Viime aikoina on ollut aika hiljaista. Se johtuu siitä, että olen tehnyt ystäväni Valtteri Kauraojan kanssa tällaista pikku projektia. Mediaalinen maailma on kritiikki-podcast, jonka ensimmäisessä tuotantokaudessa on 10 jaksoa. Käsittelemme kirjallisuutta, elokuvaa, televisiota sun muuta. Jaksot ilmestyvät sunnuntaisin, kolmen viikon välein. Ensimmäinen jakso ilmestyi eilen sunnuntaina 22.10.2023, ja se käsittelee George Orwellin romaania Vuonna 1984. Ohjelmaa voi kuunnella muun muassa Spotifyssa, Applen kautta, PocketCastsissa ja muutamassa muussakin palvelussa. Tervetuloa kuuntelemaan änkyttämistämme ja huonoja vitsejä!
Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin vuonna 2010 ollessani nuori, aloitteleva journalisti. Olen korjaillut sitä sieltä täältä, mutta en paljoa sisällön suhteen. Nuoruuden näsäviisaus taas kuulunee asiaan jollain tavalla. Tämä artikkelisarja on yksi muistelluimpia ensimmäisen Valoa kankaalla -blogini tekeleitä. Aion julkaista artikkelit uudelleen Timo Koivusalon lähestyvän 60-vuotispäivän johdosta. Onnea Timppa!
Pekko aikamiespoika on porilaisen Timo Koivusalon (s. 1963) suurin ja pitkäkestoisin luomus ja ainoa fiktiivinen hahmo, jota hän itse on esittänyt. Pekko esiintyi yhdessä alkuperäisessä TV-sarjassa, viidessä elokuvassa ja jokaisen elokuvan pohjalta luoduissa pidennetyissä TV-sarjoissa, joista yksi on kokonaan uusiksi kuvattu versio. Sarjoja voi katsella esimerkiksi YouTubesta. Sittemmin Koivusalo siirtyi ensin tekemään kolmen suuren suomalaisen musiikkimiehen elämänkertoja: Rautavaaran, Goodmanin ja Sibeliuksen. [Toim. huom. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä Olavi Virta.]
Tämän artikkelin nyt julkaistavassa ensimmäisessä osassa pureudutaan Koivusalon uran alkutaipaleeseen Pekko aikamiespojan elokuvaseikkailujen parissa, toisessa osassa käydään lävitse ohjaajan koko Pekoton tuotanto. [Toim. huom. Ei koko Pekoton tuotanto: Koivusalo on sittemmin tehnyt yhdeksän elokuvaa lisää.]
Miksi? Koivusalo on kummallisella tavalla vuodesta toiseen ruudussa pysynyt koko kansan viihdyttäjä, jonka armottomat elokuvataiteelliset visiot ovat tehneet suomalaisten aivoista sveitsiläistä juustoa kenties pahemmin kuin Spede Pasasen (1930–2001) tuotannot konsanaan.
On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää ketään, joka voi sanoa vakavalla naamalla ihailevansa Timo Koivusaloa. Silti mies työstää yhä suureellisempia megatuotantoja, jotka näyttäytyvät absurdissa kontekstissa miehen viihdyttäjän uran alkutaipaleelle. Eräänlainen Suomen Chaplin siis!
Samalla niille teistä, jotka eivät aio enää koskaan katsoa yhtään Pekkoa (ja kaikkihan te olette katsoneet ainakin yhden, edes lapsuudessa) tarjoan autenttisen sukelluksen Koivusalon pimeimpään luomukseen turvallisesti. Uhkarohkeimmat ja tyhmimmät teistä taas voivat saada kipinän Pekkojen katseluun. Teidän puolestanne olen pahoillani.
Koivusalo on kiehtova ilmiönä ja vaatii siksi erityishuomion suomalaisen elokuvan kentässä. Suomalainen elokuva kärsii mielikuvituksettomuuden sairaudesta. Koivusalo ei tee hyviä elokuvia, mutta jokin hänen filmeissään huokuu originelliutta, joka nostaa ne mielenkiintoisemmiksi kuin useimmat inhimilliset draamat ja muut tusinapelleilyt.
Katastrofi on aina jännempi asia kuin harmaa tylsyys. Jokainen uusi Koivusalon projekti naurattaa ajatuksena, vaikka odotettavissa onkin todennäköinen katastrofi. Myönnän, että olin tukehtua sämpylään kuultuani Täällä Pohjantähden alla -projektista (2009–2010), ikään kuin Jean Sibelius (1865–1957) ei olisi tarpeeksi kaukana Pekosta.
Pidemmittä puheitta käydään toimeen. En yleensä tähditä tässä blogissa elokuvia, mutta tässä tapauksessa teen poikkeuksen selvennyksen vuoksi. Jokaisen Koivusalo-elokuvan perässä on kaksi tähtiarvoa yhdestä viiteen: elokuvan arvo viihdyttäjänä ja elokuva Pekko-kokemuksena, autenttisena koivusalolaisuutena, jonka uumeniin vain rohkeimmat uskaltavat sukeltaa. Lukemat saattavat mennä paljonkin ristiin keskenään, joskus taas eivät.
Pekko aikamiespojan poikamiesaika (1993)
Ensimmäinen Pekko -elokuva ei ollut Pekko aikamiespojan ensiesittely Suomen kansalle. Pekko oli tullut tutuksi suurelle yleisölle niin sketsihahmona, lavaviihdyttäjänä kuin toisen Porin ihmeen, Visa Mäkisen (s. 1945), Pekko aikamiespoika -TV-sarjan kautta. Ensimmäistä Pekko-leffaa voidaan silti pitää buumin todellisena käynnistäjänä.
Katsojan selvästi oletetaan olevan perillä sisällöstä, koska elokuvan tapahtumapaikkaa, päähahmoa tai mitään muutakaan ei esitellä. Pekko vain pärisyttää mopedillaan ruutuun, ja siinä sitten on koko kansan tuntema törkeyksiä laukova iso lapsi, suunsoiton suomenmestari ja ikuinen mamman nurkissa keitoksia mässäävä poikamies.
Elokuvan juoni menee jotenkin niin, että joukko helsinkiläisiä arkeologeja tulee Pekon kotipaikkakunnalle, Tyräahon kylään, suorittamaan kaivauksia. Ilmeisesti taka-ajatuksena on perustaa kylän kohdalle ydinjätteiden ongelmajätelaitos. Äiteensä (Orvokki Oksanen) kotona vielä asusteleva hivenen hölmö mutta naiivin hyväsydäminen Pekko pestautuu kesätöihin arkeologien kaivauspaikalle. Tekemään mitä, sitä en osaa kertoa, koska kaivaustyöntekijöiden puuhailu rajoittuu telttailuun ja lapioon nojailuun.
Pekko rakastuu kaivauksia johtavaan kuumaan typykkään, Pipsaan (Satu Silvo). Aiemmin rakkauden tunnetta vailla ollut Pekko toteaa muutamaan otteeseen Pipsan nähdessään, että hänellä on nälkä, sekoittaen intohimosta syntyvän vatsanpohjan myllerryksen loputtomaan ruokahaluunsa. Lopulta kunnan pahat aikomukset rakentaa jätelaitos menevät myttyyn, ja Pekko saa Pipsansa. Vai saako? Välillä kuvataan kylän muiden asukkaiden tolloiluja, ja Pekko ajaa ympäri raittia traktorilla ollen välillä murhata niin oman äitinsä, lauman lehmiä kuin Joel Hallikaisen.
Ja Joel Hallikaisesta (s. 1961) puheen ollen, hän esiintyy elokuvassa jonkinlaisena rautavaaramaisena kulkurihahmona sekoittaen paikkakunnan naisten päät. Nuoremmille sukupolville on vaikea selittää, että Hallikainen tosiaan oli elokuvan teon aikoihin megalomaaninen kansansuosikki, Koivusalon aisapari megasuositussa Tuttu Juttu Show -parisuhdetietovisaohjelmassa (1992–2021) ja yksi suosituimpia iskelmälaulajia. Siksipä häntäkään ei erityisemmin esitellä. Hallikainen vain ilmestyy ja on. Ottakaa tai jättäkää.
