Avainsana: historian liike

Narratiivinationalismi

Posted on by kangasvalo

Maiden rajat määrittävät narratiivin. Suomen rajojen sisällä asuvat ovat väitetysti eläneet yhteistä historiaa, vaikka jo koulunpenkillä olemme oppineet, että Suomen rajat ovat muuttuneet lukuisia kertoja, viimeksi jatkosodan jälkeen. Silti ainakin joku osa maastamme on ollut “aina” Suomea, historiallisesti sellaiseksi alueeksi ajatellaan usein Varsinais-Suomi.

Kansallishengen kohottamiseksi on puhuttu myös heimoista, hämäläisistä, savolaisista, karjalaisista ja pohjanmaalaisista, jotta “varsinaisen” Suomen ulkopuolelle aina silloin tällöin jääneet on voitu sitoa osaksi yhteistä kansallista kertomusta. Tätä yhtenäisyyden tunnetta on pönkitetty sanomalehtien historiallisella levikillä, ennen kaikkea maaseudulla, mikä on seikka, joka huomioidaan suomalaista sivistysaatetta ja identiteettiä käsitellessä liian harvoin.

Kansallisuus on siis kertomus. On kertomus suomalaisista tai englantilaisista tai kiinalaisista tai turkkilaisista, ihmisistä tiettyjen rajojen sisällä. Näiden ihmisten elämän ympärille on keritty yhteisen historian eli tarinan vyyhti. Kieli on vuorostaan tapa kertoa tämä tarina.

Historia on tarinankerrontaa. Jos päättää uskoa kansallisuuteen, on samalla uskottava historiaan kertomuksena ja kansan oikeuteen valita kertomuksensa. Näitä kertomuksia syntyy ja elää rinnakkain ja kilpailee jatkuvasti keskenään niin rajojen sisällä kuin rajojen ylitse. Kertomus Ukrainasta on erilainen kuin kertomus Venäjästä – molemmat ovat silti osin samoja kuin Neuvostoliiton kertomus. Kumpikin kertomus on ihmisten luomus ja sisältää osia, jotka ovat ristiriidassa toisten kertomusten kanssa, ja osia, jotka ovat silkkaa fiktiota. Merkitystä on myös sillä, millä kielellä nämä kertomukset kerrotaan.

Kun suomalainen valitsee Ukrainan ja Venäjän välisessä sodassa olla jommalla kummalla puolella ja puhuu oikeudesta omaan historiaan, on kyse oikeudesta valita tarina. Lähes aina kyse on ukrainalaisten oikeudesta. Ukrainalaisilla on oikeus valita ja luoda oma narratiivinsa, kuten suomalaiset ovat tehneet. Ja niin ukrainalaiset tekevätkin. He pyrkivät aktiivisesti luomaan tarinastaan osan laajempaa läntistä ja eurooppalaista narratiivia.

Venäläiset tekevät toki myös vastaavaa tarinankerrontaa ja, kiinnostavaa kyllä, väittävät myös Ukrainan olevan lännen sylissä. Luultavasti he tajuavat hyvin, että heidän estetiikkansa ja kerrontatapansa muistuttaa länsimaisten kertomusten pahaa imperiumia. Kun katsoo Vladimir Solovjevia (s. 1963) studiossaan, on selvää, että jos ei hän, niin ainakin joku tuotantoyhtiössä on katsonut Star Warsia.

Maiden rajat ovat kehittyneissä ja siten nationalismista liberalismiin kulkeneissa maissa sidottuja kielten rajoihin. Kieli määrittää narratiivin. Usein samalla kielellä kommunikoivien ympärille on helpompi rakentaa kansallista kertomusta. Siksi(kin) venäläiset nationalistit ovat huolissaan “Pushkinin kielen” tärvelemisestä ja pyrkivät aktiiviseen aivopesuun, fasistisen jugendin luomiseen: YouTuben parissa kasvanut sukupolvi puhuu kirjaimellisesti eri kieltä, vaikka se olisi nimellisesti venäjää. Siksi nyt kasvavat lapset on saatava puhumaan valtion kieltä.

