Kotiinpaluusta

Posted on by kangasvalo

Toisen maailmansodan loppupuolella Unkari on kaaoksen vallassa, maahan tunkeutuneet kasakat etsivät natseja ja heittävät summittain leireille kaikki kansallisuutta kyselemättä. Yksi nuori mies etsii tietä kotiin. Matkalla hän joutuu vangiksi ja tutustuu nuoreen venäläiseen sotilaaseen. Syntyy ystävyys.

Miklós Jancsó kuvaa Kotiinpaluussa (1964) historiaa virtana, jossa yksilö on kelluva karahka. Murhaaminen on lakonista; kyse on valtasuhteista, jotka ovat jatkuvasti läsnä myös arjessa, keskusteluissa ja eleissä, mutta Jancsó tiivistää eleet ja sanat ääritilanteiden edessä, esittää ne omat rajansa saavuttavassa muodossa, joista ei voi käydä edemmäksi: hyväksynnän, väkivallan ja vallankäytön rajankäyntinä. On yhdentekevää hyväksyykö kohtaloaan, jos lopputulos on sama.

Tarinassa kohdataan esimerkiksi mies, joka yrittää henkensä hädässä paeta vangitsijoitaan, mutta katsoja ei saa koskaan selville, mitä hänelle lopulta tapahtuu. Miehen pelokkaat kasvot jäävät mieleen, mutta hänet viedään venäläisten vankileirille, jonne päähenkilö ei joudu. Koska tarinan keskus on nuori unkarilainen sotilas, kamera seuraa häntä. Kaikki muut ihmiset katoavat historiaan, yksi nuori pelastuu väistämättömältä unohdukselta.

Kamerasilmä Jancsón elokuvissa on litteää ja avaraa laajakuvaa, mutta silti sen ulkopuolelta tulee jatkuvasti näkyviin asioita, joita edes sen näkökenttään ei mahdu. Usein yllätykset tulevat sellaisesta kulmasta, josta kuvaruudussa näkyvän ihmisen pitäisi ne nähdä. Mutta näin ei tietysti ole, kameran silmä alistaa kaiken siinä nähtävän. Vain se, mikä ilmestyy kameran eteen on todellista.

Mitä kuvaruudun ulkopuolella tapahtuu todella ja mitä ei riippuu ohjaajan mielivallasta. Joskus iso ihmisjoukko voi olla näkymätön ja äänetön kunnes on liian myöhäistä, toisaalta joskus kuvaruudun ulkopuolelta kuuluu laukauksia, jotka luultavasti surmaavat hieman aiemmin nähdyt ihmiset, joita ei enää nähdä kuvissa koko elokuvan ajan. Tekijäryhmä rikkoo näin jatkuvasti oletetun todellisuuden rajoja. Uhkaavaa vaikutelmaa korostaa Unkarin maasto, leimallisesti pusta ja suurien metsien puute.

Myös tämä esteettinen rajaus on ironinen ja kriittinen näkemys historiasta, siitä kuinka sitä käytetään katsomiseen muka laajasti ja silti aina rajaten. Kun päähenkilönkin tarina jää jollain tapaa kesken, ironia ja tarinan koskettavuus saavuttavat lakipisteensä.

Opintie

Posted on by kangasvalo

Minulla on ystävä, jolla on tapana purkaa sydäntään vakioaiheesta: Työläistaustaisena mutta korkeakoulussa opiskelevana hän kokee ristiriidan nykyisyytensä ja menneisyytensä välillä.

Koko keholla tehtävä työ ja teoreettiset yliopisto-opinnot eivät hänen mielessään sovi yhteen. Opinnot ovat pitkäaikainen unelma, mutta niiden lupaama tulevaisuus on epävarma. Samalla mielessä häilyy pelko: Ehkä maisterina on täysin hyödytön muille. Ehkä pitäisi kuitenkin mennä tehtaalle töihin.

Asiaa eivät helpota perhekuviot. Äiti syyllistää, kun pojalla ei riitä aikaa, eikä poika haluakaan olla perheen kanssa paljon tekemisissä. On tapahtunut irtautuminen omaan elämään yliopistokaupungissa. Vanhemmat ja eräät muut sukulaiset jäävät ystäväni näkökulmasta katsottuna aikakapseliin, jota ei kannata avata.

Ymmärrän näissä keskusteluissa keskustelukumppaniani täysin, koska olen itse käynyt läpi saman. Siksi yritän kannustaa häntä näkemään työläistaustan ja akateemisuuden myös tukevan toisiaan. Liian usein ihminen haluaa unohtaa toisen näistä ja kuvitella sen vihollisekseen.

Sen lisäksi pidän hyvänä merkkinä, että ihminen ylipäänsä pohtii hyödyllisyyttään muille ihmisille ja todella haluaa olla hyödyksi. Se on moraalisista ongelmista paremmasta päästä. Terve epäily osoittaa, että valittu tie on oikea. Epäily voi myös inspiroida tulevaisuudessa.

On mielestäni hienoa, jos ihminen on saanut nähdä kummatkin puolet suomalaisuudesta: rannikon suuret kaupungit ja sisämaan. Niiden välillä aukeaa syvin juopa suomalaisuudessa, ei niinkään konservatismin ja liberalismin.

Arvelen tämän olevan yhteinen kokemus monille heistä, jotka ovat kotoisin pienistä kaupungeista tai useimmista sisämaan suurista kaupungeista, ja joiden vanhempien tausta on työväenluokassa tai alemmassa keskiluokassa.

En usko, että korkeakoulutetuissa tai ylemmän keskiluokan perheissä on kohdattu näin usein samaa, vaikka en tietysti pidä samanlaisia kokemuksia mahdottomana.

Vuosia sitten eräs toinen ystäväni tuskaili, että kotopuolessa on mahdotonta käydä joutumatta riitaan. Kristillisen, lihansyöntiä harjoittavan, perinteitä arvostavan ja monilapsisen perheen tytär oli muuttunut isossa kaupungissa vegaaniksi ja moderniksi ateistiksi, jolla ei ollut suunnitelmissa perustaa perhettä.