Elokuvan muiden hahmojen pölhöilyjä jaksottavat rauhallista kulkurielämää viettävän Hallikaisen boustailut kylänraitilla, joella ja metsikössä tekemättä mitään. Näillä jaksoilla ei ole muuta funktiota kuin kuvata Hallikaista Tyräahon maisemissa. Jokaisen tällaisen jakson koittaessa katsojaa alkaa pikkuhiljaa huvittaa niiden täysin sisällötön käyskentely. Hallikainen soutaa. Kävelee. Kävelee lisää. Hallikaisen tekemä kitaramusiikki soi, ja Joel se vain kävelee. Hallikaisesta tulikin muiden elokuvan hahmojen tapaan vakionaama lähes jokaiseen tulevaan Pekko-filmatisointiin, jossa tämän roolia sentään hieman laajennetaan. Tavallaan.
Pekko-filmeissä vakiohahmoja riittää. Pekon äiti Äitee. Tuija Piepposen esittämä kauneudenhoitoyrittäjä Kaisa, jonka takamusta kuvataan lähikuvassa häiritsevän paljon ja joka on sitä mieltä, että Hallikaisen ilmestyminen Tyräahoon on enne – älkää kysykö mistä. Kaisaa salaa rakastava ja V.A. Koskenniemen (1885–1962) runoja siteeraava hassu poliisi Reino (Esko Nikkari). Jope Ruonansuun luoma juoppo keksijä Heka, jonka lentävä lause “aatteleppa ite!” muistetaan Pekko-filmeistä kenties parhaiten. Sekä koko joukko muita hahmoja, joilla ei ole muuta funktiota kuin täyttää Pekko-universumia presenssillään.
Elokuvassa kuullaan myös Jope Ruonansuun suusta ehkä potentiaalisesti loukkaavin repliikki missään suomalaisessa elokuvassa koskaan, nerouden musta helmi, jonka tasolle pääsevät vain Eric Tsangin parhaat tokaisut hongkongilaisessa elokuvahistoriassa. “Parempi aids ku jäädä paits.”
Parempi aids. Ku jäädä paits.
Pekolla ei ole isää, ja filmissä tehdään selväksi, ettei tätä ole näkynyt pojan lapsuuden jälkeen. Pipsa kertoo omasta isästään samaa. Sekä Pekko että Pipsa käyttävät samanlaisia lippalakkeja. Ei sillä, että se mitään todistaisi oikeassa elämässä mutta Koivusalolandiassa kyllä.
Elokuvan lopussa viitataan Pekon ja Pipsan romanttisen suhteen ehkä jatkuvan Pekon nostaessa Pipsan käsivarsilleen. Katsojan mielessä alkaa väijyä häijy epäilys, jonka elokuvan pohjalta tehty TV-sarja vain vahvistaa: Sarjassa kerrotaan, että Pipsa on Pekon sisko isän kautta! Tämä seikka jätetään autuaasti huomioimatta tulevissa elokuvasarjan osissa, joissa Pipsan rooli suhteutettuna Pekkoon on häiritsevällä tavalla sekä siskomainen että romanttinen.
Näistä muutamasta hetkestä huolimatta ensimmäinen Pekko-filmi ei ole vielä kovin ihmeellinen Pekko-kokemus. Elokuvana se on hävyttömän tylsä, amatöörimäinen, rumasti ja nopeasti joku kaunis kesä kuvattu, huonosti näytelty ja vain Hallikais-boustailuiden tähden edes jotenkin huvittava kokemus.
Silti autenttista Pekko-kokemusta metsästävälle teos on pakollista katsottavaa, koska sitä tutkaillessa voi pohtia suomalaisen lamayhteiskunnan syvimpiä syövereitä. Tätäkö pidimme hauskana? Hallikainen ja Koivusalo todella olivat kansansuosikkeja? Tsäh!
Pekko-kokemuksena: **
Elokuvana: *½
Pekko ja poika (1994)
Pekko-kokemuksena Pekko ja poika on unohtumaton. Kyseessä on ensimmäinen Timo Koivusalon ohjaama Pekko, ja nyt hahmon potentiaali on viety seuraavalle tasolle. Pekko ja poika on Koivusalon oma Ernest sekoilee taas (1993), joskin päähenkilön tolloilusta huolimatta tässä showssa kaikki ovat statisteja. Elokuvan nimi on Pekko ja poika, mutta huomio jakaantuu niin tasaisesti eri tahoille ettei henkilöiden pääosituksesta voi olla ihan varma. Ensemble cast siis! Yhtä hyvin leffan nimi voisi olla Poliisi ja Heka. Toisella nimihenkilöllä, pojalla, on ehkä viisi repliikkiä. Pekon tehtävänä on lähinnä aiheuttaa hävitystä.
Elokuva on road movie, jossa Pekko ja poika pakenevat Pipsan kanssa pojan äitiä (Kielo Tommila) sekä pahaa sosiaaliviranomaista (Matti Mäntylä), joka on viemässä pojan tämän isältä (Risto Salmi), joka on siis myös Pekon isä. Toisin sanoen Pekon isän ex-vaimo on lähettämässä Pekon velipuolta lastenkotiin. Äiti on kiinnostunut suomenruotsalaisesta miljonääristä, Gunnarista, ja on sitä mieltä, että pojan “oikean” isän seura tekisi jälkikasvulle vain pahaa.
Hilarity ensues, kun Pekko ja poika pakenevat edellisestä elokuvasta tutun Pipsan luo Helsinkiin ja pistävät Stadin sekaisin Tyräahon poliisin, Reinon, seuratessa perässä ja yrittäen auttaa poikia pakomatkalla. Myös Hallikainen kohdataan. Tunnin ja kahdenkymmenen minuutin jälkeen kaikki pysähtyy niille sijoilleen, koska Koivusalo ja deus ex machina sanovat niin.
Elokuva on suomalaisen elokuvan suurimpia surrealismin riemuvoittoja. Pekossa ja pojassa on monia kohtauksia, joiden funktio ei aivan välity katsojalle. Ne ovat irrallisia katkelmia ajan tuulissa. Aurinko on ikuisesti laskemassa eikä koskaan ole yö. Yhdessä kohtauksessa sataa, mutta vain koska käsikirjoituksessa oleva vitsi vaatii niin. Muuten ikuisen auringon kimalle hohtaa elokuvassa kaikkialla.
Pekko rakentaa pahvista siivet, jotka saavat tämän lentämään. Kohtaus muistuttaa kuvakulmansa tähden kuuluisaa aloituskohtausta Federico Fellinin (1920–1993) teoksesta 8½ (1963), joskin epäilen viittauksen tarkoituksellisuutta syvästi. Toisessa kohtauksessa Pekko istuu lakki ja kravatti päällä kylpyammeessa keskellä lehmien täyttämää niittyä. Kolmannessa Pekko kohtaa Ahti Kuoppalan esittämän nykytaiteilijan, jonka kanssa he luovat “agraalis-intuitiivisella tavalla realistisen” taidenäyttelyn.
Kesken autoajelun Pipsa puhkeaa lauluun, ja elokuvasta tulee muutamaksi ohikiitäväksi hetkeksi musikaali. Poliisilta värjätään viikset liilaksi, ja tämän vaimo, kauneusalan yrittäjä Kaisa, päättää järjestää omat hautajaisensa flunssan takia. Koskenniemen sijasta siteerataan tällä erää Eino Leinoa (1878–1926), nyt Ruonansuun toimesta. Muutama paljas tissi tekisi elokuvasta silkkaa eksploitaatiota. Mitä tapahtuu todella?
Elokuvan omituisin hetki on silti Pipsan ja Pekon esiintyminen Tuttu Juttu Showssa, jossa Timo Koivusalo esittää sekä itseään että Pekko aikamiespoikaa. Joel Hallikainen esittää vain itseään, joskin kun edellisessä osassa häntä pidettiin enteiden tuojana, tässä häntä verrataan Jumalaan.
Kuten edeltävä osa, Pekko ja poika on tajuttoman huonosti tehty elokuva, mutta ohjaajan vaihduttua Sina Kujansuusta (s. 1943) Koivusaloon mukaan on tullut aimo annos päräyttävää dadaa ja jopa anarkiaa, joka jaksaa viihdyttää koko elokuvan lyhyen keston. Katsojan mielessä herää kaikenlaisia kummallisia kysymyksiä. Miksi Pipsa ja Pekko puhuvat kaksimielisiä, kun heidän vihjataan olevan sisarpuolia? Onko pekkoudessa insestin vivahde, kun elokuva tuntuu vihjaavan, että itse asiassa Pipsa, Pekko ja poika ovat saman isän siittämiä sisarpuolia, vaikka tässä filmissä he esittävät keinotekoisia isän, äidin ja lapsen osia?
