Avainsana: fiktio

Tapani Löfvingin seikkailut

Posted on by kangasvalo

Täysin huumorintajuttomasta ja sotaisasta nuortenromaanista löytyy seuraava virke: “Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt näkyville, sillä silloin olisin ollut hukassa.” Sanaleikin täytyy olla tahaton, koska muu teos on lähes täysin vailla leikillisyyttä, sanallisista pilailuista puhumattakaan.

Edellinen kertoo jotain Kyösti Wilkunan kirjailijanlaadusta: hän ei tunnista vitsiä, vaikka kirjoittaa sen itse.

Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.

Myös minä olen saanut konservatiivisilta sukulaisiltani romaanin joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Edellisestä lukukerrastani on siis vierähtänyt vuosikymmeniä enkä muistanut teoksesta kuin hatarasti sen tunnelman sekä tunteen, että en oikeastaan lukenut nuortenromaania vaan erilaiseen kääreeseen pakattua romaania aikuisille.

Mikään ei anna olettaa, että Wilkuna olisi tarkoittanut teosta muuksi kuin historialliseksi aikuistenromaaniksi. Ehkä romaani on tullut vuosikymmenien mittaan sijoitetuksi nuortenkirjallisuuden kategoriaan, koska se on niin lapsekkaasti kirjoitettu?

*

Kyösti Wilkuna (1879–1922) oli kirjailija, suojeluskuntalainen, heimosoturi ja täten osa orastavan suomalaisen fasismin historiankirjoitusta, siis sen fasismin jonka olemassaoloa vähäteltiin vielä 1990-luvulla.

Wilkunan kirjallisen uran suurin saavutus on tunnettua raamatunjaetta mukaileva lentävä lause (“Tulkohon sota ja veriset vaatteet.”). Hänen veljenpojastaan ja veljenpojanpojastaan Kustaasta ja Kustaa mark kakkosesta tuli merkittäviä historioitsijoita.

Vastikään lukemassani ja vuoden viimeiseen Lumoojaan kritikoimassani Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkerrassa (Warelia, 2021) mainitaan Wilkuna useaan otteeseen. Hän työskenteli kustantamoille julkaisupäätösten tekijänä ja tässä asemassa oikoluki muun muassa Untolan teoksia. Hautala mainitsee Wilkunan pettyneen muiden ylenkatseeseen ja ainakin joskus saamatta jääneisiin apurahoihin. Hän oli myös yksi Untolan viimeisellä matkalla mukana olleista kirjallisista henkilöistä.

Wilkuna oli yksi ajan kirjallisen kulttuurin hang-aroundereista. Hän ei koskaan noussut suureksi vaikuttajaksi niin kuin moni muu oikeistolainen aikalainen, ja ainakin tämän teoksen perusteella se ei suoranaisesti yllätä.

Wilkuna tappoi itsensä verrattain nuorena. Hän kärsi mielenterveysongelmista. Pohtia voi vaikuttiko tekoon myös tasavaltalaiseksi ja demokraattiseksi käyneen Suomen kohtelu sisällissodan jälkeen tarpeettomaksi käyneitä ja likaisen työn tehneitä autoritaarisia oikeistolaisia kohtaan.

*

Teoksessa Tapani Löfving “seikkailee” eli pestautuu sissiksi kruunun palvelukseen ja ryntää isovihan aikaan murhanhimossaan suin päin tappamaan ihmisiä ja tekemään kaikenlaista, välillä hyvin lapsellistakin jäynää kasakoille.

Siinä se. Siinä koko reilusti päälle 200-sivuinen teos. Mitään muuta ei päähenkilön mielessä juuri liiku paitsi mielitietty Riikka, joka on kuitenkin täysi sivuajatus kaiken tappamistyön lomassa.

Tapani Löfvingin seikkailut on ehtaa pulpia. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain toiminnallista. Päähenkilö ei ole paikallaan hetkeäkään, liike on jatkuvaa, sielunelämä rauhatonta. Sotimisen välissä olevat ajat kuitataan muutamalla virkkeellä. Yksityiskohtaisimmin kuvaillaan taisteluita. Ruumiita kerääntyy kasapäin.

Kerrontaan kuuluu, että venäläiset ovat rokonarpisia ja rumia, suomea puhuvat maalaiset petollisia eivätkä ymmärrä omaa parastaan eli isänmaan ja kruunun etua. Kuolleille tovereilleen Löfving ei uhraa ajatustakaan vaan jopa tärkeän matkakumppanin ja teoksen olennaisimman sivuhenkilön kuolema teoksen puolivälissä kuitataan olankohautuksella: hahmo mainitaan teoksessa enää kaksi kertaa ohimennen kuolemansa jälkeen. Teosta on kutsuttu “suoraviivaisen toteavaksi” kerronnaltaan. Itse muotoilisin, että päähenkilö on kaikessa “miehuullisuudessaan” epämiellyttävä ja epäinhimillinen.

Vaikka romaani perustuu Löfvingin päiväkirjoihin, ei ole vaikea nähdä, että kyse voi olla myös suursotaa toivoneen ja myöhemmin kaikenlaisiin sissiretkiin osallistuneen Wilkunan fantasiasta: Löfving on hänen self-insertinsä. Historiallinen Löfving taas oli terroristi, jota suomalaiset eivät syystäkään osanneet arvostaa, sillä venäläiset kostivat hänen tekonsa siviileille.

Kuten kirjallinen vastineensa, oikea Löfving piti tavallisia ihmisiä pelkureina. Tämä näkyy myös teoksen naiskuvassa, joka on vastenmielinen. Löfving halveksuu venäläisille itseään myyviä “kunniattomia naisia” niin kuin köyhyys ja epätoivoiset ajat eivät koskisi kansaa. Parempi olisi naisen tappaa itsensä kuin antaa tulla venäläisen koskemaksi, sankari antaa ymmärtää useaankin otteeseen. Kaksi tyttöä haluaisi vaihtaa uskontonsa ortodoksiuskoon mutta saavatkin rangaistukseksi raippaa. Kohtaus esitetään teoksessa komediana eikä traagisena.

