Kuvataiteessa modernismi on keskenään radikaalisti erilaisten tyylisuuntien ajanjakso, osin konservatiivista kauhistelua mutta pääasiassa uuden ajan kakofonian syleilyä. Se on vuosisadan vaihteen avantgarden ja ennen kaikkea kameran keksimisen siivittämä uuden ihmisyyden ja taiteen vaihe. Kun realistinen kuvien toisintaja alkoi mahtua jokaisen laukkuun ja myöhemmin taskuun, kuvataiteen oli räjäytettävä kaikki ennalta tullut taivaan tuuliin.
Sen sijaan arkkitehtoninen modernismi on staattisempaa, kamerasta ei tarvinnut huolestua. Mullistajaksi tulikin toisella tavalla väkivaltainen Le Corbusier (1887–1965).
Modernismin ajan uudet julkiset tilat, korostetusti museot, ovat toisiaan muistuttavia, sukulaisiaan, vaikka edustaisivat näennäisesti eri suuntauksia. Gargantuamaisia möhkäleitä. Museoiden sisällä avaruus ja valkeus on tarkoitettu esitteeksi, johon taiteilijat ripustavat teoksensa. Museo on mainostaulu, jonka sisällä voi kävellä.
Modernismin kuvataide on minimalismin, väriräjähdysten, ironisoinnin ja esittävän taiteen sekamelskaa, joka näihin yhtenäisiin museoihin laitetaan esille. Jokin kontrastissa huvittaa – ja häiritsee.
Puhun tahallani ennen kaikkea modernismista. En kiistä jälkimodernismin olemassaoloa, mutta jos modernismi on yhteyden katkaisemista sitä edeltävään, ei jälkimodernismi ole kovin onnistunut irtiotto. Se on modernismin toinen aalto. Huolimatta väitetysti jälkimodernismia seuranneista uusmodernismista ja uusnaiiviudesta ja ihan kaikesta, mikä voi jonkun taideteoreetikon mielestä olla “uus-“, en ole vieläkään nähnyt tarpeeksi rajuja irtiottoja modernismin hegemoniasta.
Papukaijamaisesti hoetaan, että kapitalismin loppua on vaikea kuvitella. Minun on sitä vaikeampi hahmottaa modernismin loppu. Oli sen loppu mikä tahansa, sen täytyy olla teknologian määrittämä. Mutta mikä olisi kameran tai tietokoneen veroinen keksintö, joka kääntää taidehistorian rattaita? Alati kehittyvä tekoäly?
Onko kaiken modernismin väitetty taiteellinen rikkaus pohjimmiltaan yhtenäisen modernismikäsityksen huomassa – niin kuin värien räjähdykset ja käsiteteokset lymyilevät yhteneväisen kulmikkaissa museoiden kuorissa?
Olen tietoinen sanan “modernismi” monitulkintaisuudesta ja pohjimmaisesta vaikeudesta vertailla arkkitehtuurin ja kuvataiteen modernismeja. Mutta eivät erilaiset modernismit umpiossakaan toisiinsa nähden elä.
Ehkä seuraavan murroskauden koittaessa museoita muutetaan entistä radikaalimmin esittelytiloista taideteoksiksi itsessään. Museo olisi tärkein, elävä talo, teokset enää sen osia, unissaan ääntelevän eläimen ynähdyksiä, joita mikä tahansa tietokoneäly voi tuottaa loputtomiin.
Taskmaster (2015–) on brittiläinen paneeli- ja visailuohjelma, joka on kerännyt erityisesti viime vuosina suosiota ja kulttimainetta ympäri maailmaa. Televisiokanavana oli aluksi komediaan keskittyvä pienempi Dave ja kymmenennestä kaudesta eteenpäin iso kaupallinen toimija, Channel 4. Ohjelmassa päättyi aiemmin syksyllä 16. kausi, ja sitä on tilattu ainakin kauteen 21 asti lisää.
Ohjelman konsepti on yksinkertainen: Viisi koomikkoa tekee mitä erilaisimpia hassuja tehtäviä, jotka on nauhoitettu ennen ohjelman studio-osuutta etukäteen. Tehtävät vaihtelevat älypulmista fyysisiin suorituksiin, käden taitoa vaativista luovuutta kysyviin. Toisin kuin useimmissa paneeliohjelmissa, kisaajat eivät vaihdu joka jaksossa, vaan heidän seikkailujaan seurataan jaksosta toiseen, koko kymmenosaisen kauden ajan.