Kulttuuri ja oleminen

Posted on by kangasvalo

Valtion käsitettä on lähes mahdotonta erottaa historian käsitteestä. Historiaa ei voisi olla ilman kirjoitusta. Historia, valtio ja kirjoitustaito muodostavat inhimillisen nykykulttuurin pohjan. Uskonto ja taide ovat tietysti myös olemassa, mutta ne ovat esihistoriaa ja joutuneet mukautumaan kolmen edellä mainitun asian saatua jalansijaa yhteiskuntien keskiössä.

Oraalisessa perinteessä kaikki heimon tiedon tai uskonnon ulkopuolinen on tarpeetonta. Kirjoitetulle historialle, menneisyyden tutkimukselle, ei ole tilausta, koska elämä on sukupolvien toisilleen kertomien asioiden jatkumoa. Sama pätee valtioon, käsitykseen kansallisuudesta ja sen erityisistä kulttuurisista piirteistä; niitä ei tarvita, koska olennaisinta on turvata heimon säilyminen.

Toisaalta on mahdotonta rakentaa valtiota, kestävää imperiumia, ilman kirjoitustaitoa. Jopa valloitusretkille karauttaneet kirjoitus- ja lukutaidottomat mongolit ymmärsivät tämän valloittaessaan Kiinaa ja assimiloituivat voittamiensa kansojen kanssa.

Kulttuuri ja perinne ovat suullisessa perimätiedossa merkinneet eri asioita kuin kirjoitukselle perustuvassa yhteiskunnassa. Ne ovat olleet jokapäiväisessä todellisuudessa läsnä eri tavalla kuin asiat, joista puhutaan “taiteena” ja “viihteenä” ja jotka mielletään kulttuurimme pääasialliseksi sisällöksi, sen tuotteiksi.

Suomessakin puhutaan kulttuurin rahoituksesta, kulttuurin tukemisesta, kulttuurin merkityksestä, kulttuurista ylellisyytenä. Arjen kulttuurista, suullisesta perinteestä, huomaamattomasta elämästä puhutaan lähinnä yliopistoissa. Arjesta on tullut erillinen asia, jota joudutaan erikseen tarkkailemaan sen elämisen sijasta.

Kun arjesta on tullut erillinen käsite, sen kulttuurille on tultu sokeiksi. Selityksiksi tähän on tarjottu kapitalismia, internetiä ja globalismia. Tosiasiassa kehitys on ollut pitkäkestoista ja alkanut viimeistään kreikkalaisten filosofien kirjoitettua muistiin ajatuksia siitä, mitä valtio käytännössä tarkoittaa.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ajatella arjen kulttuuria, koska historia tekee kulttuurin muistamisen tarpeettomaksi. Historia on mahdollistanut kirjoitustaidon kanssa kansallistunteen ja valtion, mutta näiden projektien valmistuttua yksilöiden ei enää tarvitse olla historiastaan ja perinteistään tietoisia – ainakaan ennen kuin jokin uhkaa kansaa ulkopuolelta. Valtio rakenteineen pitää huolen kulttuurin olemassaolosta. Kirjoitustaito tallentaa muistiin kaiken jo kertaalleen tehdyn. Mitään ei tarvitse painaa mieleen, mitään ei tarvitse kokea itse. Kokemusten on mahdotonta tuntua ainutlaatuisilta.

Kun puhuu suomalaisesta kulttuurista ulkomaalaiselle, on suuri houkutus puhua saappaanheitosta, saunomisesta ja Sibeliuksesta. Arjen kulttuuria nämä eivät ole. Ei ole hohtoa puhua toimisto- tai duunarityöstä, Netflixin katsomisesta, videopelaamisesta, sauvakävelystä, perjantaipizzan syömisestä, aurinkomatkoista ja Temptation Islandista, vaikka nämä asiat muodostavat nyky-Suomen kuvan. Ne täyttävät miljoonien elämät. Moni ei kuitenkaan ajattele niiden olevan kulttuuriamme, osa meitä. Jopa näistä asioista pitäville niiden kutsuminen suomalaiseksi kulttuuriksi saattaa tuntua vastenmieliseltä.

