Avainsana: fiktio

Onnenkissa

Posted on by kangasvalo

Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani, joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana vakaasti mainetta ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]

Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia teemoittain: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.

Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.

Samoin seuraava:

Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –

Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.

Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.

*

Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.

Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.

Ja ehkä kirkkaimpana nousevat esiin itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin sanoisin, että avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.

Luokkaerot ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot – koska sosialismi ei ole enää in – vaikka ne jakavat yhteiskuntaa syvästi. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.

*

Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin myös minun mielestäni, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?

Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Historian tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.

Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten “ehkä”, “luultavasti” tai “mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]

*

Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen, maskuliinisen, osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.

Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota voi pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).

Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.

Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten “miehiä” tai “naisia”. Mies on minähenkilölle “ahdistava konsepti”.

Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin “pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, josta pitäisi kasvaa pois.

Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemuksia todeksi, joten en osaa sanoa niiden oikeutuksesta mitään.

Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin elettyään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?

Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä seksuaalisuuden mahdollisuuksiin on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.

*

Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.

Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.

Teos hajoaa loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä, vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.

[1] Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.

[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, joka pakottaa olemaan näkemyksistään näin varma. Vaikka epäilenkin, että voittajan halut rakenteen purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.

Tarinoita kaaoksesta

Posted on by kangasvalo

Jollain tasolla kaikki minkä puolesta kirjoitan ja kaikki mitä etsin myös toisten ihmisten luovuudelta, on tavalla tai toisella kaaoksen, merkityksettömyyden ja ratkaisemattomuuden puolesta puhumista. Ei aina suoraan, mutta taustalla ajatus häämöttää kuitenkin.

Suhtaudun siisteihin tarinoihin epäluuloisesti, jopa fiktioissa. Esimerkiksi pidin opiskeluaikana kummallisena tapaa, jolla tv-käsikirjoittamisessa pyrittiin kaaren, hyvän kertomuksen, rakentamiseen väkisin.

Luin tuohon aikaan esimerkiksi Jonathan Rosenbaumin elokuvateoreettista kirjoittelua, jossa tarinallisuuden ylistetty asema kyseenalaistettiin siksi, että se sulki kokeellisuuden, yllättävyyden ja siten myös keskeneräisyyden ulos paitsi tyylikeinoina, myös kerronnan ja tunteiden ilmaisun välineinä. Rosenbaumin perustelut vakuuttivat. Tarinoiden ja arkkityyppien rajallisuus on helppo todistaa vain, jos mielikuvitus ei riitä.

Kun kaksi viestiä ovat ristiriidassa keskenään, jommassa kummassa on enemmän epäiltävää. Lopulta tarinoista turinoiminen vaikutti vähemmän ajattelulta ja enemmän vain helposti opiskelijoille opetettavalta. Rosenbaum on tässä kysymyksessä mielestäni edelleen oikea(mma)ssa.

*

Silloin harvoin, kun kirjoitan jostain minulle henkilökohtaisesta, mitä en tee mielelläni, epäröin, koska pelkään tarinallistavani elämääni, vaikka haluan vain käydä lävitse ajatuksiani.

Tunnen tuolloin itseni kirjallisesti kömpelöksi. Juuri tämä tarinan rakentaminen tyhjästä etoo minua monissa esseissäkin: minun elämäni on minun kertomukseni ja pälä pälä pälä.

Vaan eihän se ole, sillä elämäni kontrolli on rajallinen. En muista mitä olen tehnyt, minua ohjaavat impulssit ja ulkoa oppimani harhaluulot siinä missä muitakin, minulla on valemuistoja, olen tehnyt virheitä, jotka eivät korjaannu, ja tehnyt asioita oikein, vaikka en ole itse sitä tajunnut, sattuma on niin rääkännyt kuin lahjonnut minua, elämänasennettani ei voi tiivistää lauseisiin – jos voisi, en kirjoittaisi jatkuvasti.

Emme ole filosofisesti pystyneet osoittamaan edes vapaan tahdon olemassaoloa, silti elämänhallintaan tai sen menetykseen uskotaan laajalti, ainakin länsimaassa nimeltä Suomi.

