Pyhä Eurooppa (Bazam, 2018) on Aki Cederbergin kirjoittama matkakirjallisuutta edustava teos, jossa Cederberg kuvailee itsensä ja Justine-vaimonsa reissuja eurooppalaisille pyhille paikoille: pakanallisille muistomerkeille, pyhäinjäännöksille ja raunioille. Cederberg on kirjoittanut aiemmin Journeys in the Kali Yuga -nimisen matkateoksen (Simon and Schuster, 2017), musisoinut muun muassa Halo manash- ja MAA-yhtyeiden riveissä ja päätoimittaa Porvoon kipinä -nimistä kulttuurizineä. Kirja on komean näköinen, isokokoinen laitos, joka on kuvitettu Justine Cederbergin valokuvilla.
Lievetekstin mukaan: “– – vaikka pyhän maailma olisi nykyaikana unohdettu, se on edelleen todellinen maailman keskus, maailmanpuu ja maailmanvuori. Pyhä Eurooppa on kertomus vaelluksesta tuota keskusta kohti. [– –] Pyhä eurooppa etsii yhdistävää henkeä, joka kohottaisi eurooppalaisten katseen jälleen kohti aurinkoa, taivasta ja tuntematonta. Se etsii ratkaisuja Euroopan ristiriidoille, pyrkii sitomaan yhteen muinaisen menneisyyden ja etäisimmän tulevaisuuden ja sytyttämään liekin hengen hehkuvaan hiillokseen.”
Kuvailu on sen verran ympäripyöreä, että romanttiseen mielenlaatuun taipuva löytää siitä monenmoista pohdittavaa. Koska en ole romantikko, minua kiinnostaa enemmän, miten Cederberg tosiasiassa ajattelee.
Teoksessa matkataan pitkin Pohjois-, Keski-, Länsi- ja Etelä-Eurooppaa etsien Eurooppaa yhdistävää ennen kristinuskoa elänyttä pyhän kokemusta. Cederbergin, hänen vaimonsa ja muiden joukkoon liittyvien matkakumppaneiden tiet vievät muun muassa Saksaan ihmettelemään riimuja ja Ranskaan katselemaan poltettujen kataarien kenttää. Teoksen viimeinen etappi on Suomessa.
Matkakertomusten lomassa Cederberg taustoittaa kohdattuja uskomuksia ja omaa ajatteluaan, tapaa paikallisia ihmisiä sekä kuvailee monen monta kertaa yksinäisiä vaelluksiaan ja juomauhrejaan.
Jotkut asiat tulevat esille suoraan, jotkut rivien välistä. Yhtäältä Cederberg kaipaa matkojensa kautta yhteiseurooppalaista yhteisöllisyyden tunnetta, jonka perustana on usko omiin juuriin ja niiden pyhiin arvoihin. Toisaalta Nietzsche-sitaattien ja ihannoimiensa henkilöiden, kuten runoilija Gabriel d’Annunzion (1863–1938), myötä Cederberg tuo esille uskovansa suurmiesteoriaan eli historioitsija Thomas Carlylen (1795–1881) ideaan, jonka mukaan poikkeusyksilöt muokkaavat maailmaa ja kansojen “kohtaloa”. Suurmiesteoriaa kritisoitiin jo varhain sosiologi Herbert Spencerin (1820–1903) toimesta yhteismitattomana, sillä se jätti huomiotta suurmiesten olevan aikansa tuotteita ja kulttuurinsa eli kaikkien edeltä menneiden ihmisten synnyttämiä – ja, nykylukija voi lisätä, aivan konkreettisesti naisten synnyttämiä.
Carlylen ja Spencerin ero on mystikon ja realistin, presbyteerin ja kveekarin välinen. Carlyle uskoi ihmisten sisällä kuplivaan ikuiseen henkeen, naturalistisiin ihmeisiin, Spencerin tunnetuimpia ideoita taas on yhteisö toisiinsa sidoksissa olevana organismina. Lukijalle on selvää kumman kelkassa Cederberg on, vaikka kirjailija ei olisi koskaan kuullutkaan Carlylesta ja Spenceristä. Cederberg puhuu kansojen kohtaloista olemassaolevana asiana ja juurista kuin ihminen kantaisi sisällään jotain ikivanhaa, johon voi löytää yhteyden.
