ajan Fassbinder-elokuvat. Valitettavasti se on hienosti aidoilla paikoilla käsivarakameralla filmattu mutta juonen osalta kömpelö nuorisokuvaus typerästä rikollisesta, jonka motiivit ovat paperinohuita. Toteutuksessa on joko käsikirjoituksen tai leikkauksen takia lukuisia yhtäjaksoisuusvirheitä. Filmin luonnetutkielmat tuntuvat kuin valtavirtaelokuvan parodialta mutta luultavasti tahattomasti. Mitään aitoa näkökulmaa ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden epäonnistumiseen ei löydy. Vanhentunut kuvaus on myös sivuhenkilönä oleva aristokraattinen homoseksuaali (Hans-Michael Rehberg), joka tuntuu nykysilmin katsottuna julman homofobiselta ja konservatiiviselta. Suurin ongelma kertomuksessa on silti se, että päähenkilö on “a rebel without a cause” eli kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta sietämätön mulkku, jolle toivoo lähinnä pahaa. Nimikappaleena kuultava melankolinen rock-renkutus soi niin monta kertaa, että siitä tulee tahattoman huvittava.

L’enfance nue (Ohj. Maurice Pialat; Ranska: 1968)

Kenties kaikkein klassisimpana elokuvataiteen lapsuuskuvauksena Chaplinin pojan (1921) ohella pidetään François Truffaut’n uuden aallon merkkiteosta 400 kepposta (1959). Oma suosikkini on silti tämä uuden aallon vanavedessä tulleen realistin, Maurice Pialat’n, ohjaama esikoispitkä elokuva.

10-vuotias François (Michel Terrazon) on vanhempiensa hylkäämä poika, jota siirretään kasvattiperheestä toiseen. Häntä pidetään häiriintyneenä ja jossain määrin hänen käytöksensä antaa epäilyille perusteita. François esimerkiksi varastaa aina tilaisuuden tullen ja tappaa uuden perheensä tyttären kissan – tosin elokuva vihjaa, ettei poika täysin ymmärrä tekojensa seurauksia ja on altis pahoille vaikutteille.

Jälleen yksi kasvattiperhe saa lopulta kyllikseen »mahdottomasta» lapsesta ja palauttaa tämän sosiaaliviranomaisille. Nämä vievät viimeisenä keinonaan ennen kasvatuslaitosta pojan ongelmatapauksiin erikoistuneille kahdelle vanhukselle, Minguet’n avioparille (Marie-Louise Thierry & René Thierry). He antavat pojalle niin rakkautta kuin rangaistuksia, siis pitävät tästä huolta, mutta onko François heillekin liikaa?

Pialat’n tapa asettaa kameransa on elokuvahistorian suoraviivaisimpia: se riittää että kaikki henkilöt ovat kuvassa. Tyylittelyä tai emotionaalista manipulaatiota ei ole. Kohtaukset kuvaavat tapahtumia, jotka tavanomaisempi käsikirjoitus jättäisi väliin. Suurin osa näyttelijöistä on amatöörejä, ja elokuvan dialogi on syntynyt heidän omien kertomustensa ja improvisaatioidensa pohjalta.

Teos on etäännyttävästä tyylistään huolimatta koskettava ja tarkkanäköinen kuvaus rakkautta vaille jääneen lapsen toiveista. Pialat itse korosti mielellään aiheen olevan hänelle henkilökohtainen oman elämänsä tapahtumien vuoksi. Hänen yhteistyökumppaninsa ovat sittemmin todenneet tämän olleen roskapuhetta ja ohjaajan olleen vain taitava tekemään havaintoja. Niin tai näin, lopputulos on aliarvostettu elokuva, jonka kaltaisia ei tunneta paremmin vain siksi, että kriitikot ovat liian laiskoja katsomaan kaanonin ulkopuolelle.

Myöhemmin ohjaaja teki toisen nuoruuskuvauksen Suzanne ja miehet (1983), joka teki Sandrine Bonnairesta tähden. Myös se on mestariteos.

(Tämä teksti löytyy myös kirjasta Peilin takana)

Kuin taivaan lintu (Ohj. Agnès Varda; Ranska: 1985)

Feministisen elokuvan merkkipaalu ja paras Vardalta näkemäni elokuva kertoo Ranskan viinimaaseudulla vaeltavan naispuolisen kulkurin, Monan (Sandrine Bonnaire), tarinan. Nuori nainen löytyy kuolleena ojasta. Elokuva alkaa tämän jälkeen keriä auki hänen kertomustaan aina ilmestymisestään seuduille, kohtaamisistaan paikallisten kanssa ja lopulta kuolemiseen nälkään ja kylmään.