*

Olen lukenut ilolla viimeaikaisia kertomuksellisuuskriittisiä puheenvuoroja enkä pelkästään journalismin ja tiedonvälityksen kannalta.

Ensimmäisen linkin takana Maria Mäkelä käsittelee artikkelissaan Totuuksia ja politiikkaa tarinallistuvassa mediaympäristössä (2019) kertomuksien voimaa, tarkemmin erästä poliitikko Emma Karin (vihreät) sosiaalisen median päivitystä vuoden 2017 kuntavaalien alla, jossa Kari kertoi tavanneensa laitapuolen kulkijan, jonka kanssa kävi merkityksellisen keskustelun.

Karin päivityksessä lukee muun muassa näin:

Kun astuin lavalta, luokseni käveli mies. Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta. ”Puhuit musta. Mää olen niitä, kadonneita poikia.” Hätkähdin. – – Nyt ei ole kotia, eikä toivoa paremmasta. ”Mun elämä meni jo, mutta pelasta ne muut pojat”, hän sanoin. [sic] Lupasin, että teen kaiken minkä voin. ”Se ei vaan taida olla tarpeeksi”, hän sanoi. Se kirpaisi.

Mäkelä taas kirjoittaa näin:

Keskiössä eivät kuitenkaan ole tapahtumat, vaan inhimillinen kokemus, vieläpä kolmella tasolla: ”kadotetun pojan” kokemus syrjäytymisestä (”Ongelmat
kasaantuivat eikä mikään onnistunut”); Karin kokemus kohtaamisesta (”Se kirpaisi […] Kävellessäni bussille mietin, että hänkin on ollut jonkun pieni
poika”); ja lopulta, mikä tärkeintä, päivityksen lukijan ja jakajan kokemus, sillä sosiaalisen median jaoissa on ensisijaisesti kyse reaktion ja kokemuksen jakamisesta (Papacharissi 2015; Mäkelä 2019).

Kertomuksen yksityiskohdat toimivat kahdessa tehtävässä: kuten tarinallisessa journalismissa, ne ovat silminnäkijän todistusaineistoa vakuuttamassa, että ”tämä tapahtui”; voimakkaammin ne muistuttavat kuitenkin kaunokirjallisesta halusta luoda ruumiillisesti samastuttava tarinamaailma. Karin kertomuksessa yksityiskohdat ovat tunteesta ja kokemuksesta täyteen ladattuja: ”Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta”; ”Hänellä oli äiti, joka suukotteli varpaita […] Hänellä oli isä, joka kutitti vatsasta”.

“Pelasta ne muut pojat”? Huomaan ymmärtäväni valitusta, jonka mukaan ihmisiä manipuloidaan median tai poliitikkojen toimesta, koska Karin päivityksen kaltaista epäilyksenalaista kertomusta, mahdollisesti silkkaa potaskaa, jaetaan eteenpäin kritiikittä. [1]

Kuin Timo Soini parhaimmillaan, Kari kehittää tarinaan yksityiskohtia, jotka eivät tyydy havainnointiin vaan sinkoutuvat johtopäätöksiin ja affekteihin. Se on siis fiktiota tai ainakin fiktion rajoilla kävelevää vaikuttamista.

Vai onko kirjoitus tulkittavissa niin, että Kari on kohdannut elämänsä ensimmäisen kerran spurgun ja ymmärtänyt sopivasti vaalien alla, että myös epäonnistujilla on ihmisarvo?

*

Edellinen on vain yksi esimerkki hallinnasta tarinoilla. Tarinoilla rakennetaan järjestystä, järjestelmiä sinne, missä niitä ei ole. Tarinoita rakennetaan torjumaan kaaos.

Järjestyksen vuoksi uskotaan hallintoon. Jos ei uskota hallintoon, uskotaan salaliittoihin tai rahaan. Kun maallinen ei riitä, uskotaan psykologiaan, elämänviisauksiin tai henkiolentoihin.

Järjestys tai tarinallisuus on toki myös tarpeellista. Ilman tarinoita elämästä voi kadota mielekkyys. Samaten kavahdan ihmisiä, jotka kyseenalaistavat tarinoita näennäisesti ja pyytävät “avaamaan silmät” ja “lakkaamaan olemasta lammas”, koska he ovat useimmiten kaikkein syvimmällä omien pakkomielteidensä suossa.

