Tekijä: kangasvalo

Huomioita Esikoiset-sarjan teosta, #1

Posted on by kangasvalo

Kulttuuritoimitus-lehdessä on julkaistu nyt kaksi osaa kirjoittamaani esseesarjaa Esikoiset. Sarja käsittelee J. H. Erkon palkinnon saaneita kirjailijoita ja kirjoja. Siitä olisi tarkoitus tulla 10-osainen. Sarjan tekemistä ovat apurahoittaneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen arvostelijain liitto. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä lähiviikkoina. Suurimpia jarruja projektille tähän mennessä on ollut sähköpostivastausten odottelu, mutta niin aina, niin aina.

Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.

On hyvä tehdä periaatteessa täysin turhaa historiakatsausta samalla, kun maailmassa rytisee. Ihmisen täytyy elää omaa, pientä elämäänsä, kohdistaa katseensa mitä mitättömimpiin asioihin ja ihmetellä.

Tähän mennessä on käsitelty Kari Aronpuron (s. 1940) teosta Peltiset enkelit (1964) ja Matti Paavilaisen (1932–2017) Sukukarttaa (1964) sekä Veikko Polameren (1946–1979) runokokoelmaa 365 (1967). Seuraavaksi on vuorossa Tytti Parraksen (1943–2018) romaani Jojo (1968).

Olen aina ollut kiinnostunut taidepalkinnoista. Jokin niiden konseptin absurdiudessa vetoaa minuun. Taiteen palkitseminen on päätöntä puuhaa. Samalla se on yksi tehokkaimmista keinoista varmistaa teoksen jääminen osaksi kirjallista kaanonia. Joissain tapauksissa silkka mielivaltaisuus ja omien kavereiden kehuminen tekevät taidehistoriaa.

Juha Seppälä kirjoittaa Bog Edin / Lataa ja lue -teoksessaan (Siltala, 2021) seuraavasti. Pätkä on kirjailijan kommentti alun perin vuonna 2015 Parnassossa julkaistuun Nobel-aiheiseen tekstiin ja käsittelee palkintolautakunnan korruptiota:

“Akatemian tunkkaisuutta koetettiin puhdistaa. Miten puhdistaa media ja lehdistö vedonlyöntiasetelmien ruotimisesta, spekuloinnista, kirjallisuuden rienaamisesta, jonka todellinen substanssi rinnastuu mihin tahansa kulttuuri- ja uutispornoon? Ikiaikaiseen, rumaan hypettämiseen, jota itse ‘kuningas’ suojelee. Olisin arvostanut sukupuolista riippumatonta intersektionaalisuutta, joka olisi vaatinut toiminnan, kenties koko palkinnon lopettamista.”

Haluaisin ajatella samalla ankaruudella ja usein ajattelenkin – useista asioista, en vain palkinnoista. Vaan silti jokin juhlarahoissa ja plakaateissa vetoaa; ei siksi että olisin iloinen kenenkään puolesta tai ihailisin tekaistua gloriaa vaan ehkä siksi, että siitä näkee establishmentin avoimuuden jotain taidesuuntaa kohtaan. Olen tällaisista avoimista signaaleista iloisempi kuin siitä, että aivan kaikki piilotetaan. Palkinto itse on sivuseikka.

*

Tähän mennessä olen oppinut vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä selatessani ja mikrofilmejä pyöritellessäni kaksi asiaa.

Ensinnäkin suomalaisen sanomalehtijournalismin kirjallinen taso on ollut selvästi korkeampi 1960-luvun puolivälissä kuin mitä se on nykyään. Tämä johtuu monista syistä. Aiheet on saneltu ylhäältä. Journalistit itse ovat usein valinneet aiheensa ja olleet niistä kiinnostuneita. Nopeus ei ole ollut valttia aivan samalla tavalla; vaikka maailman tapahtumista on kerrottu jo tuolloin reaaliajassa, uutisen on pitänyt olla laajasti taustoittava. Netin mahdollistama tiedonkulun nopeus tarkoittaa, että välittyvä tieto on kapealta alalta ja murusina eri paikoissa. Tarkkaa tilannekuvaa varten joutuu lukemaan kymmeniä artikkeleita. Tähän ei ole aikaa kenelläkään, joka ei ole aiheesta erityisen kiinnostunut.

Yksi merkittävimmistä seikoista on se, että niin sanotut human interest -jutut loistavat vanhoissa sanomalehdissä poissaolollaan. Selasin kahta esseetä varten kirjaimellisesti satoja numeroita 1960-luvun sanomalehtiä eikä silmiini osunut lainkaan “miltä sinusta nyt tuntuu” -tyylisiä henkilökuvia. Elämme tällä hetkellä tunteista kiinnostunutta aikaa. Jokaisen omat fiilikset, toiveet, haaveet, vibat ja muut ovat pääroolissa, kun taas yli puoli vuosisataa sitten ihmisen tunne-elämästä puhuivat lähinnä psykologit ja sosiologit.

En voi kylliksi korostaa, kuinka miellyttävältä tuntui saada eteensä sivu sivulta selkeästi välitettyä ja tiheästi ladottua tietoa. Luin vuosikymmeniä vanhoja uutisia mielihalulla – kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Jos ruodusta poikkeaminen näkyi jossain, niin joissain poliittisissa linjauksissa, jotka eivät kuitenkaan, ehkä yllättävästi, ole olleet lainkaan niin räikeitä kuin me poliittisella historialla pelotellut nuoremmat sukupolvet voisimme kuvitella. Politiikka on paljon räikeämmin esillä nykyään eri lehtien identiteettipoliittisissa kannanotoissa, jotka eivät lymyile taustalla vaan ovat etualalla mielipidetekstien ja human interest -juttujen genrejen yleistyttyä.