Kenties suomalaiset tietävät elävänsä niin kuin kaikki länsimaalaiset ihmiset, tosin keskivertoa paremman sosiaaliturvan maassa. Siksi he joutuvat erikseen luomaan kulttuurisia objekteja ja fetissejä, joita esittelevät ulkomaalaisille. Kaikki syövät makaronilaatikkoa, sushia ja hampurilaisia, mutta ulkomaalaiselle isketään eteen Michelin-ravintolan pihlajanmarjalohta tai tuokkonen mämmiä.

* *

Intian valtamerellä, Indonesian lähellä, koettiin vuoden 2004 lopussa maanjäristys, jonka seurauksena tsunami pyyhkäisi pois ranta-alueita monissa valtioissa. Pahimmin suuronnettomuus iski Banda Acehin kaupunkiin Bengalinlahdella, Sumatran saaren luoteiskärjessä. Katastrofissa kuoli hetkessä yli 200 000 ihmistä. 167 000 heistä oli Banda Acehista.

Vertailun vuoksi Ukrainan tämän hetkisessä sodassa on Yhdysvaltain arvioiden mukaan kuollut ja haavoittunut tähän mennessä noin 350 000 ihmistä. Joidenkin arvioiden mukaan kuolleita on, vielä, alle 200 000.

Lisättäköön, että tsunamin uhrien joukossa oli melkein 200 lomalla ollutta suomalaista. Suuri suomalaisten kuolinuhrien määrä on aiheuttanut mustan joulun niin monien uhrien sukulaisten ja ystävien kotitalouteen tässä maassa, että pidän hiukan outona, ettei asia ole jäänyt laajemmin kansalliseksi traumaksi. Tai ainakaan siitä ei puhuta.

Kun tsunami aiheutti massiivisia paikallisia kriisejä, huomiotta jäi pienempi kertomus. Hyökyaaltojen tielle osui Intialle kuuluva Andamaanien saaristo, jossa asuu edelleen paikallisia heimoja, jotka eivät ole paljoa yhteydessä moderniin maailmaan vaan elävät edelleen metsästäjä-keräilijöiden tapaan. Erityisesti pienen onge-heimon pelättiin menehtyneen, ja näin tragedia olisi saanut katkeran lisäsävyn: yksi kieli ja kulttuuri olisi kuollut silmänräpäyksessä.

Pelastajien yllätys oli suuri, kun heimot löytyivät kylistään käytännössä vahingoittumattomina. Erityistä huomiota keräsi onge-heimon löytyminen hengissä. Ensimmäisen maanjäristysaallon kuultuaan onget vaelsivat heti ylängöille, koska tiesivät sukupolvien mittaisen suullisen perimätiedon eli arjen kulttuurinsa kautta, että järistystä seuraa valtava aalto. Kuolinuhreja ei juurikaan ollut.

Ongeja ei parane leimata jaloiksi villeiksi, mutta se on totta, että kulttuuri ei ole heille arjesta erillinen, tarkkailtava asia vaan elävää, olemassa olevaa todellisuutta. Tsunamin uhrit olivat moderneja ihmisiä, joiden arjen kulttuurissa selviytyminen ja muisti olivat merkittävällä tavalla ulkoistettuja (kirjoitetulle) järjestelmälle. Ongeilla ei ole valtiota, kirjoitusta eikä historiaa siten, miten sen ymmärrämme. Heille kulttuuri on todellisuutta, koska se on oraalista eikä eristetty kirjoitukseen. Siten se ei ole erotettavissa selviytymisestä, maailmassa olemisesta.

Jeanne d’Arc (1962)

Posted on by kangasvalo

Carl Theodor Dreyer (1889-1968) syttyi silmissäni todelliseen kukoistukseensa ohjaajana vasta äänielokuvan myötä. Vihan päivä (1943) ja Sana (1955) ovat täydellistä filmitaidetta, ne kurkottavat sanoittamattoman tuolle puolen eleettä.

