Kun luonnonsuojelija, radikaali ympäristöfilosofi ja kalastaja Pentti Linkola kuoli noin kuukausi sitten, täyttyivät kommenttipalstat haikeasta muisteloinnista: oli se viisas mies, ja niin oikeassa, kun maailmaa nyt katsoo! Liputuspäivääkin on ehdotettu.
Kuvio oli siis naurettavan tyypillinen: kun yleisesti vittumaisena pidetty vastarannankiiski vihdoin kuolee, kiiruhtavat itseensä ihastuneet kiittämään sankoin joukoin omaehtoisuudesta. Oli Linkola oikeassa tai ei (oikea vastaus: joissain asioissa kyllä, joissain ei, lukijasta riippuu missä), tekopyhyys kuvottaa.
Linkolan mytologisointi “mieheksi joka eli niin kuin opetti” on falskia. Yllättävän suuri osa meistä elää niin kuin opettaa. Opetukset eivät vain ole yhtä ankaria kuin Linkolalla, jonka elämän teesit kytkeytyivät kärsimykseen ja kieltäytymiseen.
Ihmisyyteen ja kenties leimallisesti suomalaisuuteen kuuluu oman hännän nostaminen tiedostavuutensa osoittamisella. Nimimerkki netissä kumartaa marttyyrille. Kuvitelmaan kuuluu, että ihailun kohteesta tarttuu jotain itseen.
Kun uuden elektroniikan ja ulkomaanmatkojen väliin pusertuneena elävä syöttösika kertoo vaikuttuneensa Linkolan ajattelusta, minua alkaa kummasti väsyttää. En näe siinä mitään eroa tuhokapitalistien buddhalaisuusinnostuksen kanssa. Vaikeat vastaukset ovatkin helppoja vastauksia. Sama kulutusralli jatkuu, mutta päällä soi fanfaarien sijasta valitusvirsi.
Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017) on Siltalan julkaisema kehuttu elämäkerta, joka voitti ilmestymisvuotenaan Tieto-Finlandian. Kirja on tehty tiiviissä yhteistyössä Linkolan kanssa ja kymmenien haastattelutuntien jälkeen.
Kohteen lisäksi läheisimmät elossa olevat henkilöt haastatellaan lävitse. Näihin kuuluvat pääasiassa naispuoliset perheenjäsenet ja miespuoliset ystävät. Edesmenneet ovat mukana kirjoitustensa ja kirjeidensä kautta.
Kaari on kronologinen ja Linkolan perhetaustat tehdään selviksi. Kirjailija upottaa itsensä henkilöksi teokseen vasta aivan viime sivuilla. Ote on journalistisella tavalla neutraali, jota joku voi pitää puolueellisena: eikö oikeasti neutraalin otteen pitäisi olla kriittisempi?
Niin tai näin, teos on rakennettu hyvin. Runkoa kirjalle luovat esimerkiksi Linkolan äidin Hilkan lähettämät kirjeet, joissa hän antaa pojalleen elämänohjeita läpi vuosikymmenten ja jotka nokkelasti tavallaan kommentoivat Kylänpään omaa tekstiä.
Kirjeet ovat valaisevia dokumentteja, enkä ihmettele Kylänpään päätöstä käyttää niitä paljon tekstinsä seassa: näin annetaan ääni yhdelle julkisuutta saaneen miehen takana olleelle naiselle, joka on itse ollut lahjakas kirjoittaja ja tarkka havainnoija. Linkola itse kuvaa äitinsä merkitystä olennaiseksi, sillä ilman hyvää kasvatusta hän olisi tuhonnut itsensä.
Teos on seikkaperäinen, tosin 80-luvun jälkeen ei ole paljoa kerrottavaa. Karkeasti teoksen voisi jakaa kolmeen isoon teemaan: Jos ei kerrota Linkolan poleemisista kirjoituksista, puhutaan tämän yksityiselämästä tai lintujen rengastamisesta ja kalastamisesta. Viimeksi mainitun vaikeus saa ilahduttavan paljon huomiota.
Yksityiselämästä puhuminen ei ole mitään panojuttujen tai perheriitojen luettelointia. Esimerkiksi Linkolan suhde Martti-veljeen ei ole auvoisin, mutta asiasta ei tehdä sen kummemmin numeroa.
