Max Ryynänen esseekirjassaan Elokuva, rakastettuni:
Kaikki alkaa nivoutumaan yhteen Rancieren tekstissä emansipoidusta katsojasta. Teatteri, josta Ranciere ennen kaikkea puhuu, on itse asiassa päässyt helpolla, mutta sen joukoissa on silti taisteltu kenties aggressiivisimmin passiivisuutta vastaan – Brecht etunenässä, herättämässä katsojia poliittisesti, sitten, kuten Ranciere muistuttaa, Artaudin tapaiset häiriköt, joiden piti repiä katsojat turvallisilta sijoiltaan. Sittemmin on nähty yleisön joukkoon hyökkäämistä, yleisön kiusaamista, ja loputonta tarvetta ylittää raja joka on esiintyjän ja yleisön välissä, joka loppujen lopuksi ilmentää sitä, ettei luoteta katsojaan.
Jotain tämän suuntaista mietin eilen käydessäni katsomassa Turun Ylioppilasteatterin uusinta näytelmää Lauma, ohjaus Veera Alaverronen. Teos on osa Suvi Puttosen sosiologian pro gradu -tutkielmaa. Väärinkäsitykset välttääkseen on hyvä kirjoittaa aluksi, että esitys on aika hyvä, jopa paras jonka olen nähnyt TYT:lla, vaikka siinä on omat ongelmansa.
Punainen lanka ja toistuvat keskushahmot teoksessa on, mutta koska suurin osa kohtauksista on abstrakteja ja tunnelmaa ilmaisevia, en pidä vähäisen juonen luettelemista merkityksellisenä. Kyse on osallistavasta näytelmästä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa muun muassa sitä, että noin puolivälissä yleisö jakaantuu osiin ja käy teatterin tiloissa katsomassa viisi eri kohtausta, joita voi kutsua pienoisnäytelmiksi.
Tähän mennessä varsin hajanaiselta tuntuva kokonaisuus saa eleestä jäntevyyttä. Syy ei ole osallistavuus ainakaan sellaisella tavalla kuin on tarkoitettu vaan jokin teatterille harvinainen; huolimatta siitä, että katsoja pakotetaan kulkemaan teatterissa, tilanteen selvästi korostettu keinotekoisuus tekee eleestä siedettävän ja todellisemman. Erilaiset eleistä ja monologeista koostetut pienoisnäytelmät tekevät teatterista hetkeksi museon ja teoksesta performanssitaidetta, jonka jälkeen loppupuoliskossa on selkeämmin tuntu näytelmän muotoon kirjoitetusta esseestä.
Silti en voi olla miettimättä osallistamista. Kyse on edelleen rajoitetusta katsojapositiosta, sillä katsoja aistii näkymättömän rajan, jota hänen ei sovi ylittää. Tässä tapauksessa ne on merkitty seinän viereen laitetuilla tuoleilla. Monologia vetävän näyttelijän kanssa ei kannata alkaa väitellä, kohtausta on katsottava siististi sivusta.
Katsojalle on varattu edelleen katsojan rooli, jonka peittämiseksi häntä hämätään liikkeen eleillä. En koe tulevani haastetuksi sillä, että olemassaoloni huomioidaan näin. Kaikki teatteri on esiintymistä yleisölle ja siten osallistumista ja huomioimista puolin ja toisin. Otan aina katsojan position, joka ei rikkoudu: näyttäkää mitä osaatte. Se ei muuta asiaa, vaikka joudun kävelemään ympäri salia ja makaamaan maassa.
*
Ahdistusta tuottavat jälleen yhteiskunnan paineet. Tätä kipuilua en tunne, joten teoksissa ei ole positiota minulle. Ennemmin hämmästelen, että tällaisiako asioita nuoret ihmiset edelleen pohtivat. Painotan tunteeni johtuvan myös minusta, ei vain esityksestä.
Tämä on toistuvaa yhteiskunnallisissa näytelmissä. Lauma ei ole poikkeus. Se oli minulle sen heikkous, vaikka nautin esityksen lavastuksesta, valaistuksesta ja mainioista näyttelijöistä, joista erityisesti Iina Löppönen, Nanne Pyrhönen ja Valtteri Juvonen olivat erinomaisia.
En koe yhteiskunnan olevan niin kiinnostunut minusta, että tuntisin monia sosiologiasta tuttuja yksilön ja yhteisön välisiä ristiriitoja sisimmässäni. Moni tuntee, tiedän sen, mutta samastumisen ja kiinnostuksen kannalta koen sisällössä paikoin ongelmia.
Haluttiin tai ei, esityksen keskiössä on ristiriidasta syntyvä ahdistus, on ahdistuksen perua sitten laumaan kuulumattomuus eli yksinäisyys tai kykenemättömyys kuulua siihen oikealla tavalla. Tämä ahdistus saa huippukohtansa pienoisnäytelmien kohdalla, ja toinen puolisko on matka kohti valoa.
Katsoessani nuoria ihmisiä esittämässä näitä kohtauksia ajattelumme ja elämisemme rajat tuntuvat korostetun konservatiivisilta, edelleen keskiluokkaisten ongelmien parissa painimiselta, mikä ei ole oma kokemukseni.
Rajoja on ehdottomasti olemassa, mutta omassa elinpiirissäni ne ilmenevät toisin esimerkein. Kamalinta tässä onkin, että tajuan olevani enemmän anarkisti kuin näytelmän tekijät, mikä ei ilahduta vaan hämmentää, huolestuttaakin.
Tästä huolimatta teos on katsomisen arvoinen jo siksi, että se on mielenkiintoisesti toteutettu. Pienoisnäytelmistä ennen kaikkea ylempää keskiluokkaa edustavan pariskunnan ruokatuokio ja toisaalta kehonkuvastaan ahdistuneen tytön peilien edessä pyöriminen tuovat surrealismissaan elokuvan puolelta mieleeni Jan Svankmajerin, vaikka kukaan ei mutatoidu katsojan edessä vihanneksiksi tai partateriksi – paitsi ehkä henkisesti.
Lauma Turun ylioppilasteatterilla 2.2.2018 asti.