Jopa Kotimaan kaltaisessa uskonnollisessa lehdessä saatettiin todeta poliittisella radikalismilla olevan yhteiskunnallisesti hyvätkin puolensa. Toimittajilla ei ole ollut pakonomaista tarvetta kertoa itsestään ja näkemyksistään uutisten varjolla. Kolumneja on ollut reilusti vähemmän, ja ne ovat olleet asiapitoisemmin kirjoitettuja. Sen sijaan esimerkiksi Uudessa Suomessa pyöri kakkossivulla pitkään Rafael Koskimiehen (1898–1977) esseesarja, joka käsitteli yleissivistävästi erilaisia historian intellektuelleja. Edellisen kaltaista ei julkaistaisi nykyään missään sanomalehdessä, niin kuin ei Kansan Uutisten taustoittavaa artikkelia Indonesian sisäpolitiikasta.

*

Toinen oppimani asia liittyy siihen, kuinka “vapaata” yliopistojen hallussaan pitämä tieto on, kun sitä oikeasti tarvitsee. Joitain esseiden kannalta kiinnostavia graduja on jo nyt jäänyt lukematta, koska tämän kokoisessa maassa saatetaan edelleen olettaa, että asioista kiinnostunut matkustaa yliopistokaupunkiin erikseen lukemaan yhtä tutkimustyötä, jonka sisällöstä ja laadusta ei ole tarkkaa tietoa. Niin viitseliäs en ole minäkään.

Jotkut yliopistot ovat sentään tajunneet asetelman mahdottomuuden ja lähettävät pyydettäessä sähköpostikopioita. Jos kaikki materiaali olisi ollut helposti tarjolla netitse, suoraan, olisin hyödyntänyt montaa muutakin tekstiä. Nyt se jäi tekemättä.

Oma lukunsa on vielä se, että joutuu matkaamaan Jumalan selän taakse päästäkseen lukemaan jotain, mitä pidän itse tutkimuksen peruskivenä: sanomalehtiä. Lehtien digitalisaatio ei ole edennyt järin nopeasti. Lähinnä Helsingin Sanomat on tajunnut säästää oman historiansa tuomalla koko arkistonsa verkkoon, jossa siitä pitää maksaa mutta ainakin se on helposti saatavilla. Rahakysymys tämäkin, digitointi on kallista. Ja on tavattoman tunkkaista ja mekaanista työtä, jossa menee ikuisuus. Siitä sitten veikkaamaan, milloin Helsingin yliopisto saa oman digitointiprojektinsa päätökseen; enkä puhu nyt vuodesta vaan ollaanko edes tämän vuosikymmenen puolella.

Nato-jorinat

Posted on by kangasvalo

Oletteko huomanneet lehdistön kehittäneen narratiivin, jossa Suomen presidentti ei voi olla muuta kuin erehtymätön? Viimeksi tämä on tuotu esiin lehtien raportoidessa ilmeenkään värähtämättä, kuinka Sauli Niinistö tajusi jo Venäjän Suomelle esittämien puolueettomuusvaatimusten aikaan, että politiikallamme on uusi suunta.

Niinistö antoi täten olettaa ajatelleensa näin jo pidempään, vaikka tosiasiassa kyse on jälkikäteisestä järkeilystä. Presidentti oli tunnetusti Nato-vastainen vuosien ajan. Välirikko kokoomuksen kanssa liittyi osin näiden näkemysten eroavaisuuteen. Presidentin haluttomuus paljastaa Nato-näkemyksensä aiemmin keväällä ei johtunut siitä, että hän olisi jo pidempään ollut puolustusliiton kannattaja vaan aikeesta katsoa ensin kansan mielipide. Tähän kehitettiin ympärille kertomus, joka antoi olettaa, että aina historian oikealla puolella oleva johtajamme olisi fundeerannut asioita syvällisesti kuin Mauno Koivisto ikään. Ja jollain tapaa Koiviston toimintaa Viron itsenäistymisen aikaan venkoilu muistuttikin. Osin siksi on huvittavaa lukea Petteri Orpon näkemyksiä jälkisuomettumisen ajan loppumisesta, vaikka Suomen Natoon hakeutuminenkin tapahtui opportunismilla.

Eikä siinä mitään, lähes kaikki poliitikkomme tekivät Niinistön tavoin. Sanna Marin ei ole tässä suhteessa parempi, menipä vielä joitain kuukausia sitten sanomaan, ettei Nato-jäsenyys ole hänen hallituskaudellaan ajankohtainen. Puheet pyörrettiin nopeasti ja unohdettiin. Sekään ei ihmetytä. Vaikka lehdet lyövät pääministeriä presidenttiä mieluummin, Marinista on tullut yksi suosituimmista valtiojohtajista vuosiin. Neljään vuoteen on ehtinyt mahtua koronaa, puolustusliittoon liittyminen, soteratkaisu ja pari selätettyä hallituskriisiä. Nixon meni Kiinaan, ja demarit vievät Suomen Natoon. Hyvin on selvitty, mutta ei ole kohtuutonta todeta, että suosioon vaikuttaa edes jonkinlaisten ratkaisujen löytäminen pakon edessä.