Linkola on luultavasti ollut vaikea haastateltava, yksityisyydestään tarkka, joten en ihmettele, jos Kylänpää on valinnut strategiakseen sopivan etäisyyden pitämisen. Se on ihan hyvä, en kaipaa mitään revittelyjä, kun asiat ymmärtää vähemmällä.
*
En aio tässä kirjoituksessa upota yksityiskohtaisesti Linkolan mielipiteisiin. Niistä on kirjoitettu parempia ja huonompia analyyseja tuhansia sivuja. Mielestäni hänen ideologiaansa on jääty liiaksi jumiin ajattelematta ihmistä sen takana.
Vastaanotto hänen ajatuksilleen on ollut näkökulmasta riippumatta yleensä mielikuvituksetonta. Joko on päivitelty lapsellisesti, että miksi tuomiopäivän profeetta ei ole tappanut itseään, jos kaikki on kerran kärsimystä, tai sitten ylistetty jäyhää tosimiestä viimeiseen asti.
Ylistäjien joukossa on niin huonoa omaatuntoa potevia tavallisia kansalaisia, aidosti luonnon tilasta huolestuneita vaikuttajahahmoja kuin osapäivänatseja, joille Linkolan kaltainen radikaali hahmo on lahja. Kritiikkiä on tullut niin liberaalilta vihreältä enemmistöltä kuin kansalaisilta, jotka eivät suostu potemaan syyllisyyttä.
Linkolan karmein perintö on vaihtoehdottomuus. Hän oli julistaja, ei keskustelija, ja myönsi sen myös itse. Hahmona hänestä on tullut aatteensa henkilöitymä eli liian iso. Jos et ole puolella, olet vastaan. Vaihtoehtoiselle ajattelulle ja optimismille ei ole annettu sijaa, “profeetan” manaukset kääntyvät itseään vastaan ja ajavat pahimmillaan apokalyptiseen ajatteluun. On ikään kuin sokaistuttu sille, että ihminen voi olla käytännöllinen ja hyvä luonnolle toivomatta kaiken tuhoutumista.
Pentti Linkola tunnetaan ajattelevana kalastajana ja tämän työtä Suomen linnuston ja metsien suojelun hyväksi arvostetaan vieläkin, syystä. Kiintoisaa on, että ainakin Kylänpään teoksen perusteella Linkola ei ymmärtänyt rakastamistaan asioista niin paljoa kuin luulisi. Lintujen fysiologiasta hän ei ollut kiinnostunut lainkaan ja biologian opinnot yliopistossa keskeytyivät, koska opiskelu oli Linkolan mielestä tylsää.
Linnut olivat hänelle ensisijaisesti esteettisen mielihyvän lähde ja täyttivät maanisen tekemisen tarpeen. Kalastamista hän ei edes osannut ajatella ympäristörikoksena, koska luuli monien vanhan kansan ihmisten tapaan, ettei kaloilla ole samanlaista tunne-elämää kuin muilla eläimillä. Kasvispainotteinen ruokavalio oli pakon ja tottumuksen sanelemaa, vegaani hän ei ollut.
Perhe-elämän osalta Linkola oli jäyhä, kuolevaa heimoa edustava suomalainen mies. Ensimmäinen “emäntänsä” Aliisan hän tahtoi omakseen soututaitojen ja jäntevän ruumiinrakenteen perusteella. Vaimot vaihtuivat, vieraissa sängyissäkin käytiin. Tyttäret jäivät etäisiksi aikuisiksi asti. Yksinäisyys kiusasi patriarkkaa elämänsä syksyssä.
Linkolaa kutsutaan toisinajattelijaksi. Vaikka minua häiritsee, kuinka hän oli valmis brändäämään itsensä sellaiseksi, olen valmis myöntämään asian; oikeastaan hän oli yksi harvoista todellisista suomalaisista toisinajattelijoista.
