Taiteilijat puhuvat usein tavalla, jota kutsumme erään ystäväni kanssa “lempeyspuheeksi”. Termi on kollektiivinen. Tosiasiassa sen alle mahtuu paljon kaikenlaista.
Lempeyspuheessa korostuu usein hoiva. Siinä etsitään sisäisiä vastauksia, halutaan kasvattaa kukkia niin metaforallisesti kuin kirjaimellisesti ja keskittyä anteeksiantoon. Siinä kielletään tai jätetään osallistumasta sekä kontekstualisoidaan radikalismia uudelleen välittämisen kautta. Siis puretaan hierarkioita.
Lempeyspuheessa poliittinen aktivismi on jatkuvaa ja ajattelevaa, mutta siinä ei ole perinteisessä mielessä yhteiskunnallisen radikalismin ulottuvuutta. Se ikään kuin ohittaa kokonaan järjestelmät. Valta on sille kirosana, koska valta tarkoittaa hyväksikäyttöä. Sen sijaan lempeyspuhe kieltää koko perinteisen vallan olemassaolon.
Lempeyspuhe syntyy tarpeesta olla aktiivinen jotenkin, viestiä ympäristölle omasta aktivismistaan, joka on kytköksissä taiteen ja kulttuurin ilmiöihin. Se on signalointia, ei välttämättä hyvesignalointia, mutta signalointia yhtä kaikki.
Lempeyspuhe on uutinen “äideistä, jotka kutovat lapasia protestiksi sotaa vastaan”.
Tai se on puiden istuttamista omalle pihalleen, jota ei voi pitää vain puiden istuttamisena, vaan radikaalina poliittisena aktiona.
Sekä “oman kehon kuuntelua” ja “muiden kehojen hyväksyntää sellaisena kuin ne ovat”, erityisesti jos kyse on fetissin asemaan nostetuista vammaisista, ylipainoisista, mustista, ruskeista tai transkehoista.
Lienee selvää, mistä on kyse. “Henkilökohtainen on poliittista” on ymmärretty lempeyspuheessa niin, että “politiikka ei voi olla muuta kuin henkilökohtaista”.
*
Mietin lempeyspuheen kohdalla aina mittakaavoja, sillä sen vaikutukset ovat subjektiivisuutensa vuoksi lilliputin kokoluokkaa verrattuna todelliseen yhteiskunnallisia oloja muokkaavaan politiikkaan.
Kaikki mikä tapahtuu nytkin maailmalla tai Suomessa on erityisen voimakkaasta vallankäytöstä johtuvaa. Oman elämän tuunaamisella ei ole siihen muuta kuin korkeintaan reaktiivinen, omia kolhuja pehmentävä vaikutus.
Valtaa taas ei voi viime kädessä muuttaa, kaikkien muiden keinojen loputtua, kuin väkivallalla. Tämä on valtaakin kamalampi sana, jota lempeyspuheessa vältetään vielä kärkkäämmin.
Lempeyspuheessa on mukana enemmän kuin vähän sitä, että niin valta kuin väkivalta nähdään dualistisesti yksinomaan maskuliinisina asioina. Sitävastoin lempeys ja hoiva ottavat vastapainoisesti naisellisen (tai ylipäänsä “toiseutetun”) muotin. Näin vastustetaan patriarkaattia, jolle kuitenkin luovutetaan yksinoikeus valtaan ja väkivaltaan kuin hopealautasella.
Tämä häiritsee minua, sillä epäilen olevani päinvastaista mieltä. Voiko tosiasiallinen vastarinta edes tarkoittaa muuta kuin että myös muiden voimien on osattava ajatella valtaa ja väkivaltaa omina aseinaan? Välineet eivät tee kaltaisekseen, jos ihminen osaa käyttää niitä oikein.
Pasifismilla ei voiteta ainoatakaan sotaa, sillä Gandhin ajoista on tultu eteenpäin maailmaan, jossa kansanmurhaaminen ei herätä laajaa kansainvälistä vastustusta vaan on jokaisen puhelimella ja näyttöpäätteellä olevan katsojan silmässä. Se on vain yksi imagokysymys, jota voi pohtia uuden ilmakypsentimen hankkimisen ja YouTuben selaamisen välissä. Katsoja tyytyy katsomaan poispäin.