Pyhä Eurooppa onkin mystis-traditionalistinen teos. Se on lennokkaasti kirjoitettu, samalla paikoin sekava ja yhteismitaton. Kenties Cederberg itse sanoisi, ettei häntä pohjimmiltaan kiinnosta, miten hänen utopiansa toimisi käytännössä, mikä on toki sallittua. Tällaisia äänenpainoja hän on esittänyt muun muassa Sudenmarja Zinen haastattelussa:
”Se on romanttinen visio, sanoisin, en ole mikään virkamies, en osaa sanoa, mitä tämä tarkoittaa käytännössä, tai ei minua oikeastaan kiinnosta – ei se ole minun juttuni. – –”
Lukija huomaa nopeasti muutaman seikan. Cederbergin yksilöllistä projektia ei voisi olla ilman hänen vastenmielisyyteen perustuvaa projektiotaan. Kirjailija mainitsee, että nostalgia vaivaa häntä pahasti. Hän ei ole kotonaan omassa ajassaan, ja teoksessa toistuvat halveeraavat kuvaukset modernista estetiikasta. Tähän epämiellyttävään estetiikkaan liitetään teoksessa rappion, epäpuhtauden ja vääränlaisen dekadenssin tunnusmerkkejä.
Helsingin Sanomien varsin ansiokkaassa arviossa A. W. Yrjänä kiteyttää, että kirjoitustyyli on “kuin viimeisen päälle räätälinpukuun sonnustautunut, kohtelias gentlemanni hopeapäisine keppeineen lausumassa helkavirttä kauppakeskuksen ämpärijonossa”. Tiivistys tuo esiin sekä tekstin ansiot että sen heikkoudet.
Cederberg ei siis ole kotonaan mielentilassa, jossa hän maailman ympärillään näkee. Hän on valinnut elää parhaansa mukaan menneessä sellaisena kuin hän sen kuvittelee. Hän tuskin luulee nykyhetken voivan tavoittaa menneisyyden kuin esityksen tasolla. Sudenmarja Zinessä hän toteaa, ettei kaipaa linkolalaista paluuta luontoon. Pyhässä Euroopassa hän halveksuu menneisyyden larppaajia kuten muinaisuskoyhdistyksiä, kenties koska ne ovat hyväntahtoisia ja kommunaalisia; tosin hän osallistuu kirjan mittaan moniin rituaaleihin, jotka ilmeisesti eivät ole larppausta, ja kertoo huvittavan monta kertaa, kuinka nostaa maljan milloin minkäkin uhripaikan luona.
En liioittele. Maljan nostaminen toistuu kielikuvana tietoisesti ja jatkuvasti, kymmeniä kertoja, mikä kertoo rituaalinomaisuuden lisäksi kirjoittajan halusta kuvata itsensä tietyllä tavalla. Cederberg käyttää arkipäivän toiminnoista toistuvasti hiukan vanhahtavia tai ylevöittäviä synonyymeja. Juominen ei ole juomista (tai ryyppäämistä) vaan siemailua, tupakka on savuke, syöminen on ateriointia, vettä pirskotetaan eikä kaadeta. Jokainen viinindokauskerta ja tuttavuus erilaisten eksentrikkojen kanssa kerrotaan osoituksena kirjoittajan halusta ja kyvystä elää toisin. Tarinat ovat täynnä hämmästyttäviä yhteensattumia ja kohtalon johdatusta. Kieliasu nousee arjen yläpuolelle, tekee turistireissuista seikkailun.