Välillä teos toimii fiktion ehdoilla, toisinaan taas se esittää olevansa »dokumentti», jossa Varda on haastattelija, joka jäljittää päähenkilön tuhoon johtaneita syitä. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa Mona kaatuu ojaan, josta hänet elokuvan alussa löydetään.

Koska lopputulos on selvillä, olennaista on tapahtumien johdonmukainen seuraaminen. Filmi keskittyy kuin varkain kuvaamaan päähenkilönsä kautta itsenäisyyden ja vapauden erilaisia yhteiskunnallisia ilmenemismuotoja näennäisesti yhteiskunnan hylänneistä filosofeista työolojensa armoilla oleviin ulkomaisiin vuokratyöläisiin asti. Valta-asemassa olevien miesten naisia ja myös toisiaan kohtaan osoittama patriarkaalinen määräily ei ole elokuvan pääosassa, mutta se elää jatkuvasti taustalla nuorten miesten raiskausfantasioiden, ehdottelevien mekaanikkosetien, muslimimiesten maskuliinisten standardien ja sosiopaatin lailla käyttäytyvien huumerikollisten muodossa.

Mona on yksinkertaisesti vapaan tahdon ilmentymä, ei pyydä anteeksi eikä armoa; hänellä on aina nälkä, silti häneltä löytyy ylpeyttä kieltäytyä jostain, jos se maistuu puulta. Vasta raiskaus, täydellinen tahdon riisto, kääntää hitaasti hänen käytöksensä epävakauteen. Useimpia elokuvan rooleja esittävät amatöörit. Bonnaire luo Monasta ikimuistettavan hahmon, jonka suurin mysteeri on kenties se, ettei ole mitään mysteeriä.

(Tämä teksti löytyy myös kirjasta Peilin takana)

The Decline of Western Civilization (Ohj. Penelope Spheeris; Yhdysvallat: 1981)

Jostain syystä katsoin vasta jokin aika sitten tämän punk-dokumenttien klassikon. Keskiössä on Los Angelesin skene, etusijan saavat hardcore-punkkarit, joiden esiintymisistä nähdään teoksessa pitkiä pätkiä. Välissä on enemmän tai vähemmän kaoottisia haastatteluita. Nuoret miehet ja muutamat nuoret naiset manaavat esiin päämäärätöntä nihilismiä. Tallenne on harvinainen kuvaus undergroundin synnystä. Suurin osa taiteellisesti haastavasta liikehdinnästä tapahtuu täysin valtamedioiden ulottumattomissa. Osa taiteilijoista nukkuu treenikämpän komerossa. Erityisen huomion saavat Fear, jonka esiintyminen koostuu noin 90-prosenttisesti yleisölle vittuilusta, ja Germs, jonka sittemmin itsemurhan tehnyt nokkamies Darby Crash kompastelee ja ölisee lavalla bändin yrittäessä jotenkin pitää soittoa kasassa. Eli hyvä meno! Elokuva on aavistuksen liian pitkä ja siinä on uuvuttavia kohtia (Catholic Disciplinen hipsteriälyköt ovat tässä teoksessa väärässä seurassa ja musiikkinsakin on tylsää), mutta se on silti mielenkiintoinen kuvaus ajan musiikkimaailmasta.

Pitkän päivän ilta (Ohj. James Ivory; Yhdysvallat & Iso-Britannia: 1993)

