Avainsana: asiaproosa

Miehen tiestä

Posted on by kangasvalo

Tänä vuonna elokuussa edesmennyt Matti Mäkelä teki pitkän ja omaa kiinnostustani aika vähän hivelevän uran kirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (1995).

Luin kyseisen lyhyen esseekokoelman, josta luulin etten sitä koskaan tule lukemaan, koska tarvitsin tausta-aineistoa tulevaan Lumoojan numeroon.

Mäkelä oli minulle tuttu lähinnä Helsingin Sanomiin kirjoittamistaan kritiikeistä, jotka olivat jotenkin puupäisen oloisia – ei siksi, että niiden kirjoittaja olisi ollut tyhmä tai ettei hänellä olisi ollut ääntä, vaan koska ne olivat asenteellisia kohtaamatta rohkeasti omaa vajavaisuuttaan.

On kuin Mäkelä ei olisi tunnistanut kirjallisuuden lajeja. Hänen pänkkäpäinen kirjoituksensa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanista (2012) on tässä lajissa eräänlainen klassikko, väärinymmärrystä vietynä taiteen tasolle par excellence.

Olen aiemmin lukenut Mäkelän tuotannosta tietokirjan ”Tämä ei ole taidetta”: Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (2016). Se on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta toteutukseltaan valitettavan ohut ja sisällötön.

Paukut on kai sitten ladattu tähän nuoruuden teokseen.

Aurinkoontuijottelua-blogissa on aiemmin kirjoitettu kokoelman aloittavasta esseestä Miehen tie:

Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.

Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.

Mikael H. tiivistää kirjoituksessaan oikeastaan kaiken, mutta kirjoitan silti omat ajatukseniauki, koska Miehen tie on niin arkaainen, raaka kirjoitus, kotoisin ällöttävästä mielentilasta. Se pakottaa tekemään tiliä kanssaan.

Kirjoitus on lähtökohdaltaan niin loukkaava, ettei siitä edes loukkaannu. Lähinnä päätyy ihmettelemään, että kaikkea sitä tässä maassa on painettu.

Taktisesti se on laitettu heti kirjoituskokoelman alkuun. Kun seuraavissa teksteissä kirjoitetaan leppoisan humoristiseen sävyyn säähavaintojen teosta tai kodin remontoimisesta, väijyy lukijan mielessä Eiffel-tornin kokoinen tietoisuus, että kirjoittaja epäsuorasti tunnusti vain joitain sivuja aiemmin tekevänsä parisuhdeväkivaltaa.

Kirja reunustaa itsensä tavalla, joka ei ole vieras miesasiamiesten kirjoituksia lukeneille, vaikka Mäkelä on ollut omana aikanaan yksinäinen susi.

Loru kuuluu seuraavasti.

Mies on modernissa yhteiskunnassa (maailmansotien jälkeen) pikkuhiljaa kastroitu, naiselliset arvot ovat tämän tehneet. Samalla naiset salaa pilkkaavat miehiä ja käyttävät heitä hyväkseen. Jopa suomalaisten miesten väliset henkirikokset Mäkelä kehystää naisten syyksi. Rumiakin suomalaiset naiset vieläpä ovat, eivätkä anna tarpeeksi usein. [1]

Mäkelä on kirjailijana konservatiivinen sanan varsinaisessa mielessä. Hänelle tärkeitä ovat perhe ja järjestys, luonto. Vaikka sivulauseessa hän voi myöntää haaveilevansa Kaukoidän neitsyistä.

Kapitalismi ja sosialismi ovat kummatkin epäluotettavia, koska ne kannustavat väärään tasa-arvoon ja luonnon tuhoamiseen. Jos Jumala on, se näyttää mieheltä itseltään tai tämän isältä. Ehkä vielä 1995 näin kirjoittaminen oli suomalaisessa yhteiskunnassa neutraalin perinteistä, mutta näin neljännesvuosisata myöhemmin fasismi on kaapannut tämän suuntaisen ajattelun keppihevosekseen.

Kirjoituksessaan Mäkelä jopa puolustaa sitä, että seksuaalisesti kokenutta naista voi huoritella vapaasti, mutta mies saa itse vuorostaan olla rietastelija.

Mietin, millaiseen paikkaan ihminen on henkisesti joutunut, että kirjoittaa kokonaisesta sukupuolesta näin epäinhimilliseen sävyyn? Asenteet muuttuvat vuosikymmenten myötä, mutta naisen toiseuttaminen ilmenee aivan tietyllä tavalla joissain suurien ikäluokkien miesten kirjoissa, josta tämä on ääriesimerkki.

En suostu uskomaan mihinkään “ajat olivat toiset” -selitykseen, joka olisi täysin tyhjentävä, sillä suomalaisen kirjallisuuden historia ei mieskeskeisyydestään huolimatta ole ollut näin läpeensä misogynististä.

Tietysti suhtaudun inhoten, koska omat asenteeni ovat päinvastaiset, osin juuri Mäkelän sukupolveen kuuluneiden miesten takia.

Tuossa todellisuudessa kirjailijan ikäiset aikuiset miehet olivat vieraita perheilleen, kyvyttömiä käsittelemään vaikeita tunteita ilman toisiin kohdistuvaa raivoa. He olivat huonoja kasvattamaan lapsiaan.

He korvasivat neuvot huutamisella tai sulkeutumalla itseensä ja olivat humalassa äkkipikaisia ja arvaamattomia. Eikä se todella ollut naisten syy, vaan isiltä opittua, tunnetyhjiön ja traumojen rakentamaa luuppia.

Miehet olivat pelottavia, naiset inhimillisiä, turvallisia ja lähestyttäviä. Äitien neuvoista oli yleensä enemmän hyötyä kuin isien.

Ihmettelin lapsena nähtyäni Kolme muskettisoturia -näytelmän, miksi Milady Winterin rikoksista piti rangaista kuolemalla, mutta D’Artagnan sai tehdä samanlaisia petoksia ja olla sankari? Muuten hienossa lapsuuskokemuksessa tunne jätti vatsaan kylmän kalvon.

Lukemaan opittuani ja kirjallisuutta selaamalla huomasin pian, että nainen voi olla mieskirjailijalle vain typerä naikkonen, jota saa hutkia kasvoihin säälittä.

Etoi. Koko roska on aina etonut.

Kun kirjailija kirjoittaa, että jokaisella miehellä pitäisi olla oikeus hakata naista, koska naisilla on aseenaan henkinen alistaminen, en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa.