Seikkailujen lomassa Cederberg ihmettelee yhä uudelleen, kuinka joku voi herättää henkiin muinaisuskomuksen ja hylätä siitä epätasa-arvoisuuden tai miten muinaisuskoon keskittyvällä festivaalilla voi olla drag-show-tapahtuma. Hän värittää kaiken itselleen vastenmielisen tarkoituksella mustamaalaavin sävyin. Kaikki moderniuteen (paitsi silloin, kun se viehättää häntä), vasemmistoon tai Euroopan ulkopuoliseen kuuluva maalataan tarkoituksellisen pahaenteisin sävyin. Hän on muille kaltaisilleen traditionalisteille tyypillisesti “epäpoliittinen”. Ei vaadi lukijalta suurta pinnistystä sen tajuamiseksi, että se tarkoittaa oikeistoon kallellaan olevia sympatioita. Kun Cederbergin kirjoituksissa mainitaan fasistit, hän korostaa ongelmallisena sitä, kuinka fasistit politisoivat mystiikan. Samalla moni Cederbergin itsensä kirjoittama asia on väistämättä yhteiskunnallinen.
En ajattele, että edellinen litania tekee Cederbergistä tai kenestäkään heti rasistia. Eurooppalaisuutta tai maahanmuuton haittoja voi ja pitää pohtia leimautumatta. Tosin on hyvä huomioida, että Sudenmarja Zinen haastattelussa Cederberg osaa ennakoida tulevansa kutsutuksi rasistiksi. Se tuntuu epäsuorasti sen myöntämiseltä, että teos tarjoaa epäilyihin aihetta. Asian nostaminen esille haiskahtaa tutulta taktiikalta: jos mainitsen itse ensin, että minua tullaan syyttämään rasismista, vastustaja näyttää naurettavalta, olenhan nähnyt heidän pelinsä taakse. Kielipelin ei pidä kuitenkaan antaa hämätä. Tekstin mahdollista rasismia tulee kaikesta huolimatta kyetä tarkastelemaan ja analysoimaan.
Rasistin sijaan tosin kutsuisin Cederbergiä ennemmin tosikoksi.
Tosikolla en tarkoita huumorintajutonta tai asiat tosissaan ottavaa henkilöä. Sen sijaan tosikko on fanaatikon sukulainen, ihminen, jonka on hankalaa tai mahdotonta käsittää, että muut ihmiset voivat omistautua elämäntavalleen sydämellään, kulkea omaa tietään ja nähdä asiat silti mittasuhteissaan.
Kuten on tullut ilmi, kirjassa on paljon poseeraamista, joka liukuu komiikan puolelle. Teoksen tekijä kenties kuittaa tämän vaikutelman sanomalla sen olevan surullista ja kertovan enemmän lukijasta. Tyypillistä tosikoille onkin seuraava: (tosikkoon itseensä kohdistuva) ironia on alhaista, kritiikki kyynisyyttä, perusteettomien väitteiden nielemättä jättäminen rappiota. Kaikki nämä ovat retorisia keinoja välttää kohtaaminen perusteltujenkin vastaväitteiden kanssa. Jos maailma ympärillä on mätä, ei sen esittämällä kritiikillä ole lähtökohtaisesti väliä.
Tekstin perusteella Cederbergin kirjoittajaminä ei vaikuta käsittävän tai haluavan käsittää, että johonkin asiaan voi uskoa ja samalla nähdä sen koomisena, että kritiikki ei tarkoita periaatteettomuutta, että ironia on inhimillinen voimavara, että vaatimattomuus ei ole väistämättä itsevarmuuden puutetta, että kyky katsoa itseään ulkopuolelta on sosiaalisen älykkyyden merkki ja että kyky sopeutua ei tarkoita heti sokeutta maailmalle vaan toisinaan kykyä nähdä tarkemmin.
Kaiken kaikkiaan Cederbergin vaikuttaa olevan hankala hyväksyä, että muut ihmiset eivät toimi niin kuin hän.