Luin jokin aika sitten uudestaan Kazuo Ishiguron tunnetuimpiin kuuluvan romaanin Pitkän päivän ilta (1989). Kirjoitin siitä Instagramiin. Opus on hallittu, siisti lukuromaani, joka kertoo vuosikymmeniä moitteettomasti työssään palvelleesta hovimestari Stevensistä, joka lähtee vanhoilla päivillään lomalle. Darlington Hallissa lähes koko työuransa palvellut Stevens on saanut toisen maailmansodan jälkeen työnantajakseen yhdysvaltalaisen miljonäärin, joka on ostanut Darlington Hallin itselleen. Taka-ajatuksena Stevensillä on etsiä aiemmin tukahduttamaansa romanttista seikkailua vanhan työkaverinsa neiti Kentonin kanssa. Ilkeä sanoisi, että romaani on sisäsiistiä ja liian hallittua maailmankirjallisuutta. Satuin silti pitämään teoksesta hyvin paljon, ehkä siksi, että en pidä englantilaisesta kulttuurista juurikaan paitsi huumorin ja myyttien osalta ja tervehdin aina ilolla taidetta, joka kritisoi modernin englantilaisen kulttuurin ilmentymiä. Katsoin kirjan lukemisen jälkeen tämän Merchant-Ivoryn elokuvaversioinnin, joka häviää alkuteokselle ja muuttaa sitä kahdelta olennaiselta osaltaan. Ensinnäkin kirjassa vittumaisen jenkin hahmo on amerikkalaismarkkinoita varten muutettu sympaattiseksi ja saanut esittäjäkseen itse Teräsmiehen (!) eli Christopher Reeven. Kirjan toisen, rahvaanomaisemman yhdysvaltalaisen hahmo on sulautettu yhteen tämän hahmon kanssa poistaen kummankin karkeat piirteet, mikä laimentaa teoksen kriittistä otetta. Toinen suuri muutos on, että hovimestarista on tehty liian lähestyttävä. Kirjan koko idea on se, ettei Stevens koskaan, milloinkaan, lausu todellisia ajatuksiaan julki paitsi teoksen viimeisillä sivuilla. Ei edes silloin, kun ajatukset ovat selvästi rivien välistä luettavissa. Anthony Hopkinsin kehuttu osa Stevensinä on toki “hyvä” mutta teoksen sanoman kannalta liian ilmeikäs ja avoin. Emma Thompsonin roolisuoritus on parempi. (Sekä Reeve että Hugh Grant pienessä sivuroolissa ovat aikamoisia pökkelöitä.) Hopkinsin taidonnäytteestä puuttuu kirjan epäluotettavan kertojan ambivalenttius ja surkuhupaisuus, jotka on korvattu suoraviivaisella romanttisella tragedialla. Näin ollen kirjan kokonaista elämäntapaa kohtaan esittämä kritiikki on kuin varkain muuttunut suurien yleisöjen rakastamaksi kitsibrittiläisyydeksi, jossa juuri pidättyväisyys ja hellyyden tukahduttaminen mahdollistaa suuret romanttiset tunteet. Kirjan sanoma on päinvastainen: kyseenalaistamaton tunteiden välttely on tappavaa ja heittää hukkaan kokonaisia elämiä niin yksityisellä kuin kansallisella tasolla.

Suurkaupungin tyttö (Ohj. Friedrich Wilhelm Murnau; Yhdysvallat: 1930)

Miksi mykkäelokuvien yksinkertaiset juonikuviot ovat niin vetoavia? Suurimmissa klassikoissa on purettu mitä tyypillisin juonenkaari (yleensä poika kohtaa tytön) aivan perusosiinsa, ylimääräistä sähläystä on paljon vähemmän kuin “ekonomisuudellaan” kehuskelevissa nykyhetken Hollywood-leffoissa. Suurkaupungin tytössä erittäin yksinkertainen juoni riittää erinomaisesti: maalta tullut nuori mies (Charles Farrell) kohtaa suuren rakkautensa (Mary Duncan) kaupungissa. Maaseudulle muutettuaan tyttö kohtaa pojan nihkeän perheen ja palkkarenkien seksuaalisen ahdistelun. Poika ei osaa pistää vastaan isälleen eikä rengeistä sikamaisimmalle, joten nainen joutuu puolustamaan itseään yksin. Lopussa kaikki kääntyy parhain päin, mutta tunnelma on katkeransuloinen, katsojan mieleen jää pelko tulevasta. Koska juoni on niin yksinkertainen, pääpaino on kameratyöllä ja näyttelemisellä, jotka ovat kumpikin huippuluokkaa. Kiinnostavasti teos on peili Murnaun mahdollisesti parhaalle elokuvalle, Auringonnousulle (1927), jossa maaseutu esitetään onnelana kaupungin väliaikaisten houkutusten rinnalla. Nyt maaseudun väki on konservatiivista ja julmaa, elämä tarpeettoman ankaraa, koska sen keskiössä on raha ja selviytyminen. Suurkaupungin tyttö on edistyksellinen patriarkaatin kritiikissään, elokuvahistorian pitkälti unohtama Duncan roolissaan täynnä energiaa, omapäisyyttä, seksikkyyttä.

