Tekijä: kangasvalo

Taiteessa tekijällä on väliä; seikkaa on sivuttu tässä blogissa monet kerrat, mutta sitä paranee toistella, sillä niin monelle on tärkeää nähdä kirjailijan kuva ja tietää pop-laulajan olevan säällinen ihminen, vaikka kyse on silkoista mielikuvista. Emme tiedä useimpien ihmisten todellisuudesta, missä järjestyksessä he laittavat leivän päälle kinkun ja juuston, miten aloittavat aamunsa ja millaisia alusvaatteita käyttävät. Luulo taiteilijan elämän ja moraalikäsitysten merkityksellisyydestä teoksen kannalta ei ole loputtoman kaukana totuudesta; siinä vain menevät sekaisin tekijän toiminta teoksen kannalta ja se, miten hän toimii teoksen tekemisen ulkopuolella, jolloin tekijän kaikki teot käsitetään osiksi hänen työtään. Tällaista ajattelua ei hyväksyttäisi minkään muun ammatin kohdalla. Taiteilija lankeaa ansaan korostaessaan inspiroitumistaan milloin mistäkin, jolloin taiteesta nauttiville tekijän elämä näyttää koneistolta, joka tuottaa luovuutta. Tekijä on teoksen kannalta elintärkeä, koska tekijä luo. Taiteen ystävät ymmärtävät sen tekijän aivoitusten kaikkivoipaisuutena hänen teostensa kannalta, vaikka teos näyttää erilaiselta tekijän ja kokijan näkökulmista, sillä jälkimmäinen nauttii asemansa vuoksi luonnostaan teoksista ja tekijöistä arvosteltavina objekteina ja ensimmäisen on revittävä objekti subjektista, itsestään, löydettävä nautinto vaikeamman kautta luotuaan jotain sellaista, jonka vastaanotosta ei voi olla mitenkään varma.

Hardy Fox on kuollut 30. lokakuuta. Fox oli yksi avantgarde-yhtye The Residentsin jäsenistä, sen merkittävin säveltäjä. Tieto livahti aluksi ohitseni, koska en lue musiikkimedioita, jotka kertoivat tapahtuneesta tiedotteen pohjalta tehdyllä uutisilmoituksella, jossa oli kaikessa sama mitätön sisältö, sillä toden totta, Hardy Foxista ei ole juuri kerrottavaa; hän asui aviomiehensä kanssa ja teki musiikkia The Residentsissä, hän oli Teksasista kotoisin oleva vanhahko mies, joka kuoli aivosyöpään. The Residentsin merkittävimpiä oivalluksia oli, että musiikin takana on usein niin tylsiä ihmisiä, että on parempi kehittää nimettömyyden projekti banaaliuden peittämiseksi ja yksityisyyden varjelemiseksi. Alusta pitäen  – myös markkinoitavuuden ja yhtyeen provosoivuuden takia – bändin jäsenten olkapäiden yllä keikkuivat erilaiset naamiot, tunnetuimpana valtavat silinterihattuiset silmämunat. Joku voi epäillä, ettei kasvottomuudella, siis käytännössä yksityiselämän siivoamisella julkisista silmistä, ole merkitystä, ovathan The Residentsin jäsenten nimet olleet todellisuudessa tuttuja jo vuosien ajan, jos on jaksanut ottaa asiasta selvää, ja kyse ei ole muutenkaan suuren yleisön pop-musiikista, mutta sankarinpalvonta ei katso suosion suuruutta. Bändin näennäinen kasvottomuus on tuntunut teatraalisuudestaan huolimatta realistiselta päätökseltä, siis olevan linjassa todellisuuden kanssa ja, outoa kyllä, turvalliselta kuuntelijan kannalta. Yhtyeen tuotanto 1970–80-luvuilla on edelleen hyvä esimerkki äänimaisemasta, joka ponnistaa suoraan yhdysvaltalaisen viihdemusiikin historiasta mutta liikkuu jatkuvasti popin laitamilla, rikkoen sen sääntöjä, niin että jäljelle jää enää “musiikkia”. The Residents korostaa taiteen jatkuvuutta ja tekijöistä muodostettujen mielikuvien hataruutta teosten jatkaessa elämäänsä taiteilijoiden poismenon jälkeen. Yhtyeen jäsenet ovat kuin valmiiksi kuolleita, heidän kasvottomuutensa elävän elämän vastine edesmenneiden taiteilijoiden hautakivien äärellä harrastetuille hapuileville arvauksille sekä epämääräisten historiallisten merkintöjen ja kliseisten haastatteluiden pohjalta tehtyjen artistielämäkertojen tyhjyydelle.