Tosin hän oli myös fasisti, mikä ei sinänsä riitä toisinajattelijuudeksi. Toki hänen ideologiansa ei rajoitu fasismiin. Linkolan fasismi oli haikailua agraariaikaan ja tiukan valtiokontrollin yhteiskuntaan, jossa yksilön oikeus olla itsensä uhrataan todellisen tai kuvitteellisen yhteisön edun edessä. [1]
Tämän vuoksi hänen ideologiaansa kuului piirteitä, jotka olisivat olleet hanhenmarssijoille ja nahkarotsinatseille aivan liikaa. Tehtaille tai keskushallintoiselle järjestäytyneisyydelle ei Linkolan systeemissä olisi tilaa. Kyseessä olisi ollut raskaan käden hippiutopia. Kaikki palaisivat perheyksiköissä metsiin niin tiukasti järjestelmään indoktrinoituina, ettei valtiolle olisi enää paljoa tarvetta.
Kokoomus ja elinkeinoelämä olivat jatkuvan kasvun utopioissaan Linkolan vastustajia, punavihreät liian liberaaleja hänen radikalismilleen. Demarit olivat vihollisia niin luokkansa kuin ay-toiminnan vuoksi, ja keskustaa (ent. Maalaisliitto) Linkola syytti suunnilleen kaiken hyväksi tietämänsä pilaamisesta. Perussuomalaisia hän piti luotaantyöntävinä luonnon halveksunnan ja moukkamaisten kulttuurikäsitysten takia.
Ei Linkolan kaltaisille kavereille löydy juuri ystäviä politiikasta, mikä tarkoittaa tässä maassa itsensä ajamista lähes täydelliseen marginaaliin.
*
Välisoitto: Linkola ja depressio
Linkolasta keskusteltaessa puhutaan joko hänen fasismistaan tai hänen luontosuhteestaan. Vuosien mittaan kumpikin sai hyvin kärjistyneitä muotoja.
Pasifistista tuli terrorismiin kannustaja, joka antoi mielellään provosoivia lausuntoja ihmisten joukkokuolemista, mutta saattoi itkeä uponneen Estonian uhrien kohtalolle. Kylänpää toteaa, että Linkola ajatteli väkivaltaisesti niin kauan, kun pystyi pitämään ihmiset vain numeroina. Inhimillisyyden tosi paljastuminen taas teki hänestä toisen miehen. Tämä kaksijakoisuus on valitettavasti aika tyypillistä sivistyneimmällekin ihmisluonnolle.
Elämäkerrasta selviää, että hänen matkansa varrella oli lukuisia masennuksen jaksoja, joita filosofi kävi hoitamassa mielisairaaloissa asti. Mielialalääkkeet kuuluivat kuvaan. Teos luo käsityksen, että Linkolan aatemaailma ja muiden ihmisten typeryys olisi synnyttänyt hänen alakulonsa.
Päinvastaista ei uskalleta kunnolla pohtia; kenties vasta hänen depressionsa herätti hänen aatemaailmansa.
Psykologia vaikutti Linkolan persoonaan teoksen perusteella muissakin asioissa. Lintuharrastus syntyi jatkona lapsuuden tarpeelle listata asioita, osana tätä innokas postimerkkien ja autojen rekisterinumeroiden keräily. Loputtomien kirjeiden rustaaminen kuului samaan kategoriaan. Nuori Linkola oli lahjakas mutta kärsi keskittymisvaikeuksista. Hänet olisi nykykoulussa diagnosoitu ja ohjattu erityisopetukseen.
Pakkomielteistä syntyi elämäntapa, jossa kaikkeen (kalastamiseen, kirjoittamiseen, metsien suojeluun) sinkouduttiin vihaisen urosmetson armottomuudella. Kun elämäntapa oli uhattuna, alkoi filosofi puurtaa kasaan kirjoituskokoelmia mielihyvänsä lähdettä puolustaakseen. Masennus puhkesi tyytymättömyydestä kaikkeen.
“Ja”, saattaa joku kysyä, “entä sitten? Ei ihmisen ajatuksia voida kokonaan mitätöidä vain siksi, että hän kärsii depressiosta tai käyttäytyy joskus maanisesti.”
“Ei tietenkään”, on vastaus. Se olisi typerää, ratkaisevan virheellistä. Mutta yhtä typerää olisi jättää seikka huomiotta, kun pohditaan yksilön motiiveja.
Ymmärrän Linkolan masennusta. Minulta puuttui jotain pari vuotta sitten, tunne rakkaudesta. Sairastuin, sieluni sai taudin, josta olen jo aika hyvin selvinnyt takaisin terveyteen.
