Kadonnut työväki

Työväenluokkaisen kirjallisuuden tilaa ihmeteltiin taannoin Ylen Kulttuuricocktailissa. Peräänkuulutettiin työläiskirjailijoita, pohdittiin heidän poissaoloaan.

Moni kirjoittaja on keskiluokkainen, ja työväenluokka ei ole koulutetun keskiluokan silmissä edustava ihmisryhmä. Pidän kuitenkin mahdottomana, etteikö keskiluokkaisista ongelmista kirjoittaneiden kirjailijoiden taustalla olisi myös työväenluokkaisia perheitä.

Näiden perheiden maailmasta ei kirjoiteta, koska napanuora on katkaistava kokonaan, jos on aikomus liikkua luokkamatkalla ylöspäin. Suomalainen yhteiskunta on siitä “kiitollinen”, ettei täällä kysellä ihmisen taustoista, jos tämä näyttää ulospäin tietynlaiselta. Lapset tekevät ennätysvauhtia pesäeron vanhempiinsa.

Nykyinen ideologisen sekasorron ajanjakso on kaiken muun lisäksi aikuisten sotaa lapsiaan vastaan. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin ja omaksuneet tovereidensa arvot kuoleville paikkakunnille jääneitä vanhempiaan vastaan.

Aikuistuessaan lapset ovat vieraantuneet niin tahattomasti kuin tahallaan vanhempiensa elintavoista. He ovat kirjaimellisesti eri kulttuurin lapsia, mistä kertoo esimerkiksi Juhani Karilan viime vuoden viimeiseen Imageen kirjoittama juttu.

Kirjoituksessa hän ihmettelee isänsä metsästysporukan reissulla ja kirjoittaa tavallisista vanhoista miehistä kuin toisen maailman olennoista. Jutussa ei ole kiinnostavaa näkökulmaa, mutta on Imagen sivut jollain alkuasukkaita ihmettelevällä turistikirjoittelulla täytettävä.

Kuitenkin ymmärrän kirjoituksen lähtökohtaa, sillä seuraavat asiat ovat totta: Työläisillä/maalaisilla/vanhemmalla sukupolvella on paljon heikosti perusteltuja luuloja. Koulutuksen puute näkyy kyvyttömyytenä käsitellä laajoja asioita ja maailmaa.

Työläisten joukossa on rasisteja ja sukupuolirooleihin perinteisesti suhtautuvia ihmisiä, mikä on erityisesti nuorista koulutetuista epämukavaa, minkä vuoksi he tuntevat “vieraantuneensa” taustastaan. Työväki myös nauttii eri asioista kuin äveriäämmin toimeentulevat kansalaiset.

Heihin, meihin, on vaikeaa samastua. Istuin esimerkiksi jokin aika sitten taksikuskin kyydissä, joka päätti 10 minuutin matkan aikana kaataa pyytämättä niskaani koko perustelemattomien fobioiden kirjonsa; kaikki irrationaalisia, heikosti perusteltuja, sivistymättömiä mielipiteitä, silkkaa foliohattua. Mies ei ollut aggressiivinen vaan ihan kiva keskustelija, mutta oli myös selvää, ettei mikään väite olisi saanut häntä pohtimaan itseään ja näkemyksiään kriittisesti.

Työläisten näkökulmasta ylimielisyys on koulutettujen etuoikeus, mutta jos kuuntelee omasta asiastaan varmaa umpikonservatiivista taksikuskia minuutin, huomaa että äänensävy on täsmälleen sama kuin aikakauslehtien mielipidekirjoituksia rustaavilla hipstereillä.

Tämä ei tarkoita, että työväestö olisi erityisen tyhmää. Työväestö on ensisijaisesti ylpeää. Heidän ylpeydelleen merkitsevät asiat, joita liberaali keskiluokka ei ymmärrä samalla tavalla: kunnia, turva, perhearvot, päihteet, sitoutuminen, usko ja raha. Nämä ovat työväestölle onnen ja kurjuuden vaakakupit.