Miksi Pekon isä on nyt yhtäkkiä kehissä mukana, ilmeisesti uuden (ex-)vaimon ja pojan kanssa, kun edellisessä osassa äitee selvästi toteaa Pekon isän kadonneen eikä koskaan tulleen takaisin? Oliko isä vain persona non grata? Kuka poika todella on: Pekon velipuoli vai Pekon oma lapsuuden heijastuma, patoutuneen infantiilisuuden ruumiillistuma, joka on ironisesti aikuismaisempi kuin Pekko itse? Miksi Pekko ryhtyy Helsingissä nykytaiteilijaksi? Mitä täällä tapahtuu, miksi korvistani valuu epämääräistä mössöä ja miksi Pekko osaa lentää?
Pekko-kokemuksena: *****
Elokuvana: ***
Pekko ja massahurmaaja (1995)
Pekko ja massahurmaaja kertoo tarinan ilkeästä Tapio Liinojan esittämästä sedästä, joka vikittelee Pipsaa mielessään vain raha. Pekko on mustasukkainen (mikä on edelleen hivenen kummallista, koska he ovat Pipsan kanssa sisaruksia) hurmurille ja saa ennen pitkää tai oikeastaan erittäin nopeasti tietää, että massahurmaaja onkin paatunut rikollinen.
Minkä sortin rikollinen, sitä en osaa sanoa. Miehellä kun on loistavana suunnitelmana välillä huijata nuoria naisia ja ajoittain tehdä niinkin suuria tekoja kuin apteekkivarkauksia. Apteekin kassat pienissä kylissä kun ovat taattu keinoa rikastua. Eräässä kohtauksessa jätkä syyllistyy tuhopolttoon. Silti mies ajelee loistoautolla ja voisi sosiaalisista taidoistaan päätellen menestyä missä tahansa mainostoimistossa heti ensi sekunneista lähtien.
Selvä psykopaatti siis – ja koska Pekko on ainoa, joka tunnistaa miehen piilevät puolet heti ensi sekunnista lähtien, on kyläidioottimme kaikkine karkeine käytöstapoineenkin jonkinlainen sosiaalinen nero, kriminaalipsykologian huipputuntija. Tämä voidaan lisätä Pekon yli-inhimillisiin taitoihin, sillä lentämisen ja korkeista paikoista vahingoittumatta tippumisten lisäksi Pekko on osoittanut jokaisessa elokuvassa myös osaavansa Raamatun ja kodin tietosanakirjat ulkoa, kirjaimellisesti.
Pekko ja massahurmaaja on ensimmäinen Pekko-sarjan elokuva, joka yrittää olla oikea elokuva eikä mikään sketsiperseily, onhan se myös Timo Koivusalon Artista-filmiyhtiön ensimmäinen itse tuottama elokuva. Juonen rakenne on siis edes jotenkin koherentti. Samalla sarjassa oleva jonkinlainen alkukantainen… cha… r… mi… (hnngghhh) katoaa kuin tuhka tuuleen tai kuin vaitonainen “tsäh…” kuiluun, joka ennen pitkää tuijottaa takaisin.
Tyräahossa on nyt muutamia uusia hahmoja (Leo Lastumäki, Juha Laitila, Esko Hukkanen ja jopa pojalle – jonka nimi paljastuu Kalleksi – oma ihastus), mutta sisältö sen kuin hattaroituu eikä Pekko-fani saa rahoilleen vastinetta. Kaisa ja Reino sekoilevat jonkin verran, ja Pekko taistelee saadakseen muiden kyläläisten luottamuksen. Joel Hallikainen on mukana parissa kohtauksessa ja laulaa luikauttaa kirkossa. Sehän Jumalalle ja enteiden enkelille sopii.
Tässä vaiheessa lienee sopivaa todeta, että Pekko-filmejä katsoessa on mahdotonta välttyä tunteelta, että aika on pysähtynyt. Kuten totesin edellisen elokuvan kohdalla, aurinko on aina laskemassa mutta ei vielä maillaan, ja kaikki on värjäytynyt kullankeltaisen ja oranssin sävyillä hehkuvaksi. Karkeampi voisi sanoa, että kuseksi. Menetetty, viimeinen maalaisidylli luo valoaan. Eletään heinälatoromanttista aikaa, jota ei tosiasiassa enää 90-luvun puolivälissäkään ollut, ja jota suojelevat muutamat viimeiset ritarit, etunenässään maalaistollo Pekko. Timo Koivusalo on ikään kuin käänteinen, paha versio samoja teemoja pyöritelleestä Markku Pölösestä (s. 1957) – joka, myönnettäköön, on ajan saatossa muuttunut omaksi pahaksi versioksi itsestään.
Pekko toilailee joka tapauksessa todella vähän, ja pääpaino on lähinnä rikosjuonessa, joka ei kiinnosta ketään. Runoilijoitakaan ei siteerata. Elokuva on ehdottomasti tylsin Pekko ja luonnollisesti yksi kaikkien aikojen huonoimmista suomalaisista elokuvista. Mitä vähemmän sanottu, sen parempi.
Pekko-kokemuksena: *
Elokuvana: *
Pekko ja muukalainen (1996)
Tyräaholle saapuu musta mies (Alain Azerot). Samalla poliisi-Reinon ja kauneushoitola-Kaisan ensimmäinen lapsi katoaa Pekon tohelointien seurauksena. Vierasta miestä syytetään tapahtuneesta. Ainoat, jotka suhtautuvat mieheen luontevasti ja uskovat tämän syyttömyyteen, ovat Pekko ja Pipsa. Pekko sotkeutuu myös väliaikaisesti jonkinlaiseen avioliittojuoneen, jossa sekapäinen nainen yrittää saada itselleen omaa lasta huijausvihkimisen avulla.
Arvattavissa on, että jo lähtökohtaisesti paasaavassa ja typerässä tarinassa korostetaan suvaitsevaisuutta. Lopulta kaikki tajuavat virheensä, ja Tyräaholle muuttava tummaihoinen otetaan avosylin vastaan perheineen. Kun kaikki vain tajuavat virheensä, on avoimesti ja väkivaltaisesti esiin hyökkinyt arkipäivän rasismi heti kuitattu ja unohdettu. Musta mies ei osaa sanoa muuta kuin “jäätelöä kiitos” ja hymyillä ystävällisesti urpoille kantasuomalaisille.
Suurin osa elokuvan huumorista koostuu siitä, että joku sanoo jotain poliittisesti epäkorrektia julkisella paikalla, ja “muukalainen” astuu juuri tuolloin tilaan sisään aiheuttaen nolon tilanteen. Elokuvassa käydään lävitse vitsin jokainen variaatio jollain tapaa (“Juotko maidolla vai mustana?” HAH HAH.). Sitten elokuva loppuu. Vain alitajuisesti odottamani “mieleni tekisi nyt mustaamakkaraa” -hupailu ei tapahdu. Hallikainenkin näyttäytyy elokuvassa kahdessa kohtauksessa ja laulaa taas jonkun laulun tai sitten ei laula. En enää muista, koska olin tylsistyä kuoliaaksi.
Elokuvan paras kohta on Pekon noustessa niityllä jostain syystä makoilevalla kuumailmapallolla taivaisiin, lähinnä koska palloilu ei liity itse tarinaan mitenkään. Myös Pipsa pääsee jossain vaiheessa kuumailmapallon kyytiin, ilmeisesti taikavoimilla, koska Pekon ei näytetä laskeutuvan poimimaan neitoa mukaansa. Palloilu loppuu Pekon tippuessa alas taivaista ja napatessa matkalla mukaan elävän kanan, jonka hän läväyttää paikallisen baarin tiskiin. Häh?
Mielenkiintoinen visuaalinen yksityiskohta liittyy elokuvan nimeen. Azerotin hahmo, joka elokuvassa tunnetaan vain nimellä “muukalainen” esitellään hänen astuessaan junasta tyylikkäät kengät jalassa. Kuvassa näkyvät aluksi vain kengät, jotka lähtevät kävelemään sivuttaissuuntaisesti kameran seuratessa. Otos viittaa Alfred Hitchcockin (1899–1980) klassiseen murhajännäriin Muukalaisia junassa (1951), jolla ei ole tämän elokuvan, Pekko aikasmiespojan tai Timo Koivusalon kanssa tekemistä KERRASSAAN YHTÄÄN MITÄÄN paitsi sana “muukalainen” ja se, että kummassakin elokuvassa on juna. Ihan hyvä yritys silti, Timppa.