Horus, Prince of the Sun (Ohj. Isao Takahata; Japani: 1968)

Ghiblin toisena suurmiehenä tunnetun Isao Takahatan ensimmäinen ohjaustyö on mahdollisesti ensimmäinen näkemäni pitkä 60-luvun anime-elokuva. Ehkä, en jaksa tarkistaa. Ennen Ghiblin perustamista Toein animaatiopuolelle tehty elokuva yrittää juonikuvioissaan kunnianhimoisesti matkia Disneyn suursuosion saaneita teoksia. Ulkoisesti se muistuttaa ajan neuvostoliittolaisia animaatioita, mihin ei liity vähiten se, että elokuva on ottanut estetiikkaansa mallia slaavilaisista ja pohjoiseurooppalaisista kulttuureista. Horus (Hisako Ôkata) on nuori poika, joka isänsä kuoleman jälkeen ja jättiläisen olkapäästä vetämänsä miekan avulla (Miekka kivessä ilmestyi 1963…) lähtee seikkailuun ja kohtaa julman jäädemonin vallan alla kärvistelevän kylän. Vauhdikkaan alun jälkeen elokuva lässähtää ja jää matamaan paikalleen tylsäksi pööpöilyksi, jossa Horus taistelee välillä jäädemonin kätyreitä vastaan, kunnes pian kylässä taas ihmetellään, että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä. Monille animetuotannoille tyypillisesti studion rahan säästäminen näkyy selvästi ja tekee kokonaisuudesta visuaalisesti epätasaisen. Disneyn suuruusluokan tavoittelusta huolimatta esimerkiksi taistelukohtauksissa on loppua lukuun ottamatta säästetty rahoissa, ja ne on toteutettu lähes kokonaan still-kuvin. Hahmojen liikkeet ja eleet taas ovat paikoin tahattoman koomisia. Se on sääli, koska esimerkiksi Hayao Miyazakin piirrosjäljen hallitsemat maisemat ovat kauniita. Silti, jos tällaista tonttuilua on joutunut väkisin tekemään, ei ole mikään ihme, että arvon herrasmiehet T & M päättivät perustaa oman yhtiön. Suuri loikkaus kohti Ghibliä, Tuulen laakson Nausicaä (1984), ilmestyi vain 16 vuotta myöhemmin mutta on henkisesti ja esteettisesti tätä jöötiä noin 60 vuotta edellä.

Only Connect

Posted on 21.02.202023.09.2024 by kangasvalo

Minua kiinnostaa aivan toisenlainen televisio kuin kehutut “huippusarjat”, jotka yleensä tympivät minua jo ennen ensimmäisen kauden loppua. Koska laatudraama esittää yleensä luovaa peittääkseen toisteisuutensa ja se on aivan liian ilmiselvää, haluan katsoa telkkarista jotain helppoa, viihdyttävää ja tarinoinnista vapaata – tarkoituksellisen kaavamaista. Käännyn usein brittiläisten visailuohjelmien puoleen.

Nämä visailut ovat oikeaa tietovisaa enemmän kevyitä paneeliohjelmia, joita tutut tv-kasvot juontavat. Nämä myös vierailevat toistensa ohjelmissa. Hyviä esimerkkejä ovat Never Mind the Buzzcocks (1996–2015), QI (2003–), 8 Out of 10 Cats (2005–) ja sen spin-off 8 Out of 10 Cats Does Countdown (2012–) sekä Would I Lie to You? (2007–). Monissa näistä sarjoista nähdään seuraavia kasvoja: Jimmy Carr, Aisling Bea, David Mitchell, Sarah Millican, Bill Bailey… Paneelit ovat myös nuorille stand-up-koomikoille hyvä ponnahdusalusta.

BBC:n Only Connect (2008–) on miellyttävä poikkeus. Siinä on vain yksi julkkisjuontaja, alusta asti mukana ollut Victoria Coren-Mitchell, toimittaja, koomikko ja ammattimainen pokerinpelaaja. Osallistujat ovat kahteen joukkueeseen jaettuja taviksia. Keskiössä ovat pirullisen vaikeat kysymykset. Voittajajoukkue jatkaa eteenpäin. Kauden voittajat saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa.

Tehtävissä etsitään yhtäläisyyksiä. Ensimmäisellä kierroksella joukkueiden on arvuuteltava, mikä yhdistää neljää eri vihjettä, jotka voivat olla sanoja, kuvia tai musiikkia. Mitä aikaisemmin vastauksen tietää, sitä enemmän saa pisteitä.

Toinen kierros nostaa vaikeustasoa: nyt kilpailijoiden on tiedettävä kolmen vihjeen perusteella, mikä on sarjan neljäs vihje. Kolmannella kierroksella etsitään sanasekamelskasta aikarajan puitteissa neljää kokoavaa tekijää, joilla sanat voidaan jakaa ryhmiin.

Viimeisellä kierroksella arvuutellaan sanoja ja sanontoja kirjainrimpsuista, joista puuttuvat vokaalit.