Studiossa kisailijat suorittavat yleisön edessä joka jaksossa pari tehtävää lisää, yhden ohjelman alussa ja yhden lopussa. Välissä he katsovat yhdessä studioyleisön kanssa suorituksiaan, jotka ohjelman juontaja, “taskmaster” Greg Davies (s. 1968), pisteyttää oman mielivaltansa mukaan. Apunaan Daviesilla on uskollinen assistentti, Alex Horne (s. 1978), jonka tehtävä on olla hömelö sidekick, joka avittaa kilpailijoita näiden tehtävissä. Sarjan päätteeksi pisteet lasketaan yhteen ja voittaja saa palkinnoksi patsaan: taskmasterin kultaisen pään.
Butt-monkeyn roolin ottanut Horne on tosiasiassa sarjan luoja ja sen kaikkien tehtävien suunnittelija. Hän on osunut kultasuoneen, koska ohjelman suosio on vain kiihtynyt formaatin levitessä. Brittien näkemyksen lisäksi suosittuja versioita on tehty Ruotsissa (2017–), Tanskassa (2018–), Norjassa (2019–), Uudessa-Seelannissa (2020–), Kroatiassa (2021–), Portugalissa (2022–) ja Quebecissä (2022–). Taskmaster on käväissyt huonommin tuloksin myös Belgian (2016), Espanjan (2018) ja Yhdysvaltain (2018) TV-ruuduilla. Australialaisen version ensimmäinen kausi päättyi jokin aika sitten, ja ohjelmaa on kaupiteltu viime aikoina Cannesin televisiojuhlilla muihinkin maihin. Myös Suomessa on oma, hyvin suosittu Taskmaster-versionsa, jota esitetään MTV3:lla lauantai-iltaisin nimellä Suurmestari (2020–). Ohjelmasta on tulossa Briteissä jopa oma lasten versionsa.
Vuosiluvuista näkee, että sarjan formaattia on ollut aluksi vaikea myydä. Erityisesti yhdysvaltalainen ja espanjalainen versio ovat selviä epäonnistumisia. Ohjelmaa on tuottajien painostuksesta muutettu niin paljon paikalliselle yleisölle sopivaksi, ettei alkuperäisestä charmista ole jäänyt mitään jäljelle.
Taskmaster on noussut kansainväliseksi menestysformaatiksi vasta Pohjoismaiden avittamana. Jostain syystä täällä on tajuttu, ettei formaatissa ole vikaa eikä sitä siksi ole lähdetty peukaloimaan. Tuoteperheen omistava Avalon-yhtiö onkin alkuseikkailuista viisastuneena vaatinut ohjelmaa adaptoivilta tahoilta uskollisuutta formaatin perusrakenteelle.
Katsoin brittiversion yhdeksän ensimmäistä kautta koronaeristyksen aikana vuonna 2020. Tuon jälkeen olen ollut sarjan ystävä. Olen katsonut kaikkien muiden maiden ohjelmista jaksoja ja seuraan suhteellisen uskollisesti Uuden-Seelannin, Norjan ja Tanskan versioita. Suomen versiosta en ole välittänyt kauheasti, vaikka Pilvi Hämäläinen (s. 1985) on assistentin roolissa hyvä.
On tyypillistä, erityisesti gyldyrelleissä piireissä, vastata parasta TV-sarjaa kysyttäessä jokin yhdysvaltalaisista TV:n kultakauden tuotoksista, usein jokin laajakaarinen draama, joka on ottanut mallia elokuvatuotannon puolelta.
En perusta useimmista näistä. Olen ajatellut parhaaksi televisioksi sisällön, jota ei saa kuin TV:stä tai TV:n kaltaisesta lähetysvirrasta. Televisio on tarkoitettu toisteisille formaateille, jotka ovat sille omiaan, ei venytetyille elokuville. Ominaisinta TV-viihdettä ovat tietovisat, keskusteluohjelmat, saippuaoopperat, sitcomit, lauantaipiirretyt, eläkeläisdekkarit, realityt, siis lähetysvirta, joka on historiallisessa mielessä enemmän velkaa radiolle, ei Hollywoodille tai taide-elokuvalle. Suomalaisen TV:n kiinnostavimpia saavutuksia ja kulttuurisesta murroksesta kertovia luomuksia ei ole Sorjonen (2016–2020) vaan Tuttu Juttu Show (1992–2002, 2019–2020) ja Tankki täyteen (1978–1980).
Toisin sanoen TV on välineenä parhaimmillaan harmittoman mutta koukuttavan viihteen areena. Se on ollut tietoista todellisuuspakoa myös älykkäille ihmisille, seikkailua niille, jotka eivät seikkailua muuten elämässään tuntisi. Television tyhmentävin vaikutus ilmenee kärjistävässä ajankohtaisohjelmistossa, ei viihteessä.