*

Minä muistan, miltä presidentti Niinistön kasvot näyttivät ensimmäisissä nykyisen Ukrainan kriisin tiedotustilaisuuksissa. Siinä oli sellaisen miehen ilme, joka oli juuri truutannut housunlahkeet täyteen paskaa ja toivoi, ettei kukaan haistaisi.

Niinistön mielessä kävi varmasti, että joku luultavasti ottaa tikun nokkaan hänen naivisminsa ja jopa markkinavaltiksi käyneen “Putin-kuiskaajan” tittelin, jota presidentti sai ulkomaisia lehtiä myöten selitellä.

Näin ei kuitenkaan käynyt! Sanomalehdiltä Suomen suosituimman poliitikon kritisointi kriisitilanteessa olisi imagollinen itsemurha mutta tuskinpa haluja olisi kriisin ulkopuolellakaan löytynyt.

Presidentti ei kuulemma ole lehdistön Putin-kuiskaajajuttuihin uskonut. No jaa. Poliitikoille tyypillisesti hän ei ollut sanonut näille oletuksille vastaankaan. Suomellahan olisi hommat hanskassa, kun Sale on diktaattorin kanssa melkein hyviä kavereita. Kekkosen perinnön myötä oletuksemme on ollut, että jos presidentti ymmärtää Venäjää, hän ymmärtää kaikkea muutakin, halleluja.

Presidentti ei ymmärtänyt Venäjää tai Putinia vaan tuli kusetetuksi. “Putin on muuttunut”, “naamiot on riisuttu” ja “sota on muuttanut kaiken” nousivat meriselityksiksi. Samaa tarjottiin Boris Johnsonin kanssa pidetyssä yhteisessä tiedotustilaisuudessa, jossa Niinistö puhui nyt syttyneestä sodasta, joka pakotti Suomen valitsemaan…

Tämä on toinen tapa ilmaista, että olemme tienneet jo kauan kaikesta, mitä Venäjä tekee, mutta vasta nyt kun meitä pelottaa liikaa oma kohtalomme, teemme hätäpäissämme jotain. Tilanne on kieltämättä kärjistynyt. Silti Ukrainassa on käyty samaa sotaa vuodesta 2014. Ukraina varoitti hyökkäyksen laajenemisesta jo pari vuotta sitten. Donald Trumpin turvallisuusneuvonantaja John Bolton kirjoitti teokseensa The Room Where It Happened (Simon & Schuster, 2020) Zelenskyin hallinnon keskustelleen Venäjän uhasta amerikkalaisten kanssa heti voitollisten vaalien jälkeen – Bolton myös kehui Ukrainan tuoretta presidenttiä ajan tasalla olevaksi ja politiikan hyvin hallitsevaksi mieheksi. Toki sivussa ovat olleet Skripalin myrkytykset, Euromaidanin tapahtumat, Venäjän hyökkäys Georgiaan (jota Niinistö ei muistanut sodaksi ollenkaan), sitä ennen Anna Politkovskajan (1958–2006) ja monen muun kansalaisyhteiskunnan aktiivin murhat…

Vain sokea ei ole huomannut, mihin suuntaan Venäjä on ollut matkalla. Nyt on toitotettu, että “olemme kaikki olleet huiputettuja”. Joku kansallinen synnintunnon puhdistus tämäkin. Kun miettii, että Natolle oli vuodesta toiseen ollut tasainen vaikkakin vähemmistössä oleva kannatus, ei kannattaisi implikoida, että kaikille on niin käynyt. Viimeistään sukupuolivähemmistöjen kohtelun olisi pitänyt kertoa, että naapurista on tullut fasistinen. Sen sijaan monet tekivät niin kuin yleensä teemme, kun asia ei koske suoraan meitä. Eli vaikenivat.

Oma kelkkani kääntyi Nato-suuntaiseksi 2008. Viimeinen sinetti oli Euromaidanin jälkitohina. Venäjän ensimmäisen hyökkäyksen aikaan pohdin, että Naton olisi pitänyt vyöryttää Ukrainan luvalla tankkeja sisään lännestä. Tuolloin pidin eskalaatiota keinona sammuttaa kytevä palo. Koska asioiden annettiin edetä nykyiseen pisteeseen, samaa taktiikkaa ei voida enää käyttää.

*

Tavallaan on tapahtumassa niin kuin olen jo vuosia toivonut. Olen silti seurannut ristiriitaisin tuntein tapaa, jolla asia on edennyt. Nato-keskustelun voidaan todeta olleen epäonnistunut, jos sen mittapuuksi oletetaan, että tarkoitus oli oikeasti keskustella. Mikäli siihen ei sovelleta samanlaista vaikenemisen politiikkaa kuin monista muista itsenäisen historiamme “kohokohdista” sitä tullaan tarkastelemaan kriittisellä silmällä lähitulevaisuuden poliittisten historioitsijoiden toimesta. Valtiollisella tasolla kyse on ollut esityksestä, rituaalista joka on pitänyt käydä lävitse väistämättömän edessä. Tämän aspektin ymmärrän. Yleisön tasolla kyse on ollut huutokisasta, jossa pienikin epäily liittymisestä on huudettu kumoon ja kyseenalaistajaa pilkattu, solvattu ja nuijittu maanrakoon. Käsitän tämän olleen helppoa muun muassa siksi, että äänekkäisiin vastustajiin on kuulunut jos jonkinlaista idioottistallaria, mutta aiheellisiakin kritiikin aiheita on nostettu esiin. Tässä ei huolestuta se, että organisaatioon joudutaan liittymään vaan se, ettei sen motiiveista ja eri puolista olla rehellisiä.

Nyt kommenttipalstoilla uhotaan, että kaikki epäläntiset ainekset tulisi potkia Natosta pois heti, kun Suomi ja Ruotsi astuvat sinne sisään, mukaan lukien maatamme törkeästi kiristämässä oleva “islamistinen kalifaatti” Turkki. Tällaiseen ylenkatseeseen pystyvät vain omasta tärkeydestään paisuneet suomalaiset vanhemmat sukupolvet. Vihdoin tulee sitä kansainvälistä huomiota mitä on ansaittu, joten me sanelemme säännöt! Jotkut ovat menneet sanomaan sellaistakin, että Yhdysvallat asettaisi valintatilanteessa ilman muuta Suomen Turkin edelle.

Kun meille annetaan lupa ja lehdistö tukee propagandallaan tätä lupaa – ennen kaikkea Helsingin Sanomat tykittäessään housunetumukset siittiöjogurtista kosteina Nato-juttua toisensa perään vuorokauden jokaisella tunnilla – kansalaisemme paljastavat maamme psyykessä elävän pimeän puolen.

Olen ajatellut, että Venäjä on paikoin sellainen valtio kuin Suomi olisi, jos meitä olisi viiden miljoonan sijasta 145 miljoonaa: sairaalloinen kiinnostus muiden reaktioihin yhdistyy yksitotiseen omanarvontunteeseen ja militarismiin. Neuroottisen kaksijakoinen suhtautuminen ulkomaailmaan pysyy kurissa siksi, että olemme pitäneet yhteydet länteen kunnossa ja kansamme pienuus kertoo meille realiteetit pitäen meidät nöyrinä. Siinä mielessä olemme onnistuneet paremmin kuin vaikka serbialaiset. Vaan kun meille suodaan kansainvälistä huomiota, fasadi pettää, kusi kihahtaa hattuun ja kansalaiset olettavat jostain syystä, että voimme alkaa sanella toisille, mitä näiden tulisi ajatella.

En koe Recep Tayyip Erdoğania kohtaan minkäänlaista sympatiaa ja toivon hänen lähinnä kompastuvan nitroglyseriinilaatikkoon, mutta Turkki on hankalassa geopoliittisessa asemassa oleva opportunistinen valtio ja Naton toiminnan kannalta yksi merkittävimmistä. Siksi sen ulkopolitiikka perustuu pelaamiseen. Sillä on Euroopan toiseksi suurin armeija Venäjän jälkeen, koska sitä uhataan sen oman tulkinnan mukaan kirjaimellisesti jokaisesta ilmansuunnasta. Sen armeijan koko ei ole vain Nato-tuesta kiinni. Puolustusliitto tosin säilyttää ydinaseita Turkin maaperällä. Turkin käytännöllinen arvo organisaatiolle Venäjän eteläpuolen lukkona on mittaamaton.

Maa on ollut osa Natoa 1950-luvusta lähtien. Tuona aikana liittoon on kuulunut kaikenlaisia valtioita, kuten Turkin kanssa samaan aikaan liittynyt Kreikka joka oli vuosia militaristinen autokratia, Salazarin Portugali ja korruptiossa uinut Italia. Kaikki muuten Turkin tapaan suosittuja lomakohteita! Espanja sentään hyväksyttiin sisään vasta Francon kuoleman jälkeen. Yhdysvaltain presidenttinä oli äärioikeistolainen vielä pari vuotta sitten, eikä Puolan tai Ison-Britanniankaan johdossa mitään hyviä kavereita ole…

Vaikuttaakin siltä, ettemme käsitä täällä, että Nato ei ole mikään aukotonta läntistä sivistystä ajava arvoyhteisö, vaan käytännön syistä perustettu reaalipoliittinen sotilasliitto. Olemme rynnineet etsimään turvaa lännestä tajuamatta keitä kaikkia “länteen” edes kuuluu ja että kerhossa on muitakin samalla asialla. Sotkemme kaksi turvan käsitettä. Naton turva ei liity niinkään kulttuuriseen yhteneväisyyteen kuin puhtaasti militaristiseen taktiikkaan ja asevoimaan. Suomalaisessa fantasiassa Naton jäseniä ovat Pohjoismaat, Yhdysvallat ja Britannia; muut ovat näissä orgioissa vain tiellä. Julkinen keskustelu on paljastanut nämä unelmamme kaikessa alastomuudessaan.

On masentavaa, että joudumme toimimaan Turkin kaltaisen, kurdivähemmistöään sortavan valtion kanssa. Samalla “Turkki ei kuulu länteen” -tyyppiset toteamukset kertovat syvään juurtuneesta tietämättömyydestä ja vähän muustakin. Istanbul on eurooppalaisittain sananmukaisesti lännen ja idän rajalla. Se on Euroopan valtavin suurkaupunki, yksi maanosan merkittävimmistä kulttuurisista keskuksista, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä ja pyörii populaa lähes jokaisesta maailman maasta. Aika lailla merkittävämpi läntti kuin joku Helsinki siis. Puhumattakaan Turkin muista kaupungeista. Koko maassa asuu melkein 83 miljoonaa ihmistä. Turkin viime vuosien suunta ei ole ollut hyvä, mutta tähän joukkoon mahtuu paljon enemmän kuin täällä yhdestä puusta veistetyssä kulttuurissamme käsitämme.