Ymmärsin myös silloin ystävää, ja narratiivi kääntyi väistämättä hänen sukulaistensa moittimiseksi. Sittemmin olen miettinyt, olinko ymmärryksessäni liian yksisilmäinen.

Aikuistuva nuori tarttuu omaan erilaisuuteensa kuin hengenhädässä, luultavasti ylikorostaen perheensä jäykkyyttä ja kihisten, että miksi ne eivät muutu. Mikä on yhtä järjetön kysymys kuin pohtia häpeässään, miksi itse muuttui.

Muutos tuo häpeää. Kaikki aikuistuessa tehtävät valinnat eivät osu napakymppiin, mutta virheiden tai epävarmuuden rehellinen tunnustaminen tuntuisi liikaa oman, uuden elämäntavan kyseenalaistamiselta. Syntyneessä häpeässä vertaa itseään tavalla tai toisella sukulaisiinsa.

Luulen, että tästä syntyy tarve saada sukulaiset häpeämään itseään. Näin nuori aikuinen näkisi olevansa oikeassa itsestään ja muiden olevan väärässä. Koska perheet ovat tästä ihmeissään eivätkä tajua elänneensä hyvän elämän sijaan petoksessa, sitä kutsutaan junttiudeksi. Oma minäkuva vahvistuu, kun toisista tulee konnia. Syntyy ilmeisesti aikuistumisessa tärkeä tarina omasta kehityksestä.

Tämä ristiriita oman perheen ja itsen välillä on lähinnä aikuistumisen kasvukipuja oleva kokemus, joka oman sukupolveni tietyllä osalla on.

En perusta tätä tutkimuksiin vaan tunteisiin, joten kirjoittamaani tulee suhtautua ennen kaikkea kaunokirjallisena keinona. Satun vain törmäämään tähän jaettuun kokemukseen vähän väliä keskustellessani samanlaisista taustoista tulevien tuttujen kanssa. Moni kotoa muuttanut on halunnut tai haluaa ottaa niin selvän pesäeron entiseen kuin mahdollista.

Huomaan myös toisenlaisen taipumuksen, joka alkaa kun eristystä on kestänyt jonkin aikaa. Jossain vaiheessa etäisyyttä on saatu tarpeeksi. Mikä ahdistus alla on ollutkaan, se alkaa helpottaa. Perheenjäsenet ovat lopulta vain ihmisiä. Myös itsensä näkee vain ihmisenä.

Maaseudusta puhuvat suurimmalla halveksunnalla usein ne, jotka ovat tulleet itse nuoruudessaan maalta kaupunkiin. Isäni, paljasjalkainen helsinkiläinen, naureskeli jo aikanaan näitä savolaisia, karjalaisia ja hämäläisiä, jotka tulivat suurkaupunkiin ja muuttuivat vuodessa aidoiksi stadilaisiksi, puhetyyleineen ja arvoineen.

Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että nyt nuoret sukupolvet muuttuvat kaupunkilaisiksi jo ennen sinne muuttoaan, vellovat sisäisessä ristiriidassa, jonka massamedia on heihin synnyttänyt. Siinä he kärvistelevät ennen diasporaansa korkeakouluihin.

Kun vuodet kuluivat, tarve erottua edellisistä sukupolvista hälveni minunkin sisältäni. Myöhemmin en hävennyt, mutta tunsin itseäni kohtaan ärtymystä. Kuinka olin kehdannut vaatia, että perheeni pitäisi ymmärtää omia kiinnostuksenkohteitani täydellisesti ja pyöritellyt silmiäni, kun sukulaiset kymmenettä kertaa kysyivät, että mitä teen työkseni.

Sen sijaan olen alkanut miettiä, miltä aikuistuminen monien vanhempien silmissä näyttää. Se voi olla kauhea muutos, jos siihen ei osaa valmistautua. Ovelle ilmestyy vieras ihminen, joka on ottanut naamiokseen tutut kasvot, mutta vaatii samoja asioita kuin se aiemmin niin läheinen: suojaa, ymmärrystä, kaikkia niitä asioita, joita vieraille ihmisille on sosiologiankin mukaan niin vaikeaa antaa.

Vanhempi etsii naamion takaa todisteita tutusta lapsesta, samalla kun vieras kutsuu joulupöydässä kinkkua murhaksi, pilkkaa avioliittoa vanhentuneeksi instituutioksi vaikka vaatii oikeutta siihen kaikille, irvailee mummon uskonnollisuudelle ja saattaa jopa paheksua alkoholin käyttöä, kaikki tietyssä oikeudenmukaisuuden tunnossa.

En sano, etteivätkö nämä huomiot olisi tosia ja perusteltuja argumentteja. Keskustelut ja aiheet eivät myös toistu jokaisessa ruokapöydässä samanlaisina. Mutta kyse ei ole siitä, kuka on oikeassa ja minkä suhteen. Perhesuhteet harvemmin pohjautuvat oikeudenmukaisuuteen, logiikkaan tai totuuteen. Merkitsevämpää on kyky elää ja selviytyä yhdessä, joskus järjettömiin keinoihin tukeutuen.

Sitten tulee tämä vieras, joka opettelee selviytymään ja ajattelemaan itse, ja murskaa kaiken, jonka pohjalta hänet on kasvatettu, tuo tahattomasti ja tahallisesti mielipiteillään ilmi, että hänet on kasvatettu huonosti, kunnes hän on viimein nähnyt valon.

Porvarilliseen perheeseen ulkoa tuleva, kaiken totutun ja turvallisen hajottava vierailija on läpi vuosikymmenien elokuvataiteessa toistuva tematiikka. Elokuvia ovat aiheesta tehneet Pier Paolo Pasolini (Teorema), Takashi Miike (Visitor Q), François Ozon (Water Drops on Burning Rocks, Rainer Werner Fassbinderin näytelmän pohjalta)…

Ylempien yhteiskuntaluokkien tarinaksi metafora muotoutuu taiteilijaluonteiden luokkakriittisyyden lisäksi siksi, että porvarikriittiset elokuvat tehdään, ironista kyllä, porvareille, joille tarina kerrotaan kuin se olisi satu. Yksi osasyy on myös taiteilijoiden haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa sama ilmiö köyhemmissä perheissä.