Jos paras TV-sarja on se, joka tuottaa taatusti iloa, siis jonka parissa viettää eniten aikaa ja jota oikeasti seuraa, saattaa olla, että Taskmaster on minulle kirkkain TV-viihteen saavutus sitten lapsuuteni.
* *
Taskmasterin huumorissa on mukana hyvässä hengessä tehtyä nöyryyttämistä ja naurunalaiseksi joutumista, mikä on tyypillistä brittiläiselle komedialle. Studiossa kilpailijat katsovat toistensa suorituksia, jotka Davies pisteyttää. Moni kilpailija on todennut, että ohjelmassa kaameinta on jäädä puolitiehen. Parhaiten suoriutujat ovat neroja, huonoiten suoriutujat kansansuosikkeja.
Tai näin ehkä joskus. Tosiasiassa Taskmasteria vaivaa “voittajan kirous”. Hyvin usein kauden voittaja ei nouse tähdeksi tai saa lisää työtarjouksia. Tästä ovat puhuneet sarjan voittaneet Richard Herring (s. 1967), Dara Ó Briain (s. 1972) ja Sarah Kendall (s. 1976). Mitä suositummaksi Taskmaster on tullut, sitä enemmän siihen on hinkunut osallistujia, joilla on niin kova kilpailuvietti, että luovuus on hukkua matkan varrelle.
Esimerkiksi Herring on menestynyt koomikko. Stand up -legenda Stewart Leen (s. 1968) kanssa he muodostivat Lee & Herring -koomikkoparin, joka jatkoi alternative-komedian perinnettä 90-luvun Britanniassa satiirisilla sketsi- ja talk show -ohjelmillaan. Sittemmin Herringistä tuli yksi komediapodcastin uranuurtajista Richard Herring Leicester Square Theater Podcastin (2012–) myötä. Hän hallitsee erityisesti rennon improvisaatiohuumorin.
Omalla Taskmaster-kaudellaan Herring on seinäruusu. Voitostaan huolimatta hän kalpenee muistettavuudessa muille kymppikauden kilpailijoille. Herring on ihmetellyt monesti ääneen sitä, ettei Taskmasterin voitto tuonut (korona-ajasta huolimatta) ainuttakaan työtarjousta, vaikka syy on ohjelmaa katsoneille selvä. Herring on Taskmasterissa vaitonainen suorittaja eli aivan toinen ihminen verrattuna suulaaseen ja vapaasti assosioivaan julkisuuskuvaansa. Jatkuvasti hermoromahduksen partaalla oleva ja tehtävissä kyvytön näyttelijä Katherine Parkinson (s. 1978) on sen sijaan kauden todellinen tähti ja katsojien samastumiskohde.
Toinen esimerkki on vuosi sitten syksyllä esitetty kausi 14, jonka voitti Dara Ó Briain. Ó Briain on irlantilainen show-mies, joka on yksi menestyneimmistä koomikoista Brittein saarilla. Hän juonsi lähes 20 vuotta Mock the Week -ohjelmaa (2005–2022), tekee säännöllisesti stand upia ja on vakiovieras lukuisissa huumoriohjelmissa. Voitto ei tuonut hänen uraansa lainkaan uusia ulottuvuuksia. Ó Briain oli kisassa hauska, mutta hän suoritti sen TV-ohjelmakonkarin varmuudella suoltaen lähes käsikirjoitetun oloista vitsiä varmalla tahdilla.
Sen sijaan kaudella viimeiseksi sijoittuneiden John Kearnsin (s. 1987) ja Fern Bradyn (s. 1986) suosio räjähti. Aiemmin lähinnä “koomikoiden koomikkoina” pidettyjen underground-humoristien aitous, samastuttavuus ja eksentrisyys johtivat kummankin tapauksessa loppuunmyytyihin kiertueisiin ja rahakkaisiin työtarjouksiin. Kumpikin on kertonut, että Taskmaster on tehnyt heidän uralleen ihmeen. Autistinen Brady piti kokemusta parantavana myös henkisesti, sillä Taskmaster on ensimmäinen TV-ohjelma, jossa hän uskalsi tuoda esille kirjolla olemistaan.
Taskmaster on siis tuottoisa bisnes monille siihen osallistuville. Alun perin pienemmällä Dave-kanavalla esitettyjä yhdeksää ensimmäistä tuotantokautta hallitsee rentous ja formaatin löytyminen. Moni osallistujista ei tiedä, mihin on ryhtynyt, joten paineita ei ole. Vasta isommalle Channel 4:lle siirtymisen aikoihin, vuonna 2020, oli havaittavissa selvä muutos. Ohjelman katsojamäärä kasvoi kerralla kaksinkertaiseksi ja puitteet komeammiksi. Franchise paisui. Taskmaster ei ole enää ohjelma, johon on jouduttu rukoilemaan tekijöiden kavereita ja uusia tulokkaita, vaan se on tähtientekijä, jossa kilpailevista jotkut tietävät päässeensä varmuudella kotimaansa ja osin kansainvälisen viihteen raskaaseen sarjaan. Esimerkiksi Fern Brady on käynyt Taskmasterin jälkeen kiertueella Suomessa asti.