Tarinoiden mukaan toimiminen ei ole yksioikoisesti pahasta. Ahdistavampaa on, jos niihin tulee myös uskoa ja jos tällaista ideologista antautumista jopa odotetaan.

Arjen tarinoista voi nauttia niin kuin teatterista tai elokuvasta – samalla olisi hyvä pitää mielessä, että kyseessä on esitys eikä todistus.

Se ei latista nautintoa tai esityksen arvoa, mutta jotta sitä voisi ymmärtää, on pidettävä mielessä, että nähdyn takana on paljon muutakin, ennen kaikkea valtavasti kohinaa, jota ei voi ymmärtää.

*

Missä on niiden paikka, jotka haluavat pitää kaaoksesta kiinni? Kaoottisuuden hyväksyminen nähdään moraalittomana, pahana, relativismina tai muuna haukkumasanana. Sen manataan tarkoittavan lopun alkua.

Kaaoksen ajattelemista pidetään aivan liian vaikeana, metafyysisenä, ei yhteneväisenä todellisuuden kanssa.

En ole pessimisti, mutta minusta tuntuu huonoina päivinä usein tältä: Ehdoton luotto tarinoihin ja järjestykseen, johonkin kaiken ratkaisevaan vastaukseen, joka vain odottaa juuri kulman takana, on ihmisluonnolle väistämätöntä. Yhtä väistämätöntä on, että kaikilla paitsi umpimielisimmillä ja vahvimmilla se johtaa elämänpettymykseen, kriisiin, ahdistukseen ja pahimmillaan väkivaltaan, sillä järjestelmien perustava heikkoutena on niiden sisään rakennettu, lopulta tapahtuva romahdus. Eiväthän järjestelmät voi muuta, koska ne eivät ole totta vaan fiktiota ja kaikki fiktiot vanhenevat.

[1] Valitettavasti tämä valitus on pääasiassa poliittisesti värittynyttä ja sillä tarkoitetaan, että tarinoiden pitäisi olla oikeistolaisempaa potaskaa.

Posted on by kangasvalo

Mitä kirjoitin aiemmin oli oikeastaan ainakin jossain määrin myöhäiswittgensteinilaista, sillä se olettaa jonkinlaisen sanomattoman suhteen – tässä tapauksessa kaoottisen – eli olevaisen, jota sanat ja niiden ilmenemistavat eli fiktio eivät tavoita. Tätä voisi ironisesti kutsua myös olettamuudeksi, koska se ei ole kuvailtavissa. Silti tähän olemattomaan meillä on jonkinlainen suhde, jota fiktiolla pyrimme ilmentämään.

Jälkimodernistisen ajattelun ytimeksi on noussut vuorostaan oletus siitä, että fiktio on vastaansanomaton kokemus, joka luo vain lisää fiktioita, olematonta ei ole, on vain tekstejä ja luentaa ja niihin sisältyy kaikki; ne vaikuttavat olemiseen, joka on myös jonkinlaista tekstin todeksi elämistä.

Tekstit ja meemit ovatkin todella vahvoja liikuttajia ja voivat vaikuttaa esimerkiksi ihmisten käytökseen, mutta eivät lopullisesti. En voi antaa tähän sen parempaa vastinetta, kuin että en usko tähän, sillä kokemukseni on eroava; elämä on täynnä narratiiveista poikkeavia asioita, jotka eivät kuitenkaan ole uskonnollisia ihmeitä vaan puhdasta ennakoimatonta olemista, jota jopa taolaisuuden kaltainen ajatus rajoittaa pyrkiessään pohjimmiltaan absurdiin hahmottoman ohjeistamiseen.

Jos kokemuksellisuuden vahvuuteen ei usko, voi esitellä ilmiötä itselleen kärjistetyin tehokeinoin, esimerkiksi päihteillä, joiden antamia kokemuksia eivät sanat tavoita kuin laimeana kangastuksena; kokemus on niin paljon vahvempi ja jokainen sitä esittelevä sana ja visuaali vajavainen, ettei todellisuuden kokemuksen erillisyydestä sanallisiin esityksiin verrattuna ole enää epäselvyyttä. Tämän jälkeen erillisyyden havaitsee myös arjessaan helpommin.