Työläisperheissä tämä vierauden kokemus koetaan luonnostaan ilman mystisiä vierailijoita. Heille kokemuksesta ei tarvitse kertoa scifinä, koska se on arkirealismia.

Kun sosiaalisessa mediassa puhutaan kahdesta poliittisesta ääripäästä Suomessa, vaikuttaa käsitykseen liberaalista ääripäästä mielikuva kaupungista voimana, joka repii perheet hajalle. Se ottaa rakkaan lapsen ja palauttaa tämän kotiovelle vierasta kieltä solkkaavana avaruusolentona.

Kun törmään kiihkoilijoiden fantisointiin esimerkiksi suvaitsevaistoksi kutsumiensa ihmisten raiskauksilla ja kuolemalla, huomaan heidän kautta rantain toivovan samaa lapsilleen tai sukulaistensa lapsille. Näistä kun todennäköisesti tulee liberaalimpeja kuin heistä itsestään. Tai on jo tullut. Kenties on niin, että öykkäreillä on ylivertaisiksi kuvittelemansa kyvyt omien lastensa kasvattamisessa, eivätkä he usko näistä koskaan tulevan “vieraita”.

Nopea kuntavaalianalyysi

Posted on by kangasvalo

Kuntavaalit ovat ratkenneet, ja Suomi on ottanut aimo loikan sekä liberaalimpaan että vihervasemmistolaisempaan suuntaan.

Paljon puhuttiin sotesta ja sen sellaisista, erityisesti tuloslähetykseen osallistuneet puoluejohtajat tekivät niin. Tämä on sanoilla koreilua, joka kuuluu jokaisen puoluejohtajan tulikokeeseen vaalilähetyksissä, jolloin pitää kaivaa jostain suuria selittäviä syitä. Ihmeellisesti ne ovat kaikilla erilaiset. Kuntavaalitkin ovat pohjimmiltaan arvovaalit.

Median polttavimmat puheenaiheet ovat soten sijasta olleet koko ajan seksuaalisuus, pakolaisuus ja maahanmuutto. Varsinaisista kunta-aiheista merkittävin on ollut koulutus. Uskon, että suurimmat vaaleissa nähdyt prosenttimuutokset ovat aiheutuneet nimenomaan näiden aiheiden jatkuvasta pitämisestä tapetilla. Isoimpien puolueiden kannatuksissa ei tapahtunut järin radikaaleja muutoksia, koska samat ihmiset äänestävät lähes aina kokoomusta, demareita ja keskustaa.

Keskusta Juggernautti jatkaa matkaansa ja sai sydänmaillaan taas kerran noin miljoona valtuutettua. Ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa. Vaalien ilahduttavin uutinen olikin keskustan pieni vaalitappio. Juha Sipilä on ainoa puoluejohtaja, joka voi vastata, että “kuntavaalejahan tässä käydään”, kun häneltä tiedustellaan voisivatko hallituksen toimet kenties hieman vaikuttaa vaalituloksiin. Kieltämättä keskustan kannattajat ovat lähes ainoita, joita oikeasti kiinnostaa, mitä kuntatasolla tapahtuu esimerkiksi soten osalta. Onhan hyvä veli -verkostot jotenkin turvattava. Kaikki muut puolueet ymmärtävät, että kuntavaalit ovat tietysti osoitus hallituspolitiikasta ja siitä hyväksytäänkö sitä.

Kokoomus Teflonpuolue jatkaa voittokulkuaan. Loka ei kokoomukseen tartu. Se ei ole mikään ihme. Kokoomus on kaikista Suomen puolueista ammattimaisin johdettu, mikä johtunee siitä, että Suomen kaikki markkinointikonsultit äänestänevät kokkareita ja osaavat antaa neuvoja. Kasvojenkohotuksia ja erilaisia pieniä muodonmuutoksia on tehty niin usein, että moraalittominkaan plastiikkakirurgi ei suostuisi tekemään yhtään lisää. Kun Sauli Niinistö ei jaksa olla enää presidentti (eli toisen kautensa jälkeen, kun Niinistö ensin saa sanottua “kyllä” kansan rukouksiin), Jan Vapaavuoresta saadaan verrattain varmasti seuraava päämies tälle maalle. Joten Suomi on luultavasti seuraavat parikymmentä vuotta kokoomuslaisen presidentin johtama, jos mitään radikaalia ei tapahdu.

Kristillisdemokraatit Kannattaa vaihtaa surkeasta imagosta kärsinyt vanha johtaja hyvin puhuvaan ja selvästi pehmeämpään, miellyttävämpään ja keskustalaisempaan (lue: merkeliläiseen) Essayahiin, joka voi hymyillä onnellisesti muiden oppositiojohtajien (miinus Antti Rinne) kanssa ja soperrella inhimillisemmästä politiikasta, vaikka krisujen kokoiselle puolueelle on elintärkeää lähinnä se, että johtaja on karismaattinen. Jos hyvin käy, kukaan ei kysy uskonnosta eikä siitä tarvitse puhua vapaaehtoisestikaan. Oma ennustukseni on, että kristillisdemokraateissa on potentiaalia lievään kannatuskunnan nousuun, jos kortit pelataan ennen eduskuntavaaleja maltilla ja oikein.