* *
Nöyryyttäminen maistuu brittikoomikoille. Kukapa ei haluaisi näkyä toisten silmissä altavastaajana – ja kerätä samalla sympatian ja parhaat naurut? Davies ei säästä sanojaan pilkatessaan kisailijoita. Hän solvaa heidän suorituksiaan ja järjenjuoksuaan suorasukaisesti, melkein koulukiusaajan armottomuudella, mikä on ironista, sillä Daviesin siviiliammatti ennen koomikonuraa oli opettaja. Kiusaaminen on virkistävää. En nimittäin aina aivan ymmärrä ylöspäin lyömisen vaatimusta vitsailussa.
Tietysti ymmärrän, että hyvin ansaitsevat koomikot asettamassa itsensä tietoisesti naurunalaisiksi ei pistä ketään todellisuudessa eriarvoiseen asemaan. Enkä tarkoita, että nauttisin syrjivästä ilkeilystä.
Mielestäni huumorin varjolla voi kuitenkin, performatiivisesti, lyödä jo lyötyä puhtaan vahingonilon hengessä. Brittiläisessä huumorissa nauretaan onnistuneesti myös alaspäin lyöden. Musta kyy (1983–1989), Bottom (1991–1995), Todella upeeta (1992–2012), ynnä muut sisältävät kaikki vitsejä, joissa yhteiskunnallisesti arvottomassa asemassa olevat saavat köniinsä kelvottomilta tai ylemmiltään, muka kunnon ihmisiltä. Se on hauskaa katarsiksen vuoksi. Ihmiset tunnistavat itsensä niin kusipäissä kuin kiusatuissa.
Stephen Fry (s. 1957) on tunnetusti tehnyt eron brittiläisen ja amerikkalaisen komedian välillä. Delta-jengi-elokuvassa (1978) on kohtaus, jossa eläimellinen John Belushi (1949–1982) tuhoaa ärsyttävästi renkuttavan hipin akustisen kitaran. Fryn mukaan amerikkalainen koomikko haluaisi esittää Belushin roolin, brittiläinen hippiä.
Huumorin hauskuus selitetään usein sillä, kuinka se paljastaa tosiasiassa rakenteiden haavoittuvuuden ja epäreiluuden. Kun siis aristokraattinen Blackadder kohtelee TV-sarjassa ryysyköyhälistöön kuuluvaa apuriaan Baldrickia väärin, emme naura Baldrickille vaan Blackadderin pikkumaisuudelle.
En usko tällaiseen selitykseen. Nauran nimenomaan sille, että Baldrickia haukutaan. Ei siksi, että vihaisin hänen edustamiaan ihmisiä, vaan koska tabun rikkominen turvallisessa ympäristössä synnyttää hauskan.
Alaspäin lyömistähän se on, ja sille nauramista.
En ole varma, voiko naurua järkeistää. Hyvät koomikot ymmärtävät, miten hauska toimii, mutta huumoria voi teoretisoida vain tiettyyn pisteeseen saakka, kunnes se menettää merkityksensä ja lakkaa olemasta hauskaa. Nauru on gut reaction, pohjimmiltaan älytön sellainen. Parhaat koomikot ovat sen triggeröimisen mestareita.
Kun nauran, en naura (vain) asialle itselleen, vaan tilanteen absurdiudelle ja törkeydelle, mahdollisuudelle sanoa jotain, mikä jää yleensä sanomatta. En välitä “nokkelasta” huumorista, joka paljastaa hyvää tarkoittaen rakenteista jotain, jonka jo tiedän. Epäreiluuksien osoittaminen toimii ilkeän huumorin keinoin paremmin.
Pidän brittiläisten paneeliohjelmien ja podcastien huumorista, mutta yllättävän vähän niihin osallistuvien koomikoiden stand upista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Brittien huumorintaju on luotu pubiympäristöön, ja se toimii parhaiten sopivasti improvisoituna. Vitsailu on hauskimmillaan vakaiden peruskivien päälle rakennettua improvisaatiota, siis kommunikaatiota tai ainakin illuusio siitä. Stand upissa ongelma on usein, että harjoittelu näkyy lopputuloksesta liian helposti.
* *
Erityisenä pilkan kohteena Taskmasterissa on Alex Horne, joka on valinnut itselleen herkullisimman roolin niin Daviesin kuin kilpailijoiden nöyryytettävänä. Moni tehtävä päättyy siihen, että Horne joutuu syömään tai tekemään jotain epämiellyttävää. Sitten Davies sättii häntä.