* *
“Ásatrúarfélagiðin arvopainotukset heijastavat kenties lopulta islantilaista lempeää kansanluonnetta. Mutta hyväuskoisuudellakin on hintansa. Suvaitsevaisuus ja avoimuus voivat olla toimivia arvoja pienissä yhteisöissä, mutta ne ovat jotain aivan muuta, kun niitä käytetään valtioiden, maanosien ja kokonaisten kulttuurien epämääräisinä ideologisina linjauksina. [– –] Meille kerrotaan toistuvasti, että harmoninen monikulttuurinen utopia odottaa meitä tulevaisuudessa, mutta sitä ennen joudumme tottumaan yhä kasvavissa määrin alkuperäisväestöömme ja kulttuuriimme kohdistuvaan väkivaltaan; ne ovat kasvukipuja matkallamme kohti suvaitsevaisempaa maailmaa. Kuultuaan kirkkoon suunnitellusta terroristihyökkäyksestä kommentoi eräs suomalainen piispa, että kyseinen terrori-iskun uhka oli “osa globaalin epäoikeudenmukaisuuden avunhuutoa”. En tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta yksi asia on varma: monta tämänkaltaista “avunhuutoa” on luvassa ellemme me eurooppalaisina – kansoina, jotka jakavat sekä henkisen että kulttuurisen perinnön, sekä sisäisiä että ulkoisia maisemia ja yhteisen kohtalon – havahdu siihen, että pyhä maailmamme on hyökkäyksen kohteena. Meidän tulee ymmärtää, että tuo maailma kuuluu meille ja on puolustamisen arvoinen. Ægishjálmurit ja suojaavat talismaanit tulee nostaa paitsi otsillemme ja kotiemme seiniin myös pyhättöjemme porteille, jotta ne iskisivät kauhua sitä uhkaavien sisimpään.”
Lainaus on pilkottunakin pitkä, mutta olen valinnut sen, koska vasta siinä, sivulla 292, Cederberg tulee rehellisesti esiin poliittisen mielipiteensä kanssa. Ja tuo mielipide on oikeistolais-konservatiivinen. Purkaus on äkillinen mutta ei jätä mitään tulkinnan tai epäilyn varaan.
En puutu sen kummemmin lainauksen osoittaman ajattelun ristiriitaisuuksiin, joita on useita. Mainittakoon esimerkkinä kuitenkin se, että Cederberg suhtautuu kristinuskoon torjuen mutta pitää siihen kohdistuvaa ulkopuolista uhkaa hyökkäyksenä “pyhää maailmaamme” kohtaan. Vielä suurempi outous on, että vakavikkona Cederberg luulee suvaitsevaisuuden puolestapuhujien olevan yhtä ideologisesti tiukkoja, ehdottomia ja utopia-ajatteluun taipuvaisia kuin hän itse, mikä ei pidä paikkaansa. Suvaitsevaisuuspuhe on poliitikkojen suussa aivan yhtä kyynistä kuin mikä tahansa muukin ja siitä ollaan tarvittaessa valmiita joustamaan, sillä se kohdistuu tietysti vain tietynlaiseen osaan eurooppalaista väestöä eikä ulotu etenkään Euroopan maantieteellisten rajojen ulkopuolelle, jossa on edelleen valmiita käymään proxy-sotia tai pommittamaan kasvottomaksi jääviä ihmisiä hornantuuttiin. Suvaitsevaisuus nyky-Euroopassa ei ole utopiaa vaan olosuhteiden sanelemaa reaalipolitiikkaa. Sitä voidaan siitä kritisoida, mutta kritiikin olisi parasta olla hyvää eikä tällaista horinaa.
Koska kulttuuri ympärillä ei ole Cederbergin mieleen, siinä on oltava vikaa, eikä kyseessä ole vastavuoroinen prosessi, jossa yksilön reagointi on osaltaan muodostamassa kuvaa kulttuurista. Suomeksi sanoen Cederbergin teoksessaan esille nostama erityisyyden tunne ja nostalgia ei, Spencerin Carlyleen kohdistamaa kritiikkiä mukaillen, voisi syntyä muualla kuin kulttuurissamme juuri nyt. Kirjoittaja projektoi maailman irvokkaaksi, vaikka on saman maailman tuotos, vastareaktioillaan osa havainnoimaansa irvokkuutta ja modernia alakulttuurikuplaa. Tästä syntyvät hankalat kysymykset väistetään mystiikalla ja rituaaleilla, jotka nostavat teoksen kirjoittajaminän muiden yläpuolelle myhäilemään. Tällainen tekopyhyys on tuttua jokaiselle Intian-matkalla itsensä löytäneen hipin tai kadulla lehtisiä jakavan hurmahenkisen uskovaisen paasausten uhriksi joutuneelle. Itsensä ylevöittäminen lienee tietoinen pyrkimys erottautua massasta, mutta lukijan näkökulmasta katsoen kehno ajattelu on kehnoa ajattelua, vaikka se olisi omaperäistä.