Kuriositeettina mainittakoon, että elokuvassa esiintyy ensimmäistä kertaa myös kameran edessä sen apulaisohjaaja Susanna Palin (s. 1978), josta oli sittemmin tuleva pienen kohun saattelemana Timo Koivusalon vaimo ja tulevien hankkeiden yhteistyökumppani niin käsikirjoituksen kuin apulaisohjauksen myötä.
Pekko-kokemuksena: **½
Elokuvana: *
Pekko ja unissakävelijä (1997)
Pekko ja unissakävelijä on viimeinen Koivusalon Artista-tuotantoyhtiölle tehty Pekko aikamiespoika, ja se myös näkyy. Elokuva on täynnä nosturilla tehtyjä kamera-ajoja, jotka luovat valheellisen tunteen siitä, että kyseessä olisi laatutuotanto. Mutta kun vanha kunnon poikamieslapsimiesaikuispoikamme Pekko ajelee ruutuun kieli suusta villisti roikkuen ja mopollaan pärisytellen leppoisan maalaismusiikin soidessa, ollaan taas asian ytimessä. Jep, Pekko-filmihän tämä, TSÄH!
Tällä kertaa ollaan hivenen kummallisissa tunnelmissa. Koivusalolla on selvästi ollut aikomuksenaan harjoitella ensimmäistä vakavaa elokuvaohjaustaan, Kulkuria ja joutsenta (1999), varten luomalla Pekko-elokuvaan ensimmäistä kertaa ihka aidon juonen. Juoni on kummallinen kartanomysteeri, jossa Pipsalla on selittämätön masennus, joka saa tämän vaikuttamaan unissakävelijältä.
Pekko saapuu mestoille, koska hänellä on Pipsaa kartanossa tutkivien tiedemiesten mukaan hämmästyttävän samanlaiset geenit kuin sankarittarellamme. Liekö tuo ihmeellistä, kun Pekko ei ole vieläkään älynnyt, että Pipsa on hänen siskonsa. Vaan mitä paljastuukaan! Pipsan masennuksen syy on äidin kuolema, mutta äiti ei olekaan kuollut, vaan häntä esittää Rea Mauranen! Samalla masennuslääkkeet eivät auta, vaan oikeasti toinen lääkäreistä, jota Pekko kutsuu selittämättömästi Keimoksi, vaikka tämän oikea nimi on Kalevi (Kai Lehtinen), syöttää Pipsalle mystisiä passivoivia pillereitä saadakseen huijauslääkkeensä lanseerattua suuryrityksille. Nyt tarvitaan Pekkoa apuun!
Liekö kyse vain mielisairaanhoitajana työskennelleen Koivusalon ensimmäisestä erittäin epäonnistuneesta kommentista mielen sisäisten sairauksien aiheeseen (toinen on 2006 valmistunut, kammottava Kalteva torni) vai sitten vain yleinen tahdittomuus, Pekko ja unissakävelijä on Pekko-elokuvista selvästi eniten typerää sekoilua sisältävä. Itse asiassa Pekko pelleilee ja toilailee aivan hillittömän paljon. Pekko tönii postinkantajia ojiin, hyppii motskarilla loikkia, tuhrii mattoja ruohonleikkurilla, hakkaa hovimestareita ja pelleilee maljakoiden ihmeellisessä maailmassa. Myös ambulanssi varastetaan kaikessa tohinassa. Pekko sosiopaattipojan koe-eläinaika.
Samalla elokuvassa pyörii tyhjää tilaa täyttämään luotu sivujuoni, jossa Reino luulee (aivan oikein) Kaisalla olevan aikeissa pettää tätä työmatkalla hotellissa. Myös Reino sekoilee Kaisaa varjostaessaan aivan tauotta vetäen sulhasehdokkaita turpaan, tuhertaen huulipunalla kasvonsa ja aiheuttaen muuten vain yleistä kaaosta. Yleinen mielikuva elokuvan loputtua on, etteivät kartano- ja Reino-juoni sovi ollenkaan yhteen eikä Pekon hahmo ollenkaan kartanojuoneen.
Vakavat yritykset näkyvät elokuvan visuaalisessa ilmeessä. Filmin aloituskuvina toimii kokeellisia lyhytelokuvia muistuttavia mikroskoopilla kuvattuja filmejä bakteereista ja muista hapsenkakkiaisista. Eräässä elokuvan kohtauksessa taustalla on ilmeisesti Jean Cocteaun (1889–1963) unenomaisen Kaunottaren ja hirviön (1946) juliste. Mieli yrittää kovasti sovittaa yhteen mielikuvaa surrealismin merkkiteoksesta ja Esko Nikkarista juoksentelemassa huulipunat naamalla, mutta kun ei onnistu, niin ei onnistu. Sen sijaan ajatuksissa käy kyllä, että pienillä kosmeettisilla muokkauksilla Pekot olisivat aitoa hillbilly-kauhua.
Pekko näkee unia ruoasta ja puolialastomista naisista, Pipsa yksin jäämisestä yöllä pimeään. Kuten tätä elokuvaa katsoessani eräs seurassani olleista totesi: “Vaikuttaa siltä, että Koivusalo vain kirjoitti jonkun kesäöisen unen muistiín ja päätti tehdä viimeisen Pekon.”
Vaan ei ryntää viimeinen Pekko kauhun maailmaan. Lopussa kiitos seisoo, Kaisa ei petä Reinoa, Pipsa löytää äitinsä ja filmi loppuu iloiseen jälleennäkemiseen, jossa Pipsa esittää herkän laulun duettona äitinsä kanssa konserttisalin lavalla. Elokuva loppuu tekstiin siitä, että se on omistettu sisäiselle lapselle, joka tahtoo vielä leikkiä ja nauraa. Ja mitä muutakaan Pekko olisi kuin iso lapsi, joskin katsojan sisäinen lapsi roikkuu viiden Pekon jälkeen paksun köyden varassa kattoparrusta. Pekko ja unissakävelijä on ajoittain uuvuttavasta pituudestaan huolimatta sekoiluntäyteinen ja suurimmaksi osaksi käsittämätön sekamelska, jota ei todellakaan voi kutsua viihdyttäväksi, mutta ainakin. Siinä. Pelleillään. Ihan. Helvetisti. Sitä saa mitä tilaa.
Demokratian merkittävimpiä ansioita on, että se pakottaa toisiaan inhoavat ja pohjimmiltaan keskinkertaisin empatiakyvyin varustetut ihmismassat elämään keskenään. Demokratia on kaikkein lainkuuliaisin hallintamuoto, siinä mielessä merkittävällä tavalla paljon autoritäärisempi kuin diktatuuri, joka perustuu pohjimmiltaan mielivallalle ja lain perverssille kääntöpuolelle.
Demokratian asema on olla Jumalan sijaisena maan päällä, ei-lihallisena liikuttajana yksilön sisimmässä. Jopa Suomen kokoisessa pienessä ja homogeenisessä maassa olisi ilman demokratiaa vaikeaa kuvitella todellista kansallista yhtenäisyyttä, jos miettii maan sisältämiä ihmisryhmiä ja niiden välisiä eroja. Demokratia pakottaa nämä ryhmät yhteistyöhön ja estää individualisteja ryhtymästä liian raakaan keskinäiseen kilpailuun. Kilpailu elintilasta ja vallasta on valjastettu lain suitsiman kapitalismin hyötykäyttöön. Kisasta pois jääneistä pitää huolen hyvinvointiyhteiskunta. Demokratiaa olisi vaikea pitää yllä ilman kapitalismia ja sosiaaliturvaa ja lakia. Yhden puuttuessa yhtälöstä muutkin osat murenevat. Tähän kaiken murentamiseen yhtä nävertämällä fasismi tähtää. Tätä hyväuskoinen maltillinen oikeisto ei tällä hetkellä käsitä tai halua käsittää.
Demokratiaa systeeminä voi kritisoida ja syystä. Moraalifilosofi Peter Singer (s. 1946) kirjoitti vuonna 1972 kuuluisimman esseensä, jossa perusteli, että tavallisuus on osoitus pahuudesta. Singer näki, että yhteiskunta, joka pitää normaalina kulutusta ja ylimääräisen rahan säilömistä tai sijoittamista enemmän tarvitseville antamisen sijasta, on normalisoinut pahan. Toisaalta Singerin näkemyksestä huolimatta demokraattinen yhteiskunta ei estä kansalaisia antamasta omaisuuttaan pois.