Ohjelman katsojat tietävät, että Horne on todellinen Taskmaster. Hänen halukkuudestaan asettua kerta kerran jälkeen vitsien kohteeksi on kirjoitettu masokistisena harjoituksena ja koko Taskmasterista queereja ja sadomasokistisia alasävyjä sisältävänä ohjelmana. Tätä näkökulmaa Greg Davies ei allekirjoita, luultavasti koska koomikkona hän ymmärtää immersioon uppoutuvaa katsojaa paremmin lavahahmon ja todellisuuden välisen suhteen monimutkaisuuden.
Itsekin näen asian toisin. Taskmasteria esitetään iltamyöhään, mutta se on satunnaisista ärräpäistä ja pervoiluista huolimatta ennen kaikkea lastenohjelma. Se on sitä siinä mielessä, että se esittää tehtäviä, jotka tuntuvat lapsesta välittömästi ymmärrettäviltä: edessä on este, se on ratkaistava. Analyyttinen aikuinen, joka erehtyy kysymään miksi, voittaa ehkä kisan mutta häviää ohjelman hengen.
Lewis Carrollin hengen mukaisesti Taskmaster antaa kilpailijoille kerta toisensa perään järjettömiä lähtökohtia, joihin ei vastauksena ole muuta kuin lisää päättömyyttä. Moni yritys olla looginen raukeaa sisyfosmaiseen pettymykseen ja alkuasetelmaan palaamiseen, joka on pienten lasten kokemusmaailmalle tuttua.
Epäreiluutta korostaa, että moni tehtävä on ratkaistavissa oikopoluin tai jopa “huijaamalla”. Tosin mikä on huijaamista ja mikä ei, on Taskmasterin maailmassa tehtäväkohtaista ja siten ei-täysin-mutta-melkein-mielivaltaista. Samoin on Taskmasterin mielivallan käsissä, onko “oikea” vastaus tehtäviin absurdismin syleily vai rationaalisen maailmankuvan pönkittäminen. Hulluus on epäreiluutta ja epäreiluus nautintoa.
Tällä kertaa keskustelemme Valtteri Kauraojan kanssa Linnunrata-franchisesta keskittyen sen alkuteokseen eli BBC:n alkuperäiseen radiosarjaan ja sen kahteen ensimmäiseen kauteen. Puhumme sisältöä enemmän sarjan taustoista ja sen merkityksestä jälkipolville. Tervetuloa mukaan, whrrr zzzz biip.
Joskus minua riivaa ajatus abstraktien ajatusten ikääntymisestä. Luen Gilgamešia muutaman tuhannen vuoden takaa, sen symbolista sanomaa, jota en jo ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi voi täysin käsittää, tai egyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Tartun hanakasti siihen, minkä luulen voivani ymmärtää, ja eteeni avautuu ihmisen kokemuksen laajuus. Olen hämmästynyt siitä, kuinka uhmakkaita ajatuksia teokset välittävät, monikerroksisempia ja silti riuskemmin ihmisyyteen pureutuvia kuin olemme nykykirjallisuudessa tottuneet lukemaan. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että filosofia on kuin syntynyt valmiina, valmiina ihmiselle kirjoitettavaksi. Koska näiden tekstien tekijöiden ei ole tarvinnut pelätä kliseitä tai ajatella kirjallista laatua, vaan he ovat pyrkineet mieleenjäävyyteen ja totuudellisuuteen, kirjoituksissa on raakaa voimaa, jonka tavoittaminen on tätä nykyä työn ja tuskan takana.
Tietenkin näitä säilyneitä kirjoituksia ennen on ollut vanhempia tekstejä. On arkijärkeä olettaa, että useimmat eivät ole säilyneet. Jotkut kuitenkin. Akkadinkielinen Gilgameš ei ole edes vanhin tarinan versio. Vanhimmat tunnetut tekstit on kirjoitettu niin kutsutuilla proto-nuolenpäillä tai proto-hieroglyfeillä. Moni näistä kirjoituksista on erilaisia taulukoita, tositteita ja kuitteja. Varastokirjanpitoa. Joitain satoja vuosia näiden tarpeellisten merkintöjen jälkeen kirjoitus on sofistikoitunut, jolloin tarinoiden tallentaminen on tullut mahdolliseksi. Yksi näistä tarinoista on Šuruppakin neuvot, joka on ainakin vuodelta 2600 eaa. ja siten joitain satoja vuosia vanhempi kuin vanhimmat löydetyt Gilgamešin kopiot. Kyse on viisauskirjallisuudesta isältä pojalle, hyvän elämän tavoittelusta, siis abstrakteista ohjeista. Arkisen matematiikan jälkeen syntynyt kirjallisuus on ollut pohdiskelevaa, valistavaa ja eettistä. Eli moraalista.