Sanottakoon tässä välissä emotionaalisen rehellisyyden vuoksi, että pidän tosikkoja riskeinä muille, on kyseessä kulttijohtaja, lastentarhanopettaja, taideprofessori, sotilaskomentaja tai kädenlämpöinen demari. Mikäli teokseen on luottaminen – ja miksi ei olisi, kirjoittajahan on osoittanut olevansa hyvin tosissaan – on todettava, että Cederbergin kirjoittajaminän tavoin ajatteleva ihminen on valtaa saadessaan toisille ihmisille vahingollinen – ennen kaikkea ollessaan sokea omalle rajallisuudelleen. Tästä tosin harvemmin on pelkoa, koska eristäytyvällä ylimielisyydellä on tapana olla impotenttia ja tuhota omat mahdollisuutensa juuri ehdottomuutensa vuoksi. Erityisyksilöt tarvitsevat rahaa tai joukkoja tuekseen tuottaakseen laajempaa vahinkoa. Sekin on ironiaa. Tällä en tietenkään tarkoita, että Cederberg itse olisi sisimmässään pahantahtoinen, esittäähän hän itsensä teoksessa jonkinlaisena omana kirjallisena luomuksenaan.
* *
Oudointa kirjassa on sen premissi. Siinä etsitään pyhää Eurooppaa pyhien paikkojen kautta. Samalla sotketaan iloisesti keskenään Euroopan idea, idean historia, Eurooppa alueena ja alueen historia.
Cederberg esittää reissujensa lomassa ajatuksia, joiden ajattelee koskevan todellista Eurooppaa. Koska hän on mystikko ja väistämättä siten ainakin puoliksi teoreetikko, vaikka kuinka väittäisi toista, hän puhuu tosiasiassa ideasta, joka hänellä on Euroopasta.
Mitään yhtenäistä Eurooppaa ei ole ollut olemassa koskaan, vaan sen ovat määritelleet kulloinkin eläneet ihmiset itse. Cederberg ei tämän asian esille tuomisesta pidä, mutta hän ei myöskään osaa antaa koherenttia vastausta siihen, miksi näin ei olisi. Euroopan idea on ristiriitainen, ja kokenut laajoja muodonmuutoksia. On siis selvää, ettei Cederberg voi puhua poliittisesta Euroopasta. Hän puhuukin mieluummin kansojen juurista ja yhteisestä kulttuurihistoriasta. Pyhä on syvempää ja “Eurooppa” käsinkoskematon, idea joka ei taivu maallisiin määritelmiin.
Tämän pyhän ilmaisemisessa sanoin kirjailija mielestäni epäonnistuu, koska käsittää eurooppalaisuuden etnis-kulttuuriseksi kokonaisuudeksi, jonka sisällä pyhä elää. Kuka tahansa ei Cederbergin mukaan voi eikä saa olla eurooppalainen. Vaikka termiä ei mainita suoraan, mieleen juolahtaa Blut und Boden. Toki Cederberg ottaa tähän ajatteluun etäisyyttä. En siis väitä, että hän on natsi. Sen sijaan väitän, että hän on täysin tietoinen ajattelunsa yhteisistä piirteistä natsismin kanssa. Eihän hän muuten tekisi tekstissään pesäeroa “poliittisen” ja oman ajattelunsa välille. Hän ei ihannoi korostetusti talonpoikaisuutta, mahdollisesti koska on itse selvästi urbaanin kulttuurin tuotos, ja näkee eurooppalaisuuden laajemmin kuin “pohjoisen rodun” erityisoikeutena. Tästä huolimatta hänen retoriikkansa kalskahtaa tutulta: urbanisaatio nähdään pahana ja saastuttavana, kansoja yhdistää mystinen veren perintö, slaavit puuttuvat kirjan eurooppalaisesta visiosta tyystin (mutta näemmä suomalaiset lasketaan…) ja niin edelleen.