Enkä Mikael H:n lailla ymmärrä, mitä erityisen taitavaa Tommi Melender tästä esseestä löysi. Proosa ei erotu edukseen, ja argumenttien perustelut ovat potaskaa.

*

On vain yksi piirre, jossa tunnistan yhtäläisyyden esseen maailmankuvan ja itseni kanssa; pidän itsekin parisuhteen merkittävimpänä asiana uskollisuutta ja uskoutumista, joka on ehdotonta ja jonka puolesta annetaan kaikki.

Tunnistan esseistin kuvaileman tilanteen, jossa käsitys rakkaudesta on parisuhteen osapuolilla varsin erilainen.

Koska kaikki muu esseessä on niin luotaantyöntävää, joudun luultavasti harkitsemaan uudelleen suhtautumistani, jota en ole koskaan pitänyt epäterveenä; vain omana tapanani hahmottaa rakkaus.

Mutta jos omasta ylivertaisuudestaan vakuuttunut naisten hakkaamisen puolestapuhuja on samaa mieltä, tunnen omatuntoni pistävän. Pitäisikö tässäkin suhteessa muuttua?

*

Kaikki kirjallisuus on pohjimmiltaan jonkin tunteen puolesta puhumista. Mitään ei voi analysoida loppuun, ennen pitkää on valinnan aika: mikä minusta tuntuu oikealta. Sen tunteen puolesta on kirjoitettava. Voin älyllistää tunteitani ja perustella näkemyksiäni, mutta pohjimmiltani minun on hyväksyttävä valintani olevan uskon loikka.

Tunne-esseismi ponnistaa tältä pohjalta. Se esittelee kirjoittajansa fiiliksiä ja tekee jokaisesta kirjoittamiseen kykenevästä kokemusasiantuntijan. Tässä piilee ansa, sillä tunne-essee ei vakuuta tuntemaan mukanaan. Lukijalle jäävät tunteen ympärille kasatut väittämät mysteereiksi. Katsokaa minun oikeuttani sanoa, ne sanovat. Ne eivät sano: tuntekaa kanssani.

Jos Miehen tiestä voi kertoa jotain hyvää, niin sen, että se ottaa tunteensa ja esittelee sen avoimesti. Valitettavasti se perustelee universaaleilla väittämillä siitä, mitä mieheys on. Tämä mytologisoitu miehuus on itselleni miehenä vain epämääräinen liittolainen ja pahimmillaan pelkkä vihollinen, koska se mitätöi oman kokemukseni. En siis ymmärrä, mitä sillä edes tarkoitetaan.

[1] Etuoikeutetuille tyypillinen “ruoka oli pahaa eikä sitä ollut tarpeeksi” -valitus siis.

Onnenkissa

Posted on by kangasvalo

Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani, joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana vakaasti mainetta ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]

Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia teemoittain: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.

Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.

Samoin seuraava:

Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –

Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.

Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.

*

Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.

Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.

Ja ehkä kirkkaimpana nousevat esiin itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin sanoisin, että avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.

Luokkaerot ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot – koska sosialismi ei ole enää in – vaikka ne jakavat yhteiskuntaa syvästi. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.

*

Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin myös minun mielestäni, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?

Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Historian tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.

Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten “ehkä”, “luultavasti” tai “mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]

*

Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen, maskuliinisen, osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.

Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota voi pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).

Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.

Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten “miehiä” tai “naisia”. Mies on minähenkilölle “ahdistava konsepti”.

Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin “pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, josta pitäisi kasvaa pois.

Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemuksia todeksi, joten en osaa sanoa niiden oikeutuksesta mitään.

Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin elettyään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?

Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä seksuaalisuuden mahdollisuuksiin on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.

*

Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.

Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.

Teos hajoaa loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä, vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.

[1] Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.

[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, joka pakottaa olemaan näkemyksistään näin varma. Vaikka epäilenkin, että voittajan halut rakenteen purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.

Kesä 1805

Posted on by kangasvalo

Ajaudun usein huomaamattani lukemaan sitä, mikä on milläkin hetkellä pinnalla. Viime vuosina olen lukenut suomalaista uutuuskirjallisuutta, jota on helposti tarjolla kirjastoissa ja joka kerää nopeasti paikallista hypeä. Taipumus on ärsyttänyt minua, en suoranaisesti harrasta kirjallisuutta tätä varten.

Näkemyksellisten kustantajien ja tutkijoiden kontolla on nostaa kirjallisuushistoriasta esiin vähemmän tunnettuja ääniä, joihin minunkin pitäisi tässä blogissa keskittyä enemmän, sillä juuri niistä olen kiinnostunut niin kirjallisuudessa kuin elokuvataiteessa.

kesä 1805Yhdenlaista sankaruutta on osoittanut Poesia, joka on julkaissut käännöksinä niin afrikkalaista kuin saamelaista runoutta, amerikkalaisia nykyrunoilijoita ja Georges Perecin Talvisen matkan (1979) keräten kiitosta, muun muassa kolme runouden Kääntäjä-Karhu-palkintoa.

Saavutuksesta ja Poesian kasvavasta merkityksestä kirjallisuuden kentällä tekee huomionarvoisen se, että palkinnot on saatu suunnilleen viimeisen neljän vuoden aikana.

Uusimpia Poesian käännöksiä on saksalaisen Johann Gottfried Seumen matkakirja Kesä 1805 (1806, suomennos 2018), joka on käännösvalinnaksi melkein omituinen ja jo siksi kiehtova.

En ole seuraavasta varma, mutta Seume ei ole käsittääkseni kirjailijana nykyään kovin luettu edes saksankielisessä maailmassa, vaikka huomioidaan kyllä saksalaisissa kirjallisuushistorioissa klassikkona. Käsitykseni voi tosin johtua heikosta Keski-Euroopan kirjallisuushistorian tuntemuksestani.

Käännöksen on tehnyt runoilija Suvi Valli. Teoksen aloittavat Vallin alkusanat ja essee Seumen elämästä avaavat kirjailijan elämää ja ajankuvaa erinomaisesti.

*

Seume syntyi 1763 talonpoikaistaustaiseen perheeseen. Nuoruusiän opinnot jäivät kesken. 1781 hessianit, brittien puolella Yhdysvaltain vapaussodassa olleet saksalaissoturit, kaappasivat parikymppisen Seumen ja myivät Englantiin, josta hänet lähetettiin Kanadaan sotimaan. [1]

Sota oli ehtinyt loppua ennen Seumen pääsemistä perille. Onnistuttuaan erinäisten käänteiden jälkeen pakenemaan palveluksesta hän opetti kieliä Leipzigissä, josta päätyi Venäjälle palvelemaan kenraali Otto Heinrich Igelströmin sihteerinä. Hän todisti vuonna 1794 Kościuszkon kapinan, puolalaisten yrityksen nousta Venäjää vastaan. Kapinan epäonnistuttua Puolan olemassaolo itsenäisenä valtiona päättyi.