Päähenkilön mielitiettyä Riikkaa kuvataan pääasiassa ilmaisulla “solakka ja korkeapovinen”. Suomeksi siis “laiha ja isot tissit”. Luonnollisesti Riikka on niin kunniallinen, että on valmis ampumaan itsensä milloin tahansa venäläisen uhatessa. Wilkunaa kiinnostaa naispäähenkilönsä niin vähän, että nimikin vaihtelee Riikan yhdellä koolla ja Riikan kahdella koolla välillä.

Riikka-niminen nainen on oikeasti ollut olemassa ja hän oli Löfvingin lapsuudenystävä ja puoliso. Tämä kirjassa kerrottu siis pitää paikkansa. Riikan joutuminen parikin kertaa kaapatuksi ja urhoollinen taistelu raiskatuksi tulemisen uhkaa vastaan tuskin on totta edes nimeksi.

Wilkuna vakuuttelee pyrkineensä olemaan pohjimmiltaan historialle uskollinen. Lukijaa askarruttaa, miksi hän on päättänyt sijoittaa Löfvingin äidin kuoleman ennen tämän sotilasuraa eikä sen jälkeen niin kuin todellisuudessa. Liekö kyse poikakirjallisuuden perinteestä tehdä päähenkilöstään jollain tavalla “orpo” eikä täten velvollinen muulle kuin itselleen? Vai onko kyse vain kirjailijan dramatiikan tajusta, jonka potentiaali jää hyödyntämättä, sillä myös äidin kuolema mainitaan kirjaimellisesti kerran sivulauseessa eikä sen jälkeen enää koskaan?

Jostain syystä teoksesta jää päällimmäisenä mieleen – vielä huumoriin lopuksi palatakseni – Wilkunan ainoa yritys kertoa vitsi. Kasku on tyypillinen kakkajuttu, jossa punchline on, että hevonen ripuloi kahden venäläisen upseerin päälle.

Kirjailijan kainous käyttää rumia sanoja estää kertomasta punchlinea kuin vihjaillen, joten vitsi ei pääse maaliinsa edes onnahdellen. Kertoja kovasti vakuuttelee, että tapaus oli kerrassaan ratkiriemukas.

Ehkä Wilkuna siis tunnisti vitsin. Hän ei vain ymmärtänyt sen mekaniikkaa.

Mouchette ja köyhyys

Posted on by kangasvalo

Seuraava teksti on laajasti muokattu versio aiemmassa blogissani julkaistusta kirjoituksesta vuodelta 2015. Julkaisen sen tässä nyt, koska sen pohja oli hyvä ja toivoisin voivani kirjoittaa edelleen niin täynnä näkemystä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjoitus syntyi mielentilassa, jota en enää allekirjoita.

Jotkut taiteen ilmaisukeinot ovat väkeviä. Niinkin vahvoja ne ovat, että jos teoksissa käsiteltyjä aiheita käsitellään muissa yhteyksissä, vaikkapa politiikassa, vaikutelma on äkkiä lattea.

Georges Bernanosin (1888–1948) lyhytromaani Mouchette (1927) on niin äärimmäinen kuvaus köyhyydestä, että minun oli vaikea löytää uutta kiinnostusta yhteiskunnalliseen köyhyyskeskusteluun luettuani sen. Ranskalainen tyhjensi pajatson kirjoittamalla köyhyydestä teoksen, jossa ei ollut mukana ainuttakaan latteutta.

Koska sellainenkin on näemmä mahdollista, nousee esiin kysymys siitä, miksi keskustelua köyhyydestä sitten käydään edelleen vain latteuksin. Ehkä samasta syystä en ole itsekään halunnut puhua köyhyydestä ja työttömyydestä, vaikka uskon voivani kirjoittaa hyvin kummastakin. Ei tarvita suurta ennustajaa kertomaan, että unohdetusta kirjallisuudesta tai elokuvan estetiikasta kirjoittaminen tyylilläni ei saa yhtä paljon lukijoita kuin jämäkin lausein kirjoitettu kuvaus köyhyydestä. En aio silti kirjoittaa siitä, toivoakseni koskaan. Epäilen saavani aikaan pettymyksen. Pelkään taantuvani toistamaan huonosti ajateltuja keskinkertaisuuksia.

Sen sijaan kirjoitan pari sanaa Mouchettesta ja taiteen vaikutuskeinoista. Teoksen kuva köyhyydestä ei ole yhteiskunnallinen, vaan se keskittyy yksinomaan tuskaan. Köyhyyttä ei esitetä sosiologisena tilanteena, jolle löytyy yhteiskunnallisia selityksiä, joiden seurannaisina toisilla nyt vain on enemmän rahaa kuin toisilla. Kirjan sivuilla köyhyys on maailman ja mielen tyhjyyttä, yhteiskuntaan kirjottu väistämätön tosiasia.

Mouchette on nimellisesti kasvutarina, mutta ilahduttavasti Bernanos jättää kertomuksesta täysin ulos mahdollisuuden kasvuun. Jos jotain sen tapaista sattuu, se on romaanin nimihenkilön, teinitytön, havahtuminen asioiden tilaan, joka on kaikilta muilta henkilöiltä (juopolta isältä, kuolevalta äidiltä, ankaralta opettajalta, tytön raiskaavalta surkimukselta) piilossa.

Mouchette tekee sen, mitä ihminen voi liian kirkkaasti nähtyään enää tehdä ja ilman suurempia pohdintoja tappaa itsensä hukuttautumalla jokeen. On kuin hänen päässään olisi käynyt oikosulku: Maailma on paska, ihmiset ovat paskoja, tunteideni päälle paskannetaan ja minäkin olen pelkkää paskaa… Mutta olen elossa… Miksi?