Luonnollinen jatkokysymys lukijalta on, että milloin joku on asunut tarpeeksi kauan Euroopassa tullakseen eurooppalaiseksi? Missä menee ajallinen raja, jonka jälkeen Eurooppaan tulleet ihmiset ja ajatukset eivät ole eurooppalaisia?
Jotain osviittaa antaa, että Cederberg kutsuu kristinuskoa eurooppalaisuudelle vieraaksi. Jos otamme tämän mittatikuksi, voimme päätellä, että mikään noin 2000 vuotta sitten tai sen jälkeen Euroopan ulkopuolelta tullut idea ei ole eurooppalainen ja siten luonteva osa todellista Eurooppaa.
Silläkin uhalla että olen kyyninen olemalla liian kirjaimellinen, luettelen tutun litanian. Jos 2000:n vuoden mittaria käyttää, eurooppalaisia eivät siis ole muun muassa arabialaiset numerot, algoritmit, moderni kirurgia, automaatio, kemialliset synteesit, numero 0, eivätkä perunaruoat, joita kirjailija kuvailee saksalaisessa kylässä ATERIOIDESSAAN perinteikkäiksi ruoiksi.
Miten näiden asioiden kanssa tehdään? Ovatko niiden abstraktit konseptit, esimerkiksi numero 0:n tapauksessa spekulatiivisesti jopa uskontoa monimutkaisemmat, meille edelleen mystisiä ja vieraita? Vai voisiko olla niin, että kulttuuri ei pohjimmiltaan toimi asioita ikuisesti säilyttäen vaan jatkuvasti mutatoituen ja lahoontuen ja on lopulta juuri sitä, mitä ihmiset siitä tekevät?
Toisaalta välillä kirjailijalle kelpaa vanhaksi hengen tyyssijaksi joku keskiaikainen kylä, että ota tästä nyt sitten selvää.
Vielä syvempi kuoppa syntyy, kun ymmärretään Euroopan konseptin syntyneen antiikissa ja olevan ennen kaikkea Rooman valtakunnan popularisoima ajatus. Siis Rooman, jonka rajojen sisällä kristinusko syntyi, ja joka ei määritellyt omia kulttuurisia rajojaan Euroopan ja Aasian rajojen mukaan. Euroopasta alettiin puhua tarkempana konseptina vasta kristinuskon leviämisen myötä, kun Eurooppa identifioitiin osaksi katolilaista projektia erotuksena ortodoksisesta kirkosta. Alussa Eurooppa sijaitsi karkeasti ottaen jossain Välimeren rannoilla, sittemmin se nähtiin osoituksena sivistyksenä pidetyn paavinvallan legitimiteetistä. Ei ole olemassa “Eurooppaa” konseptina ennen tätä. Ennen Rooman sivistystä on ollut joukko keskenään sotaisia heimoja, joiden kulttuureilla on ollut yhteneviä piirteitä, mutta näistä heimoista ei voida puhua Eurooppana, sillä Eurooppa kulttuurisena käsitteenä on ollut alusta lähtien näiden heimojen vastainen. Eurooppalaisen kulttuurin yhteneväisyys, se minkä tunnistamme eurooppalaisuudeksi, on kristillistä ja ennen kaikkea roomalaista. Ja roomalaisuuden juurien tiedämme vuorostaan juontuvan Kreikkaan ja aina Lähi-itään asti.