Sen sijaan Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), joka saattaa hyvinkin olla maailman rakastetuin mykkäelokuva, on tuntunut aina kummallisen itseriittoiselta ja jopa kornilta. Sen suuret tunteiden virrat eivät kulje samaan suuntaan omien tuntemusteni kanssa. Se tekee Jeannesta (n. 1412-1431) isomman kuin oli, jumalallisen, sen Jeannen, josta Ranska haluaa olla ylpeä.

Vastavuoroisesti Robert Bressonin (1901-1999) Jeanne d’Arc (1962) on elokuva siitä, että yksi yksittäinen ihminen kasvaa korkoa arvaamattomin tavoin, kiitos historian kulun.

Elokuva on tiukasti etenevä oikeussalikertomus, joka alkaa Jeannen vangitsemisen jälkeen. Kyseessä ei ole “draama” vaan paljas dokumentaatio. Jeanne tuodaan oikeussaliin, kuulustellaan, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois kahleista, tuodaan tyrmästä kuulusteltavaksi, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois… Sitä rataa piinallisen pitkältä tuntuvan tunnin ajan.

Ilmeettömät uskonmiehet, jotka jäävät nimeämättä ja jopa kasvoiltaan pääosin yhdentekeviksi, kuulustelevat joka päivä lisää noidaksi kutsuttua tyttöä, kirjaavat uskollisesti ylös kaiken ja sitten vääristävät tuomiossaan sanotun mieleisekseen.

Oikeudenkäynti on rituaali, joka on suoritettava ennen kuin uhri voidaan polttaa. Näin ajattelevat englantilaiset, jotka haluavat kaikin voimin nitistää neitsyen kultin. Burgundilaiset näkevät asiain todellisen tolan ja pyrkivät tuomitsemaan mutta samalla pitämään Jeannen hengissä, koska vainajana hän vasta vaaralliseksi tuleekin. Tietenkin he ovat oikeassa, englantilaiset väärässä.

“Toivon kuolevani, kyllä, mutta en tulessa. Ruumiini on puhdas. Sitä ei saa hajottaa tuhkaksi.”

Bressonin elokuvista on sanottu, että ne ovat kaikessa paradoksaalisuudessaan kuin kuvitelmia siitä, miltä voisi näyttää ateistin usko. Harhaluulo on ymmärrettävä, koska Bresson on tosiasiassa syvästi kristillinen, ja juuri siksi hänellä on väylä ristiriitojen näkemiseen. Hänen teoksissaan, ei vain tässä historiallisessa elokuvassa, lopputulos on usein ennalta tiedossa. Kenties siksi katsoessaan huomaa alkavansa toivoa Jeannen olevan uskossaan oikeassa, eikä tällä toiveella ole juuri mitään tekemistä protestanteille tutun isä-Jumalan kanssa. Jumala tarkoittaa elokuvassa sielun lojaaliutta itselleen, horjumattomuutta.

Teos kasvaa karkeaksi katsojan testiksi. Epätoivoon kääntyvä ihminen näkee päähenkilön kamppailussa sulaa hulluutta. Ihminen, joka suhtautuu myötämielisemmin, silloinkin kun ei tunnusta uskoa, alkaa nähdä Orléansin neitsyen toimissa arvokkuutta, vakuuttuu hänen jumalallisten ääniensä todellisuudesta, vaikka ei ehkä niiden alkuperästä.

Elokuva on jopa ohjaajansa mittapuulla halvalla tehty, minimalistinen ja lähes tyystin vailla esteettistä painolastia. Leikkaukset ovat tiukkaa kuvaa ja vastakuvaa. Lähikuvat kohdistuvat pääasiassa henkilöiden jalkoihin. Musiikkia ei kuulla kuin alun ja lopun marssirummuissa. Jälkiäänityksessä lisätyt väkijoukkojen mölinät ovat kömpelöitä, niiden ei ole tarkoitus vakuuttaa katsojaa koetun “elokuvallisuudesta” sanan perinteisessä mielessä.