Bernanos kirjoittaa (suomennos Leena Kristinä):

”Jos kurjat kykenisivät yhdistämään kurjuutensa kuvat toisiinsa, he olisivat varhain lannistuneet. Mutta heidän kurjuutensa on heille vain loppumaton joukko kurjuutta, onnettomien sattumien vyöryä. He muistuttavat sokeita jotka laskevat vapisevin sormin kolikoita näkemättä koskaan niiden kuvapuolta. Kurjille riittää kurjuuden idea. Heidän kurjuudellaan ei ole kasvoja.”

Mouchette on liian johdonmukainen. Hän näkee kurjuuden kasvot, ja ne ovat kirkkaat ja palavat.

Bernanos oli katolilainen konservatiivi. Hän vastusti työväenliikettä ja sosialismia, haikaili monarkiaa mutta vihasi fasismia todistettuaan omin silmin Francon hirmutekoja Espanjassa. Hän oli toisten ajan konservatiivisten toisinajattelijoiden tapaan siis yksin. Hänen tunnetuimmista teoksistaan on tehty kaksi Robert Bressonin elokuvaa (Maalaispapin päiväkirja ja Mouchette, josta on myös tämän kirjoituksen kuva) ja yksi Maurice Pialat’n elokuva (upeasti nimetty Saatanan auringon alla). Nykyisin hän on lähes täysin unohdettu kirjailija Ranskan ulkopuolella. Se on sääli, koska hän on erinomainen sanankäyttäjä. Mouchettessa on myötätuntoa ja surua enemmän kuin yhdessäkään lukemassani yhteiskunnallisia epäkohtia sisäsiististi korjaamaan lähteneessä romaanissa.

Kun väitän, että romaani nitistää keskustelun köyhyydestä, tiedostan liioittelustani huolimatta tietysti kaksi asiaa.

*

Ensimmäinen tällainen asia on se, ettei julkista keskustelua koskaan voida käydä samalla retoriikalla kuin taideteoksissa. Siksi julkinen keskustelu on niin masentavaa lätinää. Kun kansanedustaja kertoo tekevänsä kaikkensa, jotta yhteiskunnallinen tasa-arvo toteutuisi, toivon jonkun ampuvan hänet katapultilla Suomenlahteen.

Nämä naiivit eli umpikyyniset jahkailut väsyttävät enemmän kuin suorasukainen tylytys. Ne jättävät tunnustamatta kärsimyksen ja alentuvat lässytyksen litaniaksi. Hyvä taide (harvinaisuus sinänsä) on tällaiseen lööperiin sivusta tuleva kommentti, Gordionin solmun halkaiseva miekka.

Useimmat taideteokset jätetään tosin huomiotta ja niiden yhteiskunnallinen vaikutus on rajattu. Moni teos on liian pliisu, kun niiden pitäisi olla kovan argumentoinnin ytimessä ja kansakunnan pulssilla siten kuin kulttuuriministerien juhlapuheissa niiden väitetään olevan. Ne jätetään passiivisesti huomiotta. Raflaavat teokset ja tekijät taas jätetään aktiivisesti huomiotta vihamielisyyttä osoittaen.

Uskon kokemukseni takia, että loistava taideteos voi sanoa enemmän maailmasta ja puhutella yksilöä voimakkaammin kuin koko muu maailma itse, koska taiteessa sisäiset (esteettiset, moraaliset, filosofiset, poliittiset…) ristiriidat ovat mahdollisia tavalla, joka on yhteiskunnallisesti muuten mahdotonta.

Edellinen ei tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin taidetta lopullisesti erillisenä maailmasta, sen vaikutusmahdollisuuksia täysin mahdottomina. Pidän taidetta täydellisesti maailman osana, mutta samalla suhteessa kuin suurennuslasilla on osa muurahaisten maailmassa. Onnistunut taideteos on suurennuslasi, sen tarkastelun kohteena olevat asiat joukko muurahaisia lasista heijastuvan polttavan valon alla. Iloa saa lähinnä se, joka on lasin toisella puolella, hyväksyy teoksen, antautuu sille.

*

Toinen tiedostamani asia on tietysti käytännöllinen. Julkisesti asioista keskustelemisen tarkoitus ei edes ole olla oivaltavaa ja edistyksellistä vaan turruttavaa ja jankkaavaa. Samoja kohtia toistetaan, jotta ne jäävät hitaimmillekin päähän ja niiden toistamista jatketaan senkin jälkeen, koska ne toimivat loitsuina, hyvän fiiliksen kohottajina kuin kannatuslaulut joukkueurheilussa.

Argumentteja pyöritetään ja toistetaan jatkuvasti siksi, että niillä pyritään ehdollistamaan. Ei isoilla foorumeilla voida vaihtaa ajatuksia, niissä voidaan vain julistaa; todelliset keskustelut käydään kulissien takana tai pienissä ympyröissä, kirjein, kasvokkain. Todellisissa, aikuisille tarkoitetuissa keskusteluissa ei ole samaa mantran voimaa kuin jatkuvassa toistossa, siinä diskurssimyllyssä, johon yleisö viskataan pyörimään. Esimerkiksi hyvä romaani on tällainen aikuisen puheenvuoro toiselle aikuiselle.

Teos, tekijänsä oksennus, on ihmeellinen taikakalu. Se on maailmanparannuksen pirstaleiksi lyövä nyrkki, joka jättää oikealla taajuudella olevalle kokijalleen miellyttävän epävarmuuden tunteen, levollisen rauhattomuuden. Hyvä taide siis riisuu kokijansa. Paljaana ihminen on alistunut taideteokselle kuin ristiään raahaava Kristus kohtalolle.

Jos köyhyydestä puhutaan samoin jankkaavin argumentein, se ei ole koskaan muuta kuin saman mantran hokemista. Se ei välitä kokemuksen totaalisuutta sillä tavalla kuin vaikka Mouchette; eli näytä köyhyyttä puhtaana, itsessään, välittämättä siitä, mitkä yhteiskunnalliset syyt kokemukseen ovat johtaneet.