Demokratian puolustamisella tarkoitetaan, että jos yksilönvapauden tai sosiaaliturvan kaltaisista arvoista luovutaan, syytä teeskennellä empaattista ei enää ole. Hyvinvointivaltio on empatian simulaatio. Useille suomalaisille on vaikeaa ellei mahdotonta kokea sääliä kasvotonta työtöntä tai alkoholisoitunutta kohtaan. Siksi järjestelmä toimii säälin korvaajana, ottaa rahaa verojen muodossa ja toimii empatiakoneena, jonka kautta jokainen voi toteuttaa solidaarisuutta.
En ajattele, että toimiaksemme moraalisesti tarvitsemme uskontoa. Mutta ajattelen, että lähes jokainen meistä kantaa sisällään enemmän tai vähemmän vioittunutta uskontoa muistuttavaa henkistä rakennelmaa tai elämäntapaa, jolle on annettu uskonnon tai pyhän asema. Useimmille meistä lännessä tämä rakennelma on demokratia. Silti yhä useampi haluaa myös romuttaa sen.
*
Edellinen liittyy myös taiteeseen. Taide, kuten demokratiakaan, ei ole oikotie onneen. Taide ei pelasta kuin muutamia yksilöitä, joiden elämän se onnistuu kääntämään oikeaan suuntaan. Toisia taide tuhoaa. Suurimmalle osalle taide jää johonkin “mukavan jutun” tai “ihan saman” välimaastoon. En tiedä onko kyse nollasummapelistä, mutta taiteen vaikutus yhteiskuntaan ei joka tapauksessa ole yksioikoinen.
Oletus siitä, että taide sivistää, on osin harhaanjohtava. Ajatuksen lähtökohta on, että ihmisillä on syntyjään valmius ja halu tutustua taiteeseen tai siihen, mitä se tarjoaa. Näin ei ole, aivan kuten ihmisillä ei ole lähtökohtaista halua tutustua muihin kulttuureihin ja ymmärtää niitä.
Isoin todiste tästä on se, että elämämme on tungettu täyteen taidetta, kaupallista sellaista. Itse asiassa siltä on mahdotonta paeta. Huonekalut ja koneet on suunniteltu. Kirjahyllyissä on romaaneja, sarjakuvia tai alati päällä oleva televisio. Muotisuunnittelija on ajatellut käyttämiämme vaatteita. Jopa ruokaan suhtaudutaan kulttuurielämyksenä. Taide on täyttänyt sen paikan, josta vielä sata vuotta sitten saattoi kilpailla luonto.
Silti kaikkialle tunkeutuva ja isoilta osin massatuotettu taide ei ole jalostanut ihmiskunnasta kokonaisuutena fiksumpaa, jalompaa tai herkempää. Joistain ehkä, toisista ei. Ja moni haluaa nähdä koko taiteen palavan kokossa. Miksi, mikäli taide väistämättä kasvattaa?
*
Mutta taide tekee yhden asian niille, jotka sitä osaavat arvostaa. Se muuttaa koko tapaa havainnoida maailmaa.
Esimerkiksi kirjallisuuden lukeminen parantaa lukutaitoa, siis muutakin kuin kirjojen lukemiseen tarvittavaa konkreettista lukutaitoa. Tätähän hoetaan jatkuvasti. Oletuksessa on silti nurinkurinen elementti: jos lapselle lukee iltasatuja, hänestä mukamas kehittyy lukija.
Tosiasiassa lukeminen laukaisee myötäsukaisia signaaleja niiden päissä, jotka ovat lukenemiseen jo ennalta kykeneviä kulttuurisen ja biologisen perimän vuoksi ja joilla on siihen kiinnostusta. Se ei tee lapselle iltasatujen lukemista vähemmän kannattavaksi, mutta muuttaa sen suomien hyötyjen painopistettä. Useimpien kohdalla lukemisen suomat hyödyt ovat korkeintaan torjuntavoittoja ennen muun maailman vyörymistä niskaan.
Suomalaisten kulttuurisia tottumuksia laajalti tutkineessa Suomalainen maku -teoksessa (Gaudeamus, 2014) himolukijaksi määriteltiin yli 20 teosta vuodessa tankanneet lukijat. Suomalaisten ylivoimainen enemmistö jää alle 20 luetun kirjan. Eliitti, se joka on saanut lukemisesta suurimman hyödyn ja ilon, pääsee yli kahdenkymmenen teoksen.
Minulle, joka elän lukemisesta ja sen muodostaman kulttuurin sisällä, 20 kirjaa on mitättömän pieni lukema. Luen yksin runoteoksia vuodessa yli kaksinkertaisen määrän tähän nähden.
Muiden ihmisten lukemien kirjojen määrä on niin pieni, että olen alkanut tosissani epäillä muiden ihmisten sivistyksen laajuutta ja sitä myöten heidän vaikuttimiaan. Koen ymmärtäväni edelleen maailmasta kovin vähän, vaikka silmieni editse on kulkenut miljoonia, ellei miljardeja merkkejä tekstiä eri kielillä. Kuinka vähän toiset ymmärtävät?
Kirjallisuuden hyöty, sen tarjoama anti yksilön elämän kohentamiseksi, tulee esiin vasta jatkuvalla lukemisella, lukevalla elämäntavalla. Määrä ei suoraan ratkaise mitään. On kuitenkin niin, että jos ihminen lukee alle 20 kirjaa vuodessa, täytyy niiden olla todella hyvin valittuja muuttaakseen ajattelussa mitään, ollakseen aitoja haasteita ja oikeasti sivistäviä.
Lukeminen, niin kuin demokratia, määrittää ihmisen kokonaisuutena joksikin toiseksi kuin mitä se muuten olisi. Olenkin alkanut epäillä, että ihmiset, jotka eivät lue, eivät voi koskaan täysin ymmärtää ihmisiä, jotka lukevat. Kyse ei ole vain kulttuuripääomasta vaan kyvystä hahmottaa koko maailma ja verkostot subjektien välillä. Voisi sanoa, että lukeva ihminen on kuin viimein valon nähnyt uskova. Jumala on lukevan ihmisen puolella. Ja tämä on vain lukemiseen liittyvä huomio. Entäs kun yhtälöön lisää koko muun taiteen ja kulttuurin?
Kyky nähdä maailma toisin tietysti ällöttää joitain ihmisiä. Halutessaan tuhota demokratian ja taiteen moni ihminen pyrkii itse asiassa kieroutuneeseen tasa-arvon ihanteeseen: jos minä en voi ymmärtää enkä saada, siitä nauttiminen ei kuulu muillekaan.
Tarkoitus on saada kaikki ajattelemaan ja kokemaan samalla tavalla. Tämäkin on harha. Taiteen ja demokratian puolesta puhuvat fantisoivat sivistyksen itsessään sivistävästä vaikutuksesta, jossa kaikista tulee älykkäitä ja herkkiä. Yritys menee tosiasiassa kuuroille korville. Sama harha vaivaa barbaareja, heidän ratkaisunsa on vain päinvastainen, koska he näkevät sivistyksen ja demokratian ihmiset toisistaan erottavina tekijöinä, jotka tulee tuhota. Sillä jos ei ole ihanteita, ei ole pelkoa ja katkeruutta siitä, ettei koskaan yllä niihin.
Filosofia on markkinoinnin savuverho. Syvälliseksi naamioidulla ajattelulla voidaan myydä lähes mitä tahansa.
Tyhmemmälle kansalaiselle on helpompaa myydä tavaraa vain väittämällä sen olevan hyvää. Vastustelevalle vanhukselle tai muulle puolustuskyvyttömälle saa tyrkytettyä saman kaman olemalla päättäväinen ja armoton.
Keskinkertaisille, niille jotka mieltävät olevansa fiksumpia kuin ovat, täytyy myydä tuote sievemmässä paketissa. Heitä täytyy huijata, koska he pitävät itseään tavanomaista kuluttajaa valppaampina ja vastustavat kaikkein yksinkertaisinta propagandaa. Tuotteen täytyy siis vakuuttaa ostajansa tämän omasta älykkyydestä.
Periaatteessa Joe Dispenzan kaltaiset kiropraktikot, Paulo Coelhon kaltaiset kirjailijat tai Jari Sarasvuon kaltaiset markkinointikonsultit eivät myy vain tuotteitaan. He myyvät asiakkailleen tunnetta oikeassa olemisesta. Käytännössä he myyvät asiakkaille asiakkaat itsensä. Siksi he spinnaavat muka merkityksellisiä tarinoita tuotteidensa ympärille.