Lopussa näytetään muutaman sekunnin ajan kulkukoiraa kävelemässä roviolle menevän Jeannen perässä. Se tuntuu häpeällisen “kinemaattiselta” muuhun elokuvaan nähden. Savu peittää ilmaan kohotetun ristin,  pari kyyhkyä lentää. Kaikki tämä on liikaa, äkkiä esiin tulvivaa kauhistuttavaa symboliikkaa (onko edes muunlaista?). Tällainen krumeluuri, joka olisi missä tahansa toisessa elokuvassa huomaamatonta, tuntuu oudolta säröltä mutta samalla harkitulta. Kuluneet uskonnolliset symbolit ovat ironisessa kontrastissa sen kanssa, mitä on nähty. Jeannen sytyttänyt rovio on palanut loppuun. Hän on kadonnut jälkiä jättämättä, noussut taivaaseen, taivaalle.

Riisuttu muoto auttaa katsojaa huomaamaan, että teoksessa esitetty nainen eli 600 vuotta sitten. Katsomme häntä jälkipolvien silmin, legendana, vaikka hän oli lihaa ja verta, lopulta Seineen laskettua tuhkaa. Kun katsoja uskoo häneen, kertoo se katsojasta itsestään, siitä mitä hän haluaa symboliin lukea. Näin me pidämme ihmistä hengissä.

Vai pidämmekö kuitenkaan; onhan teoksessa kyse symbolin petoksesta, kyvystä nähdä ja kuvitella symboli elävänä olentona, joka ei ole sen enempää tosiasiallisesti elossa kuin kivenmurikka, ajatus kivestä. Bresson tietää tämän ja sen, että jos jokin hänen teoksessaan pitää yhtä Jeannen todellisen, historialta eli meiltä ikuisesti piilossa olevan elämän kanssa, kyse on sattumasta. Tai ei edes siitä, sillä sattumaakin varten tulisi olla tietoa. Tieto on mennyt. Jeanne on kuollut. Halu nähdä hänet jälleen elävänä on historian epävarmuuden peittämistä, yritys katkaista ansalangat. Elokuva on näin selväkatseisenakin yksi osa pitkää myyttien rakentamisen linjaa.

Jeanne oli Ranskan suojeluspyhimys jo kauan ennen kuin paavi teki hänestä katolisen kirkon pyhimyksen virallisesti.  Niin hän pääsi teoillaan juuri siihen mihin pyrki, mitä voi sanoa harvoin monesta maallisemmasta hallitsijasta, keisarista, tyrannista, monesta paavistakaan. Kansa otti hänen symbolinsa omakseen. Orléansin neitsyen perintö on kestänyt, vaikka itse Ranska on ehditty kuvitella ja rakentaa uudelleen monta kertaa näinä vuosisatoina. Mutta missä on todellinen Jeanne?

Kysymys on idioottimainen, samalla ainoa, joka kannattaa esittää, koska monien typerien kysymysten lailla se pakottaa kaivamaan vastauksen syvemmältä kuin moni vaikeaksi tekeytyvä, tosiasiassa helpompi, kysymys antaa mahdollisuuden. Bresson kuvaa Jeannen varsin tavallisena. Tytön tunteita on mahdotonta lukea, koska ohjaajan teoksille tyypillisesti niitä ei esitetä. Tämä on tietoista irvailua Dreyerin elokuvalle. Jeanne itkee vain pari kertaa, mutta emme saa tietää syytä. Emme voi lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoistaan, aivan niin kuin kaikki hänen eläessään ajattelemat ajatukset jäivät elämään vain, jos hän sanoi ne ääneen; ironisesti niitä tallennettiin muistettavimmin hänet tuominneisiin oikeudenkäyntipäiväkirjoihin.

Emme tiedä hänen syntymänimeään. Tunnemme hänet Joanina, Jeannena, Johannana… Hän oli kirjoitustaidoton, mutta pyysi kirjoittamaan nimensä Jehannena. Hänen sukunimensä on omiaan herättämään lisäkysymyksiä. Vaikka nimi juontaa ilmeisesti hänen isänsä sukunimeen, hänen kotikylässään tytöt perivät naisen sukunimen. Jeanne, Jehanne, ei sukunimistä piitannut vaan kutsui itseään vain La Pucelleksi, Neitsyeksi.

