Joel eli Kyösti Sorjonen kirjoitti noin 10 000 pakinaa yli 50 vuotta kestäneen uran aikana. Suurimman osan teksteistään hän loi keskisuomalaisiin lehtiin. On mielestäni turvallista olettaa, ettei hänen maineensa ole kiirinyt kotiseutunsa ulkopuolelle.
Pakinoiden lisäksi Joel kirjoitti muutamia historiateoksia ja lastenkirjoja.
En usko, että vuonna 1996 kuolleen miehen muistoa pidetään yllä edes Jyväskylässä, hänen kirjoituksissaan usein esiintyneessä romantisoidussa kotikaupungissa.
10 000 tekstistä on 1991 ilmestyneeseen Suomen Ateenasta -kokoelmaan (1991) valikoitunut 200, häviävän pieni otanta.
Näkökulma on humanistinen ja yksilönoikeuksia korostava. Joel on siitä erikoinen tapaus, että hän oli sisällissodan vankileirille joutuneen punaisen isän kasvattama kokoomuslainen poika.
Kirjan esipuheessa tekstit koonnut Louna Lahti mainitsee Joelin omista neljästä pojasta kahden tulleen oikeistolaisia ja kahden vasemmistolaisia. Isä oli tähän tiettävästi tyytyväinen.
Jo tämä anekdootti kertoo kuinka poikkeuksellisesta tekijästä puhutaan, erityisesti jos vertailukohdaksi otetaan nykyhetken suomalainen kirjallisuus.
Kirjoituksissaan esiintyvästä kommunismikritiikistä ja patriotismista huolimatta Joelin teksteissä on kunnioitusta ihmisiä kohtaan, ovat he vasemmalta tai oikealta. Merimies-Unionin puheenjohtajan Niilo Wällärin kuoltua vuonna 1967 Joel kirjoittaa vasemmistolaisesta ay-poliitikosta konstailemattomasti:
Wälläri on seisonut vahdissa täydet kahdeksan lasia.
Ei ole tässä aika eikä paikka ryhtyä punnitsemaan sitä hintaa ja niitä keinoja, joilla hän merimiesten ammattikunnan etuja on vahtivuorollaan valvonut.
Siinä on varmaan, kuten kaikessa ihmisen tekemässä, sekä hyvää että kokonaisuuden kannalta heikkoa.
Mutta kukaan ei kieltäne, etteikö Wälläri vahtipaikalla täydet kahdeksan lasia seisoessaan ollut valpas, ja nyt Unionin mieli on hiljaisen surullinen. Kun Wällärin vahti on päättynyt.
Kirjoitukset antavat kuvan oikeiston muuttuneista kasvoista Suomessa. Joel puolustaa kirjoituksissaan taiteilijoiden ehdotonta ilmaisuvapautta, virkamiesten työtä ja eri näkökantoja edustavien kansalaisten kohtaamista. Nämä eivät ole nykyisen kokoomuspolitiikan avainsanoja edes poikkeuksellisimmilla ajattelijoilla.
Joelin kirjoitusten asenne johtuu myös hänestä itsestään, ei vain ajasta. Mielipiteidensä valossa ei ole ihme, että hän puolusti yksilöä, sillä tuskin edes omiensa joukossa hän sai varauksetta tukijoita.
Esimerkiksi Eila Hiltusen paljon kritiikkiä aikanaan saanutta Sibelius-monumenttia Joel puolustaa politiikasta välittämättä, estetiikan ja taiteen edistämisen nimissä.
Työläiskuvauksissa hän tuntuu karsastavan raskaan työn vaatimien verojen silottelua glorifioinniksi, tapahtuu se mistä syystä tahansa.
Genren tunnistaa fragmentin sijasta lehtitekstiksi vanhentuneen ajankohtaisuuden vuoksi. Käsitellyt asiat liittyvät ihmisiin, joista useimpia jälkipolvi ei muista. Usein niissä käsitellyt kiistat ovat vähemmän kuin menneen talven lumia, ne eivät ole edes räntää.