Erottuaan palveluksesta Seume palasi Saksaan ja meni töihin kustantamoon aloittaen myös pitkät ja kustantajan mielestä pähkähullut kävelymatkansa. Näiden pohjalta syntyivät kirjat, joiden tunnetuin ihailija oli Beethoven.

Kesä 1805 on näistä kahdesta kirjasta toinen, syntynyt epäonnistuneen rakkausjutun jälkeen. Seumea 20 vuotta nuorempi ihastus kihlautui toisen miehen kanssa, joten sankarimme päätti käsitellä asian painumalla niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Lähtökohta on näkökulmasta riippuen kovin proosallinen tai lyyrinen.

Seume pestautui nuoren tarttolaisen aatelispojan saattajaksi tämän kotikaupunkiin ja aloitti näin reissun pitkin Pohjois-Eurooppaa Puolasta Venäjälle ja nykyisiin Pohjoismaihin.

*

Kuten alussa mainitsin, uutuuksia lukiessa jää helposti varjoon mieltä kiihottavin kirjallisen elämän puoli, löytöjen tekeminen. Kesä 1805 tuntuu tällaiselta löydöltä.

Teos on matkakirjallisuutta, sellaisena korostetusti siistiä proosaa välttävä, oikeasti tien päällä tehdyn tuntuinen. Seume myöntää lätkineensä matkan aikana kirjoittamansa päiväkirjamerkinnät ja toisille osoitetut kirjeet jonkinlaisessa aikajärjestyksessä yhteen, poistaen jotain, jättäen jotain toista.

En kutsuisi lopputulosta kollaasiksi, vaikka se on siihen rinnastettavissa (saman rinnastuksen tekee myös Valli), mutta kerrontansa moodia se vaihtelee ahkerasti.

Kirja on äkkiväärä, ei sekava mutta yhteismitaton. Antaumuksellisista ja yksityiskohtaisista pienten asioiden kuvauksista hypätään yhden lauseen kuittauksiin jostain laajasta asiakokonaisuudesta.

Teksti viljelee anekdootteja paikallisesta elämästä, syvällisiä pohdintoja ja poliittista kielenkäyttöä. Välissä on tien päällä syntyneitä runoja. Seume puhuttelee lukijaa suoraan, mutta joskus “sinä” on yleisen lukijan sijasta kirjeen saaja, kuten entinen ihastus Johanna, jota kirjailija ei mainitse nimeltä.

Suomalaisille kiinnostavan julkaisusta tekee se, että Seumen matka suuntautuu myös tänne, niin Venäjän kuin Ruotsin puolelle tällä kertaa Turun rauhassa (1743) jaettua maa-aluetta. Itäisiä suomalaisia Seume kutsuu Venäjän suomalaisiksi, Ruotsin puolella asuvia ruotsalaisiksi.

Suomen vierailu on vain yksi osa matkakirjaa. Minua paremmin erityisesti matkan tätä puolta on käsitellyt Maailmankirjat-lehdessä Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen lehtori, joka nostaa tekstistä esiin monia Suomea koskevia yksityiskohtia.

*

Monet aikalaiset vihasivat Seumea ja sensuroivat hänen teoksiaan. Hän oli originelli, joka palveli Venäjän armeijassa ja piti saman armeijan pyrkimyksiä roistomaisina. Ranskalaisten filosofisia ajatuksia hän arvosti mutta inhosi Napoleonia. Aatelisia kohtaan hän tunsi halveksuntaa ja kannatti kaikkien säätyjen tasa-arvoisuutta lain edessä.

Tämä näkyy myös Kesä 1805:n esseemäisessä esipuheessa, joka on tiukasti jäsennelty vastakohtana varsinaisen teoksen rikkonaisuudelle ja osoitus siitä, että Seume osasi kirjoittaa muutenkin kuin sirpaleisesti.

Gerhard von Kügelgen Seume 1806
Johann Gottfried Seume.

Matkakertomuksensakin mittaan Seume tykittää näkemyksiään. Venäläinen yhteiskunta saa kuulla kunniansa, Ruotsin edistyksellisyyttä hän ihailee. Seume halveksuu orjuutta ja ylimysten moraalittomuutta, uskontoihin hän suhtautuu etäisesti. Naisten ala-arvoista kohtelua hän paheksuu.

Taiteessa hän ei pidä modernin ja antiikin ihanteiden välisistä ristiriidoista, mutta katsoo suopein silmin Sergelin veistämää patsasta Kustaa III:nnesta, jonka saa nähdä etukäteen. Patsas paljastettiin virallisesti vasta kolme vuotta Seumen vierailun jälkeen.

Seumen kuvaama maailma on modernin kynnyksellä muutenkin kuin kirjailijan asenteiden suhteen. Hän muun muassa raportoi Ruotsissa käytössä olevasta Edelcrantzin optisesta lennättimestä, maailman ensimmäisestä valtioiden välisestä tietoliikenneverkosta.

Seume myös kertoo Ruotsissa palvelevista naispuolisista matruuseista, joiden läsnäoloa laivoilla hän pitää tavanomaisena. Tämä kertoo ennen kaikkea omasta tietämättömyydestäni, mutta en tiennyt tällaisista mahdollisuuksista nuorille naisille 1800-luvun alussa edes edistyksellisessä Ruotsissa.

Miellyttävää on, että Kesä 1805 todella on matkakirja. Se ei jätä kuvailematta arkisia kulkumatkoja, kiistelyitä juomarahoista, moninaisia kohdattuja tavallisia ihmisiä. Liian usein matkailu käsitetään lillumiseksi jossain kohteessa, varsinainen matkan taittaminen eli itse matkailu jätetään lapsipuolen asemaan.