*
Lempeyspuheen vetoavuus nuoriin ja poliittisesti valveutuneisiin yksilöihin on ymmärrettävää. Kieltäytyminen osallistumasta poikien peleihin voi tuntua aluksi radikaalilta, kuin alkaisi pelata Monopolia Kimblen säännöillä. Siten se tuntuu näennäisen voimakkaalta poliittiselta aktilta. Ongelma on kuitenkin sama kuin vasta kirjoittamaan ryhtyneiden radikaalien kielikokeilijoiden viritelmissä: kieltä ei voi rikkoa ennen kuin sen säännöt tuntee läpikotaisin ja osaa käyttää niitä.
)Tietäisittepä sen määrän nuoria kirjoittajia, jotka ovat valmiita puolustamaan huonoa kieliasuaan perustelemalla sitä kokeilevuudella.(
))Se määrä on vuodesta toiseen vakio. Kun yksi viimein oppii, toinen syntyy tilalle.((
Subjektivistinen radikalismi voi kuitenkin olla realistinen vaihtoehto vasta silloin, kun järjestelmä on tuhottu sen omilla aseilla. Hajotusprosessia ei kuitenkaan haluta aloittaa, koska aidossa vallankumouksellisuudessa menettää liian paljon. Keskimääräisen ihmisen elämä on liian mukavaa. Ei ole suuri salaisuus, että kulttuurikentällä poliittisesti äänekkäimmät ovat myös ihan hyvin toimeentulevia eivätkä kenenkään muunkaan tavoin valmiita tinkimään omista mukavuuksistaan vain ideologisten pikkuseikkojen vuoksi. Lempeyspuhe on helppo vaihtoehto tälle porukalle, koska sitä ei voi haastaa. Sillä siinä ei ole mitään haastettavaa. Sen voittaa yksinkertaisesti ohittamalla sen.
Tavallaan lempeyspuhe on jatketta menneiden vuosikymmenien vasemmistopasifismille. Isot pojat ja tytöt eivät välitä lempeyspuheesta, koska se on vastustajilta sopivasti aikaa vievää puuhastelua, joka ei heiluta status quoa mihinkään suuntaan. Ei pankkiiria pelota taiteilijan henkinen performanssi vaan Baader-Meinhof, niinkin paljon, että vaikka (pseudo)vasemmistolaiset tätä nykyä ovat nössöintä kuviteltavissa olevaa sakkia, on nämä pakko kerta toisensa jälkeen maalata vastapuolen toimesta 70-luvun karmeiksi stallareiksi. Pelon illuusion luomiseksi, äänestäjien haalimiseksi, tyhmien jymäyttämiseksi.
Mitä vastarintaa on sellainen, jota vihollinen ei edes pelkää oikeasti?
Lempeyspuheessa radikalismi on kutistunut subjektivismiksi, joka ei halua perehtyä perinteiseen valtaan, ei halua koskea väkivaltaan eikä sillä ole kytköstä poliittisen päätöksenteon realiteetteihin. Joissain tapauksissa se jopa hylkää mielenosoitusten kaltaiset eleet arvottomina. Mitä realistisia keinoja vaikuttaa sillä sitten on?
Kenties yksityiselämässä harjoitettu lempeys antaa poliittisesti aktiivisille ihmisille voimaa jatkaa, mutta silloin minun on vaikea nähdä siinä eroa mindfulnessin kaltaiseen tehokkuusajatteluun, jossa ihmisen on opittava pysähtymään, jotta tämä jaksaa myöhemmin paiskia töitä kolme kertaa kauheammin. Tosin sitä enemmän epäilen lempeyspuheen olevan tosiasiassa passivoivaa, intellektuellien sanahelinää, jonka korusanoihin pukemaa elämää suurin osa ihmisistä tosiasiassa elää. Minustakin on nautinnollista ostaa levyjä, maata nojatuolissa, kuunnella juuri ostamaani musiikkia silmät kiinni, syödä suklaata ja ehkä nukahtaa. Tai katsoa yleisurheilua tai tehdä hyvää ruokaa, jota syön samalla, kun vilkuilen kissanpentuvideoita. Olen kai silloin itselleni lempeä. Oikeasti olen laiskuri ja vaatii aikamoista itsensä huijaamista kehystää laiskuudestani poliittinen aktio. Sillä toisin kuin teoreetikot luulevat, olen varma siitä, että valtaosa suomalaisistakaan ei koe elämäänsä uudessa uljaassa maailmassamme jatkuvasti osallistamaan pyrkivänä vaan päinvastoin passivoivana ja jopa lamaannuttavana. Toisin sanoen lempeyspuhe tuntuu unilääkkeiden myymiseltä narkoleptisille.