Lukukokemus on ihanteellinen. On kiinnitettävä huomiota kirjallisuuteen itseensä. Sivuun sopii jättää odotukset kaanonista tai siitä, että kirja olisi edes hyvä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Joelin tyyli on katkelmallinen, joissain tapauksissa monia lukijoita varmasti ärsyttävä. Se käy nykyisen Hesari-tyylin edellä, mutta vielä pidemmälle vietynä, tiivistä lehtimieskieltä parodioivaan abstraktioon.
Joel kirjoittaa kuin blogiin eli lyhyitä virkkeitä, jotka on usein eroteltu omiksi kappaleikseen. Jos virkkeestä uhkaa tulla pitkä, hän katkaisee sen pilkun kohdalta pisteellä ja jatkaa sivulausetta kuin se olisi oma virkkeensä. Joskus hän tekee niin virkkeille, joissa ei edes ole pilkkua.
Lopputulos blogiin merkittynä ei anna aivan oikeaa kuvaa kuin sivulle ladottuna, koska Joel olisi blogistiksikin harvasanainen. Asettelu korostaa silti kuinka omituista kieltä jopa pakinoitsijaksi Joel käyttää. Seuraava katkelma on erään lyhyen pakinan alku, mutta blogimuodossa se näyttää kokoelmalta irrallisia virkkeitä tai proosarunolta:
Nyt eletään sitä kautta.
Että hämmästys ja jännitys purkautuu.
Syntyy vitsejä, hyviä ja vähemmän hyviä.
En rasita arv. lukijaa enkä itseänikään raskailla ja syvämielisillä tilannearvioinneilla.
Mutta tarjoan kansalaisille pari purkausta.
Syntyneinä nykyisen tilanteen ansiosta.
Tyyliä voisi kuvailla yhtaikaa satiiriseksi, mahtipontiseksi ja lakoniseksi. Se kehittyy Joelille 40-luvun lopussa ja jatkuu aina 70-luvun ensimmäiseen vuoteen asti, jolloin hän siirtyy Keski-Suomen Iltalehdestä Keskisuomalaiseen ja tekstistä tulee olennaisesti proosallisempaa, kappaleista pitkiä ja esseemäisiä.
En usko, että Joelin pakinointi on oleellista suomalaista kirjallisuutta, mutta mies itse on esimerkki kiehtovasta kirjallisuuden marginaalissa kulkijasta. Hänen tuotantonsa on millä tahansa mittapuulla valtava, palstantäyttötarpeesta enemmän kuin taidonnäytteeksi luotu.
Kirjallisuus voi vanhentua kahdella tavalla. Ensinnäkin kirja heijastaa tekijänsä ja aikansa arvoja ja asenteita. Silti se puhuu tyylinsä avulla lukijalleen tavoin, jotka voivat olla jopa voimakkaampia kuin kirjan ilmestyessä. Tämä johtaa toisinaan väärintulkintoihin, jotka pitävät teoksia hengissä vuosikymmeniä ellei vuosisatoja.
Toinen vaihtoehto on, että kirjallisuus jää aikansa reliikiksi. Tällöin kirjoitus on auttamatta antimodernia pahimmalla mahdollisella tavalla. Lukija kyllästyy kieliasuun, ja teksti rappeutuu. Edes aikakauden tyylin ymmärtäminen ei saa liian hyvään kirjallisuuteen tottunutta nauttimaan vanhentuneista teksteistä.
Tiedän kummalla tavalla vanheneminen on parempi, mutta joskus niiden raja hämärtyy. Joelin ilmaisu on erittäin luettavaa ja modernia. Samalla hänen käsittelemissään aiheissa ei ole mitään, joka voisi kiinnostaa muita kuin Jyväskylän historiasta kiinnostuneita ja niiden sävy on auttamattoman vanhahtava.
Luin yhtaikaa mielenkiinnolla ja kärsimättömästi. Lukukokemus oli outo, irrallinen. Sanaa on katsottava vain sanana.