Tyypillinen Only Connectin ensimmäisen kierroksen kysymys. Oikea vastaus on “_ollywood”. Neljäs, yhden pisteen vihje olisi H: Los Angeles. Nollywood on nimitys Nigerian elokuvateollisuudelle, jonka keskus on Lagos. Hindinkielisiä Bollywood-elokuvia tehdään Mumbain elokuvastudioilla. Pigeon Forgessa sijaitsee Dolly Parton -teemapuisto Dollywood ja Hollywoodin nyt kaikki tietävät.

Kisa on epätavallisen haastava. On vaikeaa sanoa, mikä on visailun kohderyhmä, mutta sarja on pienuuteensa ja vaikeuteensa nähden suosittu. Sen ympärille on syntynyt fanisivustoja ja kulttimaine. Katsojaluvut ovat olleet parin miljoonan paikkeilla, ja esityspaikka on siirretty kulttuurikanava BBC Fourilta suuremman yleisön BBC Twolle.

Mistään Kymppitonnista ei ole kyse, vaikka Only Connect on kai jonkinlaista eläkeläisviihdettä. Siinä väläytelty toisinaan pikkutuhma huumori on joskus surrealistista ja usein kuivempaa kuin cream cracker. Kysymykset taas ovat aivan liian visaisia mumman ja paapan kepeäksi aivojumpaksi. Ohjelman musiikki on geneeristä ja hienovaraisesti käytettyä. Jännitystä ei ole, eikä kisassa voita mitään paitsi hyvän mielen, lasilliset kuohuvaa Coren-Mitchellin kanssa ja ehkä jonkin pystin. Edes palkinnon antamista ei näytetä kunnolla kauden viimeisessä jaksossa, vaan se peittyy pimennetyn studion ja lopputekstien taakse.

Omituisin piirre on, että studioyleisöä ei ole ollenkaan. Tietysti näin oli esimerkiksi suomalaisessa visailuklassikossa Suomen tietoviisas (1990–98), mutta nykyaikaisten visailuohjelmien aikana tämä on poikkeuksellista. Yleisön ja jännitysmusiikin puute näyttää kirkkaasti, miten muut kisaohjelmat pyrkivät luomaan keinotekoista intensiteettiä niin paikan päällä kuin kotikatsomoissa.

Coren-Mitchellin deadpanilla heittämien vitsien ainoat naurut voivat päästä kisaajilta, useimmiten on kuitenkin hiljaista. Yleistunnelma on kiehtovan vaivaannuttava.

Kilpajoukkueet koostuvat ihmisistä, joita ei televisiossa saada nähdä kuin fiktion karikatyyreissa: Nörteistä, joiden sosiaalista kömpelyyttä Coren-Mitchell saattaa lempeästi pilkata, vanhoista pubivisojen senseistä, roolipeliharrastajista tai matemaatikoista. Kisan yleishenki on silti kannustava ja luokseen kutsuva. Juontajan tehtävä on kuivilla jutuillaan luoda kisaajille lähestyttävä tunnelma.

Tietovisojen viehätys perustuu usein siihen, että katsoja voi arvuutella kilpaa kisaajien kanssa ja paukutella henkseleitään: “Kyllä minä tuon olisin tiennyt.” Haluatko miljonääriksi? -tyyppisten ohjelmien julkkisversioita katsoessa taas joutuu tuskastuneena läpsimään otsaansa, kun koko kansan idolit paljastavat idiotiansa.

Only Connectin tapauksessa ylemmyydentuntoon ei ole mahdollisuuksia. Kisaan osallistujat ovat lähes varmasti tietorikkaampia ja nokkelampia kuin keskimääräinen kotisohvalla istuja. Tämä on nörttien kosto.

Saan yleensä yhden tai pari ensimmäisen tai toisen kierroksen kysymystä oikein ennen kisaajia. Useimmiten minulla ei ole hajuakaan, mitä edes haetaan. En silti turhaudu. Tämä kokijan oman rajallisuuden näkeminen selvästi – ja sen myöntäminen – on hyvin harvinaista jopa dokumenttielokuvaa katsoessa. Ja varsin vapauttavaa.

Samalla se purkautuu arvostuksena liian räikeään havaijipaitaan pukeutunutta hikoilevaa niskapartaa, koukkuselkäistä patua tai hiukan liian hiljaa vastauksensa supisevaa silmalasipäistä tyttöä kohtaan (ääniraidalta kuulee välillä, että miksaamossa nostetaan mikrofonien volaa ylös). Hei, meissä todella on sisällä jotain, jota pelkkä kuori ei voi paljastaa.

  • Previous
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä
  • Haaste

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme