Kieltäessään kritiikin moni tulee vahingossa kieltäneeksi myös taiteen.
Kritiikin vastustajalle taideteos on koskematon, mielipiteiden ulkopuolella. Tämä pätee erityisesti, jos teos on laajalti yleisön rakastama. Tarkoittaen “tekee paljon rahaa”.
Mutta teoksesta keskustelun ja kritiikin arvon mitätöidessään kriitikoiden kriitikko olettaa, että taide ei voi aiheuttaa vastaanottajassaan poikkeavia värinöitä, jos mitään.
Kritiikin kieltäjät kuuluvat ehkä tahtomattaan samaan leiriin kuin itsepintaisesti sisällöttömintä fiktiota puolustavat Internet-sankarit. Siis he, joita kiusaavat videopeleistä vedetyt poliittiset implikaatiot, metatulkinnat ja popcornin kritisoiminen.
Heidän näkemyksensä mukaan kriitikko ottaa tosissaan jotain, jota ei ole olemassa. Taide on aikuisten tapa leikkiä lasten mielikuvitusleikkejä. Suhtautumisessa oletetaan fiktion olevan tarueläin.
Tämä kertoo usein – vaikka ei aina – myös kaksinaismoralistisesta suhtautumisesta. Fiktion pohtiminen vakavasti kiusaa tätä ryhmää siksi, että se implikoi asioita, joista he eivät pidä – tarkemmin katsoen usein on kyse siitä, että tulkinta ei ole mieluinen; ei siitä, että se on tehty.
Mikä on itsessään todiste siitä, että myös he ottavat fiktion jollain tasolla tosissaan.
Edellä esitellyssä kuviossa avautuu samalla fiktion suhde todellisuuteen. Usko siirtää vuoria, ja taide on uskonnon luonnospaperi: se vaatii luottoa itseensä ja naurettavuuksiin, jotta sen kokija voi saavuttaa jotain, joka on materialismin ulottumattomissa.
Ihminen joka nauttii taiteesta mutta inhoaa sen analyysia pelkää pyhän sanan murtuvan, paljastuvan keinotekoiseksi kyseenalaistavien mielipiteiden takia.
Hänelle Jumala on kokemus ja kritiikki vastine yliopistolliselle teologialle – askel kauemmas puhtaasta uskosta ja siksi pelkoa herättävä, ateismin kanssa flirttaileva.
Tai sitten he ovat vapaa-ajattelijoiden kaltaisia ateisteja, jotka yrittävät todistaa tyhjäksi sen, jossa ennen nähtiin olevan Jumala. He haluavat vaihtaa merkityksellisyyden stimulaatioon, Raamatun pornolehteen.
Ei tarvitse esimerkiksi analysoida millaisen naiskuvan Bayonetta-videopelien päähenkilö antaa, koska pitää tyytyä siihen tasoon, jonka näkee. Bayonetta ei ole oikea nainen, joten mitään sanottavaa suuntaan tai toiseen ei ole. Ikään kuin hahmo olisi suunniteltu tietynlaiseksi täysin vahingossa.
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten Bayonettaa katsoessaan erektion saava tulkinnankieltäjä selittää reaktionsa, jos hahmosta ei voida vetää todellisia johtopäätöksiä.
*
Kärjistän paikoin mutta en liiaksi. Tätä Internet-kulttuuriin liittyvä esseismi on; voi kirjoittaa yleistyksiä, jotka olisi muussa yhteydessä hylännyt. Kivien alta ryömineet mielipidesankarit näppäimistöineen ovat tehneet edellä kirjoittamastani esiin pulppuavaa todellisuutta.
Bayonetta-esimerkkiini olen törmännyt niin monta kertaa, että se käy mallikuvaksi kesken jäävästä ajattelusta.
Silti: Kriitikoiden joukossa on kriitikoiden kriitikoiden kaltaisia. Jälkimmäisessä ryhmässä alajoukko, jolla on vain tarve tasapainottaa vaakakuppia. Vielä enemmän on ihmisiä, joilla on vain pakottava tarve avata suunsa, on siitä mitään iloa tai ei.
Vaikka olen vaihteeksi tässä luonnostelmassani kriitikon karikatyyrin puolella, en tarkoita, että fiktio on yksi yhteen kuvaamansa todellisuuden kanssa. Se on vain tiiviissä yhteydessä.
Fiktio on verkko, jossa fakta roikkuu hämähäkkinä ja puree sitä, joka jää kiinni.