Brändääminen on tätä, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Asiakkaille väitetään myytävän mielikuvia, siis mielikuvia tuotteista. Tosiasiassa heille ei myydä mielikuvia niinkään tuotteesta kuin heistä itsestään. Kuluttaja ei hanki Rolexia vain näyttääkseen varallisuuttaan tai ostaakseen Rolexiin liitettyjä mielikuvia. Hän ostaa Rolexin, koska on jo ennalta nähnyt itsensä Rolexin ostavana henkilönä. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, jotka ostavat tuotteita pitääkseen yllä omaa kulttuurista ja sosiaalista profiiliaan, on kyse kaviaarista tai lauantaimakkarasta.
*
Kun nettiin ilmestyy huuhaata kohtaan kriittinen YouTube-video tai artikkeli, kestää vain hetken ennen kuin parviäly saapuu paikalle. Kommenttiosioihin ilmestyy keskenään lähes identtisiä viestejä kirjoittavia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Heidän argumentointityyliinsä kuuluu skeptikkojen kyseenalaistaminen – ei niinkään tiedollisista syistä vaan luonteen puolesta. Epäily on parviälylle lammasmaisuutta. Kriitikon täytyy olla kyynikko, harhaan johdettu yksilö, jota kehotetaan “tutustumaan aiheeseen enemmän” sen sijaan, että kuningatartaan puolustamaan lentänyt innokas työläismehiläinen kertoisi, mitä on ostamastaan asiasta konkreettisesti saanut ja millaisia sielullisia liikahduksia hänessä on tapahtunut. Ja paljonko se kaikki maksoi.
Kriittisyys on parviälylle kyynisyyttä, koska heidän oma kriittisyytensä ei ole kestänyt alkeellistakaan testiä. He ovat ostaneet tarjotun tuotteen (poliittisen kodin, vaihtoehtoista lääketiedettä, käytetyn traktorin) vain pienellä vakuuttelulla: ripauksella filosofiaa, jonka luvalla he ovat saaneet tuntea itsensä älykkäiksi. Koska he ovat nähneet itsensä sellaisina ihmisinä, jotka tuotteen ostavat, on tuotteisiin kohdistettu kritiikki heihin kohdistuvaa kritiikkiä.
Näistä ihmisistä sanotaan usein, ettei heidän älykkyytensä poikkea keskimääräisestä ihmisestä. He voisivat olla keitä tahansa meistä. He vain ovat niitä onnettomia, joista tulee kulttien, salaliittoteorioiden ja pyramidihuijausten uhreja. Autobonuksen jahtaajia. Siksi heitä ei tulisi tuomita. Uhrit eivät itse aina tiedä sitä, mutta he jäivät saalistajan ansaan jo kauan sitten.
Harvoin kehdataan lisätä, ettei keskimääräinen ihminen ole välttämättä järin fiksu. Älykkäät ovat vähemmistöä, ja mitattava äly noudattaa Gaussin käyrää. Kaksi kolmasosaa ihmisistä on keskitasoa.
Pienistä asioista kasvaa suuria. En tiedä, onko asiaa tutkittu matemaattisesti, mutta epäilen, että mitä enemmän ihmisiä on, sitä enemmän typeryyden voima kasvaa, vaikka suhdeluku pysyisi samana. Erityisesti kun tyhmyys leviää massamediassa. Yksi fiksu voi vielä työllä ja tuskalla vakuuttaa yhdeksän muuta ihmistä, mutta miljoonalla fiksulla on paljon suurempia vaikeuksia yhdeksää miljoonaa muuta vastaan.
Ideologeista on tullut aina vain taitavampia myymään massoille mielikuvia joukkojen älyllisestä ylivertaisuudesta. Ikkuna tulevaisuuteen lupaa myrskyä.
Neljä vierasta, pääosin koomikoita, istutetaan juontajan kanssa pyöreän pöydän ympärille juttelemaan. Edessään heillä on tarvittaessa täytettävät juomalasit. Yleisö on sijoitettu kehäksi pöydän ympärille. Kuvituskuvia ei ole, kaikki kamerat osoittavat puhujien kasvoihin. Juontaja ohjaa keskustelua minimaalisesti. Ohjelman ainoa tavoite on keksiä jakson lopussa nimiehdotus nimeä vailla olevalle sarjalle.
Sellainen on Alan Davies ‘As Yet Untitled’ (2014–), ja se on Only Connectin (2008–) tavoin osoitus siitä, että yksinkertainen voi olla tehokasta televisiota metelin kyllästämässä maailmassa. QI-ohjelmasta (2003–) tutun Alan Daviesin (s. 1966) luotsaama show perustuu elämän pienien kertomusten ja outojen anekdoottien viehättävyyteen.
As Yet Untitled korostaa omaa käsikirjoittamattomuuttaan, mikä ei aivan pidä paikkaansa: Vieraat ovat valinneet ennalta anekdootit, jotka haluavat kertoa ja yrittävät sitten viihdyttää niillä toisia parhaansa mukaan. Moniin muihin paneeliohjelmiin verrattuna show on silti spontaani, koska mukana ei ole tiukasti ennalta käsikirjoitettuja osioita. Improvisaation elementti syntyy intiimiydestä. Formaatista johtuen ei ole yllätys, että sarja jäi osin koronan vuoksi peräti neljäksi vuodeksi tauolle kunnes jatkui vuonna 2021.
Editoinnissa monia juttuja leikataan pois. Osa niistä esitetään vasta jokaisen tuotantokauden päättävässä koostejaksossa, joka yrittää pelastaa leikkaushuoneen lattialta hyviä stooreja.
Koska muoto perustuu improvisaatioon ja yhteispeliin, ohjelma on haaste. Katsojasta on tunnuttava, että hän istuu vieraiden kanssa saman pöydän ääressä. Koomikoiden ammattitautina on isoimpien naurujen saaminen toisista ja yleisöstä, mikä voi liian kilpailulliseksi käydessään rikkoa dynamiikan.
Salakavalan hankalasta mutta leppoisasta premissistä johtuen ohjelman vieraina on nähty myös sellaisia kasvoja, jotka eivät normaalisti viihdy paneeliohjelmien vieraina. Esimerkiksi Stephen Fry, Melanie C ja Adrian Edmondson ovat käyneet istumassa Daviesin kanssa saman pöydän ääressä. Kyse on toki myös promootiosta, koomikot yrittävät vakuuttaa katsojat tärkeimmästä eli omasta mukavuudestaan.
Show porautuu yllättävän syvälle siihen, mikä todella tekee koomikon. Brittihuumorin tunteva huomaa pian, että osa vieraista kertoo vakituiset paneeliohjelmissa käytetyt settinsä, jotka ovat hauskoja mutta korostetusti harjoiteltuja esityksiä, jotka sujuvat rutiinilla. Toiset tulevat paikalle siinä hengessä, että ovat tulleet viettämään pubi-iltaa ystävien seurassa.
Jälkimmäisen ryhmän jäsenet loistavat formaatissa, ensimmäiset ovat pulassa. Kaikki ohjelmassa kannustaa muita pöydän ympärillä olevia keksimään omia vitsejä tarinoiden mausteeksi, puhumaan päälle, kyseenalaistamaan kerrottua, kuljettamaan kertomusta sivupoluille ynnä muuta. Vieraiden on osattava pelata yhteen. Tyyliinsä urautunut ei sopeudu tällaiseen ympäristöön helposti.
Esimerkiksi voi ottaa James Acasterin esiintymisen ohjelman 2015 esitetyltä toiselta tuotantokaudelta. Jakso on yksi sarjan parhaista. Sittemmin huippusuosituksi noussut Acaster on vielä suurelle yleisölle tuntematon ja kertoo erään stand up -vakioistaan. Hän tuntuu silmin nähden hermostuneelta, sillä toisin kuin lavalla, muut pöydän ympärillä keskeyttävät ja kyseenalaistavat kerrottua.
Rytmillistä tiukkuutta vaativa juttu jää vaisummaksi kuin yleensä, minkä näkee Acasterin hermostuessa. Hän tajuaa juttunsa menevän pilalle. Silti hän kokoaa itsensä jakson loppua kohden ja kertoo pitkän, polveilevan kertomuksen uransa alkuvaiheilta, jossa on huomattavasti enemmän koomikkoelämän sisäpiirin tuntua ja siten elämää.