Siniset silmät musta tukka

Posted on by kangasvalo

Nuori ulkomaalainen mies jättää kummatkin rakastajansa, niin miehen kuin naisen. Ennestään toisilleen tuntematon kaksikko kohtaa toisensa sattumalta ravintolassa ja tunnustaa murheensa. He päättävät lohduttaa toisiaan tietämättä intohimojensa hämärän kohteen olevan sama tyyppi. Nainen alkaa käydä miehen luona öisin. Yhdessä he toistavat samoja rituaaleja päästäkseen ylivoimaisesta surustaan yli.

Teos on uuden ranskalaisen romaanin merkkihenkilön, Marguerite Durasin, Siniset silmät musta tukka (1986). Annikki Sunin suomennos on ilmestynyt 1991. Tekstiä ymmärtääkseen siitä on sisäistettävä tämä: siinä itketään paljon, niin tolkuttoman paljon, että jopa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni (2009–2011) jää toiseksi. Laskin suurpiirteisesti, että itkukohtauksia on 43. Sivuja on 122. Kyseessä täytyy olla jonkin sortin ennätys.

Syynä on luultavasti jokin muu kuin halu todistaa tunteiden kaikkivoipuudesta – eli mikä: ironia tehokeinona, yritys etäännyttää? Vai tuleeko itkusta merkitsijä, signaali lukijalle, että kerronnassa on pysähdytty taas hetkeksi ennen seuraavaa askelta? Teksti selvästi yrittää normaalintaa itkua oletettua patriarkaalista ja itkun “välttävää” kirjoitusta vastaan. Kuten Knausgårdille itku on itseensä käpertymistä, tunne-elämän vastine runkkaamisesta seuraavalle ejakulaatiolle, tässä kirjassa se on rakastelua. Yhdessä itkemisen ruumiillisuus on ihanaa nesteillä läträämistä.

Naisen ja miehen yhteisiin rituaaleihin kuuluu, että nainen makaa vailla rihman kiertämää sängyssä ja pitää kasvoillaan mustaa kangasta. Mies haluaa katsoa naista, kun hän nukkuu. Nainen saapuu miehen luo yöksi vietettyään ensin aikaa väkivaltaisuuteen taipuvaisen korvikerakastajansa luona. Miehen homous on naiselle jonkinlainen haaste. Miehen tekisi taas mieli runnella nainen hajalle.

Joku sanoisi varmaankin, että etäännyttävää. Naiskirjoitukseen ihastunut löisi minua kirjalla päähän ja sanoisi, että normatiivinen mieheyteni saa näkemään etäännyttävänä jotain, joka ei ole muotin mukaista. Syytös voi olla aiheellinen, mutta käytetään tekstissä tyypillisen brechtiläisiäkin keinoja. Tapahtumia kommentoidaan välissä äänenpainoin, jotka antavat olettaa kyseessä olevan esityksen käsikirjoituksen. Hahmoille annetaan ohjeita siitä, miten heidän tulee roolinsa tulkita. Tulkinnat ovat muuta tekstiä eleettömämpiä, staattista luentaa, oikeastaan ohjattua harjoitusta.

Naiskirjoitusta tämä romaani voisi tosiaan olla, vaikka suomennoksen lauseet ovat katkonaisuudessaan kuin infarktin saanutta Juha Seppälää. Kuten Hélène Cixous’n Meduusan naurun luettuani mietin, toisen aallon feminismin näkemys sukupuolesta aiheuttaisi nykyään nikotuksia. Osana toisen aallon feminismiä joissain historiallisissa naiskirjoituksen edustajissa on filosofisen idean kutkuttavasta perusajatuksesta huolimatta nykyfeminismin sukupuolikäsityksen valossa vanhentuneita piirteitä.

Tämän huomaa Durasin teoksessa esimerkiksi siitä, että nainen houkuttelee homomiestä painamaan kasvonsa hänen vaginaansa. Onhan joka miehen nyt naiseuteen kerran sisälle päästävä. Gender fluidia vastavuoroisuutta? En sanoisi. Jokin tässä on symbolisellakin tasolla alentavaa ja epämukavaa, enkä usko, että sellaisella tavalla, jota Duras toivoi. Eikä yhtään helpommaksi tilannetta tee, että homoseksuaalin reaktio naiselliseen kehoon on alistaminen ja väkivaltaiset impulssit, sillä “onhan hän mies”.

Tämä misandria/misogynia-split on toivottavasti tahaton. Teos tuntuu tarkoittavan naiseutta ja mieheyttä mystisenä kahden osan palapelinä, kuin näiden hahmon välillä oleva bi-rakastaja olisi molemmista maailmoista osansa saavana sokraattinen, kahden toisiaan etsivän puolen yhdistävä silta, joka miehen ja naisen on rakennettava uudelleen välilleen. Juuh. Jos ei ole tullut selväksi, tämä on ranskalaisempaa kuin Marcel Marceaun ruokatorveen tarttunut patonki. Samoin loputon paasaus kuoleman ja seksin yhteisyydestä.

Ajattelen lukiessani, että edistyksen jarru on vanha tuttu: Jos nainen käyttäytyy kuin kusipää mies, on virhe olettaa heti, että kyse on naisen tekemästä diskurssin haltuunotosta. Aivan mahdollista on, että naisesta on tuolloin vain tullut uusi kusipää mies, ja miehinen toimintamalli on ottanut hänet haltuunsa. Mielestäni naiskirjoitus ei anna tähän ongelmaan tyydyttävää ratkaisua, sillä pidän “uuden lauseen” keksimistä mahdottomana ilman väistämättä seuraavaa binaarista vertailua suhteessa “vanhaan lauseeseen”, jolloin kaikki muut jo olemassa olevat ilmaisun tavat katoavat näkymättömiin. Tarkoitan: Naiseuden korostaminen Mieheyttä vasten ja vice versa on tahattomasti muiden sukupuolellisten kokemusten päähän potkimista rautasaappaalla. Ei sillä, että minulla olisi tästä vahvaa mielipidettä.

Kuten jotkut muutkin lukemani Durasin teokset, tämä lyhytromaani on kummallisuudessaan kirjoittamaan inspiroiva… Eli siinä mielessä se tavoittaa naiskirjoituksen ihanteet. Lukukokemuksena se ei silti ole suuri nautinto vaan oudon arkaainen ja paikoin sietämättömän kliseinen ja teennäinen.