Posted on by kangasvalo

Muutos ihmisen katseessa ja ryhdissä, kun luulee kameroiden menneen pois päältä. Tätä katsetta fiktiivinen ei tavoita, sillä tietoinen läsnäolo ei voita koskaan tiedostamatonta. Luodessamme jotain toimimme tietoisen läsnäolon piirissä, fiktio on auttamattoman toivoton väline esittää todellisuutta sellaisena kuin se näkyy katsoessa kanssaihmistä, joka ei ajattele olemassaoloaan.

Mutta jotainhan fiktio merkitsee, itseään, ja itseään esittäessään se yrittää seuloa olemisesta jotain sanottavaa ja juuri sanominen itsessään on fiktiossa fiktiivinen aines, ei sanomisen sisältö. Tämä on syy siihen, miksi monet dokumentaristit sanovat myös tekevänsä fiktiota; väline itsessään on väistämättä fiktiivinen, koska se tislaa totuutta.

Fiktion fiktiivisin puoli on, että se selittää asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Fiktio kertoo toiveista ja painajaisista, äärimmäisyyksistä logiikan ja tunteiden saralla. Silloinkin, kun se yrittää esittää kaaosta, se yrittää selittää kaaoksen. Sen arvo on, että se kertoo ihmisen tahdosta.

Likaiset legendat

Posted on by kangasvalo

Olen ottanut tavoitteeksi lukea Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -historiateoksen (2016) rinnalla uudelleen julkaistut unohdetut suomalaiset proosakirjat. Uudelleenjulkaisijana ntamo. Ensimmäisenä oli vuorossa kirjoista viimeisin, Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (1974).

Vaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.

Kiinnostavaa tavaraa siis niin naisnäkökulmasta kuin sairauden ja toiseuden kuvauksista erityisesti kiinnostuneelle lukijalle.

Vaaran proosatuotannosta on kirjoitettu Raukoilla rajoilla -teoksen lisäksi Heidi Laineen pro gradu -työssä vuodelta 2005: Mariasta on minäksi: Kerrottu minuus ja mielen sairaus Maria Vaaran omaelämäkerrallisissa teoksissa.

Myös Käymälä-blogissa on kirjoitettu Likaisista legendoista. Tulkinnan referenssinä käytetään Carlos Castanedan shamanistista kirjallisuutta. Jos siis haluatte yksityiskohtaisempaa ja parempaa analyysia, lukekaa nämä. Erityisesti Laineen teksti on todella kiinnostava.

Kahteen osaan jaetuissa Likaisissa legendoissa lukijaa puhutteleva skitsofreniaa sairastava subjekti on epäselvä. Tutkielmassaan edellä mainittu Laine kirjallisuustieteen käytäntöjä noudattaen kutsuu subjektia kirjan ääneksi, kertojaksi tai henkilöhahmoksi. Kaikki nämä kolme käyvät jatkuvaa rajankäyntiä muun tekstin rakenteen kanssa.

Epäselvän subjektin kautta myös maailma ympärillä on epäselvä. Kutsun monitasoista puhuttelijaa tässä tekstissä nyt “minähenkilöksi”.

Karkeasti ottaen ensimmäinen osa käsittelee minähenkilön suhdetta terapeuttiinsa Johannekseen hoidon ja yksipuolisen rakkauden näkökulmasta. Romaanin toinen osa käsittelee minähenkilön pitkää hoitojaksoa mielisairaalassa.

Teoksen reaalisesta tasosta, siis siitä mitä terveiden piirissä kutsuttaisiin “todellisuudeksi”, voidaan päätellä seuraavaa: minähenkilöllä on neljä lasta, hän on kirjastonhoitaja, hän on ankaran uskonnollisesta taustasta, häntä on pahoinpidelty lapsena niin seksuaalisesti kuin muulla väkivallalla, hän on Pohjois-Suomesta.

Käytän “todellisuutta” lainausmerkeissä, koska terveiden maailma on kirjassa vain yksi, verrattain kaukana kummitteleva taso. Se on niinkin kaukana, että toisten ihmisten läpipääsemättömyys sairaan maailmaan kristallisoituu kirkkaammin kuin missään muussa lukemassani suomalaisessa proosateoksessa.