Toisin sanoen koherentti idea Euroopasta ei läpäise Cederbergin eurooppalaisuuden mittaria, koska se on 2 000 vuotta nuorempi ja syntynyt muualla kuin pakanakulttuurien piirissä. Näin teos hylkää kristinuskon etsiessään konseptia, jota ei olisi olemassa ilman kristinuskoa. Teoksen matkoilla kyllä etsitään jotain, mutta se jokin ei voi olla “Eurooppa”. Rooma taas mainitaan, totta kai, varoittavana esimerkkinä “tuhoutuneesta” valtakunnasta. Rooma ei “tuhoutunut” maallikoiden ymmärtämässä mielessä vaan jakautui karkeasti ottaen kahtia kahteen kulttuuripiiriin, jotka ovat vieläkin olemassa. Länsi-Rooman jatkajaksi tuli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jota seurasivat erilaiset saksalaiset valtakunnat ja lopulta EU. Bysantti jatkoi porskuttamistaan 1400-luvulle asti, jolloin sitä seurasi Osmannien valtakunta, jonka jatkaja on vuorostaan nykyinen Turkki, sekin, pitää Cederberg siitä tai ei, osa eurooppalaista historiaa. Historia on jatkumoa, ei yksinkertaistettujen alkujen ja loppujen näyttämö.
Kirjailija luonnostelee vaivihkaa itsensä Mika Waltarin (1908–1979) ja Olavi Paavolaisen (1903–1964) kaltaisten miesten seuraajaksi. Erityisesti Paavolainen mainitaan, olihan hän “Kolmannen valtakunnan vieraana” ja kirjoitti matkakirjallisuutta, jossa etsi omalla tavallaan eurooppalaisuuden suuntaviivoja. Kysymykseksi jää, onko Cederberg varmasti lukenut Paavolaisen tunnetuimmasta teoksesta luvun, jossa tämä älykäs ja moderni mies pitää saksalaisten viehtymystä muinaisiin kivipaasiin surkuhupaisana haikailuna kuvitellun historian perään. Paavolainen oli siis viiltävän ironinen eikä ollenkaan tosikko.
Kokonaisuus kielii pohjimmiltaan yhdestä asiasta: Cederbergin kirjoittajaminää vituttaa muutos. Erityisesti, jos muutos sisältää asioita, joista hän ei henkilökohtaisesti pidä. Hän pitää järjestyksestä ja inhoaa kaaosta… Paitsi jos kaaoksen aiheuttavat hänen ihailemansa poikkeusyksilöt. Menneisyyden seikkailujen nokkamiehinä tuntuvat, kuten niin usein fantasioissa, olevan kirjoittajan itsensä näköiset, oloiset ja kuuloiset miehet. Ajatus on ymmärrettävä, kukapa ei haluaisi samastumista, rauhaa, rytmiä ja oman elämänsä herruutta. Vielä ymmärrettävämpää on halu ottaa etäisyyttä kulutuskeskeiseen, tyhjää meteliä suoltavaan kulttuuriin. Samalla toive on muihin ihmisiin ulottuessaan jatkuvaan hajaannukseen pyrkivän todellisuuden vastainen, pinnallinen ja tylsämielinen.
Yleinen mielikuva on, että Emily oli syrjäänvetäytyvä erakko, joka vaelsi syksyisillä nummilla, loi tunnetuimman teoksensa ja kuoli sitten lähes tuntemattomana pois. Hän siis viihtyi traagisesti omissa oloissaan ainoana seuranaan sisaruksensa, jotka elivät yhtäläisen ankeaa elämää ja kuolivat kaikki nuorina vähintään yhtä paljon melankoliaan kuin sairauksiin.
Tyyli on satiirin klassikoista tuttu karrikointi. Kuten jokainen populisti, Lehtola on pohjimmiltaan elitisti. Voin sympatisoida, vaikka en aivan usko hänen puolustuspuheitaan “pienelle ihmiselle”.
Ihmisyyteen ja kenties leimallisesti suomalaisuuteen kuuluu oman hännän nostaminen tiedostavuutensa osoittamisella. Nimimerkki netissä kumartaa marttyyrille. Kuvitelmaan kuuluu, että ihailun kohteesta tarttuu jotain itseen.