Sivuhuomiona voidaan mainita, että vaikka Duras tupataan luokittelemaan osaksi nouveau romania, määritellään hänet kansiliepeessä osaksi elokuvan uutta aaltoa. Mitä hän toki oli. On vain hiukan erikoista, että kirjailijalle lähdetään hakemaan vertailukohtaa elokuvan eikä kirjallisuuden lähihistoriasta. Kertooko se jotain ajan suomalaisen elokuvakulttuurin vahvuudesta suhteessa kirjalliseen kulttuuriin? Kyseessä oli sentään jo neljäs Duras-suomennos Otavan kirjastolta.

Antiteoreema

Posted on by kangasvalo

Fiktion ja usein myös tietokirjallisuuden ongelmaksi on noussut, lukuhistoriani pidentyessä, että kertomukset ovat äärimmäisten luonteiden kuvauksia, jolloin kertomus tuntuu merkitykselliseltä ja merkityksellisyys falskilta, siltä että minulle yritetään sanoa jotain maailmasta. Ymmärrän, että näin kirjoitetaan, koska äärimmäinen luonne on väylä äärimmäiseen teemaan ja äärimmäisillä teemoilla voidaan vedota lukijaan… mutta ehkä vastahakoisuuteni kohdistuu siihen, että teoksella ylipäänsä on helposti sanoitettava teema. Mihin sitä teemaa tarvitaan, jos sen kerran voi tiivistää? Propagandaa se silloin vain on, liian helpon koristelemista ruusuilla. Rasittavaa kyllä, näiden kertomusten ja niiden naruilla liikuteltavien päähenkilöiden kautta aletaan tulkita myös maailmaa niiden ulkopuolella. On mielekkäämpää irrottautua lineaarisesta, pisteestä pisteeseen siirtyvästä historiakäsityksestä, jota liian siisti taide edustaa.

Ehkä pohjimmiltaan tunnen vierautta ihmisten kanssa, jotka yrittävät sielunsa pelastukseksi eli epätoivossaan saada selkoa maailmasta, kun heidän kannattaisi sen sijaan tuoda maailma itseensä.

Runeberg-ehdokkaita

Posted on by kangasvalo

Kirjastossa huomasin tänään jaettavan Runeberg-palkinnon ehdokkaiden shortlistin olevan esillä lukusalissa. Hetken mielijohteesta poimin kolme saatavilla ollutta ehdokasteosta mukaani palautushyllyistä.

Inspiraationa toimi, että luin vastikään loppuun myös shortlistillä olleen Antti Salmisen Mirin (2019). Teos oli pirstaleisessa muodossaan vakuuttava jälkimoderni kertomus sienien vallankumouksesta. Ei aivan yhtä hyvä kuin Lomonosovin moottori (2014), mutta suomalaisen scifi-kirjallisuuden kaavamaisuuden keskellä erityinen tapaus.

Trendi on kohti lyhyempää kirjallista muotoa, mistä pidän itsekin, joten mikäs teoksia mukaan poimiessa. Olen luvannut itselleni lukevani keskimäärin 100+ sivua tekstiä päivässä, joten käytännössä jokainen kirjoista tuli luettua noin vuorokaudessa.

Otin siis mukaani Laura Laakson Mrs. Milkywayn (2019), Maija Muinosen sexdeathbabiesin (2019) ja Malin Kivelän Sydämen, joka on ilmestynyt alun perin ruotsiksi nimellä Hjärtat (2019). Olisin halunnut joukkoon vielä Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019), mutta sen kaikki kopiot olivat lainassa. Aki Salmelan kokoelman luen joskus myöhemmin, kun tekee mieli lukea pienempiä annoksia runoa, Ralf Andtbackan teos jäi liian vajavaisen ruotsini takia ulkopuolelle, Pirkko Saision opus ei jostain syystä kiinnosta minua lainkaan. (Voisi kai sanoa, että pidän varovaisesti Saisiosta kulttuuripersoonana, mutta epäilen, pelkään, etteivät hänen teoksensa ole minua varten.)

Olennaista on, etten tiennyt näistä teoksista ennen lukemista mitään muuta kuin ehdokkuudet ja epämääräiset takakansitekstit. Kivelän romaanista en tiennyt senkään vertaa. Mrs. Milkywayn ja sexdeathbabiesin ymmärsin kokeellisiksi romaaneiksi, joten niiden saatavuus kirjastossa ei suoranaisesti yllättänyt.

Ja kokeellisilla laduilla tosiaan hiihdellään, niin kuin jo longlistin ehdokasasettelu vihjasi. Longlistia ja Helsingin Sanomien palkinnon ehdokaslistaa selaamalla kävi mielessä, että suomeksi julkaistaan kaikenlaista irtiottoja tekevää kirjallisuutta aika tavalla.

Olen miettinyt sellaista yksinkertaistettua mallia, että Suomessa käydään pikavauhdilla lävitse kehitystä, joka suuremmilla kirjallisilla kulttuureilla on ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.

Kirjallinen kehityksemme on, Markku Eskelisen ajatuksia mukaillakseni, laahannut turvallisesti perässä maailman kehityssuunnista. 2000-luvulla on pienkustantamoiden (ja Internetin) myötä alkanut tapahtua merkittävää avautumista maailmaa kohti. Mainitsen Internetin ennen kaikkea siksi, että ei voida aliarvioida sitä, että omat kirjailijamme ja kuluttajamme saavat viimein käsiinsä myös haluamansa kirjat esikuviltaan ja muoti-ilmiöiltä, jos kielitaitoa vain riittää.

Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on oma Oulipomme. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa Thomas Pynchonin innoittamana. Leevi Lehto toi kaiken muun lisäksi LANGUAGE-runoa Suomeen. David Foster Wallacen merkitys Miki Liukkoselle on ilmiselvä. Feminismi on edelleen nouseva ilmiö. Kirjallisuutta ilmiöitetään muidenkin kuin Sofi Oksasen ympärille. Autofiktiota on jumalauta kaikkialla. Ja niin edelleen. Tämä ei ole suunnitelmallista. Ennemmin kyse on siitä, että tulppa on revitty irti ja pyörimme viimein samassa viemärissä länsimaiden kanssa. Uusi ilmaisu kiinnostaa kirjoja ostavaa eliittiluokkaa, ja julkaisukanavia löytyy. Joten otamme kiinni sen minkä saamme, tungemme sen tehosekoittimeen ja juomme voimajuoman kerralla. Vaikka elämme jälkimodernissa maailmassa, uskon että moni tutkija ja kirjailija haaveilee voivansa tulevaisuudessa puhua ironiatta suomalaisesta kirjallisuudesta itsenäisenä yksikkönään, joka ei enää laahaa aikalaisistaan jäljessä. Pasila, Porilaisten marssi.

*

“Äiti katsoo Pania sivuun, ja äidin kuiskausäänessä on kaikki se katkera jumalautasaatanaperkele jota ei saa sanoa ääneen mutta jonka voi paiskoa lihanleikkuulaudan lihanuijalla välikyljykseen.

Niin että lopulta äiti näkee vain PikkuBobbyn ja lihamurekkeen ja isän varjon, mutta vain jos katsoo tarkkaan kaukoputkella.

Otaksuin siis, että myös lentoemäntänaisen elämän oli täytynyt olla jotenkin liian täyttä. Tekstejä lukiessani minulle tuli tunne aivan kuin hänen sanojensa sisältö ei jotenkin ihan olisi mahtunut annettuun muotoon, samaan tapaan kuin jos luonnonsuoleen olisi koettanut työntää aivan liian paljon makkaramassaa. Toisaalta jotakin myös roikkui yli, jotakin sopimatonta ja eriparista, mikä oli herättänyt kiinnostukseni jo naisen ensiteksteistä lähtien.

Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes."

Yritän edellisessä lainauksessa hiukan demonstroida WordPressin alkeellisin keinoin, miltä Laura Laakson Mrs. Milkywayn puhujaäänten vaihtuminen tuntuu. Romaani on suomalaisen kirjallisuuden kokeellisen kehityksen summaavia teoksia. Se on usealla tasolla etenevä kertomus kirjoittamisen opettajasta (Laakson nykyinen ammatti), joka tutkii lento-onnettomuudessa kadonneen entisen oppilaansa tekstejä. Oppilas työskenteli lentoemäntänä (Laakson entinen ammatti).

Mrs MilkywayRomaanin pohja on Laakson 2015 ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Tyttö nimeltä Pan, joka muodostaa kerronnan kolmannen tason; Panin kasvutarina on oppilaalta jälkeen jääneiden papereiden joukossa. En ole nähnyt näytelmää, joten en osaa kertoa teosten yhtäläisyyksistä sen kummemmin.

Oppilaan papereissa on myös kliinisiä kuvauksia lento-onnettomuuksista, joiden uhreina luetellaan kymmenittäin maailmanproosan huippunimiä. Yhdistettynä toistuviin seksuaalisuuden kuvauksiin, erityisesti vihreisiin reikäommeltuihin pikkuhousuihin, teos muistuttaa J. G. Ballardin Crashia (1973), jonka maailmaa on saapunut tutkimaan Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (1962) pakkomielteinen minäkertoja.

Tällainen name-dropping on rasittavaa, tiedän, mutta en voi välttää sitä, sillä myös Mrs. Milkyway harrastaa samaa paitsi kirjaimellisesti myös tyylilajeja yhdistelemällä. Tämä on lukijansa vieraannuttavaa proosaa. Kolmen eri kerronnan tasot vaihtelevat jatkuvasti luoden epäintuitiivisilta tuntuvia mielijohteita.

Tarkoitan: sivuilla kuvattu tuntuu outouttavalta, koska paikoin edes lauseiden rakenteet eivät ole sellaisia, joita kukaan käyttäisi halutessaan tehdä jotain lukijalleen selväksi. Tämä on kokeellisen kirjallisuuden oleellinen ero perinteiseen proosaan. Perinteinen fiktioproosa haluaa tyylistä riippumatta tuoda jotain ilmi, pitää sukulinjan puhtaana. Kokeellinen sen sijaan peittää, sakeuttaa ja mutatoi.

Tietysti tämä on tarkoitus. Laakso “päähenkilöllään”, lukevalla kirjoittajalla, ja monilla sivuilta esiin nousevilla persoonilla demonstroi mielikuvituksen loikkaa, jonka lukija joutuu ottamaan voidakseen hyväksyä luettavan tekstin äänen sellaisenaan eikä samastumiskohteena, persoonansa jatkeena, jos sellainen loikka nyt edes on mahdollinen.

Kirjoitamme ja luemme yhdessä suuressa jatkumossa, ja siinä rytäkässä kymmenet kanonisoidut kirjailijat höyrystyvät yhdessä liekkipallossa, kun tekniikka pettää.

Tylsästi voisi tietty spekuloida, että kyse on kirjailijan kolmen persoonan keskinäisestä kamppailusta, Laakson nykyminä vs lentoemominä vs lapsuus ja kaiken sen käsitteleminen tuottaa tekstisisällön.

Oliko Mrs. Milkywayta mukava lukea? Eipä juuri. Sillä vaikka teos on paikoin jopa erinomaisesti kirjoitettu, sen luennoiva sävy kyllästyttää minua. Viimeiset 50 sivua olivat puuduttavat ja raskaat. Samoin jatkuvasti loppua kohden eskaloituva kielen ja mielen hajoaminen eräänlaisena “paljastuksena” on yksi suurimpia kliseeinhokkejani.

Luennoinnilla tarkoitan, että teoksen minähenkilöön kohdistettu psykologinen (toki epäluotettava) peili tuntuu siltä, kuin kirjailija yrittäisi henkilönsä äänellä puhuessaan pinnistää luodakseen maailman, johon lukija voisi uskoa ja tempautua mukaan, jotta koko romaanin kielipeli toimisi (ja kai useaan otteeseen korostettu “kielen mentävä” aukko vihreissä alushousuissa myös jonkinlaista kielipeliä on…).

