Fiktion ja usein myös tietokirjallisuuden ongelmaksi on noussut, lukuhistoriani pidentyessä, että kertomukset ovat äärimmäisten luonteiden kuvauksia, jolloin kertomus tuntuu merkitykselliseltä ja merkityksellisyys falskilta, siltä että minulle yritetään sanoa jotain maailmasta. Ymmärrän, että näin kirjoitetaan, koska äärimmäinen luonne on väylä äärimmäiseen teemaan ja äärimmäisillä teemoilla voidaan vedota lukijaan… mutta ehkä vastahakoisuuteni kohdistuu siihen, että teoksella ylipäänsä on helposti sanoitettava teema. Mihin sitä teemaa tarvitaan, jos sen kerran voi tiivistää? Propagandaa se silloin vain on, liian helpon koristelemista ruusuilla. Rasittavaa kyllä, näiden kertomusten ja niiden naruilla liikuteltavien päähenkilöiden kautta aletaan tulkita myös maailmaa niiden ulkopuolella. On mielekkäämpää irrottautua lineaarisesta, pisteestä pisteeseen siirtyvästä historiakäsityksestä, jota liian siisti taide edustaa.
Ehkä pohjimmiltaan tunnen vierautta ihmisten kanssa, jotka yrittävät sielunsa pelastukseksi eli epätoivossaan saada selkoa maailmasta, kun heidän kannattaisi sen sijaan tuoda maailma itseensä.