Hän ei ole siis kotoisin “Arcista” ja Orléansin neitsytkin on kunnianimitys, jonka kaupungin asukkaat antoivat hänelle hänen johdettuaan esimerkillään sen piirityksen murtanutta hyökkäystä englantilaisia ja burgundilaisia vastaan. Jehanne oli kotoisin pienestä Domrémyn kylästä lähellä tuolloisen Ranskan itärajaa. Kylä oli ja on edelleen pieni ja rauhallinen, siellä asuu alle sata ihmistä.

Vaatimaton paikka, niin kuin monen historian suurhenkilön syntymäkoti, ja erikoisinta siinä on, että Jehannen ansiosta kylän asukkaiden ei tarvinnut maksaa yli 300:aan vuoteen veroja kuninkaalle (tapa loppui vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikaan).

Jo paikkakuntaa esittäviä kuvia katsoessa on lohduttavaa ajatella, että Ranskan historian merkittävimpiin kuulunut, ellei merkittävin, nainen on sieltä kotoisin. Jehannen synnyintalo on edelleen olemassa. Ei siellä juurikaan käydä vieraisilla. Katsomme mieluummin patsaita, jotka esittävät mielikuviamme.

Patsaita

Posted on by kangasvalo

Anders Zorn Alamedan i Cádiz 1887

Kuten olemme saaneet uutisista lukea, patsaatkin kuolevat. Mielenosoittajat eri puolilla maailmaa ovat laittaneet kolonialistien muistomerkkejä uuteen uskoon.

Niin kuin kirjallisuuden tapauksessa, jos jokin teos päätyy tiensä päähän, sen aika on sitten tullut ja turha väännellä käsiään. Yleensä niin käy “luonnollisesti”, mikä tarkoittaa epäonnistunutta markkinointia, ymmärtämätöntä yleisöä, puolueellisia kritiikkejä tai tutkimuksia tai vain sitä, että teos on huono.

Teosten tuhoaminen väkivalloin toimii toisella tavalla.

Kun mielenosoittajat ovat kaataneet kolonialistien patsaita, konservatiivit ja ne yhdet tolkun ihmiset ovat heiluttaneet käsiään ja tehneet vertailuja esimerkiksi kirjarovioihin.

Tämä on sentään liioittelua. Patsaan kaataminen ei ole yksi yhteen sama asia kuin systemaattinen historian uudelleenkirjoittaminen ja modernin kulttuurin kiistäminen, mihin kirjaroviot aina pyrkivät, vaan spontaanissa ajattelemattomuudessaan historian merkityksen tunnustamista.

Mikä voi toki sekin ampua itseään jalkaan.

Patsaiden kaatamista on liberaalien ja niiden toisten tolkun ihmisten toimesta verrattu Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa tapahtuneeseen Leninin patsaiden tuhoamiseen. Mitä pahaa siinä on! Vapautta!

Tämä edistyksellinen näkökulma vaikuttaisi paremmalta, jos ei ottaisi huomioon, kuinka “vapaiksi” itäeurooppalaiset maat tulivat vauhtisokeudessaan ja kuinka vihkoon demokratian prosessi meni niin monessa paikassa. Jälkiä ei enää edes yritetä korjata.

Holokaustista sen sijaan jätettiin harkitusti merkkejä. Ne tai niiden rauniot seisovat edelleen todisteina rikoksista, vaikka äärioikeistolaiset poliitikot ja salaliittoteoreetikot selittäisivät mitä tahansa.

Kuka tahansa voi mennä Auschwitziin, katsoa ympärilleen ja kuolla hiukan sisältä. Tai, jos pystyy asian käsittelemään, tulla ulos ehjempänä ihmisenä. Natsismin paluuta se ei ole onnistunut estämään, mutta se on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa perään ei ole voinut perustella rasismiaan tietämättömyydellään. Sen sijaan vaihtoehtona on ollut kieroutunut denialismi.