Kirjoittaminen ja sitä myöten kirjallisuus on kehittynyt kaupunkien kanssa, yhteisön tarpeesta. Siinä mielessä kirjoitettu kieli on aina “poliittista” eli kaupunkien asiaa, niin kuin sanan juuri antaa ilmi. Vanha kirjallisuus on metaforallista ja opettavaa, koska se vastasi yhdessä tulevaisuutta rakentavan yhteisön huutoon. Minua vaivaa, että syntyikö näiden ajatusten monimutkaisuus kirjallisuuden kanssa samaan aikaan vai onko se vielä paljon vanhempaa perua, mutta historioitsijan kannalta turhauttavasti kirjallisuus tuli vasta paljon, paljon ihmisen kuolevaisuuden ja aseman pohdiskelua myöhemmin? Johtuuko vanhojen tekstien filosofinen valmius yksinomaan niitä vanhempien ja ajattelun kehitystä osoittavien tekstien tuhoutumisesta vai siitä, että ajatukset ovat muhineet hyvin kauan ennen pääsemistään ikuistetuiksi? Ovatko kirjaimet itsessään mahdollistaneet monimutkaisimmat abstraktiot? Vai onko sytykkeenä ollut kaupunki, kokonaan uudenlaisen olemisen muoto, jossa tuntemattomat elävät yhteisössä keskenään?
Enkä tarkoita abstraktioilla pelkkää jumaluskoa tai käsitystä kuolemasta, joista on todisteita jo tuhansien vuosien ajalta ennen kirjoitusta. Tarkoitan niiden selittämistä ihmisen minuuden kautta, joka on asia erikseen. Maailmassa on monta salaisuutta, joiden jääminen pimentoon ei kiusaa minua vähääkään, mutta tämän asian tietämiseksi, nähdäkseni miten ihmisen ajatus, sanaparin monessa mielessä, on kehittynyt, olisin valmis antamaan pois paljon.
Kirjallisuus on vakavaraisten peliä. Sitä se on ollut jo kauan. En muista, milloin olen viimeksi ostanut täysihintaisen uuden kaunokirjan, joka ei ole ollut lahja toiselle ihmiselle. Joskus 20 vuotta sitten? 25–35 euroa yhdestä romaanista on päätön summa, kun vastapainona ovat puolen viikon tai viikon ruoat. Tai jos viihteestä puhutaan, tuohon hintaan voi pelipalvelusta saada monia hyviä videopelejä, joiden parissa vierähtää kymmeniä tunteja. Tai sillä voi saada pari kuukautta striimipalvelua. Kenties yksi tai jopa kaksi lippua keikalle tai teatteriin? Antikvariaatista sillä saa jo useampia kirjoja. Baarissa voi viettää jo kohtuullisen illan. Uusi kirja on ylellisyysesine, tarjoamaltaan ilolta lyhytkestoinen, vaivalloinen ja kallis, haluaa kirjoittava ihmisryhmä sitä myöntää tai ei. Siksi ostan uutena lähinnä sarjakuvia. Niiden esinearvo on kestävämpi. Sarjakuvia jaksaa lukea romaaneja useammin uudestaan, ja usein niiden myyntihinta kasvaa eikä vain laske.
Luullakseni oikeistohallituksen päätös nostaa kirjojen verotusta on yritys vahvistaa kirjallisuuden keskiluokkaistumista. Tarkoitus ei siis ole lytätä kirjallisuutta kokonaan tai tuhota kustantamoja. Suuri osa uusia kirjoja ostavista eli lukemista harrastavista ihmisistä ei nytkään välitä, vaikka hintalapussa lukisi 30 euroa. Puhutaan sellaisesta tuloluokasta. Hallituksen toimilla halutaan lähinnä edistää sitä, että vähävaraisen lukijan on pakko mennä kirjastoon. Oikeastaan on ihme, että kirjastojen maksullisuutta ei ole ehdotettu, mutta ehkä se on jonkin tulevan vaalikauden päämäärä.
Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen poisto on suoremmin ideologinen valinta. E-aineistoista saatavien korvausten sössiminen samaten. Jos et kirjoita jotain, joka myy, et ansaitse edes sitä vähäistä huomiota, jonka voit saada. Samalla karsitaan pois yhteiskunnan marginaaliäänet, laadukas käännöskirjallisuus ja muu. Näin virtaviivaistetaan yhteiskunnallista keskustelua jo ennestään samoja aiheita jankkaavan kulttuurieliitin piirissä. Kun internetiä ei voi typistää, kirjallisuuden osalta niin voi sentään tehdä. Lastenkirjallisuuden väheneminen kirjastoista sopii kuvioon. Tyhmä kansalainen palvelee politiikkaa paremmin kuin fiksu.