Ei ole ihme, että vasemmisto on kriiseillyt eikä vain Suomessa. Se on ottanut omakseen työläisten ja alemman keskiluokan koulutetun nuorison ja unohtanut heidän vanhempansa ja ne joilla ei kulttuuritaustaa tai koulutusta ole. Tämä on osin vasemmiston omaa syytä.

Valittuaan liberalismin vasemmisto on valinnut tietoisesti polun, joka tekee rahallisen tasa-arvon ajamisesta sellaisten ihmisten asian, joita ei ensisijaisesti kiinnosta rahallinen vaan kaikki muu tasa-arvo. Rahasta ja sen suomasta turvasta kiinnostuneet vaihtavat puoluetta.

Yliopistodiskursseista varastettuja puheenvuoroja viljelemällä vasemmisto on ojentanut työväenluokan tarjottimella konservatiiveille.

*

Edelleen moni työväenluokasta tullut nuori haluaa olla keskiluokkainen ja siksi samastuu keskiluokan ongelmiin, myös silloin kun omat ongelmat perustuvat rahan puutteeseen.

Omassa tuttavapiirissäni on joitain tällaisia henkilöitä. He hengailevat samoissa oppilaitoksissa olevien rikkaiden perheiden lasten kanssa ja yrittävät samalla häivyttää kuilun itsensä ja muiden välillä.

Olen työläistaustainen, korkeakoulutettu ja kymmenen vuoden ajan järjestään köyhä. Työtä olen tehnyt muissa ammateissa enemmän kuin alalla, johon minut on koulutettu, silloin kun työtä on ollut.

Olen kiinnostunut kulttuurista kaikissa sen muodoissaan tavalla, joka yhdistetään minua huomattavasti paremmin toimeen tuleviin keski-ikäisiin naisiin. Olen suuntautunut taiteeseen luokkani rajojen yli, mutta tarjottu kulttuuri rajan toisella puolella on suunnattu toiselle kohderyhmälle kuin taustastani tulleille. Tämä ristiriita herättää minussa vierautta. Epäilen taidemakuni syntyneen näiden kokemusten kautta. Olen etsinyt muita teitä.

Kulttuuri-ihmiselle tarjotaan samastumiskohteeksi kivoissa city-töissä työskenteleviä keskiluokkaisia nuoria, jotka voivat romaaneissa ja elokuvissa seikkailla vapaasti, koska käsitys työnteosta on niin ilmava, ettei sitä tarvitse pitää tärkeänä osana henkilöiden identiteettiä.

Pidän American Beauty -elokuvaa (1999) tai romaania kuten Muutoksia (2001) tympeinä. Nähtyäni näiden jalanjäljissä kulkevaa, vahvasti amerikkalaisperäistä taidetta koko elämäni, sillä se hallitsee koulutetuille tarjottua kulttuurikuvastoa, voin sanoa, että olen saanut sitä tarpeeksi. Kiitos, mutta ahdistuksenne ei ole minun ahdistustani. Ei ole koskaan ollut, vaikka yrititte kaikin voimin vakuuttaa minut siitä.

Työväen ongelmiin suhtaudutaan keskiluokkaisessa eli valtakulttuurissa patetiana, menneinä kirjallisina kliseinä, joiden sanominen ääneen edustaa huonoa makua tai niin vierasta maailmaa, ettei sitä käsittelevien tv-uutisten ääressä sanota kuin voi että ja kohautetaan olkia.

Keskiluokkaisessa taiteessa ahdistus paikallistetaan muualle, abstrakteihin rakenteisiin, joihin ei kuulu raha, vaikka raha on tärkein erottavin tekijä ihmisten välillä. Keskiluokan kurjuutta kuvailevat teokset on tarkoitettu fantasiaksi nuorelle työväenluokalle: aah, saisinpa tuntea samaa selittämätöntä tyhjyyttä.

Kivoissa töissä käyvien rentojen kaupunkilaisten ongelmat ovat taiteen kokijoille todellisempia, käsitettävämpiä, koska ne ovat abstrakteja eli eskapismia.