Perussuomalaiset Tämä oli minulle suurin yllätys. Ei siis niinkään vihreiden menestys ja persujen tippuminen vaan se, että vihreiden nousu tapahtui persujen kanssa symmetrisesti ja persut tippuivat näin paljon. Odotin noin kymmentä prosenttia, mutta mentiin alle yhdeksän. Nukkuvista ja kenties muista puolueista tuli vihreille ääniä, persujen äänestäjät taas painuivat nukkuviin vielä pettyneempinä suomalaiseen politiikkaan kuin yleensä. Eivätkä tästä voi perussuomalaiset syyttää muuta kuin itseään. Täysin linjaton, työväestön pettävä politiikka yhdistettynä sisäiseen hajaannukseen povaa romahdusta. Liikaa konservatiivisuutta, liian vähän radikalismia. Persujen vaalivalvojaisissa oli tunnelma kuin nakkikioskilla köniin saamisen jälkeen. Timo Soinin sössötystä puhujanpöntössä teki pahaa katsoa. Sali oli hiljainen. Jossain pirisi puhelin.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP Demarit ovat luultavasti onnistuneet saamaan jonkin verran uusia tukijoita, mutta se ei lohduta, kun vanhat kannattajat kuolevat. Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen. Demareista on tullut Antti Rinteen esiintymiskoulu, jossa aina jännitetään, milloin Antti oppii seuraavan kerran ulkoa jonkun retorisen keinon, jotta ei tarvitse luntata lapusta. Tommy Uschanov ennusti joskus, että vasemmistopuolueet eivät pärjää tulevaisuudessa, jos ne eivät ala aktiivisesti kosiskella myös nuoria. Vasemmistoliitto on nyt tajunnut tämän. SDP ei vieläkään vaan puhuu vanhusten ja lapsiperheiden puolesta. Mutta vanhukset alkavat olla jo lähellä hautaa ja lapsia haluaa yhä harvempi.

Vasemmistoliitto Tämä oli myös lievä yllätys. Vasemmisto on jäänyt vihreiden varjoon eikä ole tajunnut hyödyntää täydellä voimalla mahdollisuuksiaan, mutta se on päässyt peesissä nousuun saavuttaen ensimmäisen ison kuntavoittonsa vuosikymmeniin. Iso ansio on sillä, että Li Andersson on karismaattinen ja samalla sopivasti ärsyttävä johtaja. En ole nähnyt aikuisten miesten (ja paino sanalla miesten) saavan niin isoja kiukkupotkukohtauksia kenenkään muun poliitikon kuin Anderssonin mielipiteistä. Tämä on tietysti myös ongelma, koska puolue ei voi elääkseen nojata siihen, että se on aika tavalla niin kuin vihreät ja sillä on kaikista puolueista vetovoimaisin puheenjohtaja.

Vihreät Pitkään uumoiltu menestys toteutui nyt, selvästi vastareaktiona persujen sekoiluun ja kiristyneeseen maan kahtiajakoon. Liberalismi voitti. Vihreät onnistuivat mobilisoimaan nuoria kaupunkilaisia ja tulemaan esille jopa yllättävissä maaseutukunnissa hyötyen eniten yhteiskunnan sähköistyneestä ilmapiiristä. Puolue onnistuu esittämään itsensä vaihtoehtona niin demareille, vasemmistolle, RKP:lle, keskustalle kuin kokoomukselle. Tämän vuoksi olen vihreiden menestyksestä kahta mieltä. Kiva että vaihtoehtoa kuullaan. Toisaalta, yleinen humanismi ei mielestäni ole mikään poliittinen linja. Ja taas toisaalta, sillä ei ole ollut äänestäjille koskaan väliä, joten taidan jupista yksikseni. Yhtä kaikki 4 prosentin nousu on hyvin suoriuduttu, kun ottaa huomioon, että Ville Niinistö on niin vastenmielisen siirappinen puhuja, kuin joku pyramidihuijari. Mutta pian sekin ongelma korjataan.

Muut Miksi piraattipuolue, jonka luulisi saavan mediamarkkinoinnin ammattilaisia puolelleen, ei onnistu murtautumaan kunnolla läpi? Pari valtuutettua on mukavasti, mutta silti jotain tehdään väärin, kun feministipuolue humahtaa heti kättelyssä kentälle samalla voimalla eikä edes Jiri Kerosen kaltaista sosiaalisessa mediassa näkyvää vahvaa persoonaa saada valtuustoon. Epäilyni: Rahanpuute vaikuttaa tietysti, mutta piraateilla on myös tapana kirjoittaa aivan liian raflaavasti, analyyttisesti ja perusteellisesti omia näkemyksiään liian vaikeista asioista. Niin ollaan uskollisia omatunnolle mutta ei voiteta vaaleja. Vaalit voitetaan iskulauseilla, selkeillä muutaman kohdan ohjelmilla ja oikealla kohderyhmittämisellä. Nyt puhutaan järkeviä, mutta liian pitkään ja liian korkeakoulutetulle yleisölle. Niin feministipuolue kuin eläinoikeuspuolue taas voivat menestyä vihreiden vanavedessä, jos tajuavat vetää oikeista naruista ja nousta asioidensa yläpuolelle, oikeiksi vaihtoehdoiksi. Potentiaalia on. Ryhmä “muut” oli vihreiden jälkeen eniten kannatustaan nostanut joukko. Kyllä nukkuvista kalastaa voi ja vaihtoehdoille olisi tilausta.

Muilla puolueilla ei nähdäkseni ole valtakunnallisesti mitään väliä.

Kotikaupunkini tulos: Mielestäni Turkuun saatiin hyvä valtuusto. Kaupunki on selvästi sosiaalisesti liberaali ja vahvimman eli kannatustaan menettäneen kokoomuksen kannoilla ovat kolme vasemmistolaisinta puoluetta: vihreät, demarit ja vasurit. Li Andersson oli äänikuningatar ja tarjosi myös tulosillan ehkä paljastavimman hetken piikitellessään kokoomuksen lisäksi vihreitä, vasemmiston pahinta kilpailijaa, Helsingin äänestyksen tekemisestä pormestaripeliksi. Ville Niinistön peittelemätön ärtymys kesti nanosekunnin mutta oli selvästi havaittavissa. Kuntavaalikoneiden mukaan läpi menneillä on järki päässä ja ylilyönneiltä on vältytty. Eikä Olavi Mäenpäätäkään tulla enää näkemään valtuutettujen joukossa.

I Am a Heron loppu

Posted on by kangasvalo

I Am a Hero loppui viime maaliskuussa. Lännessä verrattain tuntematon Kengo Hanazawan sarjakuva oli vuosina 2009–2017 julkaistu zombigenren kauhumanga, jota arvostettiin tarkasta ja kauniista piirrosjäljestä sekä juonen kunnianhimoisuudesta.