Diplomaattiset kierrepallot ovat haasteita, joiden kanssa joudumme toimimaan, kun syvennämme rooliamme osana maailmaa. Suomalainen neutraalius on perustunut nurkassa nukkumiseen, josta havahdutaan toimimaan, jos tilanne niin pakottaa. Naton myötä tällaiseen sivuun jättäytymiseen on vähemmän varaa. Olemme tulevaisuudessa yhä tiukemmin ja aktiivisemmin osana kansainvälistä maailmaa, emme vain läntistä. Siinä on enemmän kestämistä kuin olemme käsittäneetkään. Vaan ei hätää, kyllä kolumnistit tästäkin marisevat vielä joskus, luultavasti kun Natolta tulee ensimmäinen epämiellyttävä pyyntö, jossa suomalaisilta vaaditaan jotain muuta kuin passiivista olemassaoloa.

Lepakkokirja ja tieteellinen tieto

Posted on by kangasvalo

Kiitos tarpeen ottaa etäisyyttä työkseni lukemista kirjallisista töistä, ja parin muunkin syyn, olen alkanut kiinnostua uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni intohimosta eli biologiasta, ennen kaikkea eläinbiologiasta.

Olen viime aikoina lukenut kirjoja kaarnakuoriaisista, perhoslajeista ja lepakoista. Viimeksi mainituista luin Markku Lappalaisen teoksen Lepakot: salaperäiset nahkasiivet (Tammi, 2002).

Erityisesti humanistisesti suuntautuneet eivät välttämättä osaa mieltää tieteellistä tietoa nopeasti vanhentuvaksi. Moni humanistinen teesi palaa kerta kerran jälkeen käsittelyyn ja vain kasvaa arvossaan saatuaan kritiikkiä. Paluu lähteille on kannattavaa, jopa suotavaa.

Luonnontieteissä on paikoin toisin: Tietokirjoista kannattaa poimia lukuun uusimmat ja kattavimmat, ei nojautua liikaa klassikkoihin (vaikka kestäviä sellaisiakin on). Samaa pätee luonnontieteiden ohella moniin historiateoksiin.

Jo 20 vuotta voi tehdä paljon. Tänä “I fucking love science” -aikana suurelta ja edistykselliseksi itsensä katsomalta yleisöltä unohtuu, että universumia ei ole ratkaistu. Tiedämme niin yleisellä kuin yksilöiden tasolla erittäin vähän arkisista asioista ympärillämme. Jos epäilet väitettä, kysy satunnaiselta tutultasi, miten pesukone toimii tai mitkä ovat Suomen yleisimmät lintulajit.

Yksi esimerkki tiedon aukoista ja hitaasta päivittymisestä yleisellä tasolla on lepakko. Lepakkolajit muodostavat maailman villeistä nisäkäslajeista 20 prosenttia ja jäävät siten toiseksi vain jyrsijöille. Silti harva ihminen Suomessa on nähnyt lepakkoa läheltä tai tajunnut nähneensä. Jotkut eivät ole nähneet kyseistä eläintä koskaan. Monikaan ei tiedä paljoa niiden elintavoista, vaikka niiden saalistuksessa käyttämä kaikuluotainsysteemi ja horrostaminen ovat tuttuja. Ehjiä lepakkojen fossiileja on löytynyt harvakseltaan, koska niiden luusto on hauras, joten otusten varhaishistoria on osaksi arvailujen varassa.

Näitä kiehtovia eläimiä on tutkittu verrattain vähän, Lappalaisen mukaan siksi, että lepakoista ei ole paljoa suoraa hyötyä ihmisille ja niiden tutkimus on enemmän intohimotyötä. Edelliseen suoraan liittymättä myös kirjailijan oma teos pitää sisällään vanhentunutta spekulaatiota ja väärää tietoa, jota on viime vuosina oikaistu.

Tieteen historia on yhtä pitkä kuin sivilisaation, mutta ei ole täysin väärin väittää, että nykyhetkeämme hyödyntävä tiede on suureksi osaksi vain satoja vuosia vanhaa ja alkanut muuttua kiihtyvällä nopeudella käytännössä hyödynnettäväksi vasta viimeisen parin sadan vuoden kuluessa.

Lappalaisen mukaan on mahdollista, että lepakoiden lentokyvyttömät esi-isät ovat kehittäneet kaikuluotaintekniikan jo kiipeillessään puissa. Kului vuosi kirjan julkaisusta ja spekulaatiot voitiin heittää roskikseen. Siihen mennessä vanhimmasta lepakkofossiililöydöstä pystyttiin päättelemään, että kaikuluotainmekaniikka on kehittynyt vasta lentokyvyn jälkeen.

Yksinkertaiset löydökset osoittivat arvelut paikkansapitämättömiksi. Toinen merkittävä harhaluulojen korjaaja on geneettinen tutkimus.

Lappalaisen kirjassa, kuten kaikissa siihen mennessä ilmestyneissä lepakkotutkimuksissa, oletetaan melkein 200 vuotta vanhan jaottelun perusteella hekkolepakoiden (tunnettu myös nimellä hedelmälepakot) olevan oma yksinäinen heimonsa suurlepakoiden alalahkossa.