Lempeydestä puuttuu yhteiskunnallis-reaalinen sanoma. Siis sellainen, jota voi hyödyntää aseena muita vastaan siinä maailmassa, jossa viedään lapset päivähoitoon, maksetaan verot, ihmetellään palkankorotuksia, jotka eivät seuraa inflaatiota, kirotaan alati nousevaa bensan hintaa, käydään läpi avioeroa tai käydään nukkumaan tietäen, että vieraan valtion sodan uhka on todellinen. Toisin sanoen siitä, niin kuin monesta muustakin asiasta, puuttuu toivo.
Humanismissa on kiellettyä kutsua jotain todellisuudesta erkaantuneeksi, koska todellisuudenhan määrittää kukin ihan itse. Itselläni tällaisia estoja ei onneksi ole. En voi tiivistää lempeyspuheen herättämiä mielikuvia oikein muuten kuin lapsellisuudeksi. Kaikki poliittisen realismin ohittava mutta poliittisuuttaan viestivä sisältö on karmaisevan lapsellista. Leikkiä vakavilla asioilla. Minun on mahdotonta nähdä, miten solipsismi auttaa muiden ihmisten ahdingossa. Eikä politiikkaa (politiká, kirjaimellisesti kaupunkien asiat) ole olemassa puhtaan henkilökohtaisella tasolla. Se on valtakysymys ja olemassa vain suhteessa muihin.
*
Maailmanlaajuisten väkivaltakonfliktien joukkoon on liittynyt jälleen kerran Uganda: 200 simpanssia käy tällä hetkellä sisällissotaa, joka johtuu siitä, että yksi simpanssien joukko on päättänyt, että sen territorio ei yksinkertaisesti kuulu liian vieraan tuntuisille naapurilauman simpansseille, vaikka nämä kaksi ryhmää olivat ennen osittain limittäiset.
Kummankin lauman yhdistäneen avainsimpanssin kuolema oli luultavasti liikaa. Jäljelle jäi enää vieraus.
Hän oli simpanssien Tito.
*
Olen pohtinut, että oliko IRA:n ja Sinn Féinin tapa toimia “hankaluuksien” aikana esimerkki ainoasta tehokkaasta ja samalla radikaalista keinosta aiheuttaa yhteiskunnallinen muutos länsimaisessa demokratiassa; siinä väkivalta ja politiikka toimivat yhteistyössä ja ajoivat samoilla vankkureilla mutta hoitaen eri tehtäviä. Toinen ajoi, toinen piteli haulikkoa. Niin rauhanomainen toiminta kuin väkivallan välineet kuuluivat suureen työkalupakkiin.
Tuumailuni on eräänlainen epäpyhä sopimus Frantz Fanonin (joka uskoi väkivallan psykologiseen vapautukseen) ja Hannah Arendtin (joka piti väkivaltaa vallan vastankohtana) välillä.
IRA laski aseensa vuonna 2005. Lopputulemasta voidaan olla montaa mieltä. Ison-Britannian entisen pääministerin Tony Blairin mukaan lopputulos oli tappio kaikille mutta eri tavoin. Tulkitsen kuitenkin, enkä liene ainoa, että aseet laskettiin, koska tarpeeksi tavoitteita koettiin saavutetuksi realistisessa kontekstissa. Pohjois-Irlannista ei tullut vasemmistolais-nationalistista tasavaltaa, mutta se sai lopulta aikaiseksi kelvollisen kompromissin Englannin ja laajemmin Ison-Britannian kanssa. IRA oli tehnyt tehtävänsä, jota politiikka tuki. Nyt Sinn Féinin ajamalle politiikalle oli tarpeeksi tukea ilman terrorin sivutoimintaa.
Sinn Féin on nykyisin Pohjois-Irlannin suurin puolue ja nousi pari vuotta sitten yllättäen myös Irlannin (jossa sillä ei ole ollut valta-asemaa vuosikymmeniin) toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja samalla opposition pääpuolueeksi.
Taiteilijat ja muut intellektuellit kommentoivat mielellään, että politiikkaa voidaan tehdä tehokkaasti myös ruohonjuuritasolla. Jos kaikesta tähän kirjaamastani ei ole tullut ilmi, en usko tällaiseen teleologiseen todistukseen. Se on silkkaa omille oivalluksille runkkaamista. Tosiasia on, että kokonaisten kansakuntien elämään vuosikymmeniksi eteenpäin vaikuttavaa politiikkaa tehdään edelleen kabineteissa ja erilaisilla taistelukentillä. Vaikuttaa siltä, että jos haluat politiikkaa, varaudu sotaan.