Sarjasta julkaistiin verrattain myöhään englanninkielisiä painoksia, joten länteen se on kulkenut ennen kaikkea Internetin fanikäännösten ja erään saksalaisen kustantamon kautta.

Viimeiset julkaistut numerot aiheuttivat sitä seuranneessa fanikunnassa raivoa samaan tapaan kuin The Sopranos -sarjan viimeinen jakso. Mangan saralla lopetusta on verrattu usein Gantz-nimisen kulttimainetta nauttivan kauhusarjakuvan loppuun, jota pidetään fanikunnassa yhtenä kaikkien aikojen pettymyksistä.

Kieltämättä I Am a Heron loppu on erikoinen, mutta palataan sen varsinaiseen sisältöön myöhemmin. Spoilaan tässä kirjoituksessa koko sarjan, joten jätä lukematta, jos haluat tutustua siihen.

On spekuloitu, että sarjakuva loppui, koska kustantaja vaati sitä. Näin käy joskus. Suosittu tai kulttimainetta nauttiva teos alkaa menettää lukijoitaan. Piirtäjille ja käsikirjoittajille ilmoitetaan, että sarja saa pian kirveestä, joten on aika laittaa homma pakettiin ja siirtyä seuraavaan projektiin. Tämä on nimekkäiden tekijöiden etuoikeus. Usein lopetuskäsky tulee ilman, että taiteilijat voivat asialle mitään. Kaikki jää kesken.

Toisaalta lopetuksessa saattaa olla kysymys tekijän isän kuolemasta, johon sarjakuvan lopussa olevalla omistussivulla viitataan, mutta tämä menee vielä enemmän puhtaan spekulaation puolelle.

Sarjan lopetuksen saama surkea vastaanotto johtuu osaltaan siitä, että fanit ovat jakautuneet kahtia.

Jotkut lukivat teosta satiirina otaku- ja mangakulttuurista. I Am a Hero kommentoi jatkuvasti mangan ja erityisesti kauhusarjakuvien ja seinenin [1] trooppeja, mutta koska se ei läiski lukijaansa naamaan ironiallaan, hassuttelu jää monilta huomaamatta, vaikka pääteema on kontrasti todellisen ja kuvitellun sankaruuden välillä.

Toinen fanijoukko luki I Am a Heroa kuten mangaa yleensä luetaan: juonen ja piirrosjäljen takia.

Teos kertoo Hideo Suzukista, keski-ikää lähestyvästä otakusta, joka piirtää tunnetumpien mangakoiden sarjakuviin taustoja. [2] Tämä on yleinen käytäntö nimekkäimpien sarjojen kohdalla. Pääpiirtäjä tekee kuvakäsikirjoituksen ja piirtää ja tussaa olennaisimmat kohtaukset. Muut piirtävät taustat, poistavat ylimääräisiä luonnosjälkiä ja hiovat työt. Yleensä avustajia on neljä, kuten Hideon työpaikalla.

Hideo elää epätyydyttävässä parisuhteessa Tekkon kanssa ja unelmoi tekevänsä suuren, taiteellisesti arvostetun mangan, mutta ei saa aikaiseksi. Hän on saanut julkaistua yhden pari osaa pitkän sarjakuvan, joka nauttii kulttisuosiota. Ironisesti suurin fani on Tekkon ex-poikakaveri Korori, joka ihailee Hideon töitä. Hideo inhoaa Kororia ja pitää tätä kilpailijanaan.

Yksin ollessaan Hideo puhuu mielikuvitushahmoille, jotka vastaavat hänelle. Öisin hän näkee mielensä mörköjen hiipivän varjoista. Hän suojautuu näitä vastaan piirtämällä maahan taikaympyröitä ja nukkumalla haulikko ulottuvillaan. Tämä on poikkeuksellista, koska Japanissa on harvinaista omistaa aseenkantolupa. Hideon harrastus on tarkka-ammunta.

Hideo on tyypillinen itseensä käpertynyt vanhan polven nörtti. Hän ei ole varsinainen hikikomori [3]: hänellä on sosiaalista elämää sekä tyttöystävä ja hän käy töissä. Mutta hänellä on suuria vaikeuksia itseluottamuksen ja mielenterveyden kanssa.

Hideo on säälittävyydestään huolimatta itsekeskeinen ja sosiaalisissa tilanteissa hiukan vaikea pälli, kuten moni ihmisten keskellä sosiaalisesti pihalla oleva nörtti on. Toisaalta yhteiskunta kuvataan mangassa suorituskeskeiseksi ja ahdistavaksi.

Tapahtuu zombiapokalypsi. Tämä on yksi parhaiten toteutettuja kuvauksia koko maailman kattavasta epäkuolleiden aallosta, joita olen missään mediassa nähnyt. Kestää 10 lehteä ennen kuin kaaoksen alkuun edes päästään. Jännite kasvaa hitaasti.

Zombit värjyvät taustalla, mutta sarja käyttää niin paljon aikaa päähenkilön sekavan luonteen ja elämän kuvaukseen, että teosta tietämättömänä selaava saattaa ennen kymmenettä numeroa luulla lukevansa arkista draamasarjakuvaa yhden miehen henkisestä rappiosta.

Ei ole ihme, että kun zombit viimein tulevat rytinällä esiin, Hideo luulee aluksi näkevänsä aiempaa pahempia hallusinaatioita. Niin saattaa arvella myös lukija.

Avain on nimessä. I Am a Hero on kuvaus Hideon matkasta kohti sankaruutta. Siten se on satiiria monista shônen-sarjakuvista [4] tutusta asetelmasta, jossa päähenkilö oppii itsestään uusia puolia, kunnes saavuttaa tavoitteensa itsereflektion ja aikuiseksi kasvamisen kautta.

Hideon itsereflektio on jatkuvaa mutta hedelmätöntä. Kun edistystä tapahtuu, se on vähittäistä. On mahdollista kyseenalaistaa tapahtuuko suuria muutoksia sarjakuvan aikana ollenkaan.