Kirjan loputtua olin oppinut pitämään Seumesta. Hän on usein konventioista piittaamattoman suora ja huumorintajuinen pistävällä, ironisella tavalla. Seuraavassa on kirjan loppupuolella oleva kohtaaminen kööpenhaminalaisen portsarin kanssa ja sen synnyttämät ajatukset, jotka osoittavat tarkkaa ihmistuntemusta:

– – Juuri kun aloin mongertaa reippaasti ruotsia ja päästä näkkileivän makuun, minun piti jo matkustaa Juutinrauman yli. Näinhän elämässä aina käy. Kun on vihdoin päässyt asettumaan, täytyy nostaa purjeet ja lähteä. Ajuri siis toi minut Kööpenhaminassa vanhaa linnaa vastapäätä sijaitsevaan Hotel Royaliin; sen paremmin en olisi hänen mielestään voinut asua missään, ja olin itsekin tyytyväinen. Kuten voit kuvitella, talo edusti suureellista tyyliä; huolitellun suittu Mercurius loi ovella minuun ja reppuuni monimielisen katseen kuin vihjaten, ettemme takuulla kuuluneet tänne. Sillä se, joka ei tässä maailmassa heti loista kullankimalluksella päältä päin tai näytä ulkomuotonsa puolesta lupaavalta, on ikuisesti ryysyläinen – kuten hienompi väki asian ilmaisee – vaikka hän kuinka kaivelisi dukaatteja taskuistaan. Kaikki riippuu ulkoisesta vaikutelmasta. Ei tarvitse olla oppinut eikä viisas, ei rohkea, hyvä tai oikeudenmukainen, kunhan vain näyttää siltä kuin olisi tätä kaikkea. Tämän tietävät ne suuren maailman ja pienempienkin ympyröiden hyypiöt, joilla on tusinan verran perusilmeitä joka tilanteeseen, vivahteista ja häivähdyksistä puhumattakaan. – Huone, ystävä hyvä, huone! sanoin minua tuijottavalle Mefistolle. Ääneni taisi vaikuttaa paremmin kuin ulkomuotoni, koska hän otti kohteliaasti reppuni ja johdatti minut ylös kammiooni, joka miellytti minua kovin. – –

Kirja kertoo omanarvontuntoisesta ja samalla vaatimattomuuteen tottuneesta luonteesta. Seume nukkuu vaikka taivasalla ja ei ylenkatso tavallisen kansan vaatimatonta ruokaa. Toisaalta hän hieman harmistuu huomattuaan, ettei hänen maineensa ole kiirinyt aivan kaikkialle Ruotsiin, vaikka hän oli tässä vaiheessa elämäänsä tunnettu matkakirjailija.

Hän kärsii kokemistaan romanttisista hylkäämisistä ja vihjaa niihin silloin tällöin tavalla, joka ainakin nykylukijan silmin kertoo toiveesta löytää lohtua. Murheensa hän hukuttaa matkailun ja uusien kokemusten suomaan autuuteen.

Seume kuoli köyhyydessä 1810. Lukiessa säälittää. Hän vaikuttaa tekstin loppuessa olevan elämänsä kunnossa ja valmis seuraavaan patikkaretkeen, eikä tiedä kuolevansa vain muutaman vuoden päästä.

*

Jos on olemassa sellainen elämä, joka vaatii kirjailijuutta, se on kai tässä. Olen tunnetusti ihastunut historian marginaaleihin jääneisiin todistajiin, jotka ovat vielä ilmaisseet itseään poikkeuksellisella tavalla.

Olen asiaproosassa ennen kaikkea kiinnostunut sanottavasta. Siksi esseismiin laajalti pesiytynyt laahaavuus ja formalistisuus ärsyttävät minua. Äänenkäyttö omaperäisesti on ilmeisen vaikeaa monelle, kun tietoisuus yleisöstä kasvaa.

Päiväkirjat ja muut tulevat apuun suurimpaan hätään, samoin aikakaudet, jolloin kustannustoimittaminen ei ole ollut aivan niin ammattimaista. Vanhat, jäsentelemättömät julkaisut näyttävät taidemuodon mahdollisuudet, jotka kehittynyt kirjallisuustoiminta on sittemmin jättänyt varjoonsa.

Tämä ei tarkoita, että Seume olisi kirjailijanero. Hän ilmaisee itseään myös sekavasti ja on kirjoittanut ajan hengen mukaisesti seuraavan kaltaisia kielen pahoja kukkasia: “Matkusta Puolan halki, syö juutalaisten kanssa ja nuku sikojen röhkiessä vieressäsi, niin tiedät, kuinka paluu sivistyksen pariin virkistää.”

Osa matkatarinoinnista on myös väistämättä hivenen pitkästyttävää, kiinnostavaa historiallisena tallenteena, ei aina kirjallisuutena. Näin tunsin esimerkiksi Seumen kirjoittaessa venäläisen koululaitoksen kehitettävistä piirteistä.

Vallin suomennostyö on taidokasta. Se tekee vanhahtavat ilmaisut nykysuomellekin luonteviksi. Perusteellisuus näkyy myös teoksen taustoituksessa. Oudot ilmaisut selitetään auki, lyhyehkö teos sisältää yli 300 informatiivista alaviitettä, ja jos jäin jotain lisätietoa kaipaamaan, se johtui omista fiksaatioistani, ei kääntäjän huolimattomuudesta.

Milloinkohan käännöksenä saataisiin Custinen markiisin La Russie en 1839 (1843) eli New York Review of Booksinkin julkaisema Letters from Russia?

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.

[1] Seume viittaa vain harvakseltaan tähän koettelemukseen. Kuvaillessaan Tanskasta Saksaan matkalla olevalla laivalla nukkumasijansa epämukavuutta, hän toteaa sen olevan lähes yhtä epämiellyttävä kuin suolalihatynnyri, jossa joutui taittamaan matkansa valtameren yli. Ei kovin mairitteleva rinnastus ja ehkä myös osoitus hyvin kuivasta huumorintajusta.

Pop-esseistä laajemmin ja Pölyn ylistys

Posted on by kangasvalo

Kun kritisoin joitain kuukausia sitten pop-esseitä, tiedossani oli, että saan vasta paljon myöhemmin käsiini Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksen (2018). Varausjonossa lukuni oli suuri ja kirjoja kirjastossa vähän.

Ennakkoon lupasin itselleni, että tämä saa olla viimeinen pop-esseekokoelma, erityisesti suomalainen, jonka tulen lukemaan aikoihin. Se teki lukemisesta vapauttavaa.

Aion tulevaisuudessa keskittyä muihin kirjallisuuden lajeihin ja myös esseen tyyleihin.

Ennen kaikkea haluaisin nostaa tässä blogissa enemmän esille vanhempaa ja erikoisempaa kirjallisuutta, josta ei suomeksi blogeihin kirjoiteta.

Olen aika huono pitämään tällaisia julistuksia, jos ne käyvät lukemisesta ja kirjoittamisesta saamani ilon tielle. Ei siis kannata odottaa minkään muuttuvan.

