Jatkan lyhyesti eilen käsitellyn kriittisen, kirjallisen omakuvan parissa. Olen huomannut, että kuva omasta taiteellista mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. En tarkoita, että ymmärtääkseen itseään on muistettava Suomen presidenttien vallassa olemisen vuodet, vaan on oltava tajua siitä, mitä suunnilleen on tapahtunut ja voinut tapahtua, miten kirjoitetut asiat riippuvat näkökulmista. On oltava käsitys asioiden välisistä suhteista ja johdonmukaisuuksista, historian (kirjoitetun) ja tapahtumisen (kirjoittamattoman) – yhdessä menneisyyden – luonteista.
Syy historian ja ihmisen minäkuvan yhteisyyteen ei ole siinä, että ihminen olisi historian tuote niin kuin pihvi on tuotantolinjan tuote, jolloin tuntematta historiaa yksilö olisi henkisesti hukassa, vaikka näinkin joskus on, vaan siinä, että historian tuntemus on suorin väylä sivistykseen. Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy-seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Sivistys taas on yhteiskunnissa barbariaa korvaamaan rakennettu kyky käsitellä asioita turvautumatta hallitsemattomaan väkivaltaan – epäreilusti sitä käytetään usein myös muiden kulttuurien kutsumiseen takapajuisiksi, niin kuin huomataan rasismin historiasta. Tästä sudenkuopastaan huolimatta sivistys antaa ihmiselle edes mahdollisuuden itsetietoisuuteen olemalla silkan raakalaismaisuuden, tyhmyyden (joka ei ole tiedon puutetta vaan kykenemättömyyttä sisäistää tietoa), vaihtoehto, ja tyhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.