Haulikkoa mukanaan kanniskeleva, änkyttävä ja jatkuvasti hikoileva sankari ei uskalla aluksi edes käyttää kanuunaansa. Itsepintainen laista kiinni pitäminen on täysin kaheli ajatus, kun maa on kaaoksen vallassa, mutta tapakulttuuri istuu tiukassa. Toisaalta, kuten Anime-lehdessä huomioitiin, Hideon halu pitää kiinni tavoista pitää hänet ihmisenä.

Jos Hideo on sankari, on epäselvää kenen sankari hän on. Hän kohtaa matkansa varrella kymmeniä ihmisiä, jotka kaikki kuolevat tai katoavat häneltä ulottumattomiin.

Monet muista kohdatuista hahmoista ovat myös nörttejä. Teoksen skenaario on käytännössä tämä: Entä jos järjestäytyneen yhteiskunnan tuhoutuessa lähes ainoat jäljelle jääneet ovat ylemmyydentuntoisia, lautakulttuurissa aikaansa viettäviä ja populaarikulttuurissa marinoituja poikia? Jälki ei ole kaunista.

I Am a Heron lopusta on tarkemmin analysoidessa vaikea sanoa sen olevan kovin äkillinen. Sarjakuva on rakentunut jo pitkään lopussa nähtävään kliimaksiin, jossa kaikki eloonjäämiskamppailun osapuolet mittelevät toisiaan vastaan.

Mukana ovat Hideo, eräs kulttijohtaja, zombit, Kurusuna tunnettu hirviö ja satunnaisten selviytyjien ryhmä, jota on seurattu sarjassa useiden numeroiden ajan Hideon seikkailujen jäädessä taka-alalle.

Lopetuksessa on syvää ironiaa. Hideo osallistuu pilvenpiirtäjän katolla tapahtuvaan taisteluun kaukaa, jättimäisen nostokurjen päältä. Hän ampuu muutaman laukauksen mutta vääriin henkilöihin. Hän ampuu yhden hirviön pelastaen tytön, joka kuolee joka tapauksessa.

Toisen laukauksen hän ampuu epätietoisuudessaan tarinan “todelliseen”, tyypillisempään sankariin, Kororiin. Hän pelastuu vain, koska kopio Hideon omasta sarjakuvalehdestä on luodin ja kehon välissä.

Tämä on kaikki tietysti naurettavaa ja samalla sarjan luonteelle tyypillistä. I Am a Hero pyörittelee jatkuvasti sankarillisuuden merkkejä ja merkitsijöitä ja kääntää niitä ympäri.

Hideo jää jälleen kilpailijansa varjoon nousematta koskaan tilanteen tasalle. Hän ei ikinä kohtaa sarjan muita päähenkilöitä paitsi kaukaa, kiväärin tähtäimen läpi.

Sarjan rakenne aukeaa lopussa. Sivuhahmoiksi luulemamme henkilöt ovat mitä tyypillisin esimerkki päähenkilöistä. Hideo on tyypillinen sivuhenkilö, hassutteleva otaku, jonka teot vaikuttavat lopussa ratkaisevilta päähenkilöiden kannalta, mutta jonka kohtalona on kadota sarjasta.

Tämä ei ole seikka, joka raivostutti faneja. Suurempaa vihaa aiheutti lopetuksen näennäinen keskeneräisyys. Tarinan suuria mysteerejä ei ratkaista. Zombien alkuperää ei kerrota, ja ne katoavat maan päältä. Eloon jääneet henkilöt matkustavat kornille paratiisisaarelle ja perustavat sinne uuden ihmiskunnan.

Hideo on ainoa eloonjääneistä, joka ei pelastu näin. Hän jää harhailemaan yksin Tokioon, kaljuuntuu, hallusinoi ensimmäistä kertaa sitten mangan alun ja viimein opettelee valamaan luoteja, joilla metsästää peuroja ja villisikoja. Hän on selvinnyt.

Hänen otteensa elämästä on ehkä vankempi kuin aiemmin. Hän pystyy elättämään itsensä, hänen mielialansa on tyynempi. Hän on menettänyt kaikki rakkaimpansa ja saanut pitää heistä vain fantasiakuvat. Aika kuluu vanhoja heiloja muistellessa ja runkatessa. Sivilisaatio on romahtanut, mutta ainakin ympärillä on loputtomasti mangaa luettavana.

Tavallaan kyse on toiveiden täyttymyksestä, Hideosta on tullut se mies, joka hän on pohjimmiltaan aina ollut, otakujen sankari, nahjus joka sinnittelee elämässä kiinni. Selviytymään on hyvä oppia, mutta elämän mielekkyys ilman muita ihmisiä kyseenalaistetaan. Lukija voi miettiä, ovatko maailmanlaajuisen katastrofin onnekkaimmat sittenkin sen ensimmäiset uhrit.

Tästä fanijoukon tyrmistys. Yksiselitteinen hyvyys ja pahuus loittonevat, syyt lahoavat. Mangaa juonen vuoksi lukeneet ihmettelivät, kun sankari paljastui lähes täsmälleen samanlaiseksi paskahousuksi kuin ennen. Mutta totta on, että jännittävät tapahtumat ovat vain peittäneet hahmon luonteen hyvin. Koko maailman on pitänyt romahtaa, jotta yksi mies löytäisi selkärangan.

I Am a Heroa voi kutsua nihilistiseksi. Parempi ilmaisu on, että se kuvaa lievintä mahdollista toivoa.

[1] Seinen tarkoittaa aikuisille miehille suunnattua sarjakuvaa.

[2] Otaku on omasta harrastuksestaan lähes pakkomielteisesti kiinnostunut supernörtti. Alan ei tarvitse liittyä mangaan tai animeen, vaikka sana yhdistetään länsimaissa useimmin niihin. Myös intohimoinen autonrassaaja tai lätkäfani voi olla otaku. Mangaka on sarjakuvapiirtäjä.

[3] Hikikomori on nimitys yhteiskunnasta eristäytyneille ihmisille, jotka ovat usein sulkeutuneet omiin huoneisiinsa tai asuntoihinsa ja pyrkivät välttämään ihmiskontaktia. Ilmiö on merkittävä sosiaalinen ongelma Japanissa ja monien työttömien nuorten tulevaisuudenkuva.