*

Olen itse kirjoittanut sellaisia pop-esseitä, jotka nyt tympivät minua; sellaisia, joissa mielivaltaisilta tuntuvia mutta kirjoittajaa puhuttelevia aineksia yhdistetään kokonaisuudeksi.

Niitä on ollut verrattain helppoa kirjoittaa, erityisesti sellaisen kirjoittajan kuin minun, jolle kappalerakenteiden muodostaminen asiatekstissä on vahvin taito.

Kun tempun oppii, se näyttää kömpelöltä myös silloin, kun muut käyttävät sitä. Olen alkanut inhota outoja kulttuurituotteiden yhdistelmiä (“Onko Coldplayn singlen b-puolen sanoituksilla oikeasti merkitystä esseessä, joka käsittelee Caravaggion chiaroscuron herättämiä tunnemuistoja?”) ja jopa tekstien jakamista lukuihin roomalaisilla numeroilla.

Olen siirtynyt miedosta kriittisyydestä ja halusta ymmärtää kahdessa vuodessa täyteen turnausväsymykseen ja luovuttamiseen. Tunne-esseistiikka ei näytä minusta enää usein hutiin ampuvalta esseistiikan mestarisarjalta vaan masentavan itsekeskeiseltä ja toisteiselta, sisällöltään ontolta lässytykseltä.

Paljon vaikuttaa, että lopetin itse elokuvaesseiden kirjoittamisen. Lopetin kirjoittamisen osin siksi, että halusin enää kirjoittaa asioista, jotka tuntuivat isommilta kuin teokset itse, en enää elokuvista. Teos oli vain ponnahduslauta muihin ajatuksiin, jolloin se alkoi tuntua turhemmalta kuin asia, josta halusin kirjoittaa oikeasti.

Jos seuraa kania koloon, tippuu pop-esseen ihmemaahan eikä kirjoita teoksista todella vaan fiiliksistä tai filosofiasta, joihin sattuu liittymään joku ilmiö. Liian usein keskinkertaisiin ajatuksiin haetaan pönkitystä taiteesta. Ne tuntuvat silloin kummasti raikkaammilta.

Toivon suorempia havaintoja niin maailmasta kuin taiteesta. Vaikka kyse on asiaproosasta, ympäröivää maailmaa sellaisenaan kuvataan suomalaisessa nykyesseessä harmillisen vähän, vähemmän kuin journalismissa.

Samoin tunteistaan voisi kirjoittaa muuten kuin kuvailemalla pop-kulttuurin herättämiä esteettisiä värinöitä.

Kun Antti Hurskainen kirjoitti Suru ei toimi -teoksessaan (2018) vanhempiensa erosta ja Abban musiikista, jälkimmäinen osio tuntui teeskentelevältä ja tarpeettomalta oikean asian rinnalla. Hurskainen olisi varmasti voinut kirjoittaa henkilökohtaisen esseen ilman tarpeetonta musiikkirinnastusta, jonka tarkoitus oli tehdä kirjoituksesta monimutkainen eli jollain mittapuulla mitattuna “taitava”.

Esseiden väitteiden taustalle toivoisin havaintoja isommista tapahtumista, laskelmia ja tilastoja, kokemuksia jotka liittyisivät muuhun kuin kirjoittajan suosikkilevyyn. Haluaisin että kirjoittaja menee tunteensa juurille, vaikka siitä ei syntyisi tyylipuhdasta kirjallisuutta.

Hosseinit, hurskaiset, nylénit ja muut ovat päässäni muhjua, samanlaista kuin koulussa tarjottu spagettimössö, joka litisi kauhalla otettaessa ja läiskähti osuessaan lautaseen.

*

Pölyn ylistys on siis viimeinen hetkeen lukemani pop-esseekirja. Hyvä puoli siinä on, että se sisältää ainakin välillä jotain muuta kuin silkkaa poppia. Tuolloin tekstiin tulee lennokkuutta. Se unohtaa romuluisuutensa, ja sitä lukee hetken myös mielikseen.

Kokonaisuus on paremmin ajateltu ja kiinnostavampi kuin monissa muissa esseekokoelmissa. Se ei kuitenkaan täytä lupaustaan. Kun esseekokoelman kehysteema on huonous, odotan sen todella käsittelevän sitä, eikä sisältävän keskinkertaista – ja pääpiirteiltään jo ulkomaisesta esseismistä tuttua – kirjoitusta Albert Camus’n Sivullisesta (1942).

Esimerkki huonouden väistämisestä: Yksi kirjoituksista käsittelee Leonard Cohenin Death of a Ladies’ Man -albumia (1977). Levy tunnetaan laajalti artistin uran omituisimpana. Sen tuottajana toimi wall of sound -tyylistään tunnettu Phil Spector. Cohen taas oli folk-levyistään tunnettu minimalisti.

Soittimia soittimen päälle ääniraidalle kasaava hullu tuottaja ja samettiääninen runoilijasielu eivät kohdanneet studiossa. Tuloksena oli hirvittäviä iskelmäsovituksia, joiden päälle Cohen laulaa kuin ei haluaisi olla paikalla, mikä oli luultavasti totta.

Cohen teki myöhemmin modernilta kalskahtavia levyjä, jotka olivat silti paremmin onnistuneita. Muistelen jaksaneeni kuunnella Death of a Ladies’ Manin alusta loppuun saakka yhden kerran.

Inhoni ei johdu sanoituksista, jotka ovat epäonnistumisen kannalta toissijaisia. Levy on kerta kaikkisen hyökkäävällä tavalla paskalta kuulostava tuotannollisesti ja sovituksellisesti, silkkaa kitsiä.

Huonous on ensisijaisesti musiikillisissa epäansioissa, jotka Hosseinin esseessä toistuvasti mainitaan mutta joita ei juurikaan käsitellä.

Ei tarvitse kuin kuunnella Paper-Thin Hotel. Sietämättömyys elää Spectorin joka paikkaan tunkemissa hooo-ooO-OOO-taustoissa, omituisesti käsitellyssä Cohenin epävireisessä muminassa ja kornissa pehmopornosoundissa.

Silti Hosseinin essee muistuttaa useimpia musiikkilehtien liian kunnianhimoisiksi käyneiden senttareiden kirjoituksia, eli se käy lävitse lähinnä levyn misogynistisiä sanoituksia ja tekee niiden kautta feminististä taidekritiikkiä.

Hosseini on sanataiteilija eikä musiikinopettaja, joten hän keskittyy teksteihin. Ajattelen silti, että esseen lupaus jää lunastamatta. Esseen kohde on huono levy, mutta sen musiikin todellisesta huonoudesta ei puhuta.