* *
Tietysti kärjistän. En usko, että moni vallan kahvassa on ajatellut muuta kuin ei kiinnosta ja vihaan kulttuuria. Oikeistokonservatiivien maailmankuva perustuu hierarkioiden olemassaoloon ja siitä syntyvään vallan oikeuttamiseen. Hyvän tasainen jakautuminen ei silloin ole tavoiteltava asia. Altruismi ja utilitarismi ovat väärin, koska ne pyrkivät hyvään myös niille, jotka eivät sitä ole ansainneet. Siksi hallituksen politiikassa köyhimpiä rangaistaan, keskiluokkaa sekä palkitaan että rangaistaan ja rikkaimpia vain palkitaan. Tarkoitus ei ole palkita ihmistä siitä, mitä hän on tehnyt, vaan siitä, mitä hän on. Kulttuuri taas on kaiken kulttuurisen krumeluurinkin alla altruistista ja hierarkioita vastustavaa, koska sen vaikutteet leviävät kuin virus. Siksi sitä ja sen harjoittajia rangaistaan.
On joskus vaikeaa mieltää edellä kuvattua essentialistista ajattelua muuksi kuin pahuudeksi, sillä millainen luonne pitää muiden ihmisten kohtuullista hyvinvointia epäreiluutena? Ajatus hyvästä kaikille harmittaa joitain niin paljon, että he ovat valmiita viemään sen pois ja kasaamaan lisää hyvää niille, joilla on sitä jo ennestään enemmän kuin kylliksi. Raha tuo onnea toteutuvina mahdollisuuksina ja vapauksina. Yhä useamman moraalikäsityksessä tämä onni kuuluu vain niille, joilla on rahaa ennestään. Rikkaat ovat tuolloin kateellisia köyhille.
Vakavasti ottaen onnellisuus tuskin painaa poliitikkojen vaakakupissa. Kyse on oikeiston tapauksessa yksilönvapauden periaatteista. Ja toki utilitarismi ja altruismikin ovat periaatteellisia. Jos kaikkien tai mahdollisimman monen hyvää ei näe parempana hyvänä kuin omaa etuaan, sitä ei vain näe. Usko omiin oikeuksiin on pohjimmiltaan jumaluskoa; yksien jumala on vanhatestamentillisempi kuin toisten. Ankaramman uskontulkinnan kutsuminen pahuudeksi ei siksi edistä juuri mitään. Tällaisten ihmisten kanssa on vain yritettävä tulla toimeen ja yritettävä vastustaa heidän pyrkimyksiään.
* *
Miten reagoi kirjallisuusala? Totuttuun tapaan eli ei juuri mitenkään – Instagram-postauksilla, kannanotoilla sanomalehdissä ja ripotellen tuhkaa ylleen, siis kykenemättä perustelemaan kansalaisten määräenemmistölle, miksi tämä on kaikki niin kauheaa. Huomattava on, että julkiset kannanotot ovat tulleet vain kirjailijoilta. Kustantamot ovat hiljaa.
Koko keskustelu kuulostaa kulttuuria halveksuvan kaduntallaajan korviin kaukaiselta. Lukeminen kiinnostaa yhä harvempaa muutenkin. Suurin osa suomalaisista on tuskin edes huomannut, että jotain on tapahtumassa.
Rajumpana kannanottona esseisti ja kääntäjä Antti Nylén kirjoitti tunteenpurkauksen, jossa toteaa kirjallisuuden olevan tärkeämpää kuin ruoka. Helsingin Sanomat ei suostunut lyhyttä mielipidetekstiä julkaisemaan, joten kirjailija julkaisi sen blogissaan. Ruokavertaus on Nylénille tyypillinen retorinen provokaatio. Pidän häntä kohtuullisen merkittävänä nykykirjailijana, mutta mielestäni, kuten olen sanonut monesti aiemmin, esseemestarin turauttelut pitäisi ottaa kulttuuripiirien sisällä kirjaimellisesti ja kritisoida hänen retoriikkaansa, sillä se on usein nokkeluudeksi naamioitua kitinää. Nylénin käyttämät kärjistykset eivät tee muuta kuin saa halveksumaan kulttuurialaa ja pitämään siihen kohdistuvia toimia kohtuullisina. Kirjat eivät ole tärkeämpiä kuin ruoka. Muun väittäminen on typerästi sanottu jopa laiskaksi provokaatioksi. Olen ollut eri aikoina elämässäni sekä nälissäni kuukauden että lukematta kirjoja kuukauden. Osaan sanoa heti kumman näistä kokisin mieluummin uudelleen. Osaan myös sanoa kumman, ruoan tai kirjojen, hinnannousu aiheuttaa enemmän murhetta suuremmalle osalle ihmisistä. Kumpi johtaa leipäjonoihin, kumpi ei? Nylénin kommentti on yksi osa vakavaraisuuden diskurssia. Vain ihminen, joka kirjoittaa lukijoille, jotka eivät ole koskaan olleet todella nälissään, voi kirjoittaa noin. Tai ihminen, joka on osa katolilaista kärsimyksen kulttia, jossa henki on ruumiin elinehto eikä toisin päin.