[4] Shônen on nuorille pojille suunnattua sarjakuvaa.

Messias ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

Posted on by kangasvalo

Löysin ajattelun avaimia kahdesta taide-elämyksestä. Ne olivat Turun ylioppilasteatterin uusin näytelmä, Jenni Korpelan ohjaama Messias (2017), ja Antti Nylénin kolmas kirjoituskokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).

Messiasta katsellessa ajatus syttyi, Nyléniä lukiessa kirkastui: En pysty nielemään ajatusta ihmisestä yksinomaan kulttuurin tuotteena, nykyaikaisen humanismin pääteesiä. Kaikki elämässäni kokema puhuu sitä vastaan.

Messias kertoo Jeesuksen tarinan, mutta tällä kertaa niin, että Jeesus on myyttisiä piirteitä saavassa nykyajassa elävä nainen ja lesbo. Hänen opetuslapsensa ovat erilaisia vähemmistöryhmiä tai muuten elämän murjomia.

Näytelmä ottaa kantaa sukupuolisen tasa-arvon puolesta, ja sen teemat ovat tuttuja kaikille viime vuosien mediajulkisuudessa ollutta feminismiä tunteville.

Messiaassa Jeesus julistaa ylpeästi huutaen, että ihminen ei ole lainkaan biologiaa. Pelkkää kulttuuria. Tämä on liberaalin humanismin vähemmän korostettu puoli, usko salaa ylivertaiseen ihmiseen, joka pystyy jatkuvasti luomaan ja latomaan uusia teitä.

Antti Nylén taas on esseekokoelmatrilogiansa viimeisessä osassa tuttujen aiheiden äärellä: kirjallisuus, uskonto ja yhteiskunta saavat osansa. Muutama teksti löytyy hajanaisista aiheista kuten krapulasta ja Gaspar Noén elokuvista.

Nylén on usein parhaimmillaan kirjoittaessaan lihansyönnistä. Kirjassa aihetta käsittelevän esseen nimi on Lihansyönnin oikeutuksesta. Hänen kanssaan on hyvä keskustella päänsä sisällä ja lukea hänen moraalisista kamppailuistaan.

Tähän esseeseen hän on valinnut erinomaisen vastustajan, Helsingin Sanomien ruokakolumnisti Joonas Konstigin. Mutta tällä kertaa petyin hieman, tosin tutuksi tulleella tavalla. Kutsuttuaan kanssaan eri mieltä olevia epärationaalisiksi, Nylén kuittaa teoriat lihansyönnin merkityksestä ihmisen kehitykselle “tiedesaduksi”, ihmisen yksin kulttuurin tuotteeksi.

Mielestäni kirjailija kadotti tässä esseessä otteensa. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet on kautta linjan hengeltään onneton, luovuttanut teos, mutta tässä kohdassa, kirjoittajan ollessa kiihkeimmillään, hän epäonnistuu.

Käyttäessään perustelemattomia ja halpoja retorisia keinoja hän ei enää edes yritä. Essee tuhriintuu oikeamielisen raivon sijasta vanhanaikaiseen ylimielisyyteen eli laiskuuteen. Kirjoituksesta tylsyy kärki.

Teoksen kauneimmaksi sisällöksi nousevat sisäisestä kilvoittelusta kertovat uskonnolliset esseet. Uskallan väittää niiden olevan parasta, mitä Nylén on koskaan kirjoittanut.

Hänessä on silti aina ollut samaa kuin Timo Hännikäisessä, joka käyttää esseeteoksessaan Kunnia (2016) käsikirjoitettua reality-tv-sarjaa esimerkkinä miesten ja naisten eroista. Esseeminä voi olla ristiriitainen, mutta tyhmäksi tekeytyminen ja sen piilottaminen teeskenneltyyn poleemisuuteen ovat eri asioita kuin ristiriitaisuus.

Tätä kutsutaan laiskasti ajattelevan esseistin suulla kaunokirjallisuudeksi. Nylénin erikoisisku on perustella rationaalisuudella monia väitteitään, paitsi sitten, kun ne käyvät häntä vastaan, jolloin hän hylkää välineensä.

Olen surrut jo pitkään humanistisesti suuntautuneiden ihmisten luonnontiedevastaisuutta, joka ilmenee niin Nylénin esseissä kuin Messiaassa.

Minulla on siitä henkilökohtaista kokemusta. Yhdistän tiedevastaisuuden kouluvuosien tylsistymisen kokemuksiin, siihen että luonnontieteissä vaadittiin ehdottomasti oikeita vastauksia ja luovuudesta ei tullut lisäpisteitä.

Koin luonteeni muodostuessa, aikuistuessani, luonnontieteiden ja matematiikan halveksunnan velvollisuudeksi. Humanistit ja erityisesti parhaat filosofit eivät mielestäni olleet kiinnostuneita numeroista tai atomeista.

Samalla takaraivossani kolkutti tietoisuus siitä, että Wittgenstein oli matemaatikko ja Kant merkittävä fysiikan tutkimukselle, mutta en avannut tiedolle ovea.

Olin lukion porteille asti biologiassa ja matematiikassa loistava, fysiikassa hyvä, kunnes kyllästymisen myötä luovuin niistä tietoisesti enkä enää välittänyt kurssi kurssilta laskevista numeroista.

Tuhosin tahallani koulumenestykseni erityisesti matematiikassa. Sitten toitotin itselleni, kuinka olin näissä aineissa huono ja olisi vain parempi keskittyä humanismiin. Eli olin nuori.

Vaikka päätökseni vapautti minut keskittymään asioihin, joista olin kiinnostunut, en ymmärtänyt, ettei yhtä aina tarvitse valita toisen kustannuksella. Olinhan sitä ennenkin pärjännyt kaikessa hyvin.

Leikin äärettömän subjektin projektia ja yritin samalla olla ajattelematta, että silkalla kokemuksen tasolla en tuntenut maailman antautuvan solipsismilleni.

Lopulta ajattelin olevani radikaali teoreetikko, vaikka elämä oli minulle merkityksellisimmillään, kun saatoin koskea ja katsoa sitä ja ajatella olevani ruumiillisesti läsnä. Kun teoria ja käytäntö kohtasivat.