Tätä oletusta tuki otusten koko verrattuna pienlepakoihin (joihin on laskettu kaikki muut lepakot), niiden ulkonäöllinen poikkeavuus, useimpien hekkolepakkolajien kyvyttömyys kaikuluodata ja ruokailutavat – nimensä mukaisesti hedelmiä, mettä ja sen sellaista, ei hyönteisiä. Tämän pohjalta oltiin jopa spekuloitu, että hekkolepakot olisivat kehittäneet lentokyvyn muista lepakoista erillään…

…kunnes aivan viime vuosina tehty geneettinen tutkimus on osoittanut, että hekkolepakot ovat läheistä sukua viidelle pienlepakoihin aiemmin lasketulle heimolle. Koko lahkojaottelu on tehty 200 vuotta pieleen. Ei ole mitään suurlepakoita ja pienlepakoita, joten uudeksi jaoksi on vaihdettu aiempien megachiroptera- ja microchiroptera-jaotteluiden sijasta yinpterochiroptera ja yangochiroptera. Luultavasti myös nämä nimet korjataan lähivuosina täsmällisemmiksi.

Näin tiede toimii: rakennetaan jo löydetylle ja samalla joudutaan myöntämään, että aiemmin opittu ei usein vastaa todellisuutta. Jos ihmisluonne ei tällaisiin korjausliikkeisiin pysty, on turha julistaa “rakastavansa tiedettä”.

Kärjistäen voidaan sanoa, että löydös on tieteen voitto maalaisjärjestä, sillä hekkolepakoiden jaottelu omaksi jengikseen on perustunut aiemmin silmin tehtäviin, loogisiin havaintoihin, joilla ei aina ole tekemistä perinnöllisyyden ja oikean tiedon kanssa.

Tämä ei ole kehotus olla tarttumatta kirjaan, vaikka esimerkiksi pari vuotta sitten julkaistu lasten tietokirja Lepakon vuosi (Sammakko, 2020) sisältää luultavasti tarkempaa tietoa.

Perusasiat pitävät edelleen paikkansa. Suomen yleisimmät viisi lepakkolajia ovat samat kuin kirjassa luetellut, eikä ilmastonmuutos ole tuonut tähän asiaintolaan suuria muutoksia. Kirjan kuvaukset lepakoista ovat siinä suhteessa ajatonta tietoa, etteivät populaatioiden ulkonäölliset muutokset tapahdu yleensä radikaalisti vain kahdessakymmenessä vuodessa. Lopussa lävitse käytävät yleisimmät lepakkomyytit ovat aika peruskauraa eivätkä tuo kokonaisuuteen kauheasti lisää.

Paavolaisen apokálypsis

Posted on by kangasvalo

Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.

Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.

Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.

Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.

Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.

Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.

Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.

Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.

Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.

Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.

“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”

Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.

Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.

Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.

Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.

*

Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.

Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.

Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.

Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.

*

Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.

Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.

Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.

Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.

Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.

*

Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.

Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.

Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.

*

Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.

Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.

Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.

Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.

*

Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.

Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?

Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.

Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.

Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?

The Thingin maskuliinisuudesta

Posted on by kangasvalo

John Carpenterin kauhufilmi The Thing (1982) kuvaa yhteisöä, Etelämantereella hengailevaa tutkimusryhmää, joka kohtaa isäntäruumiin valtaavan, virusmaisesti leviävän mutanttiolennon ulkoavaruudesta. Otuksen tarttuessa kulovalkean tavoin ja tehdessä uhreistaan hirviömäisiä klooneja itsestään, ryhmä yrittää puhaltaa yhteen hiileen paranoian kasvaessa.

Teosta pidetään niin kauhu- kuin scifi-elokuvien klassikkona. Se on itse asiassa remake Howard Hawksin ohjaamasta samannimisestä mutta vähemmän muistetusta elokuvasta vuodelta 1951. Juuri Carpenterin versio on poikinut 2011 ilmestyneen esiosan, jatko-osina toimineet sarjakuvan ja videopelin sekä lautapeliversion.

Olen viime aikoina pohtinut teoksen mieskuvaa, sillä kaikki elokuvan ihmishenkilöt ovat miesoletettuja. Se kuvaa miesten joukkoa, joka joutuu toimimaan ääritilanteessa ja on siten analyysi maskuliinisuudesta kriisissä.

Tein hakuja aiheesta ja törmäsin kritiikkeihin, jotka vaikuttivat aluksi lupaavilta mutta tiivistivät elokuvan “naisen eli toiseuden” peloksi, jossa elokuvan hirviö edustaa toiseutta tunkeutumassa miehiseen tilaan. Maskuliinisuutta määritettiin kirjoituksessa jälleen kerran feminiinisyyden kautta, mikä tuottaa pohjimmiltaan automaatiolla kulkevaa pohdintaa.

Analyyseissa menivät myös iloisesti sekaisin maskuliinisuus ja toksinen maskuliinisuus. Vaikka toksinen maskuliinisuus määritellään erilliseksi maskuliinisuudesta, tarkempi kuvailu jää toisinaan puolitiehen, sillä ei-toksinen maskuliinisuus jää täsmentämättä.

Kun toksisuutta vailla olevan maskuliinisuuden sisältöä sitten tarkennetaan, lopputulos ei ole aina onnistunein. Huonoimmillaan perusteltuna ei-toksista maskuliinisuutta edustaa hyvännäköinen ja kuuluisa mies, jolla on markkinaimagonsa mukaan kliseisesti “naiselliseksi” mielletty tunne-elämä.