Sama lupaus jää lunastamatta muissakin teksteissä. Niissä ei käsitellä mitään oikeasti paskaa, vaan kulttuurisia hairahduksia, välitöitä tai hiukan ristiriitaisia taiteellisia kokemuksia. Tämä ei ole merkille pantavan huonoa vaan business as usual, eikä sellaisena toimiva raami esseekokoelmalle.

Pölyn ylistyksen näkemys huonoudesta on porvarillinen. Esimerkiksi valtavirran tv-sarja Sons of Anarchyn (2008–14) kutsuminen väkivaltapornoksi on minulle lähinnä osoitus kirjoittajan viattomuudesta.

*

Kirjailija heittää argumentteja, jotka perusteettomina aiheuttavat “Miten niin?” -kysymyksiä. Dubaista kirjoittaessaan Hosseini toteaa, että kaupungin projektien megalomaniaa ja keinotekoisuutta on pakko ihailla.

Minulle megalomania on yleensä vain etovaa. Syy on spektaakkelien keskinäisessä samanlaisuudessa. Elokuvalliset ja musiikilliset eepokset ovat äärimmäisen formalistisia. Valtavien rakennusten edessä mietin, että taas tällainen.

Koska en ymmärrä kuin teoreettisella tasolla Hosseinin lumoutumista kauheuden edessä, essee jää torsoksi. Se pitää kaupungin tarjoamaa hypertodellisuuden lumoa itsestäänselvyytenä.

Yritin joskus larpata vastaavaa “keinotekoisten merkitysten” ihailemista, kunnes tajusin vihaavani yrityksistä huolimatta kaikkea, joka oli yksitotisen muovista. Donkkasin keinotekoisuuden ihanuudesta vakuuttuneen Baudrillardin roskakoriin.

Mutta pop-esseismissä fransmanni ponnahtaa edelleen esiin kuin luotettava vanha Kongfutse ja joka kerta huokaisen, että joopa joo, taas mennään.

Ei Dubaissa ole muuta hypertodellista kuin se, että se on toteuttanut kaikkien muiden suurkaupunkien pröystäilevät projektit erittäin nopeasti. Historiattomuus on vain nopeutta.

Pölyn ylistys ja moni muu sen kaltainen kirja on vailla historiallista perspektiiviä. Pop-essee on niin tiukasti subjektiivinen laji, että historia tukehtuu kirjoittajan olemassaolon hetkeen. Se ei jatka kulkuaan siitä pidemmälle, eikä sitä ole välttämättä ollut olemassa kuin anekdoottien veroisesti ennen kirjoitushetkeä.

Antti Hurskaiselle kävi samoin alkoholismia käsittelevän esseensä kanssa Suru ei toimi -kirjassa. Koska Hurskaisen näkemykset juomarityypeistä olivat ulkoa opeteltua esseistiikkaa, kirjallista kärjistystä varten luotua lätinää, menetin uskoni tekstiin ja laajemmin koko kirjaan.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että kirjoituksen kanssa täytyy olla lukiessaan samaa mieltä. Kyse on siitä, että kirjailija puhuu minulle kuin olisi matkalainen toiselta planeetalta.

Mielipiteet tulevat tällöin kirjallisuuden maailmasta, jolla ei ole tekemistä kirjallisuuden ulkopuolisen maailman kanssa. Esseessä tämän voi nähdä ongelmana. Asiaproosan ihanteena pidetty “lukija kiinnostuu tekstistä, vaikka aihe ei kiinnostaisi” epäonnistuu.

*

Pölyn ylistyksen nimikkoessee on mallikuva keskiluokan ahdistusta kuvaavasta kirjallisuudesta, johon työväenluokkaisen on vaikeaa samastua.

Hosseini valittaa kirjoituksessa, kuinka tuskallista on käydä aina matkoilla kansallismuseoissa, kuin se olisi pakollinen rituaali, jolla pidetään kuvitteellista sivistystä yllä.

Tässä tekstissä enemmän kuin missään muussa Hosseini määrittelee oman kohderyhmänsä ja kirjoittaa vain heille. Kohderyhmä määritellään vielä tarkemmin, kun kirjoittaja ilmaisee sivistyksen erottavan hänet vain jalkapallosta pitävistä plebeijeistä.

Käytännössä teksti on tiivistettävissä näin: kulttuurin yltäkylläisyys vaivaa kirjoittajaa niin paljon, että museon kahvilan kakkupalasta tulee kiinnostavampi kuin esillä olevista taideteoksista.

Ymmärrän kirjoituksen pohjimmaisen tarkoituksen, joka on kumota käsitys taiteesta kanonisoituna möhkäleenä. Olen täysin samaa mieltä, iso osa kuvataiteesta on katsojilleen merkityksetöntä.

Syyt ajatteluuni ovat erilaiset. On täysin luonnollista valita muistoihin taiteesta parhaimmisto ja hylätä loput. Sitä kutsutaan mauksi.

En ymmärrä, miksi valinnan mukana täytyy osoittaa halveksuntaa ja ahdistusta, joista kumpikaan ei olisi mahdollisia, jos kirjoittajalla ei olisi etuoikeutettua asemaa, joka syntyy rahan suomista mahdollisuuksista.

Hosseini kirjoittaa ahdistuvansa jo kahvikupista, siitä missä se on valmistettu, kuinka paljon luontoa se tuhoaa. Koska kahvikuppi ahdistaa häntä, niin taideteokset vasta ahdistavatkin lukuisine merkitysten kerroksineen!

Valinnanvaraa on liikaa. Museoita on liikaa, teoksia niissä on liikaa, merkityksiä teoksissa on liikaa ja turisti ei osaa edes päättää mitä mieltä asioista olisi, koska mielipiteitäkin on liikaa.

Inhoan syvästi tällaista itsen ja toisten syyllistämisen neuroottista kehää. Maailma ei ole reilu paikka, mutta hyödytön lamaannus ei auta vaan on tarttuvaa laatua oleva sairaus, joka levittää epätoivoa ja välinpitämättömyyttä niiden torjumisen sijasta.

Samalla se on puhujan oman yhteiskuntaluokan mahdollistama yritys taputtaa itseään selkään ja sanoa, että olen sentään hyvä ihminen; ajattelen moraalikysymyksiä, kun törsään ja pidän kulttuuria itsestäänselvyytenä. Se on länsimaisen poikkeuksellisuuden käsityksen kova ydin. [1]

Esseen lopuksi Hosseini asettaa kirjallisuuden kuvataiteen rinnalle ja pitää kirjallisuutta parempana, koska se herättää rikkaammin ajatuksia.