Vasta silloin tunsin ajatuksillani olevan jotain väliä. Katsoin syksyisillä kävelyretkilläni tuulessa heiluvien lehtien suonia, ja olin iloinen niiden läsnäolosta. Ajatukset ovat ruumiin multaan kasvaneita kukkia, ajattelin.

Humanismi poseeraa mielellään kovien tieteiden kanssa, kun se kokee hetken itselleen otolliseksi. Se kiistää tutkimustulokset, jotka ei koe sosiaalisen tasa-arvon levittäjiksi, mutta kumartaa syvään, kun puhutaan astronauteista ja Mars-luotaimista, suuruuden fantasioista. Antti Nylén ei tosin tee edes tätä, mikä on sanottava hänen kunniakseen.

Humanistin kannalta kova tiede koskee kaikkea muuta paitsi ihmisiä, jotka on parempi jättää humanististen tieteiden huomaan. Ihminen on vaivihkaa edelleen itsensä ja luomakunnan herra.

Tiede pystyisi ja pystyy tälläkin hetkellä selittämään niin monta asiaa, joiden käsittelyn jälkeen ahdistus olemassaolosta vähenee tai ainakin selkiytyy.

Voin jälleen puhua vain omasta puolestani, mutta kansantajuisia yhteiskunta- ja luonnontieteellisiä tekstejä lukiessani olen saanut isoja sisimpäni lukot aukaisseita elämyksiä. On kuin tuuli hälventäisi sumun rannalla ja näkisin viimein meren aallot. Olen meren äärellä avuton mutta rakastan sitä.

Tiedeartikkelit ovat kertoneet paljon yhteiskunnista, ajattelusta, politiikasta, seksuaalisuudesta, tilastoista, maailmasta. Vaikka selitykset ovat joskus olleet kiistanalaisia, ainakin on ollut helppoa etsiä joku kriittisempi tutkimus ja muodostaa kokonaiskuva.

Humanismi valmiiksi leivottuna ja paistettuna asenteena taas antaa harvemmin oivallettavaa. Se ei johdu humanistisista tieteistä itsestään vaan niitä tunnustavista ihmisistä, jotka eivät osaa suhtautua lempiaiheisiinsa kuten tieteisiin yleensä suhtaudutaan.

Monista mielipiteistä on tullut kiveen hakattuja. Silloin on mentävä historiaan ja luettava jotain, joka ei ole trendikästä. On tulkittava tekstit uusiksi itse, vaikka kukaan muu ei niin tekisi.

Tämän vuoksi minulla oli Messiasta katsoessani ikävää. Näytelmä oli kaikki tuhat kertaa kuullut teesit ulkoa opetellutta ja uskollisesti toistavaa kitsiä, jossa parasta olivat valot ja musiikki.

Kannanotot ovat aina samaa lässytystä: rakastakaa kaikkia, koska ei ole mitään rajoja. Kaunokirjallisesti teos on kunnianhimoinen mutta mielikuvitukseton. Olisipa joskus näytelmä, joka sanoisi rakkauden olevan mahdollista rajoista huolimatta.

Toivottavasti pian keksitään uusia ja parempia fraaseja. Jeesuksen tulkitseminen uudelleen ei ole pidemmälle menemistä. Se on vieraan talon kynnykselle jäämistä, hermostunutta hatun pyörittelyä käsissä. Mietin, että tässäkö ollaan vielä melkein 90 vuotta Luis Buñuelin Kulta-ajan jälkeen, väännetään Vapahtajasta uutta kilttiä inkarnaatiota.

Näytelmän muut hahmot queer-joukon ulkopuolella ovat synkkiä ja usein kasvottomia, pahaa silkasta ilkeydestä tahtovia lippispäisiä juntteja lätkäpaidoissa tai Rajat kiinni -porukkaa.

Tekijät ovat haastatteluissa sanoneet, että tarkoitus ei ole loukata. Silti näytelmän nähnyt voi sanoa, että se käsittelee aihetta tavalla, joka varmasti loukkaa ihmistä, jolle Jeesus tarkoittaa perinnettä.

Politiikasta tutussa retoriikassa provosoidaan ja samalla kiistetään provokaatio. Taiteilija ei ikinä aseta itseään alttiiksi moraalille. Tätä väsyttävämpää lähtökohtaa ei taiteessa luultavasti ole olemassa.

Ei minua harmita loukkaaminen vaan ennalta-arvattavuus. Ehkä minun pitäisi syyttää itseäni, koska taisin tietää kaikkien merkkien perusteella ennalta, mitä esitykseltä saisin.

Postmodernin näytelmänteon mielikuvituksettomuus on toistunut enemmän tai vähemmän kolmessa neljästä viime syksystä asti Turun seudulla näkemässäni näytelmässä. Neljäs oli musikaali.

Tapahtuu asioita, puhutaan tyhjiä, millä tarkoitan, että henkilöt karjuvat kaikki ajatuksensa suoraan yleisölle.

Käsitys siitä, mikä tekee kohtauksen on hutera. Ei tarvitse kertoa tarinaa tai kirjoittaa hahmoja, jotka puhuvat joskus muustakin kuin yhdestä ja samasta asiasta. Pelkkiä arkkityyppejä vain. Harvassa ovat katsojat, joihin voi sattua.

Etsin taiteesta hanakasti puhdasta kokemusta, koska en halua teoksen olevan selitettävissä tutuilla symboleilla, joihin kokija voi turvallisesti paeta. Kärjistetysti sanoen, en halua, että näytelmässä on kahvipannu, jonka fallosmainen pää ja kahva emännän kädessä tarkoittavat, että nainen kantaa mukanaan patriarkaattia.

Tyhjä symbolismi teki Messiaasta turhauttavan kokoelman 21. vuosisadan alun ihmistyyppejä, jotka toistuvat teoksesta toiseen. Nylénin kirja taas on hänen parhaansa ja lukemisen arvoinen. Se välttää ankeimmat karikatyyrit mutta ei ajoittaista sielullista laiskuutta.