Näen Linkolan masennuksen syntyneen samanlaisesta lähteestä, tosin hänen rakkautensa kohde ei ollut ihminen vaan koskematon luonto. Sen vuoksi hänen parantumisnäkymänsä olivat lohduttomammat. Suunta ei ollut kuin huonompaan.
Myös hänen äitinsä huomasi tämän ja kehotti poikaa kirjeessään yksinkertaisesti hyväksymään, ettei edes kaunein metsä ole ikuinen. Linkola vastasi epätoivoon muuttumalla vallankumouksellisen väkivallan puolestapuhujaksi.
Suomen luontoa tapettiin Linkolan silmien edessä Suomen jälleenrakennuksen vuosina ja sen jälkeen yhä kiihtyvämmällä tahdilla metsätalouden alttarille uhraten. Hakatut puut saivat hänet hakeutumaan hoitoon.
En lainkaan ihmettele hänen tunteitaan, vaikka en koe yhtä vahvasti. Vuosia maalla asuttuani tulin hyvin tietoiseksi suomalaisten “hyvästä luontosuhteesta” tuhannella sarkastisella lainausmerkillä. Vähemmästäkin alkaa herkempää masentaa.
*
Vaan silti: “Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous”, siteeraa Linkola Erno Paasilinnaa viitaten omaan asemaansa, enkä hetkeen ole lukenut mitään itseään säälivämpää ja ylimielisempää.
Toisinajattelijan oikea kirous on, että hän alkaa uskoa asemaansa. Yksinäisyys on suhteellista. Linkolan kytkökset kulttuurin kentälle olivat laajat: ystäviin kuuluivat Pentti Saarikoski, Matti Klinge, Jari Halonen, Pekka Tarkka, Matti Pulkkinen ja kymmenet muut… Ilman tätä laajaa (miehistä) kulttuuripääomaa ja jatkuvaa tukea, Linkolan julkaisutehtävä olisi ollut lähes mahdoton.
Tässä ei ole kalastaja, joka katkerilla ja purnaavilla kirjoituksillaan nousi huomionarvoiseen asemaan. Tässä on koulutettu, kirjallisuutta harrastanut ja kulttuurisesti rikkaasta, alun perin suomenruotsalaisesta taustasta kotoisin ollut mies, joka ryhtyi kalastajaksi ja katkeraksi purnaajaksi todistaakseen jotain.
Se ei vähennä hänen elämänvalintojensa merkitystä, mutta huomauttaisin silti, että ensimmäisen ihmistyypin edustajat tyytyvät Kansanradioon, jälkimmäiset julkaisevat teoksia, joiden nimessä voi seistä: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989).
Naisia riitti Linkolalle tietysti myös ihan riesaksi asti. Heihin suhde oli vaikea tyypillisellä tavalla. Naiset pitivät miehen ja kodin koossa, eikä ukko antanut arvoa perhe-elämälleen ennen kuin oli liian myöhäistä. Katkeruus avioeron jälkeen ajoi puhumaan “miesten oikeuksista” ja haikailemaan myös sosiaalisessa elämässä 30-luvulle.
Pahimmillaan Linkolan tilitykset ovat elämäänsä kyllästyneiltä Internetin mustilta ritareilta tuttua noloa mussutusta siitä, kuinka miehiltä viety kaikki valta on yhyy. Sittemmin kelkka kuitenkin kääntyi, ja vanhemmalla iällä Linkola totesi, että kaiken vallan pitäisi oikeastaan kuulua naisille. Arvot pehmenivät muutenkin, yleistä pientä toivoa alkoi ilmestyä elämän iltaan. Tämä pehmeys oli toki suhteellista.
Kirjoittajana Linkolaa ylistetään. Elämäkerta käy lävitse monet polemiikit, mutta jopa raivokkaimmat arvostelijat myöntävät retoriikan terävyyden. Hänen kirjansa myivät esseismiksi paljon, siis lukemia, joista voitaisiin nykyään vain haaveilla. Omassa Unelmat paremmasta maailmasta -kirjan (1971) painoksessani on mainittu, että kolmas painos kasvatti kirjamäärää jo 10 000 niteeseen. Se on miksi tahansa suomalaiseksi teokseksi paljon, esseekokoelmaksi valtavasti.