Symbolinen patsaiden tai yleensä historian tuhoaminen ei ole lopettanut Stalinin haikailua Venäjällä, Titon muistelua Serbiassa tai romanialaista korruptiota. Puhumattakaan Valko-Venäjästä, Puolasta tai Unkarista.

Kaikilla näillä valtioilla oli niin kiire hankkiutua symboleista eroon, että ne jäivät henkisesti neuvostomaiksi. Karl Marx pukeutui fasistin mustaan univormuun tai uusliberalismin puvuntakilta näyttävään pakkopaitaan.

En välitä ulkomaisista pönötyspatsaista tai koe niitä kohtaan periaatteellista kiintymystä. Olen vain odottanut sitä päivää, jolloin muutkin kuin historioitsijat osaisivat käsitellä, millainen ihminen esimerkiksi Winston Churchill (1874–1965) oli ja mitä hän tarkalleen teki.

Pelkään, että kolonialismin symboleista on niin kiire hankkiutua eroon, että prosessi jää siihen. Patsaat ovat vallan kaikkein pinnallisin maamerkki, helppo kaataa. Ne makaavat joessa, ja kaikki tunnolliset valkoihoiset ovat ostaneet Toni Morrisonin tuotannon hyllyynsä. No niin, tasa-arvo on saavutettu.

Radikaali teko hyvällä tarkoituksella ei ole sama asia kuin loppuun asti ajateltu teko. Ilmassa on ristiriitaisuutta. Samalla kun ihmisiä kehotetaan “lukemaan ja valistamaan itseään”, vanhoja symboleita kaadetaan väkivalloin – ennen kuin niitä osataan edes lukea.

Sivullisia uhreja tulee aina. Vandalismin kohteeksi on joutunut esimerkiksi Matthias Baldwinin (1795–1866) patsas Philadelphiassa, koska Baldwinin ansioita ei tunneta. Baldwin ajoi orjuuden lakkauttamista ja kannatti ajalleen poikkeuksellisen näkemyksellisesti ihmisten välistä tasa-arvoa.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että sosiaalisessa mediassa tulee taas vastaan salaliittoteorioita siitä, että Beethoven oli musta sen sijaan, että nostettaisiin esille oikeita Beethovenin aikana toimineita mustia säveltäjiä?

Aina roiskuu kun rapataan, sekin on väistämätöntä historiassa. Mutta se ei ole mikään olankohauttamisen arvoinen asia, vaan merkityksellistä.

Moderneja romaaneja ei ollut ennen Don Quijotea, Matthias Baldwin oli kolonialisti, Beethoven oli musta.

Ottaen huomioon, kuinka vähän ketään kiinnostaa muutenkaan lukea, pidän lievästi sanottuna optimistisena valkoisen sosiaalisen median “valista itseäsi” -hokemista. Katso dokumentti, niin opit empatiaa sorrettuja kohtaan! Kertokaa meille miten tulee tuntea!!!

Se on suorastaan liikuttavaa luottoa sivistyksen parantavaan voimaan, vaikka voittopuoleisesti juuri sivistyneet miehet (ja joskus naiset) siirtelevät vallan shakkinappuloita, eivätkä mitkään barbaarit. Ilman sivistystä emme olisi tässä pisteessä, ja tämän pisteen muste on levinnyt pitkin paperia……………………..

*

Tämä ei tarkoita, etteikö patsaiden kaatamisella tai kirjallisuuden lukemisella ole merkitystä tässä ja nyt eläville ihmisille. Symbolisesti. Se voi silti tarkoittaa, että lukuisat historiaa muuttaviksi tarkoitetut eleet myös jäävät symbolisiksi. Erityisesti kun tällaiset eleet syntyvät kuohuvista tunteista.

Esimerkiksi mainitsemaani Churchillia, jonka patsasta taannoin spreijattiin, voi kutsua oikeutetusti rasistiksi, kolonialistiksi ja Bengalin tapauksessa joukkomurhaajaksi. Silti ilman suurmiesglorifiointia Churchill oli (konservatiivina) yksi 1900-luvun avainhenkilöistä länsimaisen liberalismin pelastamisessa fasismilta – eikä ilman liberalismia kaikkine tahroineenkin tämän kaltainen protestointi Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai juuri missään muualla länsimaissa olisi mahdollista.