Näkemys ei ole rohkea vaan lähinnä ahdasmielinen. Itselleni suurin osa taiteesta saadusta mielihyvästä on yksinkertaista, teoksen olemassaoloon itseensä liittyvää, nautintoa siitä että teos on. Aivan kuin luonto on. Tämä koskee myös kirjallisuutta.

Ajatukset ovat tärkeitä. Valitettavasti Pölyn ylistyksessä on liikaa valmiiksi ajateltuja sellaisia.

[1] Viittaan siis termiin western exceptionalism, josta löytyy esimerkkejä historiankirjoista, jotka eivät osaa astua abrahamilaisten uskontojen muodostaman kehän ulkopuolelle ja joissa vähätellään vaivihkaa niitä ihmiskunnan historian vaiheita, jotka eivät liity Eurooppaan tai vielä tiukemmin angloamerikkalaiseen kulttuuriin, vaikka olisi täysin perusteltua käsitellä myös Aasiaa sivistyksen todellisena sulatusuunina. Jätänkin itse lähes poikkeuksetta sellaiset “maailmanhistoriat” lukematta, jotka ovat liian länsikeskeisiä. Jottei väärinkäsityksiä tulisi: olen ihminen, joka rakastaa Eurooppaa ja sen kulttuureja. Tekopyhyys kuitenkin häiritsee, ja siihen ovat syyllistyneet niin konservatiivit kuin liberaalit. Ironioista suurin on tietysti se, että Aasiassa ja kaikkialla muuallakin ajatellaan aivan samalla tavalla omien kulttuuripiirien kohdalla, mietitään nyt vaikka hindunationalismia tai japanilaista yhteiskuntaa.

BFI Film Classics: The Night of the Hunter

Posted on by kangasvalo

The Night of the Hunter (1955), tunnettu Suomessa nimellä Räsynukke, on Hollywoodin hiljaksiin sensuurin alta vapautuvaa transgressiota, verrannollinen Nicholas Rayn Bigger Than Lifeen (1956) ja Edmund Gouldingin Nightmare Alleyyn (1947).

Kaikki nämä filmit ovat trillereitä, jotka kokeilevat rajojaan, vaikka operoivat näennäisesti film noirin asteikolla. Hitchcockin oppien vastaisesti ne pyrkivät välttämään liian helppoa psykologiaa. Samalla ne väistävät yhteiskunnalliset selitykset ja pyrkivät paikallistamaan unen, kauhun ja toden toisiaan muistuttavat rajamaat elämän suoraan kokemiseen.

Ymmärrän, jos joku on kanssani eri mieltä. The Night of the Hunterin camp-estetiikka ja Robert Mitchumin pullisteleva habitus on aivan eri tapa mieltää transgressio kuin pissa-Kristus tai kova porno.

Silti, transgressio voi toimia vain ympäristössä, jossa rajat ovat tiukkoja. Porno säväytti joskus, ei enää, sillä aika on muuttunut pornoa kohtaan ymmärtäväisemmäksi, jopa arvostavaksi. Olemmehan markkinataloudessa marinoituja, ja porno ei ole kuin mainoksia ihmisruumiista.

Filmi kertoo huijarisaarnaaja Harry Powellista (Robert Mitchum), joka on äveriäitä leskirouvia tappava sarjamurhaaja, ja pienestä pojasta, Johnista (Billy Chapin), joka näkee Powellin lävitse tämän tultua vokottelemaan Johnin ja hänen siskonsa Pearlin (Sally Jane Bruce) äitiä Willaa (Shelley Winters). Powell tietää, että Johnin edesmennyt, rikollinen isä on kätkenyt viimeisen ryöstösaaliinsa jonnekin lasten kotiin.  Filmi alkaa Etelä-Yhdysvalloista mutta huipentuu lasten matkaan halki kurjan Keskilännen kohti Lillian Gishin esittämän hyvän haltiattaren, Rachelin, turvaa. Elokuvan kontrastit ovat vahvat. Se sisältää saksalaisen ekspressionismin kuvamaailman, amerikkalaisen gotiikan sielun, campia, slapstickiä, tie-elokuvaa ja kokoavana moodina sadun hengen.

Vaikka elokuvasta on tullut amerikkalainen klassikko, Charles Laughtonin ohjaaman teoksen maailma oli Yhdysvaltain kummallisella 50-luvullakin liikaa ja tuntuu omituiselta vielä nykyään. Ei tällaisia elokuvia vieläkään julkaista, eivätkä niitä arvosta kuin harvat.

*

Lukija arvaa, että The Night of the Hunter on 50-luvun suosikkielokuviani. Siksi oli ilo tarttua BFI:n julkaisemaan, näyttelijä ja teatteriohjaaja Simon Callow’n kirjoittamaan kirjaan. Callow on erikoistunut paremmin näyttelijänä tunnetun Laughtonin uraan.

Eikä iloa tuota vain aihe. Callow’n teos on johdonmukainen, 79 sivun mittainen pitkä essee, joka käy tarkasti läpi elokuvan luomisprosessin sen pohjana olevan Davis Grubbin romaanin menestyksestä käsikirjoituksen ja kuvauksen työstämiseen, näyttelijöiden valitsemiseen, kuvaustilanteiden ja leikkauksen kautta kritiikin ja yleisön vastaanottoon. Ylimääräistä lässytystä ei ole.

Callow’n proosa on äärimmäisen luettavaa, ammentaa laajat tietonsa niin alkuperäisistä lähteistä kuin voi, käyttää useita laajoja lainauksia väitteidensä tukena ja välttää akateemisen kapulakielen.

On riemullista muistaa, että kaikki populaarikulttuuria ja taidetta käsittelevä esseistiikka ei ole pitkäpiimäistä minäpuhetta, jossa puidaan omaa suhdetta milloin mihinkin 80- tai 90-luvun artefaktiin, vaan puhetta toisista ihmisistä, heidän historioistaan, tavoitteistaan ja työstään.

Samalla elokuva osoittautuu ryhmätyöksi, millaiseksi sitä ei ohjaajakeskeisessä maailmassa vieläkään sisäistetä. Singulaarilta tuntuva teos on monen innoittuneen tekijän yhteistyötä, jossa kukin on saanut toteuttaa itseään ohjaajan valvonnassa. Onnistunut elokuva on suunniteltu alusta asti huolellisesti.