Linkolan provosoivan ja kärjistävän tyylin seuraukset suomalaiselle esseismille ovat selvät. Hänen vaikutuksensa näkyy niin Antti Nylénin kuin Timo Hännikäisen kirjoituksissa, minkä myös elämäkerta nostaa esiin.
Mielestäni tällainen tapa kirjoittaa on lukijalle usein epätyydyttävä ja -älyllinen, mutta en toisaalta välitäkään tunne-esseismistä. Jos kieli ei pysy keskellä suuta, ajattelemaan pistävät tokaisut muuttuvat maneristiseksi horinaksi, jonka perimmäisestä mielekkyydestä on mahdotonta pysyä selvillä. Eli sellaiseksi, johon kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen viittaa Linkolan tapauksessa itseään toistavana jahkailuna. Eskelinen oman alansa toisinajattelijana sanookin teoksen poikkeavimman mielipiteen Linkolan tuotannosta.
Sinnikkyyden puutteesta Linkolaa ei voi syyttää. Hauskinta kirjassa on, kuinka hän ilmentää kympin arvoisesti kansamme mytologisoimaa sisua, paljon paremmin kuin kukaan saunassa tai kusiaispesässä kykkivä pölvästi, ja kuinka välittömästi tämä uutteruus torjutaan leimaamalla sen osoittaja hulluksi.
Linkolan ajatukset torjuivat elinkeinoelämä, sosiaalidemokratia, lehdistö, suurin osa tavallisista ihmisistä, perheenjäsenet, kaverit, naapurit ja lopulta myös ainoat hatarat poliittiset liittolaiset: vihreät. Kansamme on mieltyneempi konsensukseen kuin haluaisimme omassa muka-kapinallisuudessamme myöntää. Siksikin Linkolan kaltainen ihminen on aidosti harvinainen.
Satunnaisia pieniä virheitä (lähinnä kielellisiä) lukuun ottamatta teos on hyvin kirjoitettu, joskin tyyliltään hiukan kuin ylipitkä Helsingin Sanomien sunnuntaijuttu. Tämä ei silti pilaa tekstin sujuvuutta tai Kylänpään näkemää vaivaa tausta-aineiston hankkimisen ja ennen kaikkea sen jäsentämisen suhteen.
Lopuksi pakka hajoaa, kuten useissa elämäkerroissa käy. Tuntuu siltä, ettei Linkola viimeisen 25 vuoden aikana tehnyt juuri mitään mainittavaa vaan toisti vanhaa, höperöityi hiukan muistoihinsa ja keskittyi järjestelemään muistiinpanojaan.
Elämän loppu koostui enää alati sakenevien kannanottojen ja kohujen vuorottelusta. Kirkkoon hän liittyi takaisin, koska instituutio on epätoivoonsa hukkuvien konservatiivien viimeinen luonnonvara, vaikka uskoa Jumalaan ei olisi.
Kirja kertoo kohteestaan oikeastaan kaiken tarvittavan. Silti tai juuri siksi en voi olla ajattelematta: tämän olen lukenut ennenkin, juuri tämän saman kertomuksen, joka päättyy siihen, että vanha kuningas näkee unta linnuista.
[1] Fasismi tarkoittaa joillekin ihmisille, että keskustelu arvoista päättyy siihen. Se on toisinaan ymmärrettävää, ja siksi Linkolan arvostajat karsastavat sanaa. Sitä välttääkseen keksitään kaikenlaisia kiertoilmaisuja. Olen itsepäisesti eri linjoilla: fasististen ajatusten kutsuminen oikealla nimellään ei tarkoita sitä, etteikö ajatuksissa voisi olla myös sisältöä. Tämä on molemminpuolista rehellisyyttä. Aion myös jatkossa kutsua Linkolan tiettyjä ajatuksia fasismiksi enkä vältellä tuhmaa sanaa, kuin hän olisi performanssia vetävä neofolk-artisti. Tämä ei tarkoita, että Linkola itse olisi ollut fasisti, mutta hänen utopistiset ajatuksensa ovat sukua demokratian vastaiselle ääriajattelulle ja osaltaan antaneet sille uskottavuutta.