Joistain miehistä tuntuukin, että maskuliinisuus kaikkineen on feministeille epäkelpoa ja toksisuus lisätty sanan eteen näön vuoksi. Jos päätyy jostain valitettavasta syystä lukemaan netin naisvihamielistä moskaa, huomaa että näillä miehillä on pakkomielle siltä, että naiset yrittävät tuhota heidän identiteettinsä ja muokata heidän persooniaan väkisin. Tällainen reaalitodellisuudesta irtautunut katkeruus johtaa pahimmillaan hirvittäviin seurauksiin.

Tunteen itsensä todellisuutta en silti epäile. Luulen, että maskuliinisuuden kritiikki tuntuu joistain miehistä jopa väkivallalta. Eikä välttämättä vain miehistä vaan myös naisoletetuista ja muunsukupuolisista, jotka eivät käyttäydy niin kuin heiltä sosiaalisesti odotetaan.

*

Neljännen aallon feministisissä ajatussuunnissa pyritään yleensä viestimään, että jokaisen pitäisi olla oma itsensä rennosti, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että samalla rohkaistaan jatkuvaan itsensä tarkkailemiseen.

Tunteiden vähäisyys tulkitaan kulttuuri-ilmiöksi, vaikka kyse ei ole yksin siitä. Tällöin ei oteta huomioon tunne-elämien muita poikkeavuuksia. Jos ei itketä tai koe tarvetta puhua tunteista, ei se kerro automaattisesti tunnelukosta. Se voi kertoa myös neurologisesta erilaisuudesta.

Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu se truismi, että eri ihmiset käsittelevät tunteita eri tavoin, jotka eivät ole selkeästi oikeita tai vääriä. Mikä olennaisinta, on myös huomattu, että tunteita vähemmän voimakkaasti ilmaisevien ihmisten ei voida sanoa voivan henkisesti sen huonommin kuin muidenkaan. Tämä ei ole pieni juttu vaan iso asia, sillä se pakottaa miettimään koko tunnenormiston uusiksi.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö maskuliinisuudessa olisi ongelmia tai toksista maskuliinisuutta ei olisi olemassa, mutta ongelmat voivat ottaa toisenlaisia, monimutkaisempia muotoja kuin olettaisi.

Kenties siksi tulkinta The Thingistä maskuliinisuuden kriisinä feminiinisyyden edessä ei tunnu kauhean hyödylliseltä. Elokuvassa kuvataan leimallisesti miesten yhteisöä. Miesten keskinäinen oleminen ei määrity feminiinisen pelon kautta. Ei kai kaikkien naisiksi identifioituvienkaan elämä keskenään ole miehen pelkoa?

Tulkinta on mielestäni kehno myös siksi, että elokuvan hirviö ei ole tunnistettavasti sukupuolitettu olento vaan täydellisesti toinen aivan missä tahansa muodossa. Kehokauhun hirvittävyys ei piile politiikassa vaan sairauden, mutaation ja selittämättömäksi jäävän pelossa. Elokuvan hirviön groteskius toimii katsojille yleensä sukupuolesta riippumatta, koska kosminen outous on kohotettu eri tasolle kuin yhteiskunnallinen.

*

The Thing on joka tapauksessa osin elokuva miesten keskinäisistä ongelmista, ennen kaikkea miesten hierarkiasta. Se kuvaa maskuliinisuutta feminiinisyyden ulkopuolella, maskuliinisia olentoja keskenään.

Olen katsonut elokuvan useita kertoja. Se on yksi suosikkikauhuelokuvistani huolimatta siitä, että sen loppu laahaa ja muuttuu Carpenterin toisesta klassikosta, vuoden 1978 Halloweenista (josta en pidä valtavasti), tutuksi vaanimiseksi ja ei kovin kiinnostavaksi monsterishow’ksi.

Monien katselukertojen lomassa ehtii miettiä elokuvan polttavinta asiaa eli miesten ryhmän sisäistä dynamiikkaa. He ovat asuneet keskenään vuosia ja muodostavat kommuunin, jossa jokaisella on oma roolinsa. Joukossa ovat muun muassa biologi, lääkäri, kokki, koirankouluttaja ja Kurt Russellin esittämä yrmeä helikopterikuski MacReady, jonka nimi on humoristinen luonnekuvaus.

Näillä miehillä ei ole tarvetta kilpailla naisista tai rahasta. He ovat viettäneet vuosia antarktisella tutkimusasemalla, jossa he itse ovat sivilisaatio. Mahdollisuutta sukupuoliseen kanssakäymiseen naisoletettujen kanssa ei ole eikä sitä vaikuteta suuresti kaipaavan.

Silti he eivät puhise täynnä seksuaalista turhautumista, vaan päivät kuluvat töissä tai yhteisessä oleskelutilassa, joka muistuttaa pubia. Jokaisella heistä on yhteisössä työ, johon toiset eivät puutu. Työ määrittää myös sosiaalisen aseman. Kokki on alhaalla, tutkimusjohtaja korkealla.