Nuorena kuolleen James Ageen käsikirjoitus, häikäisevä Stanley Cortezin kuvaus, Hilyard M. Brownin ulkoasusuunnittelu ja Walter Schumannin musiikki ovat kaikki syntyneet isosti tekijöistään. Myös näyttelijät kehuvat saamaansa vapautta:

Lillian Gish said in an interview that ‘I have to go back as far as D. W Griffith to find a set so infused with purpose and harmony… there was not ever a moment’s doubt as to what we were doing or how we were doing it. To please Charles Laughton was our aim. We believed in and respected him. Totally.’ He responded to her, in turn, with courtly graciousness. When Stanley Cortez unthinkingly referred to her in her presence as ‘Gish’, Laughton told her ‘Stan uses the word Gish not to be impolite, but rather out of respect for you, as he would use the word Caruso, or Michelangelo – the great artists.’ James Gleason – Uncle Birdie – said ‘Charles is just terrific. He has a brand new way of handling people.’ Peter Graves noted that when working for John Ford he had dared to say to the great director ‘This part I’m playing: I think-‘ , to which Ford had replied: ‘Don’t think in my picture.’ ‘Moving from Ford to Charles,’ said Graves, ‘was like walking from hell to heaven.’

Ohjaaja Charles Laughtonista levitetty käsitys ankarana, käsikirjoittaja Ageeta inhonneena ja lapsinäyttelijöitään kurjasti kohtelevana despoottina paljastuu kirjassa huhuksi, jonka alkujuuret ovat elokuvan tuottajassa, jolla oli vaikea työskentelysuhde ohjaajan kanssa. Huhu toistetaan sellaisenaan esimerkiksi Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat -kirjassa (1989) ja Robert Mitchum -elämäkerrassa “Baby I Don’t Care” (2001).

Ainoa poikkeava sana tulee Lassie-tv-sarjan tuottajana sittemmin menestyneeltä leikkaaja Robert Goldenilta, jonka kritiikki on lopulta mietoa:

Calling him ‘a bugger to work with’, he was extraordinarily taxed by the director’s relentless demands in this testing sequence. Finally he threw his arms in the air crying, ‘Charles, I can’t satisfy you!’ Laughton asked him to step outside the editing room, and they both sat down. Laughton said ‘Bob, I want you to realise … I’m here … as your guest.’ Back they went and finished the sequence.

Laughton oli kirjan tarjoamien todistusten mukaan charmantti, ystävällinen, lasten kanssa läheinen, teoksen huolellisesti alusta loppuun niin visuaalisesti kuin käsikirjoituksen osalta valmistellut vakavasti otettava tekijä, eräänlainen valmis auteur.

On vaikeaa saada karistettua niskoiltaan kerran saavutettua mainetta. Tämä kirja on julkaistu 2008. Sittemmin on pystytty vahvistamaan, että kuvausolosuhteista saadut käsitykset ovat olleet vääriä. Tähän ei mennyt aikaa kuin 50-60 vuotta.

Kenenkään syy tämä ei ole. Kyse on tarkistamisen mahdottomuudesta tai laiskuudesta. Aikalaiset ja elokuvateoreetikot, mukaan lukien von Bagh, ovat tyytyneet saatavilla oleviin todistuksiin, jotka ovat olleet tutkijoista riippumattomista syistä puolueellisia.

Elokuvahistoria rakastaa tyranneja niin paljon, että liioittelu ei ole tavatonta. Callow’n kirja osoittaa, että loistavan vision saavuttaakseen ohjaajan ei tarvitse olla despootti.

Mikä ehkä vielä tärkeämpää, kirja osoittaa, että elokuva ei ole ohjaajan yksin tekemä vaan ohjaajan vastuulla.

*

Käytyään ensin The Night of the Hunterin lävitse kokonaisuutena Callow’n kirjan lainaukset filmin saamasta kritiikistä tuntuvat naurettavilta, vaikka kritiikit eivät ole pääosin murskaavia vaan varovaisen kehuvia ja hämmentyneitä. Elokuvakriitikkona ymmärrän, että monet kriitikot ovat luultua huonompia vastaanottamaan jotain uutta (ja aivan liian auliita kehumaan keskinkertaisuutta).

Hämmennys on huonoimmillaankin rehellistä. Pahempia ovat liian itsevarmat tulkitsijat. Marxilaiset ja freudilaiset luennat ovat kömpelöitä, paljon keinotekoisempia kuin Laughtonin elokuva.

Ne tekevät omituisia johtopäätöksiä elokuvan pyrkimyksistä ja hahmojen elämistä, koska eivät voi irrottautua omista, historiallisesti pian vanhentuvista lähtökohdistaan. Uskon, että kritiikki voi olla myös kuolettavan väärässä, jos sitä tekevät ihmiset, joilla ei ole siihen kykyjä.

Elokuvahistoriassa kestävimmät teokset löytävät arvonsa tekijöidensä kannalta liian myöhään. Tasaisen isoina pysyvät ja vuosikymmenestä toiseen reinkarnoituvat kulttiyleisöt pitävät niiden lippua korkealla, kun suuren budjetin pop-hitit ovat kadonneet historiaan.

Kiinnostavinta oli huomata, kuinka The Night of the Hunter jäi monen tekijän uran kruunuksi. Charles Laughton ei tehnyt The Night of the Hunterin jälkeen ainuttakaan elokuvaohjausta ja kuoli syöpään jo vuonna 1962, Stanley Cortez teki laajan uran mutta vain pari elokuvaa Samuel Fullerin kanssa ovat niistä todella kiinnostavia.

Robert Mitchum ei enää koskaan tehnyt yhtä innoittunutta roolisuoritusta ja hänen uransa taiteellinen kunnianhimo loppui tähän; vain Jim Jarmuschin Dead Man (1995) pääsee Night of the Hunterin jännittävän uuden tunnun lähelle. Shelley Wintersin kykyä ilmaista seksuaalista ahdistusta kierrätettiin uudestaan Stanley Kubrickin Lolitassa (1962). Robert Wisen Odds Against Tomorrowia (1959) lukuun ottamatta Wintersin urasta ei ole paljon sanomista vuoden 1955 jälkeen. Lillian Gish esiintyi miten kuten järkevästi enää John Hustonin The Unforgivenissa (1960) ja Lindsay Andersonin Elokuun valaissa (1987).

Tässä valossa ei ole ihme, että niin moni kirjan lainaamista tekijöistä puhuu kokemuksesta hyvänä aikana. Kirja päättyy kauniiseen valokuvaan työryhmästä, jossa on kokonainen joukko leveästi hymyileviä ihmisiä. Callow kertoo kuvatekstissä The Night of the Hunterin olleen Charles Laughtonin elämän onnellisin kokemus.

Ihana Lillian Gish ja Charles Laughton.