En silti usko sanottuun tarpeeksi voidakseni sen jälkeen antautua, koska tekstin kikkailu kulkee liian monen kierteen kautta. Joten silmäilen laiskasti, ajattelen filosofiaa – ja että semmoista tällä erää.

Kun Omppu Martin kirjoittaa kanssani toisin ajattelevassa blogissaan, että romaani “haastaa ja härnää”, en ymmärrä kuin pintatasolla. Mielestäni mikään teksti ei juurikaan haasta tai härnää. Sehän on kuitenkin vain tekstiä ja ainakin itse olen jo aika paatunut paskiainen.

Mutta näistä kolmesta lukisin tämän mieluiten uusiksi! Sellainen olen, nautin kun kieltäni lävistetään.

*

Malin Kivelä lähtee liikkeelle aivan päinvastaisesta suunnasta. Sydän on suoraviivainen kertomus sydänvikaisen vauvan syntymästä, sitä seuraavasta leikkauksesta ja minämuodossa kuvatusta äidin huolesta, jossa kohtuullisuus ja kasvava epävarmuus valtaavat puhujan mielen.

Siis autofiktiota. Sellaisena teos on hyvin luettava, kevyt ja raskas samaan aikaan – ainakin tässä Laura Jänisniemen suomennoksessa. Kivelän kieli on konstailematonta, lukijan mielenliikkeet ajautuvat puhujan maailmaan. Merkittävimmät kielelliset pelit käydään sen välillä, osaako lukija kyseenalaistaa vaikeassa tilanteessa olevan puhujan epäluotettavana kertojana vai ei.

“Täällä sisällä hiljaisuus on kuin merivettä, unta. Liikkeet kuin veden alla. Vaimennus minun ja muiden välillä. Kuin eläisi japanilaisessa teeseremoniassa. Niin voi ajatella, kun jaksaa ja ehtii. Kävin kerran Japanissa, kävelin kehrätyn sokerin tuoksussa Harajukussa. Matkustin junalla terassiviljemien ja kilpikonnanvihreiden kukkuloiden yli. Ja olimme kylpylässä, onsenissa, kuumassa altaassa katolla, josta näkyi taloja talojen jälkeen ja yötaivas. Mikazuki Hotel. Palmut sen ulkopuolella täynnä led-lamppuja.”

SydänSydän on niin sanotusti kerralla luettu, vaikka sisältää paljon lyhyitä, taitavia tekstijaksoja… ja aavistuksen verran liian runollista-mutta-toteavaa proosaa, jonka lokeroin yliyrittämiseksi.

Taitavasti se myös liikkuu eri tasojen välillä ja kuvaa vain muutamalla vaivattomalla virkkeellä lumista, kylmää Helsinkiä, joka muodostaa tapahtumille näyttämön ja samalla mielentilan.

Kertojan havainnot liikkuvat lähimenneisyydestä kauemmas menneisyyteen, lapsen kotiutumisesta sairauden toteamisen ensimmäisiin päiviin. Lukija huomaa pian, että vauvalle, puhujan kolmannelle pojalle, käy hyvin, mutta tämä ei olekaan kertomuksen pääasia.

Lapsen selviämisen rinnalla selkeämmän janan muodostaa kertojan identiteetti, pelko pysähtymisestä äitiyteen ja ihastuminen sairaalaan ystävälliseen kardiologiin, ainoaan ystävälliseen tuntemattomaan, jolle minähenkilö on kuitenkin vain asiakas monien joukossa.

Samalla, kun kertoja pelkää jämähdystä äitirooliin, hän ironisesti korostaa olleensa omasta tahdostaan vanhempien lastensa ensisijainen huoltaja. Edes aviomies ei saanut hoitaa poikia yksin, vain minähenkilö itse oli tarpeeksi luotettava. Raskausaikana kertoja käy valmentavassa joogassa ja korostaa olleensa kurssin paras, ottaneensa jopa tässä suhteessa kaiken huomioon uuden lapsen kannalta.

Sairauden alkaessa valmistautuminen osoittautuu tyhjäksi. On kuin kertoja jäisi mustaan laatikkoon, jossa on vain ohut tirkistysrako valoon. Mies, vanhemmat lapset, äiti, ystävät, naapurit katoavat kaikki jonnekin. On vain loputtoman samanlaisia päiviä sairaalan lastenosastolla leikkausta odottaessa.

Vaikka lapsen sairaus on vakava asia, on vaikeaa erottaa, kuinka paljon minähenkilön käytöksessä on huolestunutta vanhempaa ja kuinka paljon neuroosia. Kehityskertomuksessa nainen oppii myöntämään itselleen olevansa persoona, joka jää jumiin kaikkeen merkitykselliseltä tuntuvaan, muistoihin, kadottaen sinne osia itsestään.

Tämä, enemmän kuin lapsen paraneminen, on kertomuksen todellinen kliimaksi. Samalla oman heikkouden myöntäminen on sen hyväksymistä, että kaikki maailman huolet raahautuvat mukana ja kasautuvat kertojan raskaaseen sydämeen, niin suorituskeskeiseen, että lukija ihmettelee, miksei se ole jo pysähtynyt. Rivien välistä on luettavissa, että myös muut ihmiset ympärillä ihmettelevät minähenkilön energiaa ja tahtotilaa.

Tätä kirjaa suosittelisin tästä kolmikosta helpoiten hyvää lukukokemusta etsivälle keskivertolukijalle. Se on siis joukon viihdyttävin. Tämä ei ole moite. Ennen kaikkea suosittelisin kirjaa niille miehille, jotka väittävät, etteivät pääse “naiskokemukseen” sisään tai osaa samastua siihen.

*

Sexdeathbabies on lukemani kolmikon pahis. Aiheena on nuoremman naisen, Biban, lähestyvä kuolema, jota käsitellään tämän äidin, Hettyn, ja kummitädin, Clarissan, “näkökulmista” – nimet ovat kuin saippuaoopperoista.