Jakso yhdistää kolme eri sukupolvea. Ricky Tomlinson ja Jo Brand ovat vanhaa kaartia. He toimivat 1980-luvun stand-up-skenen uranuurtajina. Heillä on tausta työväenluokkaisissa ammateissa. Brand oli mielenterveystyöhön erikoistunut sairaanhoitaja, Tomlinson rappaaja. Daviesin ohjelmaformaatissa he ovat kuin kalat vedessä. He elävät herjoista, sanaleikeistä ja kaskuista.
Acaster ja yhtä lailla suureen suosioon sittemmin noussut Sara Pascoe edustavat koulutettua, tiedostavaa ja surrealistisempaa nuorta polvea, kirjoittajia enemmän kuin suullisen perinteen taitajia, milleniaaleja. Välissä on 1990-luvun koomikko Davies, joka on rauhallisesti puhuva, leppoisa “bloke”, sälli. Hän on silta kahden sukupolven välissä.
Jakso sai minut ymmärtämään, miksi olin katsonut ohjelmaa ilolla. Brittihuumorista pitävän katsojan viihde syntyy havainnosta, että juuri tämä yhdistelmä toimii näin hyvin. Pascoe on alan ammattilaisten seurasta tohkeissaan, Acaster ujona, mutta suhtautuminen on konkareiden puolelta avoimen vastaanottavaa ja kannustavaa. Paneeliohjelmissa ei niiden tiukemmasta formaatista johtuen pääse tarkkailemaan näin läheltä henkilökemioita.
* *
Edes leikkauksella ei voi pelastaa kaikkea. Sarja on kiinnostava myös siksi, että sen tekeminen on ennakoimattomuuden vuoksi riski. Moni vieraista ei ole koskaan tavannut toisiaan. Jotkut jaksoista ovat mahalaskuja, koska kemiat eivät kohtaa. Yksi on kiusallisesti huomattavasti muita enemmän äänessä, jotkut eivät pidä toisistaan. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on jakso, jossa ovat vieraina Ross Noble, Janet Street-Porter, Angela Barnes ja Michael Ball.
Street-Porter tunnetaan keltaisen lehdistön likasankojournalistina. Hänen huumorintajunsa on erittäin ilkeä. Itselleen nauramisen kykyä häneltä ei löydy. Noble on paksulla cockney-aksentilla höpöttävä surrealistinen koomikko, jonka stand up -keikat ovat täynnä improvisaatiota. Hän edustaa lewiscarrollilaista nonsensen perinnettä.
Kumpikin on periaatteessa tällaiseen ohjelmaan sopiva vieras mutta käyvät toistensa hermoille välittömästi. Muut vieraat ja Davies yrittävät pitää uppoavaa laivaa pinnalla, kun Street-Porter piikittelee Noblea ja Noble yrittää parhaansa mukaan olla huomioimatta Street-Porterin olemassaoloa. Operettilaulajana tunnettu Ball nousee yllättäen tilanteen tasalle jakson dynamoksi ja antaa kaikille hengähdystauon kertomuksillaan.
Toisenlaisia lässähdyksiä tapahtuu, kun vieraat eivät pääse toistensa aaltopituudelle. Toisen kauden jakso. jossa ovat vieraina Germaine Greer, Lucy Beaumont, Jonathan Ross ja Tom Wrigglesworth, on hyvä esimerkki. Kokoonpanossa ei toimi mikään, vaikka tuotantoyhtiölle on nostettava hattua riskistä. Wrigglesworthin jutut huitovat liian usein hutiin, Beaumontin tarkoituksellisen epäröivä deadpan-tyyli jää muiden jalkoihin, Greer on feminismin esitaistelijana kiehtova hahmo mutta ei suoranaisesti koomikko ja tuntuu porukassa ulkopuoliselta. Normaalisti rasittava päällepäsmäri Ross tuntuu siltä myös jakson alussa, mutta ohjelman edetessä katsoja tajuaa, että Ross yrittää itse asiassa pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Hän kertoo edes hiukan huvittavia anekdootteja yksi toisensa perään, koska muista ei ole siihen. En pidä Rossin muita keskeyttävästä ja liian tuttavallisesta haastattelutyylistä hänen omassa ohjelmassaan, mutta arvostan nyt enemmän hänen silmäänsä sille, miten televisiota tulee tehdä.
Yksi myötähäpeää herättävä hetki koetaan jaksossa, jossa amerikkalainen Storage Hunters -ohjelmaa (2011–2016) juontanut Sean Kelly kuvailee kaskussaan erästä naista “lutkan” näköiseksi mahdollisesti unohtaen olevansa televisiossa. Kertomus on lyhyt, mutta sen punchline on huono ja rytmi epäonnistunut. Seksistinen häpäiseminen on tuhonnut vitsin mahdollisuudet jo ennen loppua. Muiden vieraiden haluttomuus nauraa tarinalle muodostaa erikoisen dead air -hetken, jota modernissa televisiossa ei usein nähdä. Pidän leikkausryhmän päätöksestä jättää kiusallisuus ohjelmaan. Armollisesti Kelly pitää loppujakson ajan päänsä kiinni tai on ainakin editoitu pois. Vielä armollisemmin hänen ohjelmansa lopetettiin pian eikä kukaan enää muista hänen olemassaoloaan.
Parhaimmillaan ohjelma on kuitenkin sellainen kuin artikkelikuvan (alkaen vasemmalta: Alan Davies, Nick Helm, Katherine Jakeways, Olivia Lee ja Lee Mack) jaksossa. Vieraat ovat nojautuneet kuuntelemaan Daviesin kertomaa juttua kuin todella istuisivat keskenään eivätkä kameroiden keskellä. Koska kaikki pelaavat hyvin yhteen, vieraat tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita toistensa sanomisista. En kerro, mitä Daviesin näin intensiivisesti latelema anekdootti koskee, se pitää halutessaan selvittää itse.
* *
Or the bad memories have sunk into a dank peat bog at the bottom of the brain where it’s always night, the sun can’t reach, and the learned lessons of life dissipate throughout the unwitting mind, into future behaviours, guiding us away from repeating errors, extinguishing the half-thrill that was part of a terrible time, so nothing appeals about returning, not even familiarity, and we learn but can’t recall how. This better, evolved brain can filter memory, detect remnants of rage or trauma, and sink them in the brain-bog where they are only echoes of what to avoid.
Just Ignore Him (Little, Brown and Company, 2020) taas on jotain muuta. Kysymyksessä on Alan Daviesin elämäkerta, tai oikeastaan toinen elämäkerta, joka korjaa ensimmäisen elämäkerran virheet.
Humoristin tekstiksi teoksessa mennään syvälle, ilmaisu on pidäkkeetöntä, mikä johtaa toisinaan ylilyönteihin, toisaalta usein kauniiseen kirjoitukseen, josta esimerkkinä yllä oleva lainaus, joka kaivautuu psykologiseen kokemukseen mutta nimenomaan proosan keinoin, ei psykologian.
Just Ignore Him onkin brittiläisten perinteiden mukaisesti kuin goottilainen romaani, tai ehkä kuin vinoutunut kaksoisveli Daviesin kanssa samaa ikäluokkaa olevan Karl Ove Knausgårdin (s. 1968) Taisteluni-sarjan (2009–2011) ensimmäiselle osalle.
Se ei ole monien muiden lukemieni brittiläisten koomikkoelämäkertojen tapaan hauska, liian kevyt, elämäkerrallinen kertomus jonka ympärille sidotaan löyhä teema. Sen sijaan teos on ajallisesti hyvin hallittu; se keskittyy varhaislapsuuteen ja käy vain katkonaisesti lävitse tekijänsä myöhemmät vaiheet, joita on jo käsitelty hänen aiemmassa, “epärehellisessä” teoksessaan My Favourite People and Me, 1978–88 (Penguin, 2009).
Just Ignore Himin aihe on ajan tapaan rajattu: isän pojalleen tekemä seksuaalinen väkivalta, jota kuvataan niin toteavan suorasukaisesti ja täsmällisin termein, että lukija ei voi kuin miettiä, että tuolta se kai tuntuu, kun yrittää sanallistaa hyväksikäyttöä. Vaikka kirjassa on muutakin, kaikenlaisia muistoja, kierteet, kierrokset, palaavat aina näihin hetkiin.