Kun heidän keskuuteensa ilmestyy kriisi, järjestys romahtaa. Jokainen jatkaa töidensä tekemistä, mutta muu sosiaalinen hierarkia häiriintyy ja rakennetaan hetkessä uudestaan. Sinänsä tärkeää mutta ei olennaisinta työtä tekevä MacReady nousee nopeutensa avulla tilanteen johtajaksi, joka toimii aktiivisesti ja on koko ajan valmis. Näennäisen cool Windows pilottilaseineen taantuu pelosta tutisevaksi hyytelöksi, asemanjohtaja Garry seuraa tapahtumia sivusta saamatta niistä otetta ja tiedemies Blair löytää sisältään voimavaran, joka näkyy ulospäin hulluutena.

Yhteisen päätöksenteon periaatteet katoavat sen siliän tien, minkä tunnistan tyypilliseksi piirteeksi miesten kanssakäymisessä.

Maskuliinisuudesta sanotaan sen olevan tehokasta ja yhteistyökykyistä. Se pitää paikkansa, jos tehtävät ovat yksinkertaisia ja jokainen tietää roolinsa. Kun sosiaalinen hierarkia järkkyy, maskuliinisuus joutuu kriisiin ei niinkään joustamattomuutensa kuin sen vuoksi, että toisistaan poikkeavat ideat ovat sen jälkeen vapaata riistaa ja aiemmin vähäpätöinen asema voi olla mielivaltaisesti äkkiä tärkeä.

Se joka on ideansa kanssa voimakkain, sen idea myös toteutetaan. Toisin sanoen, kun ei olla enää omalla erityisalueella, miehillä on tapana päteä nähdäkseen kuka ottaa tilanteen hallintaan.

Maskuliinisuuden yksi klisee on, että se on toimijuutta, aktiivista. Pidän tätä piirrettä yhtenä positiivisimmista miehisyyteen liitettävistä. Yksi sen kääntöpuolista on, että se mahdollistaa täysin ammattitaidottoman tai sosiopaattisen ihmisen nousun valtaan, mikäli tämä vaikuttaa muita aktiivisemmalta.

*

Nähdäkseni The Thingin kaltaiseen pohjimmiltaan fantastisen naurettavaan elokuvaan uskotaan, koska se kuvaa miesten yhteisöä. Korttitalon romahduksen hyväksyy juuri siksi, että kyseessä ovat miehet. Kenties patriarkaalisten oletusten vuoksi – tai sitten vain sen tähden, mitä tiedämme ihmispsykologiasta – ajattelemme, että naiset toimisivat yhteisönä toisin, luultavasti paremmin.

Sittemmin The Thingille on tehty eräänlainen vastine, yhtä lailla kulttimaineessa oleva Neil Marshallin ohjaustyö The Descent (2005), jossa naisten yhteisö ajautuu samantapaiseen kriisiin. Sen tunnelma on kuitenkin erilainen, hahmojen väliset ongelmat tulevat lähemmäs kuin The Thingissä, jossa on kyse protokollasta, ei henkilösuhteista. Eli naisten yhteisö romahtaa konservatiivisesti tunne-elämän skismoihin.

Silti luultavasti moni The Thingiä katsova pohtii, että elokuvassa näytetyt roolit neuvoteltaisiin naisten kesken nopeammin uusiksi ja toiminta olisi systemaattisempaa.

Pohdin tätä usein samalla, kun mietin, kuka teki MacReadysta johtajan? Hän on täyttämässä valtatyhjiötä, mutta on selvää, ettei hän olisi tietojensa tai taitojensakaan puolesta paras henkilö työhön.

MacReady on vain aktiivinen, ja täten hän ottaa aseman, jossa parempi valinta voisi olla harkitsevaisen biologi Fuchsin tai älykkään Blairin kaltainen henkilö. Kenties siksi Carpenter pitää huolen, että juuri nämä hahmot poistuvat tavalla tai toisella aikaisin kuvasta.

Aseman komentaja Garry ei onnistu koskaan pääsemään tilanteessa niskan päälle. Sen sijaan häntä epäillään jo varhain olennon assimiloimaksi, eikä hän saa jalansijaa päätöksissä ennen kuin MacReady on jo ottanut paikan komentoketjun yläpäässä.

MacReadyn valtaa vastaan käyvät muut hänen kanssaan samalla hierarkkisella tasolla olevat henkilöt: mekaanikko Childs ja eläintenkouluttaja Clark. Jos haluaa, asetelmassa voi nähdä kyynisen sosialistista kommentaaria, kun aseman hanslankarit alkavat kisata vihamielisesti avoinna olevasta johtoasemasta.

Lopuksi todettakoon, että Carpenteria selvästi aidosti kiinnostaa toimijuuden ongelma kriittisessä mielessä ja tätä teemaa voi tarkastella läpi hänen uransa. Esimerkiksi fantasiakomediassa Big Trouble in Little China (1986) hän kuvaa satiirisesti Kurt Russellin hahmon toimijuutta. Russell on teoksessa silkka tumpelo, joka luulee juuri aktiivisuutensa tähden olevansa tarinan “päähenkilö”, vaikka totuus on toinen. Positiivisena esimerkkinä mainittakoon, että They Livessä (1988) päähenkilöksi nousee Roddy Piperin tulkitsema duunari, jonka silmät avautuvat näkemään kapitalismin todelliset kasvot. Halloweenissa taas Jamie Lee Curtisin esittämä Laurie on final girlin prototyyppi, mikä on lukuisten apinoijien vuoksi nykyään konservatiivisin mahdollinen symboli, mutta tuntuu aikalaiskontekstissa vielä erilaiselta: tavallinen nuori nainen pistää lopulta kampoihin kasvottomalle miehelle.