Kummitäti on menettänyt ennestään kaikki lapsensa. Samassa auto-onnettomuudessa on kuollut myös aviomies. Hetty taas on yksinhuoltaja, jonka ympäriltä kaikki ovat kuolleet muuten vain, yleensä sairauksiin.

Kirja, fyysinen esine, on painettu sinisellä musteella, joka on levinnyt muutamilla sivuillaan. Jotkut kirjan rivit kulkevat silmin havaittavasti vinoon.

SexdeathbabiesSexdeathbabies on paikoin taitavasti kirjoitettu. Hettyn ja Clarissan äänet vuorottelevat ja välillä sekoittuvat luoden yhdessä kertojaminän käsitteen kyseenalaistavan “urtextin”, “urnaisen”, jonka tuottamaa “puhetta” seurataan. Tapahtumia kommentoi kuolleiden kuoro. Hélène Cixous’n naiskirjoitusta? You bet!

Paikoin romaani tuntuu myös rimanalitukselta. Tarkoittaako kokeellisuus tekstipötköä, jollaisen kuka tahansa “tajunnanvirran” ensimmäistä kertaa sanakirjasta löytävä lukiolainen saa aikaiseksi?

Pointsit rohkeudesta silti.

Tietty Muinonen on hienostuneempi kuin ilkeilyni perusteella voisi luulla, hän rikkoo enemmän kuin on totuttu samalla, kun oikeasti kertoo myös tarinan. Ei mikään helppo saavutus.

Ja ironiaahan teksti on; sekava solkkaaminen kertoo keskushenkilöiden sietämättömästä keskenkasvuisuudesta, narsistisista ajatuksista, joita he eivät edes osaisi tukahduttaa (ja siten heidän asemastaan uhreina/petoina). Romaanin keskiössä olevat naiset ovat hirviömäisiä yrittäessään niellä kolmannen naisen olemuksen, koko tämän henkilön itseensä. Kuolevan ääni kiistetään. Onko sekin sitten ironiaa, että teksti on paikoin aikamoista Lovecraftia? Yog-Sothoth on muut ihmiset. Vai onko tämä kuitenkin Hélène Cixous’n naiskirjoituksen parodiaa? I’d buy that for a dollar!

Kirjan suomi taantuu usein lapsenkieleksi:

“Kiitos jojo

etukäteen avustanne Teille Teidän Hetty Lutel hengittääkös Biba hengittääkös? Ihan itsekös? Lääh puuh. Ihaa ihahahaaa Biban koulun karnevaalipäivä on ihana päivä. Ja koulupihalla minä saan pukeutua Biban kanssa hevospukuun saan olla samassakankaassa ja samanvetoketjun sulkemana ja hakasten ja Biba on tietenkin pää ja etujalat niin kuin kuuluu olla ja yhdessä Biba ja minä olemme hevonen. Ja meitä silitetään. Ja meille nauretaan. Me kun olemme ihan hassut. Me olemme ihan hassu. Me olemme aivan hassu. Ihan tarkalleen niin kuin me olisimme ihan vain yksi yhtenäinen hassu, ei kahden esittämä yksi pehmeä eläin, ja meitä houkutellaan syömään makupaloja ja välillä hikisenä Biba murrosikäinen sanoo: au vittu kuuma yök onko pakko koko ajan porkkanavitsailla hahaa oh Leokin porkkanavitsailee ja aa hei isäpapparainen ihahahaaa sinäkin siinä ounou onko äitiliinikin jossakin Biba ei muista että minä olen jalat ja pylly hevospuvun sisällä – –”

Teos täyttää “kokeellisen romaanin” check boxit “leikittelevästä kielestä”, ja kuten Mrs. Milkywayssa, tyyli on usein vähemmän kiinnostava kuin kirjailija on luultavasti ajatellut.

Tapahtumia on kuitenkin helppo seurata; kirjan “vaikeus” on näennäistä. Raskaimmaksi käy lähinnä tekstissä käytetty toisto tehokeinona ja yli 200 sivun aikana tajuntaan itsensä poraava lapsekas hokeminen.

Kyse on ruumiista, ruumiiksi tulemisesta, kehon toiminnasta. Nesteet virtaavat ruumiiden sisällä ja ulos eri onkaloista. Clarissan yli 100-vuotias äiti nököttää hoitokodissa ruumiinsa ollen jo vuosia lähtölaskentatilassa. Hetty taas haluaa uuden tyttären vanhan tehdessä kuolemaa ja käy yli 60-vuotiaanakin vielä hedelmöityshoidoissa. Biban syöpä on alkanut rinnoista. Kuolema on leimannut kumpaakin perhettä, eikä sitä ole ainakaan millään järkevällä tavalla käsitelty.

Transgressiivisesta taiteesta ja tabujen rikkomisen historiasta kiinnostuneelle Muinosen romaani ei ehkä ole kovin hurja ryöpytys. Ajattelen visuaalisten taiteiden yleensäkin onnistuvan paremmin shokeeraamisessa kuin kirjallisuuden.

Sarjakuvien puolelta voi vertailuun ottaa Grant Morrisonin, Chris Westonin ja Gary Erskinen The Filthin (2002–03), jossa seikkaillaan myös seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden tutkimattomassa maastossa. Se on tosin selvästi maskuliininen painajainen. Kansikuvaksi sexdeathbabiesiin osuvasti valittu Alma Heikkilän maalaus onnistuu myös jollain tasolla paremmin kuin teksti.

Veikkaan, että tämä teos on lukemistani eniten kiinni Runeberg-palkinnossa, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta (eikä varmasti jää viimeiseksi), kun olen väärässä. Toisinkoinenhan tälle on jo myönnetty.

Ja: Jos Mrs. Milkyway on se, jonka lukisin toiste, ja Sydän se, jota suosittelisin helpoimmin, sexdeathbabies on varmaankin se, jota arvostan näistä kolmesta eniten jo sen vuoksi, mitä se tahtoo lukijalle antaa.