Epäonnistuneen sivalluksen lisäksi Nylénin näkemys toistaa hokemia, jonka kaltaisia olen saanut viime viikkoina lukea kymmenittäin, kun kulttuuritietoiset ihmiset ovat nyyhkineet toisilleen:
Kilometrin säteellä Eduskuntatalosta on eräitä muistomerkkejä: pari entistä presidenttiä, joista ohikulkijat muistavat ehkä nimet, ja kuusi runoilijaa, joita ohikulkijat rakastavat.
Ilman Topeliusta, Leinoa, Kiveä, Runebergia, Larin Parasketta ja Lönnrotia olisi Suomi vain kurja kaistale maata Ruotsista itään.
Kuinka pihalla täytyy olla, että luulee nykyihmisten rakastavan kuolleita kirjailijoita? Uskooko esseisti itsekään valheeseensa vai onko kyse niin syvästä ironiasta, ettei sen perimmäistä motiivia erota? Juuri kukaan ei lue Zachris Topeliusta (1818–1898). Aleksis Kivi (1834–1872) on pullaa, jota ei enää pakotettu nielemään kouluissa edes itse niitä käydessäni. Johan Ludvig Runebergia (1804–1877) pidettiin puisevana jo yli puoli vuosisataa sitten. Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalaa kirotaan sen liian vaikean kielen takia. Kukaan ei tiedä, kuka oli Larin Paraske (1834–1904). Yleisön vanhin osa tuntee Eino Leinon (1878–1926) Vesa-Matti Loirin (1945–2022) esitysten kautta. Siinä se.
Luettelen vuosiluvut syystä. Nämä runoilijat ovat vähiten vanhentunutta Leinoa lukuun ottamatta 1800-luvun ihmisiä. Heidän suuruutensa perustelu on lähes mahdotonta valtiossa, jonka muisti alkaa 1900-luvun puolivälistä. Suomi on niin keinotekoisesti kokoon kasattu ja identiteetiltään ohut maa, että mitään historiatietoisuutta ei ole saatu juurtumaan edes usean sukupolven mittaan. Aika oli sille liian lyhyt ennen globalismin kautta. Suomi on ollut harmaanaamaisten työihmisten maata, jossa sivistyneistö on vetänyt muun väestön väkisin mukanaan osaksi historiaa. Nyt kun sivistyneistö on työnsä tehnyt, harmaanaamat jatkavat pakerrustaan niin kuin ennenkin mutta aiempaa huomattavasti äveriäämpinä.
Nylén on oikeassa siinä, että kirjallisuutta tarvittiin osana nationalistista projektia. Mutta miten perustella kulttuurisen nationalismin tarve aikana, jolloin kirjailijoita itseään ei kiinnosta Suomi, liberaalit kavahtavat kaikkea nurkkakuntaiselta kalskahtavaakin ja nationalisti tarkoittaa fasistia. Eivätkä edes he ole kiinnostuneita muusta kuin rahasta!
Kulttuuri-ihmiset tykkäävät puhista. Useimpia muita ihmisiä ei kiinnosta heidän puhinansa. Ketäänhän ei ole niin helppoa vihata kuin taiteilijaa. Se on vaivatonta ja tuntuu monista suorastaan oikeutetulta. Jotkut taiteilijat jopa antavat sille liudan oikein hyviä syitä.
Korkeatasoinen kirjallisuus on tätä nykyä undergroundia, niin kuin kaikki korkeakulttuuri. Hallituksen toimet pikemminkin haistelevat laajempia yhteiskunnallisia tuulia ja reagoivat niihin kuin ovat uusia ja odottamattomia. Kirjallisuusihmisten toivo on politisoitua ja organisoitua. Tarkoitan jatkuvia mielenosoituksia, lakkoja ja radikalismia. Ja vaikuttavia kirjoja. En tosin jaksa teeskennellä, että sekään paljoa auttaisi. Tai että näin koskaan tapahtuisi. Parasta kai vain hymistä hiljaa ja odottaa, että seuraava hallitus on parempi…