Kun hoitaja antaa minähenkilölle luvan lähteä kaupungille, koska tämä näyttää ulkoisesti hyvinvoivalta, lukija on mennä solmuun, sillä kaoottinen proosa kertoo minähenkilön todellisesta tilasta täysin toista.

Selvennykseksi: Pidän mielenterveysongelmia sairauksina, enkä jähmeää yhteiskuntaa vastaan käyvinä toisen olemisen tasoina, jollaisiksi hyväntahtoiset ihmiset joskus haluavat ne romantisoida. Kirjan luoma konteksti on kuitenkin vastaansanomaton; olisi väärin puhua sen yhteydessä todellisuudesta yksiulotteisesti.

Minähenkilöllä on lukuisia persoonia, jotka puhuttelevat toisiaan ja minähenkilöä ja ainakin kuvittelevat puhuttelevansa teoksen muita henkilöitä. Muut potilaat, terapeutti, lääkärit ja osastonhoitajat liukuvat ajoittain tekstiin.

Pääpaino on kuitenkin minän kokemusmaailmalla, jossa elävät raamatulliset nimet saaneet sivupersoonat, jo kuolleiden ihmisten sielut ja irrallisiksi kutsutut nimettömät äänet, joita kuvaillaan kuin nämä olisivat menninkäisiä päähenkilön näkökentän laitamilla. Muistot, harhat ja todellisuudeksi mielletty eivät niinkään sekoitu kuin luovat kokonaiskuvan.

Kuten aiemmin tässä blogissa käsitellyn Kääntäjän flopin (2015) tapauksessa, myös Vaaran henkilöiden välillä on epäselviä rajoja. Sivupersoonien joukossa oleva “Maria” ei ole selkeästi minähenkilö. Ei ihme, sillä “Maria Vaara” on Maija Haatajan pseudonyymi.

Silti juuri “Marian” asemoiminen yhdeksi henkilöksi toisten joukossa tekee kirjasta oudon kokemuksen. Ratkaisu on kirjallisesti kiinnostava, sillä se asettaa skitsofreenisen minähenkilön mielessä lähimpänä “itseä” olevan hahmon statistin osaan.

Toisin sanoen, omaelämäkerrallisesti tulkittuna lukijalle puhuva minähenkilö ei ole Maria tai mikään muukaan nimetty persoona vaan nimeä vaille jäävä “minä”, joka ei juuri puhu itsestään tai sano nimeään, vaikka on se, joka kärsii eniten.

Vaara ei koskaan sorru dualismiin. Hänen minähenkilönsä olemus ei rajoitu terve-sairasmaailmaan, vaikka kirja ei jätä epäselväksi mielenterveyden ongelmien ahdistavuutta ja luonnetta nimenomaan sairautena. Minähenkilön mukana kulkevat hahmot ja olennot ovat joskus avuksi mutta lähinnä ahdistavia ja pelottavia.

Marian ja hänen persooniensa maailma on moninainen. Lukija alkaa erottaa vähän kerrassaan tasojen merkityksiä. Suuren osan ajasta lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on totta. Vastauksia kysymyksiin ei saada kuin vähän.

Puhujan epäselvyys syntyy myös kertomusten ajoittaisesta dialogivetoisuudesta, jota kertojan ääni murtaa. Dialogi saattaa muuttua kesken virkkeen sisäiseksi pohdinnaksi, joka on saumatonta jatkoa kahden ihmisen käymälle keskustelulle ja jota vuorostaan sivupersoonat alkavat kommentoida.

Blogimuoto ei anna toistaa tekstiä niin hyvin kuin soisi. Kannattaa kuitenkin kiinnittää seuraavassa lainauksessa huomiota rivivaihtoihin ja repliikkiviivoihin:

Pelkään mennä joulun jälkeen vastaanotollesi. On joulu 1969. Olen käynyt psykoterapiassa yli kuusi kuukautta. Kovin lyhyt aika, ajatteli Maria.

– Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
– Niin, sinä muistat sen, Johannes. On ikävää huomata olevansa keski-ikäinen kaksitoista- tai viisitoistavuotias, joskus paljon nuorempikin.
– Sinun ei tarvitse pelätä enää. Tulen istunnolle joka kerta, kun olen luvannut. Löydät minut aina täältä.
– Tunnen ja uskallan sanoa, että olen nyt hyvin lähellä sinua. Tulin onnelliseksi, kun muistit sen joulukynttilän. Tartun myös mielelläni tänään käteesi, kun lähden pois.
Muuten, minä haluaisin nyt puhua. Johannes, minä en voi sanoa sitä muuten: Haluan katkoa sormiani ja pestä käsiäni.
– Sinä olet symboliikan mestari, Maria. Sinähän kerrot masturboinnistasi. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Minähän kuulen sen suunnilleen joka potilaalta.
– Seuraava istunto on kolmen viikon päästä.
– Miksi? Minä koen sen rangaistuksena.
– Sinä haluatkin kokea. Miksi haluat tulla rangaistuksi, Maria? Minä en ole rankaisija enkä luvanantaja. Tästä voimme puhua lisää ensi kerralla.

Minämuoto vaihtuu lainauksen alussa olevan kappaleen lopussa häneksi, Mariaksi. Seuraavan kappaleen terapiasessiossa on oudon raamatullista replikointia ollakseen potilaan ja terapeutin välistä.

Dialogi etenee vuoropuheluna, kunnes sana “muuten” aloittaa seuraavan rivin ilman repliikkiviivaa. Toisaalta tähän esitettyyn ajatukseen tulee kaksikin vastausta oletetulta Johannekselta, jolloin lukijan on ajateltava että ne tulevat kerronnan sisällä eri lähteistä, aivan kuin niitä edeltävä tunnustus.

Näin kyseenalaistuu jatkuvasti kuka kirjassa puhuu: dialogiin eksyy repliikkejä, joiden ilmaistaan olevan minähenkilön sisäisestä kerronnasta peräisin ja jotka jopa kommentoivat metatasolla keskustelua sen edetessä. Kyse on ehdottoman kirjallisesta keinosta, kommentaarista joka etenee muun tekstin rinnalla ja sisällä.

Osan tapahtumista “terveet” paljastavat minähenkilön sairaskohtauksissaan kuvittelemiksi. Sekaannusta lisää se, että joskus myös “terveet” ovat vain minähenkilön kuvitelmaa.

Esimerkiksi minähenkilö on antanut yhdelle sivupersoonistaan nimeksi Johannes, joka on sama nimi kuin terapeutilla, johon hän on rakastunut. Vain osan ajasta lukija voi olla varma kummasta Johanneksesta puhutaan. Pohjimmiltaan minähenkilölle nämä kaksi Johannesta ovat sama henkilö, vaikka toinen on lihaa ja verta, toinen ei. Johannes on “minän” suojelusenkeli kummassakin muodossaan.

Loppuluvuissa mennään kiihtyvästi metatasoille kertojan alkaessa puhua kirjan itsensä kirjoittamisesta ja oikolukemisesta. Viimeistään tämä piirre pakottaa lukijan tarkastelemaan Likaisia legendoja tavoitteellisena romaanina, ei pelkkänä sairaskertomuksena, autofiktiona.

Korostan vielä, siltä varalta ettei se tekstistäni ole välittynyt: Vaara heijastaa kirjansa tyylillä sairauden pirstoman mielen hahmotuskykyä. Sen vuoksi (ei siitä huolimatta) hän on aivan poikkeuksellisen taitava kirjoittaja.

Sairaus näyttää hyvin erilaiselta sairastavan näkökulmasta, sillä henkilöstä itsestään käytännössä tulee sairaus, siitä tulee osa hänen olemustaan. Syövästä parantunut on ikuisesti selviytyjä, masennuksen kokeneeseen sairaus jättää tervehtymisen jälkeenkin merkkinsä.

Skitsofrenian tapauksessa Likaiset legendat onnistuu välittämään sairauden tunnun eli olemaan lukijalle läsnä. Samalla sen proosamuoto kyseenalaistaa jähmeän realismin tyylilajin aivan ohimennen.

Tällaistakin Suomessa on kirjoitettu. Tällaista tulisi kirjoittaa.