Daviesin äitipuoli löytää vuosikymmeniä myöhemmin miehensä varastosta kasan valokuvia puolialastomista teinipojista. Pariskunta polttaa kuvat nuotiolla, ja orastavasta muistisairaudesta kärsivä mies vakuuttaa pahojen tapojensa loppuvan. Avioliitto on silti rikki, vaimo siirtyy toiseen huoneeseen nukkumaan ja ei ota eroa vain kyllästyneestä tottumuksesta. Sitten kuvia löytyy lisää. Tällä kertaa rouva antaa kuvat poikapuolelleen, Alanille, joka on jo vuosien ajan hautonut sisällään mustaa katkeruutta. Tapahtuu jotain, sysäys, ja Davies kulkee valokuvien kanssa poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen isästään.
It only served to make me think again of the boy I had been, and of the boys in my father’s favourite pictures, and how I’d considered releasing them from my sunroof to flutter across the Essex countryside. Perhaps the folder would have opened in my hand, the pictures caught by the air as the car raced along, first one or two, then a flurry of them as if they were being freed.
All those boys back out in the world, if only they could land in the fields and somehow come alive in contact with the earth, stepping out of the pictures to say their names and where they are from, and how old they were at the time, and maybe recall who the photographer was, and in saying those things immediately forget them, then walk down into Loughton and far beyond, to wherever home is, eventually absorbed back into life, into school, with no online past, returning to their youth, their childhood, like lost wartime pilots emerging still young from the Bermuda Triangle.
Alkaa pitkä takaumajakso, jota rikkovat satunnaiset väläykset nykyisyydestä. Teos kuvaa Daviesin äidin kuolemaa ja hajanaisia, onnellisia muistoja rakastavan vanhemman käsissä ennen kuin tämä kuolee nopeasti edenneeseen sairauteen. Kokemus katkeroittaa kolmesta lapsesta keskimmäisen, Alanin, joka alkaa oirehtia. Ylivilkkaasta pojasta tulee lörpöttelijä, varastelija ja tohottaja, ankaran isänsä silmätikku. Sisarukset manipuloidaan Alania vastaan.
Kun pojasta tulee liian vaikea kontrolloida, tämä on nitistettävä jotenkin. Siihen isä, Roy, käyttää välineenä hetkiä kaksin, muiden lasten ollessa poissa. Kosketusta kaipaava poika sekoittaa teot rakkauteen ja oppii vaikenemaan kokemuksistaan. Samalla hän oireilee entistä pahemmin, mikä nostaa muurin hänen ja muun perheen välille: teoksen nimi tulee isän ohjeistuksesta sisaruksille.
Hyväksikäyttöä kestää satunnaisesti pari vuotta, kunnes Alan on jo sen verran vanha, että voi puolustautua. Kielletyt teot loppuvat siihen, mutta jättävät henkisen jälkensä. Samalla niistä tulee julkinen salaisuus, jota sukulaiset eivät suostu uskomaan ja josta ystävät oppivat kuultuaan vaikenemaan.
Koomikko Richard Herring (s. 1967) kuvaili podcastissaan olleensa teosta lukiessaan valkohehkuisen raivon vallassa. Reaktion ymmärtää. Kaikki kauhea on jo tapahtunut, lukija tietää aikuisen Daviesin selvinneen ja elävän menestynyttä elämää rakastavan puolison ja lasten kanssa, mutta lapsuuden tärveltyminen ja vuosikymmenien kaksoiselämä kirvelevät. Tekstistä esiin nousevaa poikaa haluaisi suojella, vaikka Davies ei kutsu säälimään itseään. Jos jotain, kirjasta kuvastuvat sentimentaalisuuden sijaan selkeimmin viha, inho ja pettymys. Teosta on kuvattu “hauskaksi”, mutta en ole asiasta varma. Huumori on kuivaa, sardonista laatua, ja sitä on vähän.
Samalla kirja tekee mainostamatta jotain, mihin moni viihdyttäjän elämäkerta pyrkii mutta ei pääse. Se on tunnustusteos koomikolta, jonka urasta ei tarvitse tietää mitään teoksen lukeakseen, sillä kirja ei sisällä mitään “fanitietoutta”. Koomikko, TV-työläinen, se riittää. Kirjaa voi lukea kuin romaania, mikä on kehu. Asiaa auttaa, että teos on syntynyt Daviesin käytyä kirjoittajakoulua, jossa syntyneet novellit toimivat harjoitteluna elämäkerran rakenteelle.
Just Ignore Him paljastaa julkisesta henkilöstä puolen, joka toden totta on ollut aiemmin yleisöltä piilossa, toisin kuin moni uskallustaan mainostava elämäkerta, joka paljastaa lopulta vain hajanaisen kokoelman asioita, jotka viihdyttäjä on kertonut jo aiemmin haastatteluissa.
Mikä tärkeintä, Daviesin äänen pystyy tunnistamaan vertailussa moniin kollegoihinsa. Hän on lyyrinen mutta ei sopertele, ei kirjoita liian tiiviisti muttei myöskään jaarittele, vaikka luvut ovat niin sisäiseltä kuin keskinäiseltä sommittelultaan välillä turhan hajanaisia. Hän käyttää tyylikeinona pitkiä virkkeitä, jotka ovat taitavasti rakennettuja, eivät prameilua vaan hallittua tajunnanvirtaa ja osa kirjailijan ääntä.
Kyse ei ole mestariteoksesta mutta Just Ignore Him on silti ollut yksi kiinnostavimmista viime vuosina julkaistuista lukemistani kirjoista, eikä kyse ole “tärkeisiin aiheisiin” liitettävästä sentimentaalisuudesta, vaikka Davies tuo avoimesti esiin teoksensa yksinkertaisen ja tunnustuskirjallisuudelle tyypillisen mission, häpeästä irrottautumisen. Teoksessa on jotain, mitä en osaa paketoida siististi, kursailemattomuutta, joka limittyy lyyrisen väliin viistolla ja siksi kiinnostavalla tavalla.
Katsojan selvästi oletetaan olevan perillä sisällöstä, koska elokuvan tapahtumapaikkaa, päähahmoa tai mitään muutakaan ei esitellä. Pekko vain pärisyttää mopedillaan ruutuun, ja siinä sitten on koko kansan tuntema törkeyksiä laukova iso lapsi, suunsoiton suomenmestari ja ikuinen mamman nurkissa keitoksia mässäävä poikamies.
Elokuva on road movie, jossa Pekko ja poika pakenevat Pipsan kanssa pojan äitiä (Kielo Tommila) sekä pahaa sosiaaliviranomaista (Matti Mäntylä), joka on viemässä pojan tämän isältä (Risto Salmi), joka on siis myös Pekon isä. Toisin sanoen Pekon isän ex-vaimo on lähettämässä Pekon velipuolta lastenkotiin. Äiti on kiinnostunut suomenruotsalaisesta miljonääristä, Gunnarista, ja on sitä mieltä, että pojan “oikean” isän seura tekisi jälkikasvulle vain pahaa.
Minkä sortin rikollinen, sitä en osaa sanoa. Miehellä kun on loistavana suunnitelmana välillä huijata nuoria naisia ja ajoittain tehdä niinkin suuria tekoja kuin apteekkivarkauksia. Apteekin kassat pienissä kylissä kun ovat taattu keinoa rikastua. Eräässä kohtauksessa jätkä syyllistyy tuhopolttoon. Silti mies ajelee loistoautolla ja voisi sosiaalisista taidoistaan päätellen menestyä missä tahansa mainostoimistossa heti ensi sekunneista lähtien.
Arvattavissa on, että jo lähtökohtaisesti paasaavassa ja typerässä tarinassa korostetaan suvaitsevaisuutta. Lopulta kaikki tajuavat virheensä, ja Tyräaholle muuttava tummaihoinen otetaan avosylin vastaan perheineen. Kun kaikki vain tajuavat virheensä, on avoimesti ja väkivaltaisesti esiin hyökkinyt arkipäivän rasismi heti kuitattu ja unohdettu. Musta mies ei osaa sanoa muuta kuin “jäätelöä kiitos” ja hymyillä ystävällisesti urpoille kantasuomalaisille.
Tällä kertaa ollaan hivenen kummallisissa tunnelmissa. Koivusalolla on selvästi ollut aikomuksenaan harjoitella ensimmäistä vakavaa elokuvaohjaustaan, Kulkuria ja joutsenta (1999), varten luomalla Pekko-elokuvaan ensimmäistä kertaa ihka aidon juonen. Juoni on kummallinen kartanomysteeri, jossa Pipsalla on selittämätön masennus, joka saa tämän vaikuttamaan unissakävelijältä.