Eikä tästä vittumaisesta seikasta pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka pinnistäisi ja toivoisi muuta. Historia on monimutkaista, sekasotkuista, ristiriitaista, täynnä kunniattomuutta ja siksi inhimillistä. Karmaisevat kusipäät tekevät myös hyviä tekoja – enkeleiksi kutsutut voivat paljastua joukkomurhaajiksi.

*

Loppuvalitus

Koska olen vielä heikosti osa sosiaalista mediaa, huomaan kuinka hyväosaiset kulttuuri-ihmiset ryntäävät säännöllisesti kertomaan siitä, kuinka vasta lukemalla tiedostivat onnekkuutensa ja ovat nyt ymmärtäneet, kuinka on vielä niin paljon opittavaa. Hyvä lukeminen! Kiitos kirjallisuus!

Hyvä, että oppivat, mutta vähän hirvittää. Kuinka tynnyrissä ja ilman käsitystä historiasta on täytynyt elää, jos vielä yli 30- tai 40-vuotiaana tulee yllätyksenä, että yhteiskunta on valuvikainen ja ihminen yksilönä vajavainen, osa virhettä?

Tai jos vielä sen ikäisenä haluaa esittää olevansa omasta asemastaan yllättynyt.

Kuinka merkittävästä “oppimisesta” on kyse, kun nämä valistavat kirjat olisivat ennen pitkää joka tapauksessa päätyneet lukevan kansanosan käsiin ihan markkinatalouden logiikallakin?

Alhaalta päin, duunarivinkkelistä katsoessa on selvää, että yksilöiden, perheiden, kylien ja kaupunkien välillä on eroja. Näitä eroja kutsutaan paremman puutteessa luokiksi muuallakin kuin vasemmistolaisuudessa, eivätkä erot etnisyyksien, sukupuolien ja terveydentilojen välillä ole muuta kuin lisää käytäviä luokkaerojen labyrinttiin.

Keskiluokalle on pitänyt erikseen kertoa luokista ja antaa ne huomioon ottavalle ajattelulle nimeksi intersektionaalisuus, kun alemmissa luokissa samaa on eletty todellisuutena joka päivä. Niin kuin rikkaus on sitä, ettei ajattele rahaa, yhteiskunnallisesti turvattu asema on sitä, että ajattelee omaa elintapaansa normaaliuden mittarina.

Antiteoreema

Posted on by kangasvalo

Fiktion ja usein myös tietokirjallisuuden ongelmaksi on noussut, lukuhistoriani pidentyessä, että kertomukset ovat äärimmäisten luonteiden kuvauksia, jolloin kertomus tuntuu merkitykselliseltä ja merkityksellisyys falskilta, siltä että minulle yritetään sanoa jotain maailmasta. Ymmärrän, että näin kirjoitetaan, koska äärimmäinen luonne on väylä äärimmäiseen teemaan ja äärimmäisillä teemoilla voidaan vedota lukijaan… mutta ehkä vastahakoisuuteni kohdistuu siihen, että teoksella ylipäänsä on helposti sanoitettava teema. Mihin sitä teemaa tarvitaan, jos sen kerran voi tiivistää? Propagandaa se silloin vain on, liian helpon koristelemista ruusuilla. Rasittavaa kyllä, näiden kertomusten ja niiden naruilla liikuteltavien päähenkilöiden kautta aletaan tulkita myös maailmaa niiden ulkopuolella. On mielekkäämpää irrottautua lineaarisesta, pisteestä pisteeseen siirtyvästä historiakäsityksestä, jota liian siisti taide edustaa.

Ehkä pohjimmiltaan tunnen vierautta ihmisten kanssa, jotka yrittävät sielunsa pelastukseksi eli epätoivossaan saada selkoa maailmasta, kun heidän kannattaisi sen sijaan tuoda maailma itseensä.